Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Ruokaan suhtautuminen oli aivan erilaista kuin nykyään. Se on vaan tankkausta! Ruokailusta ei ollut tarkoitus kokea nautintoa, se oli tekninen toimi. Juu ja ne 70-luvun ahtaat autot.

Tuli klaustrofobinen olo jossain 96-Saabin takapenkillä kun ei ollut takaovia eikä takaikkunoita saanut auki.

Ruoka oli yksinkertaista varmaan siksikin että sitä se oli ollut 30 ja 40-luvulla syntyneiden vanhempien lapsuudessa. Eivät he osanneet edes ajatella muunlaista. Omakiin isäni eli nuorena läpi Jatkosodan, oli juuri liian nuori ettei joutunut sotaan. Mitä se syöminen nyt oli sota-aikaan? Ruoka oli kortilla, todella karua ja yksinkertaista. Syötiin aivan mitä tahansa kunhan sai mahan täyteen. Pelkkiä lanttuja, pelkkiä perunoita, jne.

Ei tuollaisen lapsuuden elänyt osaa edes ajatella mitään gurmeeruokia, että olisi hyvää.

läskitynnyri kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama, kun pakotettiin marjastamaan niin meni kyllä kauan (yli 30 vuotta!) että aloin käymään itse vapaaehtoisesti marjassa. Siihen asti ostin torilta omille lapsille marjat. Ihan vasta pari vuotta olen itsekin käynyt poimimassa mustikoita, mutta poimurillinen kerrallaan, ei jotain päivän savottaa. Oikeasti se vastenmielisyys mitä joitain töitä kohtaan jää, uskomatonta. 

Sama varmaan monilla koululiikunnan kanssa. 

Joo tämä hemmetin 70-luvun marjafetissi...marjoja pitää kerätä, paljon ja koko ajan. Ja ehdottomasti vielä jotkut kamalat rytkyt päälle. Itse aina ihailin huoliteltuja ihmisiä ja olisin halunnut pukea marjametsäänkin siistin ulkoilupuvun, ihan omaksi iloksi. Mutta ei, rähjäiset marjastusvaatteet päälle, jotta kokemus riepoisi potenssiin kymmenen. 'Rumat ne vaatteilla koreilee' vissiin...

Muutenkin huoliteltu ihminen oli 'hienostelija'. Äitini sanoi aina, että jos aina näyttää hyvältä, niin juhlissa ei sitten erotu arkiminä. Juhlia oli ehkä yhdet kolmessa vuodessa, joten mitä väliä.

Viikonloput mökillä...heräsin joka hemmetin sunnuntaiaamu siihen, että radiosta luukutettiin jumalanpalvelusta. Mökki oli pieni, joten sitä ei päässyt pakoon. Äiti ei ollut mikään uskovainen sinänsä, mutta en tiedä mikä tämä juttu oli, joku luterilainen synnintunto? Ja miksi sitä radiota piti huudattaa.

Aamuheräämiset viikonloppuisin. Lapsena ja teininä (ja vieläkin) olin kovin aamu-uninen. Jos viikonloppuaamuna nukuin vaikka yhteentoista, äiti tuli herättämään sanoilla *ylös jo, on jo iltapäivä, ei meillä prinsessoja elätetä'. Ymmärrän että pidetään jostain vuorokausirytmistä kiinni, mutta miksi näillä sanoilla?

Syömisen tuputtaminen. Lapsena oli koko ajan siinä normaalin painon ylärajalla, välillä yli rajankin. Tajusin itsekin että pitäisi syödä vähemmän. Niin kotona kuin mummun luona tuputettiin aina ruokaa. Piti ottaa lisää kaikkea, oli sitten soppaa tai pullaa. Jos ei ottanut, niin pahastuttiin, kun ei ollut sitten vissiin hyvää. Tai sitten minun täytyi olla sairas. Sinänsä käsittämätöntä, koska äitini oli nuorena ylipainoinen, olisi luullut ajattelevan paremmin. No nyt aikuisiällä kamppailen jatkuvasti painoni kanssa. Kun on oppinut syömään isoja määriä, on vaikea oppia syömään vähän.

Yhteenvetona voisi sanoa omasta lapsuudesta, että johtui se sitten aikakaudesta tai vanhemmistani, lapsen omaa persoonaa ei paljon arvostettu. Omia arvoja ja tapoja, oli niissä järkeä tai ei, tuputettiin ainoina oikeina. Ketään ei kiinnostanut, mitä lapsi itse ajattelee ja millainen hän oikeasti on. Ei mikään ihme, jos lapsuudesta kumpuavaa huonoa itsetuntoa saa sitten paikkailla koko loppuelämän.

Pitää syödä että jaksaa!

Jos itki oli nälkä tai väsy, mitään muita syitä ei itkulle voinut äidin mielestä olla.

Vierailija kirjoitti:

Ovet meni lukkoon klo 18 mennessä ja sen jälkeen ulos ei voinut poistua. Asuimme maalla ja lähimpään naapuriin matkaa noin 700m ja ihan rauhallista seutua. Tuosta jäi valitettavasti oppi, että totuin olemana vain sisällä ja ulos meneminen tosi vaikeaa. Joskus olen parikin viikkoa vain sisätiloissa ja ei tunnu missään. Ulkoilu oli lapsena vähän kuin karkaamista siihen omalle pihalle. Näin lähes 50v se kalvaa yhä vaan.

Meillä sama, mutta asuimme kaupungissa. Vanhemmat ovat maalta kotoisin ja meitä lapsia "suojeltiin" kaupungin vaaroilta. Omilla lapsilla ei sitten oikein ollut minkäänlaisia kotiintuloaikoja kun oma lapsuus&nuoruus meni lukkojen takana.

Itselläni myös sama etten "osaa" olla ulkona vaikka asumme ok-talossa. Ainoastaan kun puuhailen siellä jotain, mutta esim. illalla ei osaa vain nauttia esim. terassilla oleilusta tai käsitöistä vaan siirryn sisälle.

Ei ollut mitään ankeita juttuja, kaikki oli hyvin ja rauhallista.

Vierailija kirjoitti:

Ruokaan suhtautuminen oli aivan erilaista kuin nykyään. Se on vaan tankkausta! Ruokailusta ei ollut tarkoitus kokea nautintoa, se oli tekninen toimi. Juu ja ne 70-luvun ahtaat autot.

Tuli klaustrofobinen olo jossain 96-Saabin takapenkillä kun ei ollut takaovia eikä takaikkunoita saanut auki.

Ruoka oli yksinkertaista varmaan siksikin että sitä se oli ollut 30 ja 40-luvulla syntyneiden vanhempien lapsuudessa. Eivät he osanneet edes ajatella muunlaista. Omakiin isäni eli nuorena läpi Jatkosodan, oli juuri liian nuori ettei joutunut sotaan. Mitä se syöminen nyt oli sota-aikaan? Ruoka oli kortilla, todella karua ja yksinkertaista. Syötiin aivan mitä tahansa kunhan sai mahan täyteen. Pelkkiä lanttuja, pelkkiä perunoita, jne.

Ei tuollaisen lapsuuden elänyt osaa edes ajatella mitään gurmeeruokia, että olisi hyvää.

Tuossa oli paljon asiaa. Toisaalta, ainakin isä olisi _halunnut_ hyvää ruokaa, koska valitti juuri tuosta että lapsuudessa ruoka oli jotain mautonta velliä eikä ikinä riittävästi sitäkään. Äiti oli käynyt talouskoulun josta aina ylpeili, mutta oli silti ihan hirveän huono tekemään ruokaa. Ainoat mausteet suola ja pippuri, eikä niitäkään koskaan tarpeeksi. Mitään ruokaa ei osannut tehdä hyvin, tai että se olisi maistuvaa. Tämän tajusin kun koulussa alkoi köksän tunnit ja pääsin itse laittamaan ruokaa. Otin asiakseni tehdä aika usein ruoan juuri noihin aikoihin, ja isä varsinkin kiitteli että onpas mukavaa syödä kerrankin hyvää ruokaa. Taisi piikitellä äidille, joka inhosi ruoanlaittoa, eikä siitä syystä edes yrittänyt tehdä hyvää ruokaa.

Vierailija kirjoitti:

Ruokaan suhtautuminen oli aivan erilaista kuin nykyään. Se on vaan tankkausta! Ruokailusta ei ollut tarkoitus kokea nautintoa, se oli tekninen toimi. Juu ja ne 70-luvun ahtaat autot.

Tuli klaustrofobinen olo jossain 96-Saabin takapenkillä kun ei ollut takaovia eikä takaikkunoita saanut auki.

Ruoka oli yksinkertaista varmaan siksikin että sitä se oli ollut 30 ja 40-luvulla syntyneiden vanhempien lapsuudessa. Eivät he osanneet edes ajatella muunlaista. Omakiin isäni eli nuorena läpi Jatkosodan, oli juuri liian nuori ettei joutunut sotaan. Mitä se syöminen nyt oli sota-aikaan? Ruoka oli kortilla, todella karua ja yksinkertaista. Syötiin aivan mitä tahansa kunhan sai mahan täyteen. Pelkkiä lanttuja, pelkkiä perunoita, jne.

Ei tuollaisen lapsuuden elänyt osaa edes ajatella mitään gurmeeruokia, että olisi hyvää.

Ehkä ihmiset olivat siksi hoikkia? 

Sama meillä, äitiä ei pätkääkään kiinnostanut ruoanlaitto eikä edes syöminen, olisi jollain kesäkeitolla elänyt koko elämänsä . Oli kyllä sitten hoikka , niinkuin me lapsetkin , mutta siihen aikaan 60-70 luvulla oli kaikki muutki laihoja.  Mielestäni jopa kouluruoka oli siihen aikaan parempaa kuin kotiruoka., paitsi lauantaisin kun koulussa oli vellipäivä. Siihen aikaan käytiin siis koulua lauantaisinkin ,tosin koulupäivä loppui silloin jo noin kl 13-14. Aloin myös itse kokkailemaan heti kun kykenin ja isän kanssa joskus herkuteltiin. Äidistä ei koskaan tullut ruoka-ihmistä vaikka tosi vanhaksi elikin.

Itse en koe, että olisi ollut mitään todella ankeeta silloin kultaisella 80-luvulla lähiölapsena, päinvastoin kivempaa kuin lapsilla nykyään. Ei ollut kännyköitä, sai mennä melko vapaasti avain kaulassa, pihoilla oli aina joku kaveri, eikä jämähdetty peleihin tai syrjäydytty yksi kotiin. Kiskalle, lähikauppaan tai uimahalliin sai mennä jo 10-vuotias itsenäisesti. Eikä hyvältyillä niityilläkään ollut punkkeja.

Nyt kun olen oman lapsen kasvattanut lähes aikuiseksi, on harmittanut, ettei yhtiöstä ole oikein löytynyt kavereita, eihän kukaan enää ole ulkonakaan, eikä leikkipihaan panosteta. Lapsia kuskataan sitten Hoploppiin tai muualle, että saisivat virikkeitä. Kaikeasta pitää aina sopia somessa, että tarkka kellonaika, milloin nähdään ja missä tai nähdäänkö edes, vai ollaanko vaan koneilla. Aika on jotenkin kylmempi ja kaikki niin paljon varovaisempia kuin ennen.

Vierailija kirjoitti:

Sama meillä, äitiä ei pätkääkään kiinnostanut ruoanlaitto eikä edes syöminen, olisi jollain kesäkeitolla elänyt koko elämänsä . Oli kyllä sitten hoikka , niinkuin me lapsetkin , mutta siihen aikaan 60-70 luvulla oli kaikki muutki laihoja.  Mielestäni jopa kouluruoka oli siihen aikaan parempaa kuin kotiruoka.

Tämä! Kuvaa 70- ja 80-lukua hienosti. Eli että kouluruoka oli parempaa kuin ruoka kotona.

Kasarilla se meni päin, että koulussa syötiin mahat täyteen ja nautiskeltiin, ja kotona oltiin nirppanokkia, pari haarukallista otettiin. Ei meilläkään mutsi hirveästi kokkaillut, vaikka oli jopa käynyt kotitalouskoulun. Isä kokkasi pääsääntöisesti, ja se oli sitten just niitä perunoita&kastiketta,  metrikarjalanpiirakkaa, hernemaissipaprikarisottoa ja purjokalamuhennosta. Purjokala oli yks vakiosafka kasarilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovet meni lukkoon klo 18 mennessä ja sen jälkeen ulos ei voinut poistua. Asuimme maalla ja lähimpään naapuriin matkaa noin 700m ja ihan rauhallista seutua. Tuosta jäi valitettavasti oppi, että totuin olemana vain sisällä ja ulos meneminen tosi vaikeaa. Joskus olen parikin viikkoa vain sisätiloissa ja ei tunnu missään. Ulkoilu oli lapsena vähän kuin karkaamista siihen omalle pihalle. Näin lähes 50v se kalvaa yhä vaan.

Meillä sama, mutta asuimme kaupungissa. Vanhemmat ovat maalta kotoisin ja meitä lapsia "suojeltiin" kaupungin vaaroilta. Omilla lapsilla ei sitten oikein ollut minkäänlaisia kotiintuloaikoja kun oma lapsuus&nuoruus meni lukkojen takana.

Itselläni myös sama etten "osaa" olla ulkona vaikka asumme ok-talossa. Ainoastaan kun puuhailen siellä jotain, mutta esim. illalla ei osaa vain nauttia esim. terassilla oleilusta tai käsitöistä vaan siirryn sisälle.

Mäkään en osaa olla omalla pihalla nautiskelemassa, joten lähden sitä varten aina kallioille tai rannalle. Siellä viihdyn vaikka mitään tekemättä useita tunteja. Omalla pihalla jo kirjan lukeminen on jotenkin vaikeaa. Tämä johtunee kyylänaapureista lapsuudessani, jos pihalla halusi olla, koko ajan vahtasi jonkun naapurin silmä mitä teen. Vaikka omat naapurini nyt eivät kyttääkään minua, niin joku kammo siitä on jäänyt ettei saa omalla pihalla olla rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama meillä, äitiä ei pätkääkään kiinnostanut ruoanlaitto eikä edes syöminen, olisi jollain kesäkeitolla elänyt koko elämänsä . Oli kyllä sitten hoikka , niinkuin me lapsetkin , mutta siihen aikaan 60-70 luvulla oli kaikki muutki laihoja.  Mielestäni jopa kouluruoka oli siihen aikaan parempaa kuin kotiruoka.

Tämä! Kuvaa 70- ja 80-lukua hienosti. Eli että kouluruoka oli parempaa kuin ruoka kotona.

Kasarilla se meni päin, että koulussa syötiin mahat täyteen ja nautiskeltiin, ja kotona oltiin nirppanokkia, pari haarukallista otettiin. Ei meilläkään mutsi hirveästi kokkaillut, vaikka oli jopa käynyt kotitalouskoulun. Isä kokkasi pääsääntöisesti, ja se oli sitten just niitä perunoita&kastiketta,  metrikarjalanpiirakkaa, hernemaissipaprikarisottoa ja purjokalamuhennosta. Purjokala oli yks vakiosafka kasarilla.

Meillä äiti teki hyvää ruokaa (myös lapsuudessani 70- & 80-luvuilla), yllättävän vaihtelevaakin. Kouluruuasta (Tampereella) en pitänyt, koska olivat epämääräisiä mössöjä ja maustamattomia.

Vierailija kirjoitti:

Itse en koe, että olisi ollut mitään todella ankeeta silloin kultaisella 80-luvulla lähiölapsena, päinvastoin kivempaa kuin lapsilla nykyään. Ei ollut kännyköitä, sai mennä melko vapaasti avain kaulassa, pihoilla oli aina joku kaveri, eikä jämähdetty peleihin tai syrjäydytty yksi kotiin. Kiskalle, lähikauppaan tai uimahalliin sai mennä jo 10-vuotias itsenäisesti. Eikä hyvältyillä niityilläkään ollut punkkeja.

Nyt kun olen oman lapsen kasvattanut lähes aikuiseksi, on harmittanut, ettei yhtiöstä ole oikein löytynyt kavereita, eihän kukaan enää ole ulkonakaan, eikä leikkipihaan panosteta. Lapsia kuskataan sitten Hoploppiin tai muualle, että saisivat virikkeitä. Kaikeasta pitää aina sopia somessa, että tarkka kellonaika, milloin nähdään ja missä tai nähdäänkö edes, vai ollaanko vaan koneilla. Aika on jotenkin kylmempi ja kaikki niin paljon varovaisempia kuin ennen.

Sama, vähän jotenkin säälittää nämä aloitekyvyttömät sisällä puhelinta tuijottavat nykylapset. Mitä tuollaisesta elämästä jää aikuisena muisteltavaa? Ei varmaan oikein mitään. Jälkeenpäin ajateltuna tuli itse tehtyä ehkä hullunrohkeita juttuja, mutta onneksi kukaan ei koskaan loukkaantunut pahasti, ehkä joku käsi murtui jne. Mutta voidaanpa vielä aikuisenakin muistella kavereiden kesken niitä kommelluksia.

Olen havahtunut vasta tässä vajaa nelikymppisenä siihen, kuinka supertarkkoja rutiineja meillä kotona oli. Ja suurin osa isän asettamia. Valot piti sammuttaa AINA jos lähti huoneesta. Jos et sammuttanut isä kysyi välittömästi:"Miksi x huoneessa palaa valot?" Toinen oli ovien kanssa. Ulko-ovi ehdottomasti kiinni heti kun astuit sisään/ulos, tuulikaapin ovi kiinni, kaappien ovet kiinni. Jos kaikki touhusi ulkona, piti ovet olla lukossa. Jos isä nukkui päiväunia piti olla hiljaa. Muistan, kun siskon kanssa kuiskittiin, ettei vaan pidetä liikaa meteliä. Kaikki nuo liian tarkat rutiinit ja niistä jatkuva huomautteleminen teki musta pelokkaan suorittajan. Jos mulle annetaan jokin ohje, niin mä teen sen pilkulleen. Siitä yritän tässä burn outin ja paniikkihäiriön myötä opetella pois...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en koe, että olisi ollut mitään todella ankeeta silloin kultaisella 80-luvulla lähiölapsena, päinvastoin kivempaa kuin lapsilla nykyään. Ei ollut kännyköitä, sai mennä melko vapaasti avain kaulassa, pihoilla oli aina joku kaveri, eikä jämähdetty peleihin tai syrjäydytty yksi kotiin. Kiskalle, lähikauppaan tai uimahalliin sai mennä jo 10-vuotias itsenäisesti. Eikä hyvältyillä niityilläkään ollut punkkeja.

Nyt kun olen oman lapsen kasvattanut lähes aikuiseksi, on harmittanut, ettei yhtiöstä ole oikein löytynyt kavereita, eihän kukaan enää ole ulkonakaan, eikä leikkipihaan panosteta. Lapsia kuskataan sitten Hoploppiin tai muualle, että saisivat virikkeitä. Kaikeasta pitää aina sopia somessa, että tarkka kellonaika, milloin nähdään ja missä tai nähdäänkö edes, vai ollaanko vaan koneilla. Aika on jotenkin kylmempi ja kaikki niin paljon varovaisempia kuin ennen.

Sama, vähän jotenkin säälittää nämä aloitekyvyttömät sisällä puhelinta tuijottavat nykylapset. Mitä tuollaisesta elämästä jää aikuisena muisteltavaa? Ei varmaan oikein mitään. Jälkeenpäin ajateltuna tuli itse tehtyä ehkä hullunrohkeita juttuja, mutta onneksi kukaan ei koskaan loukkaantunut pahasti, ehkä joku käsi murtui jne. Mutta voidaanpa vielä aikuisenakin muistella kavereiden kesken niitä kommelluksia.

Mä olen myös miteeinyt tätä muistohommaa. Mitä nykylapset muistelevat vanhempana? Oi muistatko silloin kun katsottiin se yks 4s mittainen video kun oltiin sun luona? Muistatko kun mentiin pulkkamäkeen ja istuttiin 1,5h pulkan päällä ja katsottiin tiktokokia? Ai että se olikin mukavaa!  

?

Vierailija kirjoitti:

Itse en koe, että olisi ollut mitään todella ankeeta silloin kultaisella 80-luvulla lähiölapsena, päinvastoin kivempaa kuin lapsilla nykyään. Ei ollut kännyköitä, sai mennä melko vapaasti avain kaulassa, pihoilla oli aina joku kaveri, eikä jämähdetty peleihin tai syrjäydytty yksi kotiin. Kiskalle, lähikauppaan tai uimahalliin sai mennä jo 10-vuotias itsenäisesti. Eikä hyvältyillä niityilläkään ollut punkkeja.

Nyt kun olen oman lapsen kasvattanut lähes aikuiseksi, on harmittanut, ettei yhtiöstä ole oikein löytynyt kavereita, eihän kukaan enää ole ulkonakaan, eikä leikkipihaan panosteta. Lapsia kuskataan sitten Hoploppiin tai muualle, että saisivat virikkeitä. Kaikeasta pitää aina sopia somessa, että tarkka kellonaika, milloin nähdään ja missä tai nähdäänkö edes, vai ollaanko vaan koneilla. Aika on jotenkin kylmempi ja kaikki niin paljon varovaisempia kuin ennen.

Omassa lapsuudessa 80-luvulla ei kukaan varoitellut kyytiin houkuttelijoista tai epäilyttävän tuttavallisista "sedistä". Muistan tällaisiin törmänneeni ainakin kolmesti ja onnekseni olin niin tuittupäinen etten alkanut juttelemaan näille takaisin. Siis esimerkiksi että pitkän matkan linja-autossa eräs mies tuli viereeni istumaan ja jututtamaan, ja kukaan ei ihmetellyt. Ihan pimeetä. Olin noin kahdeksan vanha. 

Nykyään on ikärajat ei noin nuori saakaan pitkän matkan busseissa yksin kulkea. 

Onneksi nykyään ollaan varovaisempia, mutta toisaalta, niin. Itselle on tosi vaikeaa laskea alakouluikäisiä kulkemaan yksin illalla minnekään. Niinpä sitten vienkin autolla. Mun lapsuudessa olis laitettu kävelemään tai pyörällä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama meillä, äitiä ei pätkääkään kiinnostanut ruoanlaitto eikä edes syöminen, olisi jollain kesäkeitolla elänyt koko elämänsä . Oli kyllä sitten hoikka , niinkuin me lapsetkin , mutta siihen aikaan 60-70 luvulla oli kaikki muutki laihoja.  Mielestäni jopa kouluruoka oli siihen aikaan parempaa kuin kotiruoka.

Tämä! Kuvaa 70- ja 80-lukua hienosti. Eli että kouluruoka oli parempaa kuin ruoka kotona.

Kasarilla se meni päin, että koulussa syötiin mahat täyteen ja nautiskeltiin, ja kotona oltiin nirppanokkia, pari haarukallista otettiin. Ei meilläkään mutsi hirveästi kokkaillut, vaikka oli jopa käynyt kotitalouskoulun. Isä kokkasi pääsääntöisesti, ja se oli sitten just niitä perunoita&kastiketta,  metrikarjalanpiirakkaa, hernemaissipaprikarisottoa ja purjokalamuhennosta. Purjokala oli yks vakiosafka kasarilla.

Moni kotiruoka oli parempaa kun koulussa. Sama keitto saattoi olla joko vetistä ja mautonta tai hyvää. Äiti teki ihan hyvää ja isä osasi ne mitkä osasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en koe, että olisi ollut mitään todella ankeeta silloin kultaisella 80-luvulla lähiölapsena, päinvastoin kivempaa kuin lapsilla nykyään. Ei ollut kännyköitä, sai mennä melko vapaasti avain kaulassa, pihoilla oli aina joku kaveri, eikä jämähdetty peleihin tai syrjäydytty yksi kotiin. Kiskalle, lähikauppaan tai uimahalliin sai mennä jo 10-vuotias itsenäisesti. Eikä hyvältyillä niityilläkään ollut punkkeja.

Nyt kun olen oman lapsen kasvattanut lähes aikuiseksi, on harmittanut, ettei yhtiöstä ole oikein löytynyt kavereita, eihän kukaan enää ole ulkonakaan, eikä leikkipihaan panosteta. Lapsia kuskataan sitten Hoploppiin tai muualle, että saisivat virikkeitä. Kaikeasta pitää aina sopia somessa, että tarkka kellonaika, milloin nähdään ja missä tai nähdäänkö edes, vai ollaanko vaan koneilla. Aika on jotenkin kylmempi ja kaikki niin paljon varovaisempia kuin ennen.

Sama, vähän jotenkin säälittää nämä aloitekyvyttömät sisällä puhelinta tuijottavat nykylapset. Mitä tuollaisesta elämästä jää aikuisena muisteltavaa? Ei varmaan oikein mitään. Jälkeenpäin ajateltuna tuli itse tehtyä ehkä hullunrohkeita juttuja, mutta onneksi kukaan ei koskaan loukkaantunut pahasti, ehkä joku käsi murtui jne. Mutta voidaanpa vielä aikuisenakin muistella kavereiden kesken niitä kommelluksia.

Mä olen myös miteeinyt tätä muistohommaa. Mitä nykylapset muistelevat vanhempana? Oi muistatko silloin kun katsottiin se yks 4s mittainen video kun oltiin sun luona? Muistatko kun mentiin pulkkamäkeen ja istuttiin 1,5h pulkan päällä ja katsottiin tiktokokia? Ai että se olikin mukavaa!  

?

Jotain tämän suuntaista se varmaan on. Tietenkin esim. lomareissuja tehdään perheiden kesken enemmän kuin ennen, että ehkä ne muistot tulevat sitten niistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en koe, että olisi ollut mitään todella ankeeta silloin kultaisella 80-luvulla lähiölapsena, päinvastoin kivempaa kuin lapsilla nykyään. Ei ollut kännyköitä, sai mennä melko vapaasti avain kaulassa, pihoilla oli aina joku kaveri, eikä jämähdetty peleihin tai syrjäydytty yksi kotiin. Kiskalle, lähikauppaan tai uimahalliin sai mennä jo 10-vuotias itsenäisesti. Eikä hyvältyillä niityilläkään ollut punkkeja.

Nyt kun olen oman lapsen kasvattanut lähes aikuiseksi, on harmittanut, ettei yhtiöstä ole oikein löytynyt kavereita, eihän kukaan enää ole ulkonakaan, eikä leikkipihaan panosteta. Lapsia kuskataan sitten Hoploppiin tai muualle, että saisivat virikkeitä. Kaikeasta pitää aina sopia somessa, että tarkka kellonaika, milloin nähdään ja missä tai nähdäänkö edes, vai ollaanko vaan koneilla. Aika on jotenkin kylmempi ja kaikki niin paljon varovaisempia kuin ennen.

Sama, vähän jotenkin säälittää nämä aloitekyvyttömät sisällä puhelinta tuijottavat nykylapset. Mitä tuollaisesta elämästä jää aikuisena muisteltavaa? Ei varmaan oikein mitään. Jälkeenpäin ajateltuna tuli itse tehtyä ehkä hullunrohkeita juttuja, mutta onneksi kukaan ei koskaan loukkaantunut pahasti, ehkä joku käsi murtui jne. Mutta voidaanpa vielä aikuisenakin muistella kavereiden kesken niitä kommelluksia.

Mä olen myös miteeinyt tätä muistohommaa. Mitä nykylapset muistelevat vanhempana? Oi muistatko silloin kun katsottiin se yks 4s mittainen video kun oltiin sun luona? Muistatko kun mentiin pulkkamäkeen ja istuttiin 1,5h pulkan päällä ja katsottiin tiktokokia? Ai että se olikin mukavaa!  

?

En kyllä näe, että nykylapsuudessa olisi jotenkin vähemmän muisteltavaa. Kyllä se tulee olemaan ihan samanlaista: "muistatko kun kaupan kassatäti ei tajunnu meidän Fortnite-tansseja", "muistatko kun melkein tukehduttiin kun oli se yks Tiktok-haaste".

80-luvulla minulle ennustettiin samalla tavalla surkutellen, että videopeleistä ei jäisi mitään lapsuusmuisteltavaa, toisin kuin jostain sen rinnalla muka "oikeammasta" tekemisestä. Nyt vanhojen pelien nostalgisoimisen ympärillä pyörii kokonainen valtava teollisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te mökillä olemisesta valittajat: eikö teillä ollut mielikuvitusta?

Oli meidänkin mökillä tylsää ja puita kannettiin, mutta siinä juuri opittiin samalla saunan lämmitys ym. Sisarusten kanssa rakennettiin majaa metsään, uitiin, soudettiin, kerättiin marjoja, ongittiin(saamatta koskaan mitään) ym ym. Myös vanhoja lastenkirjoja tai Aku-Ankkoja luettiin.

En osaisi enää valittaa siitä aikuisena, että kun laiturinnokassa jouduin joskus tylsistyneenä istumaan koska ajattelen, että oikeasti nuo kesät mökillä rakensivat meille lapsille arvokasta henkistä pääomaa. Puiden kantaminen ja ulko wc:ssa käyminen eivät aiheuttaneet terapioitavia traumoja.

Kirjoitin jo aiemmin (nro 1481) askeettisesta maalaiselämästä, jossa me lapset tehtiin polttopuita, lämmitettiin (myös pesuvettä), hoidettiin elukoita, kitkettiin haravoitiin poimittiin marjoja ja ja ja. Meidän normiarki oli kuin mökkielämää, kun niitä mukavuuksia ei ollut. Kantovesi ja ulkovessa. Ja koko ajan tekemistä, - kun ei ole mukavuuksia niin pakollisia hommia on paljon enemmän kuin vaikka rivitaloasunnossa. 

Ymmärrän ihan hyvin, jos joku on kokenut vastaavan mökkielämän inhottavaksi tai tylsäksi. Minulla se koko arki oli sellaista pakollista puurtamista.  

En tänä päivänäkään ymmärrä, miksi joku haluaa mennä lomalla sellaisiin oloihin, ettei ole edes juoksevaa vettä, sisävessaa, ja kaikki tehdään käsin. Mitä hemmetin lomaa se on. Minun on vaikea kuvitella mitä sellaisen ihmisen arki sitten on, jolle tuollainen askeettisuus ja käpyjen potkiminen ja marjastus on sitä lomaa. :D

Mutta ihan ok ja me ollaan erilaisia, vaikka en itse ymmärräkään niin ei mun tarvitsekaan ymmärtää. :) 

Minua vain ei saa mökkielämästä ja askeettisuudesta tykkäämään näin aikuisenakaan. 

Itse vietin lapsuuteni kesät mökillä, vanhemmat kun oli opettajia oltiin siellä lähes koko loma kesä-elokuu tuohon aikaan. Kalastettiin, leikittiin, uitiin, sadesäällä leikittiin sisällä. Ulkovessa ei haitannut, eikä puutarhassa kitkemisestäkään jäänyt traumoja. Minulla nuo kesät vaikuttivat arvoihini, nyt keski-ikäisenäkin haluan elää luonnon lähellä, teen paljon etätöitä omalta mökiltä, kalastan, kasvatan omaa ruokaa, kerään sieniä ja marjoja. Työn puolesta joudun matkustamaan, olemaan suurissa kaupungeissa ja syömään usean kulttuurin ruokia ja jotenkin vain olen eniten kotonani metsässä järven vieressä, paikallista itse kasvatettua ja pyydettyä ruokaa syöden ja luontoa tarkkaillen. Kaupunkikulttuurista kaipaan eniten taiteen eri muotoja, mutta noistakin pystyy digiaikana nauttimaan paljon etänä. Kaupunkien ihmispaljoutta ja kulutushysteriaa en tarvitse. Olemme erilaisia.

Niin minäkin elän maalla, lähimpään kauppaan on 12km, minulla on lemmikkejä, takka lämpiää puilla. Mutta en minä ilman mukavuuksia täällä halua olla! Askeettisuudella tarkoitin nykyajan mukavuuksien puuttumista. En ikinä muuttaisi jonnekin, jossa ei ole perusjuttuja kuten sisävessa ja lämmin vesi. Ulkovessa alkaa toden teolla haittamaan pakkasiltoina kun on pimeää ja -20. No kynttilänvalossa sitten. Mutta kiitos ei.

Minä nautin mökkeilystä mökillämme, jossa ei ole juoksevaa vettä tai sisävessaa. En minäkään sinne muuttaisi, mutta vielä ei ole niin huonoa kesää ollut, että olisi pakkasta ja pimeää. Mökillä askeettisuus on lomaa. Olen tietotyöläinen ja aivoni eivät lopeta töitä sillä, että siirryn sohvalle makaamaan. Aivot lomailevat ja palautuvat, kun käsillä on jotain konkreettista tekemistä, johon joudun keskittymään, mutta joka ei kuitenkaan ole liian vaikeaa. Lisäksi kaunis järvi ja metsä palauttaa aivan eri lailla kuin lähiön maisemat, vaikka kivassa omakotitalossa asunkin.

Niin niin mutta oletko siellä kaksi kuukautta joka keskä kymmenen vuotta putkeen ilman nettiä ja kännykkään? Siitä tässä oli kysymys, herra tietokermaperse. Oletko joka kesä landellasi kaksi kuukautta ilman nettiyhteyttä? Niin kuin me skideinä olimme.

Pitäiskö sun hankkia apua tohon aggressiivisuuteesi? Ei myöskään kannata olettaa noin paljon.

t: rouva tietokermaperse

P.S: En ole ainoa nainen alalla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ruokaan suhtautuminen oli aivan erilaista kuin nykyään. Se on vaan tankkausta! Ruokailusta ei ollut tarkoitus kokea nautintoa, se oli tekninen toimi. Juu ja ne 70-luvun ahtaat autot.

Tuli klaustrofobinen olo jossain 96-Saabin takapenkillä kun ei ollut takaovia eikä takaikkunoita saanut auki.

Ruoka oli yksinkertaista varmaan siksikin että sitä se oli ollut 30 ja 40-luvulla syntyneiden vanhempien lapsuudessa. Eivät he osanneet edes ajatella muunlaista. Omakiin isäni eli nuorena läpi Jatkosodan, oli juuri liian nuori ettei joutunut sotaan. Mitä se syöminen nyt oli sota-aikaan? Ruoka oli kortilla, todella karua ja yksinkertaista. Syötiin aivan mitä tahansa kunhan sai mahan täyteen. Pelkkiä lanttuja, pelkkiä perunoita, jne.

Ei tuollaisen lapsuuden elänyt osaa edes ajatella mitään gurmeeruokia, että olisi hyvää.

Tuossa oli paljon asiaa. Toisaalta, ainakin isä olisi _halunnut_ hyvää ruokaa, koska valitti juuri tuosta että lapsuudessa ruoka oli jotain mautonta velliä eikä ikinä riittävästi sitäkään. Äiti oli käynyt talouskoulun josta aina ylpeili, mutta oli silti ihan hirveän huono tekemään ruokaa. Ainoat mausteet suola ja pippuri, eikä niitäkään koskaan tarpeeksi. Mitään ruokaa ei osannut tehdä hyvin, tai että se olisi maistuvaa. Tämän tajusin kun koulussa alkoi köksän tunnit ja pääsin itse laittamaan ruokaa. Otin asiakseni tehdä aika usein ruoan juuri noihin aikoihin, ja isä varsinkin kiitteli että onpas mukavaa syödä kerrankin hyvää ruokaa. Taisi piikitellä äidille, joka inhosi ruoanlaittoa, eikä siitä syystä edes yrittänyt tehdä hyvää ruokaa.

Meillä myös äiti oli käynyt emäntäkoulun ja osasi laittaa ruokaa, mutta nirsoista sisaruksistani johtuen eipä juuri kokeillut mitään. Ainoat mausteet olivat olivat suola ja pippuri ja lihakeitto oli lihaa, perunaa, ehkä sipulia, suolaa ja pippuria. Eksoottisin ruoka oli jauhelihapizza tai spaghetti ja jauhelihakastike. Perusläskisoosit yms. niitä olen alkanut vanhemmiten arvostamaan.