Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Ala-asteella 90-luvun alkupuolella oli joku koulun retki laskettelemaan, josta vanhempien olisi pitänyt tulla hakemaan kotiin iltapäivällä. Olin (mielestäni) tästä äitini kanssa sopinut, mutta eipä äitiä sitten näkynyt. Sain soittaa kotiin laskettelukeskuksen kioskin puhelimesta, äitini ei muistanut koko hakemista ja totesi että ei hän voi alkaa minua hakemaan jos en itse osaa hoitaa asioitani. En muista, tuliko äiti loppujen lopuksi silti hakemaan vai sainko kyydin kotiin joltain luokkakaverilta. Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut, että ei ala-asteikäisen kuulukaan pystyä "hoitamaan itse omia asioitaan", vaan vanhempien.

Minä asuin lapsena sellaisessa puutalossa, missä oli monta asuntoa ja siis paljon asukkaita.  Tavallaanhan sellainen on turvallinen asumisen muoto, kun monenikäisiä ihmisiä oli siinä samassa pihapiirissä.

Mutta asia, jota en ole kenellekään koskaan sanonut, ennen kuin vasta aikuisena muutamalle toiselle samanikäiselle:  Talossa asui nuorehko pari, joilla oli kaksi ihan pientä lasta.  Minä olin ekaluokalla koulussa ja pari muutakin samanikäistä tyttöä oli siinä talossa myös.

Pelkäsimme sitä pariskunnan miestä.  Se nimittäin lähenteli meitä pikkutyttöjä aina kun vain sai tilaisuuden.  Mikä ihme siinä oli, että kukaan meistä ei uskaltanut puhua asiasta kotona?  Siihen tuli joku häpeän tunne, ikään kuin olisi itse jotenkin syyllinen ollut.  Emme me tytöt puhuneet oikein keskenämmekään, ennen kuin vasta aikuisiällä, kun olemme toisiamme tavanneet, niin ollaan muisteltu sitä aikuisten mielestä niin mukavaa ja ystävällistä Paulia.

Minä pelkäsin Paulia niin, että kun tulin koulusta kotiin ja jouduin olemaan yksin kotona sen muutaman tunnin ennen kuin vanhemmat tuli töistä, niin pistin oven sisäpuolelta lukkoon ja sisällä menin vielä komeroon istumaan, siis piiloon.  Minulla oli tosiaan siihen aikaan ihan kauhea yksin olemisen pelko, johtui tästä Paulista.  Ne ei onneksi asuneet siinä kuin jonkun vuoden, rakensivat omakotitalon kuulemma.  Äiti ja isä kävivät niillä vielä kylässäkin myöhemmin, minä en lähtenyt koskaan. 

Nykyään pikkulapsia jo ymmärretään valistaa asiasta ja varoittaa tietyistä asioista.  Siihen aikaan (60-luvun alkupuolella) ei tällaista kai edes kuviteltu olevan olemassakaan ja niinpä me tyttölapset saatiin käsitellä asiaa ihan itseksemme vaan.  Kenellekään meistä ei mitään pahempaa tapahtunut, mutta se käpälöiminen oli inhottavaa ja pelottavaa, kun se yritti ihan selvästi laittaa käsiään vaatteiden alle, muka leikin varjolla.  Ei se mitään leikkiä ollut.

Eli hyvään uskovat vanhemmat ajatteli, että lapset on aina turvassa, kun on muita ihmisiä siinä lähettyvillä koko ajan.  Ilman Paulia oltaisiin varmaan oltukin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika pienestä olen kokenut, että on pitänyt pärjätä omillaan. Ei meillä ollut alkoholiongelmia tai väkivaltaa, vanhemmat asiallisia ja mukavia työssäkäyviä ihmisiä. Mutta ei minusta juuri kyllä huolehdittu. En muista, että ikinä olisi vanhemmat kyselleet läksyjen teon perään, huolehtineet koulumatkojen kulkemisesta (asuimme maalla, kuljin kilometrien pimeän metsätaipaleen yksin ihan ekaluokkalaisesta asti), olleet kiinnostuneita harrastuksistani tai huolehtineet, että vaatteet ja välineet ovat oikeanlaisia, kyselleet koulupäivän kuulumisia tai olleet kiinnostuneita esim. että mitä syön välipalaksi koulun jälkeen... Olen joskus miettinyt oikein, että mistä tämä johtui: olivatko vanhemmat jotenkin väsyneitä, eivätkä enää jaksaneet kuopuksen asioista niin kiinnostua? Oliko ilmapiiri 80-luvulla jotenkin yleisesti tuollainen? 

Vaatteet, harrastukset, läksyt, kuulumisten kyselyt, turvalliset koulumatkat... Nämä kaikki ovat asioita, joihin itse käytän aika paljon aikaa ja energiaa alakouluikäisten lasten äitinä. 

Minäkin olen maalta kotoisin ja tuo pärjäämisen eetos on ollut tuttua lapsesta saakka. Minulla on itse asiassa hyvin vähän muistoja ennen kouluun lähtemistä ja todennäköisesti olen ainoana lapsena ollut yksin kaikki päivät. Jotain muistoja on yksin leikkimisestä, mutta menneisyyttä miettiessäni vastassa on melkeinpä täysi pimeys ja muistojen vähyys. Välillä mietin, että oliko minulla vain niin tylsää, että muistoja ei syntynyt vai onko jotain, mitä en halua muistaa?

Olen vasta aikuisena tajunnut sellaisen asian, että hammaslääkärikammoni juontaa juurensa muutamaan ikävään hammaslääkärikäyntiin ekalla luokalla. Silloin hammaslääkärissä käytiin yksin eli koululta käveltiin hammashoitolaan. Minäkin olen kävellyt lääkäriin ja joutunut kestämään puuduttamatta tapahtuneen paikkauksen, joka on sattunut aivan hirvittävästi. Tämän jälkeen - seuraavalla viikolla - olen taas kävellyt hammashoitolaan yksin ja minulta on porattu toinen reikä, taas ilman paikkausta ja muistan vieläkin, miten yritin kestää kivun tunnetta siirtämällä itseni ajatusten voimalla pois tuolista (kuvittelin olevani ratsastamassa). Mutta minä en ole kertonut asiasta kotona, en ole kieltäytynyt menemästä hammaslääkäriin, en ole pyytänyt äitiä tai isää mukaan, en ole purkanut surua ja kauhua kenellekään.

Olen vieläkin tästä ajatuksesta ihan häkeltynyt. Miksi en kertonut siitä vanhemmilleni? Miksi he eivät huomanneet mitään? Minkälainen varhaislapsuuteni on ollut, jos minulla ei ollut a) ymmärrystä, että tällainen lapsen kidutus ei ole oikein ja b) tunnetta siitä, että olisin ollut oikeutettu hakemaan asiaan ja tunteisiin apua?

Minä muistan kans tämän 80-luvun alusta, että hampaita paikattiin ilman puudutusta. Olen myös hammsalääkäripelkoinen. 

Tähän komppausta että 80-luvulla porattiin aina ilman puudutusta. Sen sai hammashoitolassa vain hampaanpoistoon. Ei ihme että hammaslääkäripelkoisia löytyy meidän ikäpolvesta. Ja hammaslääkäriin mentiin aina yksin kun ajat olivat kouluaikana. Olin 8-9v kun kävin. Sattui ihan penteleesti.

Muita muistoja on että kaikki kesät vietettiin nuoremman veljen kanssa kaksin kun vanhemmat olivat töissä. Kävimme joka päivä maauimalassa vaikkei kumpikaan osannut uida. Kaupungilla sai liikkua vapaasti kunhan tuli ennen pimeää kotiin. Kieltämättä vähempikin itsenäisyys riittäisi alle kymmenvuotiaille.

80-luvun lopulla 8-vuotiaina kierreltiin sporilla ympäri stadia ja käytiin frendien kanssa stadikalla uimassa. Perusmenoa. Siitä parin vuoden päästä jengi peesas sporilla eli roikku sporan takana kovissakin vauhdeissa, ihme et ollaan hengissä. Pyörittiin raunioissa ja hypittiin jäänmurtajilta mereen. Tehtiin notskeja rantsuun iteksemme.

Sellasta Stand by me leffameininkiä.

Kyllä ennen skidit oli hurjempia ku nää nykyiset luurintuijottajat.

Tuli ikävä poikavuosien kavereita, ne oli parhaimpia frendejä mitä mulla on ollu.

Onneks pari niistä jäljellä.

T. Skattan skidi vm.1981

Luontoharrastus kehittää kirjoitti:

Lapsena pmummolassa 6v eteenpäin ja myöhemmin mökillä kun se hankittiin, 9v  liikuin kaikki kesät luonnossa mökin ympäristössä ja minusta tuli luontohullu.

Kalastelua, perhostoukkien keräilyä ja kasvattamista, sammakontoukkien kasvattamista, sisiliskojen ja rupikonnien pitoa terraariossa ym. Rapujakin oli useamman vuoden akvaariossa kotona. vanhempani hyväksyivät kaiken kun pidin elimet siististi bokseissaan ja hoidin oikein.

Nykyajan lapset on aivan vierottautuneet luonnosta kun vanhemmat ei anna koskea mihinkään. 

oman tyttäreni kanssa on käyty sammakko-ojalla ja on saanut kasvattaa nuiapäitä, ja perhosentoukkia hän on pitänyt elättinä joka kesä. kaikki kasvatukset on vieläpä onnistuneetkin. Luontoharrastus a hyönteisten tutkiminen kehittää lasta, antakaa niiden ropata niitä vapaasti.

Varmaan kuitenkin tiedät, että luonnonvaraisten sammakkoeläinten ottaminen lemmikiksi on kiellettyä? Noin muuten nostan kyllä hattua sille, että lapsi saa tutustua luontoon. Sama meininki täällä, ihastellaan milloin mitäkin otusta, mutta vältetään häiritsemästä.

Spicata kirjoitti:

Aika moni näyttää sanovan että teki sitätätätota itse nuorena ja pärjäsi ihan ok mutta että omaa lastaan ei missään nimessä päästäisi tekemään samoin. Kokeeko nämä kommentoijat että heidän lapsensa on jotenkin kyvyttömämpiä pärjäämään? En nyt sano että kaikkia samoja juttuja pitääkään päästä tekemään ja onhan maailmakin muuttunut mutta vähän enemmän voisi kyllä antaa lapselle vastuuta olemisista. Jos sitten jotain pientä haveria sattuu niin olisihan se opetus että kannattaa miettiä mitä tekee ja noudattaa ohjeita mitä on annetetu ja omaakin järkeä saa käyttää. 

No kyllä näistä iso osa on sellaisia, missä oma lapseni ei pärjäisi. Esim. 4-vuotiaani ei osaisi mennä lyhyttä matkaa vaikkapa kaverin luo, voisi saada mitä tahansa päähänsä. En voisi myöskään tätä lasta jättää yksin kotiin roskien viemistä kaummaksi aikaa. Sen sijaan mielestäni 12-vuotias voi kyllä vahtia 5-vuotiasta, eikä siinä ole mitään vaarallista. 9-vuotiasta en laittaisi 1-vuotiasta vahtimaan pyykinlaittoa pidemmäksi aikaa jne.

Menin kahdeksan vuotiaana kaverin luokse yökylään. Hänen vanhempansa päättivät sitten lähteä baariin. Keskellä yötä lähdettiin yöpuvuissa vaeltamaan kohti baaria kaverin 5-vuotias pikkusisko mukana, kun pelättiin olla yksin heillä.

Sain olla viikonloput yksin kun aloitin yläasteen, vanhemmat lähtivät aina mökille. Ei soiteltu, huolehdittu tms. Ryypättiin, ökättiin rappuun, ikkunoita hajosi jne. Ei jääty edes heti kiinni. Oli aivan järjetöntä touhua! Omat lapset ei todellakaan saa jäädä yksin ilman mitään valvontaa.

Vierailija kirjoitti:

Äidin ollessa työmatkoilla, tai muuten vain päiviä poissa, isä joko häipyi omille teilleen, tai ryyppäsi itsensä kanveesiin jo viiden aikaan iltapäivällä ja minun, aikaisimmillani 10v, vastuulleni jäi 2- ja 4-vuotiaat pikkuveljet loppuillaksi. En ollut teidän muiden tavoin kovin huolehtiva, joten joskus häivyin pihalle kaverin kanssa ja tulin vasta yötä vasten kotiin (kaverilla ei ollut juurikaan kotiintuloaikoja), jolloin isä kuorsasi edelleen sohvalla ja taaperot oli olleet keskenään tuntikausia, usein he olivat nukahdelleet mihin sattuivat.

Välillä jompikumpi veljistä putosi kipeästi, sai palovamman, tai itki lohduttomasti äiti-ikävää. Isompi veli kiusasi ajoittain todella ilkeästi pienempää. Koitin siinä sitten lohduttaa ja auttaa niin hyvin, kuin 10-11-vuotias kykenee, mutta välillä itku saattoi kestää koko illan

Tähän vielä kaupanpäällisinä sekavia houraileva, hoiperteleva isä, joka aina ennen sammumistaan seurasi minua huomionkipeänä, kuin hai laivaa ja halusi höpistä harhaisia juttujaan

Kesäisin saatoin tulla kotiin hyvin myöhään ja usein löysin veljet taapertamasta puolialasti parkkipaikalla, isä oli taloyhtiön grillillä ryyppäämässä naapuruston spurgujen kanssa.

Naapurit kyllä tiesi, miten meillä on asiat, mutta kukaan ei ajatellut, että se olisi niin big deal ja isä niin hyvä jätkä, että varmasti tiesi, mitä teki

Voi teitä reppanoita :( miten sinulle on käynyt myöhemmässä elämässä, entä veljillesi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika pienestä olen kokenut, että on pitänyt pärjätä omillaan. Ei meillä ollut alkoholiongelmia tai väkivaltaa, vanhemmat asiallisia ja mukavia työssäkäyviä ihmisiä. Mutta ei minusta juuri kyllä huolehdittu. En muista, että ikinä olisi vanhemmat kyselleet läksyjen teon perään, huolehtineet koulumatkojen kulkemisesta (asuimme maalla, kuljin kilometrien pimeän metsätaipaleen yksin ihan ekaluokkalaisesta asti), olleet kiinnostuneita harrastuksistani tai huolehtineet, että vaatteet ja välineet ovat oikeanlaisia, kyselleet koulupäivän kuulumisia tai olleet kiinnostuneita esim. että mitä syön välipalaksi koulun jälkeen... Olen joskus miettinyt oikein, että mistä tämä johtui: olivatko vanhemmat jotenkin väsyneitä, eivätkä enää jaksaneet kuopuksen asioista niin kiinnostua? Oliko ilmapiiri 80-luvulla jotenkin yleisesti tuollainen? 

Vaatteet, harrastukset, läksyt, kuulumisten kyselyt, turvalliset koulumatkat... Nämä kaikki ovat asioita, joihin itse käytän aika paljon aikaa ja energiaa alakouluikäisten lasten äitinä. 

Minäkin olen maalta kotoisin ja tuo pärjäämisen eetos on ollut tuttua lapsesta saakka. Minulla on itse asiassa hyvin vähän muistoja ennen kouluun lähtemistä ja todennäköisesti olen ainoana lapsena ollut yksin kaikki päivät. Jotain muistoja on yksin leikkimisestä, mutta menneisyyttä miettiessäni vastassa on melkeinpä täysi pimeys ja muistojen vähyys. Välillä mietin, että oliko minulla vain niin tylsää, että muistoja ei syntynyt vai onko jotain, mitä en halua muistaa?

Olen vasta aikuisena tajunnut sellaisen asian, että hammaslääkärikammoni juontaa juurensa muutamaan ikävään hammaslääkärikäyntiin ekalla luokalla. Silloin hammaslääkärissä käytiin yksin eli koululta käveltiin hammashoitolaan. Minäkin olen kävellyt lääkäriin ja joutunut kestämään puuduttamatta tapahtuneen paikkauksen, joka on sattunut aivan hirvittävästi. Tämän jälkeen - seuraavalla viikolla - olen taas kävellyt hammashoitolaan yksin ja minulta on porattu toinen reikä, taas ilman paikkausta ja muistan vieläkin, miten yritin kestää kivun tunnetta siirtämällä itseni ajatusten voimalla pois tuolista (kuvittelin olevani ratsastamassa). Mutta minä en ole kertonut asiasta kotona, en ole kieltäytynyt menemästä hammaslääkäriin, en ole pyytänyt äitiä tai isää mukaan, en ole purkanut surua ja kauhua kenellekään.

Olen vieläkin tästä ajatuksesta ihan häkeltynyt. Miksi en kertonut siitä vanhemmilleni? Miksi he eivät huomanneet mitään? Minkälainen varhaislapsuuteni on ollut, jos minulla ei ollut a) ymmärrystä, että tällainen lapsen kidutus ei ole oikein ja b) tunnetta siitä, että olisin ollut oikeutettu hakemaan asiaan ja tunteisiin apua?

Minä muistan kans tämän 80-luvun alusta, että hampaita paikattiin ilman puudutusta. Olen myös hammsalääkäripelkoinen. 

Tähän komppausta että 80-luvulla porattiin aina ilman puudutusta. Sen sai hammashoitolassa vain hampaanpoistoon. Ei ihme että hammaslääkäripelkoisia löytyy meidän ikäpolvesta. Ja hammaslääkäriin mentiin aina yksin kun ajat olivat kouluaikana. Olin 8-9v kun kävin. Sattui ihan penteleesti.

Muita muistoja on että kaikki kesät vietettiin nuoremman veljen kanssa kaksin kun vanhemmat olivat töissä. Kävimme joka päivä maauimalassa vaikkei kumpikaan osannut uida. Kaupungilla sai liikkua vapaasti kunhan tuli ennen pimeää kotiin. Kieltämättä vähempikin itsenäisyys riittäisi alle kymmenvuotiaille.

Tämä ei kyllä pidä paikkaansa. Äitini on hammaslääkäri ja hän puudutti aina paikattavan hampaan, jos asiakas niin halusi. Muistan myös kuinka minulla paikattiin hammas 80 luvulla ja sain siihen puudutuksen. Toki asia on voinut olla eri tavalla esim. maaseudulla ja joissakin kaupungeissa. Tiedän kuitenkin, että eräs hammaslääkäri ei suostunut puuduttamaan, koska hän oli sitä mieltä, että kipu opettaa lapsia olemaan syömättä karkkia. Aivan hirveä ajatusmaailma.

Olen 1981 syntynyt, toki oli paljon vaaranpaikkoja lapsudessani, kun maatilalla elettiin ja vanhemmilla oli paljon töitä. Pienenä olen kuulemma pinnasängyssä ollut navetassa (siellä siis erillinen pinnasänky sitä varten) lypsyjen ajan, sitten vähän isompana juoksennellut lehmien seassa ja autellut töissä. Kerran yksi lehmä minut sarvillaan heitti paidanhihasta jalkoihinsa. Olin ehkä 5-6v. Muistan että eniten itketti se, kun paita repesi. Lehmiä en osannut pelätä. Omaa 5-vuotiasta en laskisi valvomatta yhtä lähelle sarvipäistä eläintä, kyllähän siinä nyt voi sattua vaikka mitä, iso eläin!!!

Heinäpaali-pinoissa on kiipeilty, välillä tiputtukin, onneksi ei sattunut pahemmin. Omat pojat kiipeilee myös puissa, ei oo onneks niillekään. Vaikka riski on.

Itse en ikinä ollut yksin kotona, ehkä 15v ekan kerran tuntia kauempaa. Omat koululaiset on 7v alkaen ollut kesät yksin kotona ja ruokaa lämmittäneet jne. Käyneet keskenään uimassa heti kun 200m uimamerkki suoritettu noin 9v iässä. Minä en tuommosia lapsena kokenut. Olin aina valvonnan alla, paitsi pienenä navetassa en niin tarkasti mitä omaani valvoisin.

Että keskimäärin aika samoissa mennään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun näitä lukee, ei voi kuin ihmetellä mitä on liikkunut noiden aikuisten päässä jotka jättivät vauvoja ja taaperoikäisiä 8-vuotiaiden ja sitäkin nuorempien vastuulle. Juuri tuo että jos jotain vakavaa sattuisi, saisi vanhempi lapsi jäätävän selkäsaunan ja loppuelämän omantunnontuskat päälle. Maaseudulla oli aina tapana että vanhemmat kaitsivat nuorempiaan, mutta yleensä kotipiirissä oli ainakin jompi kumpi vanhempi tai mummo/vaari lähellä jos lapset tarvitsivat apua. No onneksi päättäjät ovat sulkeneet noita portteja eikä tuollainen heitteillejättö ole enää laillista. Sillä sitähän se oli,  lasten heitteille jättämistä. Joskus se tehtiin koska vanhemmat olivat työssä, joskus vain siksi etteivät lapset pyörineet jaloissa "häiritsemässä". Aika helpolla ovat tuon ajan vanhemmat lastensa hoidosta päässeet kun vertaa siihen vastuuseen mitä nykyajan nuorille on vanhemmuudesta sysätty.

Tuo lasten laivoilla omin nokkineen seikkailu varmaan väheni reilusti Estonian jälkeen. Osaisivatko 8-10 vuotiaat lapset toimia hätätilanteessa ja tietäisivätkö minne mennä? Nythän se taas nähtiin Amorellan tapauksessa että jopa rutiinimatkalla laivalla voi tapahtia jotain epätavallista ja mitäs sitten jos lapset ja vanhemmat ovat omilla teillään eikä kummatkaan tiedä missä toiset ovat haaverin sattuessa? Voi vähän pukata paniikkia.

Estonia upposi keskellä yötä, ei siitä ollut mitään apua vaikka oli koko perhe samassa hytissä.

Laivalla voi myös joutua esim. seksuaalisen häirinnän uhriksi tai vaikka raiskatuksi, kaapatuksi tai jopa kannelta mereen. Käytävät täynnä ovia, joiden takana matkaajia, joita et enää koskaan näe. Eikä ennen puhuttu asioista. Jos joku on jotakin sen tapaista kokenut, on manipuloitu olemaan hiljaa. Jos edes muutenkaan on viirsinyt vanhemmilleen kertoa, joita kiinnostaa enemmän vain omat jutut, lasten höpötystä jaksa kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Olen 1981 syntynyt, toki oli paljon vaaranpaikkoja lapsudessani, kun maatilalla elettiin ja vanhemmilla oli paljon töitä. Pienenä olen kuulemma pinnasängyssä ollut navetassa (siellä siis erillinen pinnasänky sitä varten) lypsyjen ajan, sitten vähän isompana juoksennellut lehmien seassa ja autellut töissä. Kerran yksi lehmä minut sarvillaan heitti paidanhihasta jalkoihinsa. Olin ehkä 5-6v. Muistan että eniten itketti se, kun paita repesi. Lehmiä en osannut pelätä. Omaa 5-vuotiasta en laskisi valvomatta yhtä lähelle sarvipäistä eläintä, kyllähän siinä nyt voi sattua vaikka mitä, iso eläin!!!

Heinäpaali-pinoissa on kiipeilty, välillä tiputtukin, onneksi ei sattunut pahemmin. Omat pojat kiipeilee myös puissa, ei oo onneks niillekään. Vaikka riski on.

Itse en ikinä ollut yksin kotona, ehkä 15v ekan kerran tuntia kauempaa. Omat koululaiset on 7v alkaen ollut kesät yksin kotona ja ruokaa lämmittäneet jne. Käyneet keskenään uimassa heti kun 200m uimamerkki suoritettu noin 9v iässä. Minä en tuommosia lapsena kokenut. Olin aina valvonnan alla, paitsi pienenä navetassa en niin tarkasti mitä omaani valvoisin.

Että keskimäärin aika samoissa mennään.

Ah. Nämä yksin eläneet ja liikkuneet lapset ovat entisaikojen maatiloilla eläneiden lapsia, ,joilla ei käsitystä siitä millaista lapselle on olla yksin kotona tai muualla. Eikä pienissä kylissä edes ollut paljoa liikennettä tai muita asioita. Kun sellaiset lapsuuden kokeneet ihmiset sitten lähtivät kaupunkiin töihin, ei ollut yksinkertaisesti käsitystä mistään. Nykyvanhemmilla monill taas on oman kantapään kautta, siksi osaavat monet jo varoa vaaroja.

Ei jätetty, mutta tyytyväisenä lähetetty eli äiti maksoi minulle ja siskolleni ulkomaanmatkan, kun olimme minä 15v ja sisko 19v. Kohteeksi valitsimme Tunisian ja äiti hyväksyi. En ikinä päästäisi tuon ikäisiä kahdestaan moneenkaan paikkaan, saati sitten Tunisiaan. 19v toki saa jo tehdä, mitä haluaa. 2008 tämä.

Siinä 6-vuotiaana saatiin liikkua aika itsenäisesti, kunhan syömään ja nukkumaan tultiin kotiin, eli olinpaikkamme vanhempamme tiesivät ehkä kymmenen kilometrin säteellä. Välillä sitten oltiin puun latvassa, lehmän selässä, laiturin alla, tai puolitutun kotona. Nykyään ei varmaan normaali alle 13-vuotias edes pysty joutumaan sellaiseen tilanteeseen, että hän olisi yhtäkkiä esim talon katolla riekkumassa, sillä vieressä vahtiva vanhempi kyllä tulisi väliin heti, kun viikarin katse harhailee tikkaisiin

Vierailija kirjoitti:

Ei jätetty, mutta tyytyväisenä lähetetty eli äiti maksoi minulle ja siskolleni ulkomaanmatkan, kun olimme minä 15v ja sisko 19v. Kohteeksi valitsimme Tunisian ja äiti hyväksyi. En ikinä päästäisi tuon ikäisiä kahdestaan moneenkaan paikkaan, saati sitten Tunisiaan. 19v toki saa jo tehdä, mitä haluaa. 2008 tämä.

Tiedän muitakin vastaavia tapauksia. Et voi estää 19 vuotiasta lähtemästä ja toki vamhempi luottaa että sen ikäinen huolehtii teinistä

Varmaan on enemmänkin, mutta muistan, että olin tutustuin viereisessä taloyhtiössä johonkin isäni ikäisen miehen sukulaistyttöön, joka oli siellä kylässä. No lähdin sitten tämän tytön ja miehen kanssa jonnekin autoajelulle. Käytiin jossain syömässä jätskit ja tultiin takaisin. Vanhemmillani ei ollut tietoa missä olen. Myöhemmin kuulin, että tämä mies oli riehunut aseen kanssa. Tosi vapaasti sai ulkona leikkiä. Yksin tai kavereiden kanssa ihan tosi pienestä pitäen.

Aika lailla oltiin keskenämme. Meillä oli kyllä rajat, mihin sai mennä ja mihin ei. 

Itse olin 10-vuotias kun kuljin linja-autolla lähes 400 km matkan mummon luokse yksinään, ja takaisin myös. 

Kaverin kanssa kierrettiin Hämettä ja Keski-Suomea pyörällä 17-vuotiaina. Vanhemmat pohtivat pitkään mutta lopulta päästivät, viikon reissu ja 650 km yhteensä, etukäteen suunniteltiin ja yöpymispaikat ilmoitettiin, joka kerta piti soittaa kotiin kun oltiin päästy sovittuun paikkaan. Mulla ei ole tytärtä, mutta jos olisi, en missään nimessä olisi päästänyt. Me oltiin kilttejä, eikä sattunut mitään, mutta mistä sitä tietää, oltiin me aika sinisilmäisiäkin. 

Itseäni ärsyttää nämä netissä kulkevat jutut kuinka lapsuudessa tehtiin sitä ja tätä ja hengissä selvittiin. Juuri kuten joku aiemmin sanoi, ne, jotka eivät selvinneet, eivät ole sitä kertomassa. Onhan se tilastollinjen fakta, että lasten tapaturmaiset kuolemat ovat vähentyneet.

70-luvulla kuoli kolareissakin enemmän määrällisesti väkeä kuin nykyään, vaikka autokanta on suurempi. Tämä ei nyt koske vain lapsia mutta tuolta löytyy selkeä tilasto: https://yle.fi/uutiset/3-9067754

Tuolta sitten käyrä lasten ja nuorten tapaturmakuolemista: 

https://thl.fi/fi/web/hyvinvoinnin-ja-terveyden-edistamisen-johtaminen/…

Vietin päivän parvekkeelle lukittuna, kun isä ja täti olivat vierailulla toisaalla. Oliko vahinko vai tahallisuus, en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei jätetty, mutta tyytyväisenä lähetetty eli äiti maksoi minulle ja siskolleni ulkomaanmatkan, kun olimme minä 15v ja sisko 19v. Kohteeksi valitsimme Tunisian ja äiti hyväksyi. En ikinä päästäisi tuon ikäisiä kahdestaan moneenkaan paikkaan, saati sitten Tunisiaan. 19v toki saa jo tehdä, mitä haluaa. 2008 tämä.

Tiedän muitakin vastaavia tapauksia. Et voi estää 19 vuotiasta lähtemästä ja toki vamhempi luottaa että sen ikäinen huolehtii teinistä

Eipä 19 v ole vielä sen kummempia, kuin 18 tai 17 v. Aika hurjaa, että 18 v voi itse jo päättää tuosta vain, eikä kuunnella vanhempien viisaita neuvoja tai toppuutteluja.