Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Olen syntynyt 1981. Meistä pidettiin hyvää huolta, suojeltiin ja valvottiin mutta kun isä ja äiti oli yhtä aikaa yövuoroissa oltiin yöt kaksin siitä lähtien kun olin ekalla ja sisko eskarissa. Ja sinä kesänä kun oltiin 12-v ja 11-v keksittiin sitten tosi vaarallinen "leikki" : laitettiin äidiltä meikkiä, sukat tissiliiveihin, lyhyet hameet ja pyöräiltiin 2k kaupungin keskustaan  katselemaan poikia. Jestas!  Ihme, ettei ikinä käynyt mitään pahaa, kerran pari ehkä 16v jätkää houkutteli kyllä kotibileisiin mutta jänistettiin.  

Olen syntynyt -80 ja olin teini-ikään asti ainoa lapsi. Minusta kyllä sinänsä huolehdittiin, ts. en toikkaroinut yksinäni missään, pikkukoululaisena meillä oli usein lähellä asuva mummo minua vastassa koulupäivän jälkeen ja sitä rataa. Koulumatkakin oli helppo, koska koulu oli käytännössä katsoen tien toisella puolella. Ei tarvinnut yksin yrittää kokkailla ja muutenkin aineellinen puoli oli ok. 

Se taas ei ollut lainkaan ok, että jouduin hyvin pienestä asti katsomaan vierestä vanhempieni loppumattomia riitoja, jotka välillä menivät fyysisiksi. Nuo on asioita, joista lojaali lapsi ei myöskään kerro kellekään, koskaan. Nyt aikuisena kun olen koittanut äitini kanssa asioista puhua, hän on jotenkin unohtanut ainakin osan pahimmista tapahtumista, ja on myös ihan suoraan ihmetellyt, että miksi en kertonut kellekään. No, kenellehän olisin kertonut, ja mitä siitä kertomisesta olisi seurannut? Tuntuu, että tänä päivänä olisi jo lasun paikka ollut meidänkin perheessä. Minuun jäi kai pysyvästi sellainen tietynlainen turvattomuus, ja parisuhteet eivät ole olleet minulle mitenkään helppoja, vaikka viimeisimmässä olen yli 10v elänytkin. Nyt kun on itsellä pienet lapset, toivoisin joskus, että voisin mennä ottamaan sen pienen itseni syliin ja lohduttaa, harvemmin sitä kukaan teki silloin joskus, kun vanhemmat olivat liian keskittyneitä omiin sotiinsa. Ei kai ne edes tajunneet, millaiset jäljet se lapseen jättää. Sanotaan näin, että en voisi itse kuvitella huitovani veitsellä lasteni toista vanhempaa, lasteni edessä. Enkä toki muutenkaan. 

Äidin ollessa työmatkoilla, tai muuten vain päiviä poissa, isä joko häipyi omille teilleen, tai ryyppäsi itsensä kanveesiin jo viiden aikaan iltapäivällä ja minun, aikaisimmillani 10v, vastuulleni jäi 2- ja 4-vuotiaat pikkuveljet loppuillaksi. En ollut teidän muiden tavoin kovin huolehtiva, joten joskus häivyin pihalle kaverin kanssa ja tulin vasta yötä vasten kotiin (kaverilla ei ollut juurikaan kotiintuloaikoja), jolloin isä kuorsasi edelleen sohvalla ja taaperot oli olleet keskenään tuntikausia, usein he olivat nukahdelleet mihin sattuivat.

Välillä jompikumpi veljistä putosi kipeästi, sai palovamman, tai itki lohduttomasti äiti-ikävää. Isompi veli kiusasi ajoittain todella ilkeästi pienempää. Koitin siinä sitten lohduttaa ja auttaa niin hyvin, kuin 10-11-vuotias kykenee, mutta välillä itku saattoi kestää koko illan

Tähän vielä kaupanpäällisinä sekavia houraileva, hoiperteleva isä, joka aina ennen sammumistaan seurasi minua huomionkipeänä, kuin hai laivaa ja halusi höpistä harhaisia juttujaan

Kesäisin saatoin tulla kotiin hyvin myöhään ja usein löysin veljet taapertamasta puolialasti parkkipaikalla, isä oli taloyhtiön grillillä ryyppäämässä naapuruston spurgujen kanssa.

Naapurit kyllä tiesi, miten meillä on asiat, mutta kukaan ei ajatellut, että se olisi niin big deal ja isä niin hyvä jätkä, että varmasti tiesi, mitä teki

"Jättämisestä" voi tuskin puhua, koska vanhempani olivat tavattoman huolehtivaisia aina ylisuojelevaisuuteen asti, mutta kerran kävi niin että perheeseen saapui vieras Australiasta saakka "virvoitusjuomat" mukanaan.  "Kohteliaana vieraana" hän auliisti tarjosi ryyppyä vanhemmillekin. Äiti kieltäytyi, mutta isä otti, ja alkoholiin tottumattomana hän tuli nopeasti huonovointiseksi ja vetäytyi nukkumaan heti toisen paukun jälkeen. Jäimme siis lapset ja äiti vieraan kanssa yksin. Mies juopui koko ajan lisää eikä osoittanut minkäänlaisia väsymisen merkkejä. Päinvastoin, hän tuli hyvinkin aktiiviseksi ja alkoi ahdistella naisväkeä (äitiä ja minua) oikein tosissaan. Olin nipin napin 12-vuotias silloin. Yritin herättää hätiin isääni, joka sai vain soperretuksi kuinka paljon hän rakastaa minua, sammuakseen samantien uudelleen. Makuuhuoneessani oli onneksi lukko, joten piileskelimme siellä pikkuveljeni kanssa. Äiti pakeni vierasta saunaan, eikä tullut sieltä pois ennenkuin taloon oli laskeutunut hiljaisuus. Aamulla menin kouluun huonosti nukkuneena ja kiukkuisena. Kerroin kaverilleni, mitä kotona oli illalla tapahtunut, ja hän sanoi hyvin lakonisesti: "Sellaisia ne miehet ovat." Hän oli tottunut vanhempiensa juhlimiseen eikä pitänyt tätä tapausta minään.

Vierailija kirjoitti:

Tää nyt on kevyttä muihin kommentteihin verrattuna mutta laitampa huomioni kuitenkin. Muutin nyt lasten kanssa samalle asuinalueelle missä itse alakouluikäisenä asuin. Silloin kaikki kävelivät tai pyöräilivät kouluun, paitsi jos matka oli yli 5km jolloin sai kunnalta bussilipun. Nykyään olen huomannut alakouluikäisten lasten menevän lähes poikkeuksetta bussilla yli 1km matkat kouluun. Jotenkin hullua minusta, olisivat yhtä nopeasti pyörällä, kun bussia pitää kuitenkin pari min odottaa pysäkillä ja kävellä pysäkiltä koululle. Mietin vain mistähän tämä johtuu, eikö lapsia tosiaan uskalleta päästää kulkemaan itse vai eivätkö vain jaksa enää kävellä tai pyöräillä.

Ainakin Helsingissä suositellaan, ettei kouluun tultaisi lainkaan polkupyörällä.

Tämä suositus kerrottiin viime syksynä, koskee siis kaikkia koululaisia, ei ainoastaan 1-2 luokkalaisia.

En tiedä, muuttiko korona suosituksia. Oma kuopukseni päätti peruskoulun viime keväänä.

Vierailija kirjoitti:

Saimme kaksois8siskon kanssa käydä keskenämme kesällä uimassa jo 8-vuotiaina. Osasimme uida ja olimme olleet uimataitoisia jo 4-vuotiaina mutta en kyllä missään nimeessä omia lapsiani päästäisi vielä tuon ikäisenä vaikka olisivat kuinka taitavia uimareita. Ei oltu ainoita, kavereiden kanssa käytiin porukalla monesti rannalla. Luottivatko sitten sihen, että siellä on aikuisia jotka auttavat jos tulee hätä. 

Toi on kyllä jännä toi veden pelko.

Se ei ole sen kummempi elementti, jos turvallisuussäännöt on hallussa ja tietysti uimataito.

8-9-vuotiaina mekin käytiin uimassa.

Kivaa oli. Siellä lotrattiin monta tuntia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tä8ä nyt on kevyttä muihin kommentteihin verrattuna mutta laitampa huomioni kuitenkin. Muutin nyt lasten kanssa samalle asuinalueelle missä itse alakouluikäisenä asuin. Silloin kaikki kävelivät tai pyöräilivät kouluun, paitsi jos matka oli yli 5km jolloin sai kunnalta bussilipun. Nykyään olen huomannut alakouluikäisten lasten menevän lähes poikkeuksetta bussilla yli 1km matkat kouluun. Jotenkin hullua minusta, olisivat yhtä nopeasti pyörällä, kun bussia pitää kuitenkin pari min odottaa pysäkillä ja kävellä pysäkiltä koululle. Mietin vain mistähän tämä johtuu, eikö lapsia tosiaan uskalleta päästää kulkemaan itse vai eivätkö vain jaksa enää kävellä tai pyöräillä.

Ainakin Helsingissä suositellaan, ettei kouluun tultaisi lainkaan polkupyörällä.

Tämä suositus kerrottiin viime syksynä, koskee siis kaikkia koululaisia, ei ainoastaan 1-2 luokkalaisia.

En tiedä, muuttiko korona suosituksia. Oma kuopukseni päätti peruskoulun viime keväänä.

No niinpä tietysti.

Onneksi oma lapsuus on jo eletty.

Pyöräiltiin siskon kanssa usein uimaan useamman kilometrin päähän aikana ennen kännyköitä. Ilmeisesti nykyään tätäkään ei katsota hyvällä

Minut laitettiin  8-9-vuotiaana 1-vuotiaan veljeni hoitajaksi.  Äiti vain laittoi veljen rattaisiin ja minun piti viedä se leikkikentälle, missä sitten oli muitakin lapsia paljon ja välillä unohdin,. että se veli oli siellä, kun toisten tyttöjen kanssa oli kivaa leikkiä ja riehua vielä itse.  Veli mennä taaperteli siellä keinujen ja hiekkalaatikoitten seassa.

Talvella olin lähdössä tyttökaverin luo leikkimään, niin äiti pakotti ottamaan pikkuveljen mukaan.  Se sidottiin kaulaliinoilla potkukelkkaan ja niin sitten mentiin.  Keksittiin sen toisen tytön kanssa, että mennään mäen päälle kelkoilla ja sitten lasketaan sitä alas, siis se oli ihan liikennöity maantie.  Lasketeltiin siinä oikein hurjasti ja kiemurreltiin  ja kaarreltiin jäistä tietä alas.  Kunnes joku autoilija pysäytti meidät ja sanoi, että nyt tytöt pois tästä, ei tämä ole leikkipaikka ja vielä pieni lapsi mukana!

Jälkeenpäin olen monet kerrat ihmetellyt, miten äiti uskalsi laittaa minut niin pienen lapsen kanssa.  Kerran olin sen kanssa uimarannallakin ja annoin veljen leikkiä vesirajassa lapioineen ja sankoineen, kunnes yhtäkkiä näin sen horjuttelevan laiturilla.  Ei joku 8-9 -vuotias ole vielä mikään pikkulapsen vastuullinen hoitaja, omakin mieli on vielä ihan lapsellinen, leikkiessä unohtaa asioita.

Jos jotain olisi tapahtunut, minähän siitä olisin loppuiäkseni syyt niskoilleni saanut ja kauheat omantunnontuskat.  

Muistan vielä senkin, kuinka työntelin veljeäni vaunuissa, kun se oli ihan vauva.   Onneksi asuttiin silloin vielä sen verran syrjäkulmilla, ettei autoja kauheasti kulkenut, mutta juoksentelin siinä vaunujen kanssa niin, että sain ne kerran kumoonkin.  Veli taisi lentää vaunuista tielle, mutta en muista että heräsikö se edes.  

Silloin kun työntelin sitä rattaissa, se heitteli tahallaan tuttiaan maahan, ja minä vain otin sen tutin ja tuuppasin takaisin suuhun.  Olisi se kai aika pöyristyttävää tänä päivänä.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika pienestä olen kokenut, että on pitänyt pärjätä omillaan. Ei meillä ollut alkoholiongelmia tai väkivaltaa, vanhemmat asiallisia ja mukavia työssäkäyviä ihmisiä. Mutta ei minusta juuri kyllä huolehdittu. En muista, että ikinä olisi vanhemmat kyselleet läksyjen teon perään, huolehtineet koulumatkojen kulkemisesta (asuimme maalla, kuljin kilometrien pimeän metsätaipaleen yksin ihan ekaluokkalaisesta asti), olleet kiinnostuneita harrastuksistani tai huolehtineet, että vaatteet ja välineet ovat oikeanlaisia, kyselleet koulupäivän kuulumisia tai olleet kiinnostuneita esim. että mitä syön välipalaksi koulun jälkeen... Olen joskus miettinyt oikein, että mistä tämä johtui: olivatko vanhemmat jotenkin väsyneitä, eivätkä enää jaksaneet kuopuksen asioista niin kiinnostua? Oliko ilmapiiri 80-luvulla jotenkin yleisesti tuollainen? 

Vaatteet, harrastukset, läksyt, kuulumisten kyselyt, turvalliset koulumatkat... Nämä kaikki ovat asioita, joihin itse käytän aika paljon aikaa ja energiaa alakouluikäisten lasten äitinä. 

Minäkin olen maalta kotoisin ja tuo pärjäämisen eetos on ollut tuttua lapsesta saakka. Minulla on itse asiassa hyvin vähän muistoja ennen kouluun lähtemistä ja todennäköisesti olen ainoana lapsena ollut yksin kaikki päivät. Jotain muistoja on yksin leikkimisestä, mutta menneisyyttä miettiessäni vastassa on melkeinpä täysi pimeys ja muistojen vähyys. Välillä mietin, että oliko minulla vain niin tylsää, että muistoja ei syntynyt vai onko jotain, mitä en halua muistaa?

Olen vasta aikuisena tajunnut sellaisen asian, että hammaslääkärikammoni juontaa juurensa muutamaan ikävään hammaslääkärikäyntiin ekalla luokalla. Silloin hammaslääkärissä käytiin yksin eli koululta käveltiin hammashoitolaan. Minäkin olen kävellyt lääkäriin ja joutunut kestämään puuduttamatta tapahtuneen paikkauksen, joka on sattunut aivan hirvittävästi. Tämän jälkeen - seuraavalla viikolla - olen taas kävellyt hammashoitolaan yksin ja minulta on porattu toinen reikä, taas ilman paikkausta ja muistan vieläkin, miten yritin kestää kivun tunnetta siirtämällä itseni ajatusten voimalla pois tuolista (kuvittelin olevani ratsastamassa). Mutta minä en ole kertonut asiasta kotona, en ole kieltäytynyt menemästä hammaslääkäriin, en ole pyytänyt äitiä tai isää mukaan, en ole purkanut surua ja kauhua kenellekään.

Olen vieläkin tästä ajatuksesta ihan häkeltynyt. Miksi en kertonut siitä vanhemmilleni? Miksi he eivät huomanneet mitään? Minkälainen varhaislapsuuteni on ollut, jos minulla ei ollut a) ymmärrystä, että tällainen lapsen kidutus ei ole oikein ja b) tunnetta siitä, että olisin ollut oikeutettu hakemaan asiaan ja tunteisiin apua?

Minä muistan kans tämän 80-luvun alusta, että hampaita paikattiin ilman puudutusta. Olen myös hammsalääkäripelkoinen. 

Kun näitä lukee, ei voi kuin ihmetellä mitä on liikkunut noiden aikuisten päässä jotka jättivät vauvoja ja taaperoikäisiä 8-vuotiaiden ja sitäkin nuorempien vastuulle. Juuri tuo että jos jotain vakavaa sattuisi, saisi vanhempi lapsi jäätävän selkäsaunan ja loppuelämän omantunnontuskat päälle. Maaseudulla oli aina tapana että vanhemmat kaitsivat nuorempiaan, mutta yleensä kotipiirissä oli ainakin jompi kumpi vanhempi tai mummo/vaari lähellä jos lapset tarvitsivat apua. No onneksi päättäjät ovat sulkeneet noita portteja eikä tuollainen heitteillejättö ole enää laillista. Sillä sitähän se oli,  lasten heitteille jättämistä. Joskus se tehtiin koska vanhemmat olivat työssä, joskus vain siksi etteivät lapset pyörineet jaloissa "häiritsemässä". Aika helpolla ovat tuon ajan vanhemmat lastensa hoidosta päässeet kun vertaa siihen vastuuseen mitä nykyajan nuorille on vanhemmuudesta sysätty.

Tuo lasten laivoilla omin nokkineen seikkailu varmaan väheni reilusti Estonian jälkeen. Osaisivatko 8-10 vuotiaat lapset toimia hätätilanteessa ja tietäisivätkö minne mennä? Nythän se taas nähtiin Amorellan tapauksessa että jopa rutiinimatkalla laivalla voi tapahtia jotain epätavallista ja mitäs sitten jos lapset ja vanhemmat ovat omilla teillään eikä kummatkaan tiedä missä toiset ovat haaverin sattuessa? Voi vähän pukata paniikkia.

Vierailija kirjoitti:

Kun näitä lukee, ei voi kuin ihmetellä mitä on liikkunut noiden aikuisten päässä jotka jättivät vauvoja ja taaperoikäisiä 8-vuotiaiden ja sitäkin nuorempien vastuulle. Juuri tuo että jos jotain vakavaa sattuisi, saisi vanhempi lapsi jäätävän selkäsaunan ja loppuelämän omantunnontuskat päälle. Maaseudulla oli aina tapana että vanhemmat kaitsivat nuorempiaan, mutta yleensä kotipiirissä oli ainakin jompi kumpi vanhempi tai mummo/vaari lähellä jos lapset tarvitsivat apua. No onneksi päättäjät ovat sulkeneet noita portteja eikä tuollainen heitteillejättö ole enää laillista. Sillä sitähän se oli,  lasten heitteille jättämistä. Joskus se tehtiin koska vanhemmat olivat työssä, joskus vain siksi etteivät lapset pyörineet jaloissa "häiritsemässä". Aika helpolla ovat tuon ajan vanhemmat lastensa hoidosta päässeet kun vertaa siihen vastuuseen mitä nykyajan nuorille on vanhemmuudesta sysätty.

Tuo lasten laivoilla omin nokkineen seikkailu varmaan väheni reilusti Estonian jälkeen. Osaisivatko 8-10 vuotiaat lapset toimia hätätilanteessa ja tietäisivätkö minne mennä? Nythän se taas nähtiin Amorellan tapauksessa että jopa rutiinimatkalla laivalla voi tapahtia jotain epätavallista ja mitäs sitten jos lapset ja vanhemmat ovat omilla teillään eikä kummatkaan tiedä missä toiset ovat haaverin sattuessa? Voi vähän pukata paniikkia.

Estonia upposi keskellä yötä, ei siitä ollut mitään apua vaikka oli koko perhe samassa hytissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun näitä lukee, ei voi kuin ihmetellä mitä on liikkunut noiden aikuisten päässä jotka jättivät vauvoja ja taaperoikäisiä 8-vuotiaiden ja sitäkin nuorempien vastuulle. Juuri tuo että jos jotain vakavaa sattuisi, saisi vanhempi lapsi jäätävän selkäsaunan ja loppuelämän omantunnontuskat päälle. Maaseudulla oli aina tapana että vanhemmat kaitsivat nuorempiaan, mutta yleensä kotipiirissä oli ainakin jompi kumpi vanhempi tai mummo/vaari lähellä jos lapset tarvitsivat apua. No onneksi päättäjät ovat sulkeneet noita portteja eikä tuollainen heitteillejättö ole enää laillista. Sillä sitähän se oli,  lasten heitteille jättämistä. Joskus se tehtiin koska vanhemmat olivat työssä, joskus vain siksi etteivät lapset pyörineet jaloissa "häiritsemässä". Aika helpolla ovat tuon ajan vanhemmat lastensa hoidosta päässeet kun vertaa siihen vastuuseen mitä nykyajan nuorille on vanhemmuudesta sysätty.

Tuo lasten laivoilla omin nokkineen seikkailu varmaan väheni reilusti Estonian jälkeen. Osaisivatko 8-10 vuotiaat lapset toimia hätätilanteessa ja tietäisivätkö minne mennä? Nythän se taas nähtiin Amorellan tapauksessa että jopa rutiinimatkalla laivalla voi tapahtia jotain epätavallista ja mitäs sitten jos lapset ja vanhemmat ovat omilla teillään eikä kummatkaan tiedä missä toiset ovat haaverin sattuessa? Voi vähän pukata paniikkia.

Estonia upposi keskellä yötä, ei siitä ollut mitään apua vaikka oli koko perhe samassa hytissä.

Ei tietenkään, mutta haavereita voi sattua mihin aikaan päivästä hyvänsä, ja itse haluaisin kyllä että lapseni olisivat lähelläni, jos on esimerkiksi valmistauduttava evakuointiin. Mikis kerjätä lapsilleen ja itselleen (ja laivan henkilökunnalle) lisähankaluuksia?

Vanhempani olivat hiihtämässä ja jättivät 7- ja 5-vuotiaat (minä) lapset huolehtimaan 2-vuotiaasta pikkuveljestä. Laskettiin mäkeä parkkipaikan lähistöllä ja pikkuveli putosi ojaan ja kastui litimäräksi. Ulkona oli vielä kova pakkanen. Joku ystävällinen pariskunta sitten huomasi tilanteen otti itkevän pikkuveljeni autoonsa lämmittelemään siihen asti, kunnes vanhempani palasivat hiihtämästä. Nyt tilanteesta tehtäisiin kyllä varmasti lastensuojeluilmoitus, mutta 90-luvulla oli hieman vapaampi meininki. 

On. Minut jätettiin 10- vuotiaana hoitamaan vanhempien koko työpäivän ajaksi 3-vuotiasta pikkusiskoa joka oli kuumeessa ja sai allerguaoireita milloin mistäkin. Meillä ei ollut puhelinta ja jouduin siis olemaan pois koulusta tuon vuoksi.

Nykyvanhemmat pelkäävät kaikkea mahdollista, ennen uskallettiin antaa vastuuta lapsellekin.

Kasvoin vanhempieni työn vuoksi 70- ja 80-luvuilla erinäisissä vähän eksoottisemmissa kriisipesäkkeissä ja niiden jälkimainingeissa.

Eräässä paikassa maan valtionpäämies murhattiin, jonka jälkeen päälle tuli ulkonaliikkumiskielto pimeällä. Lapsuuden kuningasidea oli tietenkin kierrellä naapurustoamme pimeässä ja säikäytellä ulkonaliikkumiskieltoa valvovia sotilaspartioita. Yksi partio kuitenkin otti minut ja toisen suomalaispojan kiinni, jonka jälkeen tulikin sitten kunnolla avokämmenestä. Huulikin halkesi. Ellei meistä kumpikin olisi ollut täysi blondi, olisi varmaan tullut avokämmentä pahempaa. Kun partio sitten vei meidät kotiin ja selitti vanhemmille mitä olimme tehneet, vanhempani olivat haljeta raivosta ja oli viittä vaille, ettei kotonakin tullut avokämmenestä. Tuon jälkeen iskikin päälle perheensisäinen tarkasti valvottu ulkonaliikkumiskielto.

Noiden maiden eläimet toivat myös oman jännityksensä kokonaisuuteen. Toki krokotiileistä ja vastaavista ymmärsi ihan ohjeistamattakin pysyä erossa, mutta kaikista noista otuksista ei oikein samalla lailla tienyt. Tämä päti varsinkin meressä. Siis tyyliin, jokainen ymmärtää, ettei leijonaa mennä rapsuttamaan korvan takaa, mutta meressä rajanveto on vaikeampaa. Loppumattomiin kuulemani yleissääntö meressä snorklatessa ja uidessa oli se, että jos joku otus ei pakene ihmistä ja on tosi kaunis, siihen ei saa koskea, kun se on todennäköisesti myrkyllinen ja jos joku otus on tosi ruma, eikä sekään pakene ihmistä, siihenkään ei saa koskea, kun se todennäköisesti puree.

Sinänsä kasvuympäristö oli vähintäänkin mielenkiintoinen, joskaan ei ehkä kauhean lapsiturvallinen. Näin myöhemmin ajateltuna, vanhempani ja muidenkin suomalaisten vanhemmat antoivat antoivat meidän kuitenkin touhuta vapaudella, jota varmaan nykyään pidettäisiin äärimmäisen vastuuttomana.

Itse olen -93 ja vaikka siitä ei ole kauhean kauan, niin kyllä lapsuus on siitäkin muuttunut.

Sain mennä ihan mukulanakin yksin pihalle. Riitti, että äiti katsoi ikkunasta välillä touhujani.

Asuimme maatilalla, ja lempipuuhaani oli pienestä asti heinäpaaleilla pomppiminen. No, tipuinpahan heinärotkoon. Joku tuli aikanaan kyllä auttamaan pois.

Maatilalla oli toki paljon latoja, ja meillä oli maja 20m korkeudessa jossain ladossa, sellasilla lahoilla tikkailla kiivettiin katolle ja siellä ladon uumenissa mentiin. En ikinä, ikinä päästäis sinne ketään lasta. Sieltä jos tippuis ni varma dead.

Isommat sisarukset hoitivat, ja äiti ja isä olivat töissä.

Mummolassa puuceehen paskalle..Meinasin tipahtaa reiästä alas...

Lapsena mummolassa 6v eteenpäin ja myöhemmin mökillä kun se hankittiin, 9v  liikuin kaikki kesät luonnossa mökin ympäristössä ja minusta tuli luontohullu.

Kalastelua, perhostoukkien keräilyä ja kasvattamista, sammakontoukkien kasvattamista, sisiliskojen ja rupikonnien pitoa terraariossa ym. Rapujakin oli useamman vuoden akvaariossa kotona. vanhempani hyväksyivät kaiken kun pidin elimet siististi bokseissaan ja hoidin oikein.

Nykyajan lapset on aivan vierottautuneet luonnosta kun vanhemmat ei anna koskea mihinkään. 

oman tyttäreni kanssa on käyty sammakko-ojalla ja on saanut kasvattaa nuiapäitä, ja perhosentoukkia hän on pitänyt elättinä joka kesä. kaikki kasvatukset on vieläpä onnistuneetkin. Luontoharrastus a hyönteisten tutkiminen kehittää lasta, antakaa niiden ropata niitä vapaasti.