Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Olen syntynyt 1975 ja lapsuusmuistot on 1980- luvulta.

Äitini oli tosi rajoittunut ruuanlaittaja. Ei oltu köyhiä, mutta ei rikkaitakaan. Vanhemmilla oli kuitenkin koko ajan vakityöt eli rahasta ei ollut mitenkään pulaa.

Pyysin monesti, että tehtaisiin lasagnea ruuaksi kun olin saanut maistaa sitä kavereiden luona. Äiti ei koskaan suostunut tekemään lasagnea ja perusteluna koska "lasagne on niin suuritöinen tehdä". En tajua mitä suuritöistä siinä oli, teen itse lapsilleni usein lasagnea. Ja 80-luvulla oli lasagnelevytkin kaupassa valmiina myynnissä ihan kuten nykypäivänäkin.

Pizzaakaan äiti ei suostunut koskaan tekemään. Perusteluna "se on niin kallis tehdä". Eipä joku jauhelihapizza ole mitään kallista tehdä.

Kiisseleitäkään äiti ei suostunut tekemään. Perusteluna "juo mehut mehuna ja syö marjat marjoina".

Mä luulen, että äiti oli vaan laiska ruuanlaittaja. Meillä oli yleensä ruokana jauhelihakeittoa, jauhelihakastike + perunat, kalakeitto seitistä tai kalapuikot + ranet.

Vierailija kirjoitti:

Pölyjen pyyhkiminen kirjahyllystä, jossa oli kaikenlaista turhaa pikkusälää.

Toinen asia, joka ei nyt ihan ole sama asia, mutta liittyy hieman aiheeseen on koulumatkat. Itse kuljin tokaluokkalaisesta lähtien kouluun ihan itse, oli tuuli tai tuisku tai mikä lie rankkasade ja luistimet ja sukset sun muut tietenkin raahasin mukana. Nyt kun minulla on omia lapsia, minun äitini kuskaa vielä yläastelaisiakin kouluun lähes joka päivä. 

No mun lapsilla on sit varmaan traumoja kun ovat ihan itse joutuneet kulkemaan kouluun ekaluokalta lähtien… Ai juu ja niin kuljin minäkin. Ihan ovat myös kamansa raahanneet! Pienistäpä ihmisille tulee traumoja, kuten normaalista elämästä!

Vierailija kirjoitti:

Kirjeet luettiin, myös omat kirjeet jotka oli lähdössä kirjekaverille, yhden tajusin koska olin laittanut kirjekuoreen, kiinni ja postimerkin, seuraavana päivänä kirje oli kuoressa jossa oli äidin käsialalla kirjoitettu osoite- eli revitty ja laitettu kuoreen uudelleen. Loukkasi ihan hirveän syvältä. 

Missään ei kannustettu, haukuttiin ja kerrottiin vaan että ei susta siihen ja siihen ole. Silti odotettiin todistukseen 10 arvosanoja, ilman että koskaan oli kokeisiin kannustettu, saati autettu lukemaan. Todistukselle tuhahdettiin että jaa, miksi näin huono (vaikka koulusta olin iloisena hyppinyt kotiin koska itselle se 8- todistus oli jo työn takana ja tuntui ihan hyvältä). 

Mitään ei elämästä opetettu, tai autettu näkemään muiden näkökulmia. Pahaa puhuttiin kavereiden vanhemmista, opettajista, jos kukaan oli mitenkään menestynyt, jos kukaan "oli olevinaan" tai kaikesta oikeastaan. Nyt vanhana vanhemmalla ei ole ystäviä yhtään, ja silti jaksaa jatkaa pahan puhumista esim naapureista ( sekä jatkaa mun arvostelua).

Onneksi itse voin toimia lasten kanssa toisin, ja toiminkin. 

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tämän!

Lisäyksenä vielä, että aina verrattiin naapurin lapsiin ja koulukavereihin, että mikset sinä ole yhtä fiksu ja kiltti, vaikka vanhemmat eivät edes tienneet millaisia he oikeasti ovat.

Muistan kun olin 14-15-vuotias ja yksi kaveri tuli käymään poikaystävänsä kanssa. Äiti piruili, että ei taida sellasta päivää tulla, että meidän ”Kaisa” tuo pojan kotiin. En tiedä tarkoittiko sitä että olin hänen mielestään liian ruma tai tyhmä, että poikia kiinnostaisi. Sitten kun tuli se päivä, että eka poika tosiaan tuli visiitille, niin molemmat vanhemmat totesi jälkeenpäin, että et sä tuota pysty pitämään, ei se susta oikeasti tykkää.

Sama kun sain haluamani opiskelupaikan, niin faija totesi ekana, että et sä siellä pärjää. Tuosta laitoin hänet myöhemmin tilille, ja hän totesi että se oli käänteistä psykologiaa, että hän ajatteli että sinä päättäisit näyttää että minähän pärjään. Ei toiminut. Kahden vuoden jälkeen keskeytin opiskelut siinä koulussa. Kotoa ei koko aikana saanut kannustusta ja hoettiin että olet tyhmä, ja SEN minä uskoin.

Ärsyttää edelleen, että aina uskottiin muita, ei omia lapsia. Pari kertaa jäänyt erityisen elävästi mieleen.

Myimme koulun retkeä tms varten jotain tarroja tai merkkejä, ja rahat vietiin kouluun. Opettajani soitti yks ilta, että mun tuomista rahoista puuttui jokin summa, vaikka nyt 20 markkaa (en muista sitä tarkalleen). Äiti irvisteli ja mulkoili mua jo puhelun aikana, mutta sen jälkeen repesi helvetti. Huusi että ollaan kasvatettu varas, ja mihin rahat on menneet!? Isä ja äiti molemmat huusi ja haukkui, minä itkin etten ole mitään ottanut ja kaikki rahat oon vienyt opettajalle. Vanhemmat jupisi ja haukkui mua keskenään koko illan. Aamulla opettaja soitti, että voi voi, hän löysi sen rahan, että kaikki on hyvin. Kumpikaan vanhemmista ei koskaan pyytänyt anteeksi syyttelyään tai sitä, etteivät uskoneet mua.

Toinen episodi alkoi myös puhelimessa. Tätini (äitin sisko) soitti kerran äidille, että hänen työkaverinsa oli töissä puhunut, että on se ”Virtasen Kaisa” ihan mahdoton koulukiusaaja, että hän on heidän ”Sannalle” ostanut jo kolme talvitakkia, kun se ”Kaisa” aina haukkuu ja ivaa sen vaatteita koulussa. Taas sain haukut, että mitä ihmettä puutun toisten vaatteisiin ja kiusaan niin että sitä juorutaan jo työpaikallakin. Sain käskyn mennä pyytämään ”Sannalta” heti aamulla anteeksi ja lopettaa kiusaamisen. Meninkin, vedin ”Sannan” sivuun ja pyysin anteeksi jos joskus olen haukkunut häntä tai hänen vaatteitaan. Minä olin tuolloin 10-vuotias, ”Sanna” kai 8 tai 9. ”Sanna” lehahti aivan punaiseksi eikä meinannut saada sanottua mitään. Nolona sanoi jotain että tää on väärinkäsitys ja unohda koko juttu. Eli hän oli keksinyt koko jutun, että saisi mieluisimpia vaatteita. Ei osannut ennakoida että äitinsä puhuisi asiasta eteenpäin ja hän jäisi kiinni mun syyttämisestä. Mun äiti ei koskaan pyytänyt anteeksi tuotakaan, että heti uskoi jotain juorua eikä omaa lastaan.

Ihan vähän vain katkera ”Virtasen Kaisa”, vm -76.

Yksi ahdistava juttu lapsuudenkodissani oli tv:ssä olevien ihmisten, työkaverien, sukulaisten ja naapurien haukkuminen. Vanhempani leimasivat lähes kaikki ympärillämme olevat ihmiset idiooteiksi ja tyhmiksi, ja nauroivat muiden heikkouksille. Esim. talomme pihatalkoisiin ei voitu koskaan osallistua, koska naapurimme olivat niin typeriä. Joku tv:n naisjuontaja nauroi isäni mielestä rumasti ja hän matki aina pilkallisesti tuota naurua. Serkun uutta poikaystävää haukuttiin oikein urakalla, kun oli kuulemma ”mielistelijä” ja ”nöyristelijä”. Opin pelkäämään vanhempieni mielipiteitä itsestäni ja valinnoistani. En esim. uskaltanut tuoda ensimmäistä seurustelukumppaniani kotiin näytille lainkaan, ja vielä nykyäänkin mietin, onko mieheni vanhempieni mielestä täysi idiootti (ei ole akateemisesti koulutettu, minkä tiedän olevan vanhemmilleni kova pala). Minun on aina ja kaikkialla vaikea ilmaista mielipiteitäni, koska pelkään sanovani jotain tyhmää. Vituttaa että vanhempieni manipulaatio yltää tänne kolmikymppisen aikuisen elämään saakka.

Ulkovessa ja kaivovesi !

Vierailija kirjoitti:

Yksi ahdistava juttu lapsuudenkodissani oli tv:ssä olevien ihmisten, työkaverien, sukulaisten ja naapurien haukkuminen. Vanhempani leimasivat lähes kaikki ympärillämme olevat ihmiset idiooteiksi ja tyhmiksi, ja nauroivat muiden heikkouksille. Esim. talomme pihatalkoisiin ei voitu koskaan osallistua, koska naapurimme olivat niin typeriä. Joku tv:n naisjuontaja nauroi isäni mielestä rumasti ja hän matki aina pilkallisesti tuota naurua. Serkun uutta poikaystävää haukuttiin oikein urakalla, kun oli kuulemma ”mielistelijä” ja ”nöyristelijä”. Opin pelkäämään vanhempieni mielipiteitä itsestäni ja valinnoistani. En esim. uskaltanut tuoda ensimmäistä seurustelukumppaniani kotiin näytille lainkaan, ja vielä nykyäänkin mietin, onko mieheni vanhempieni mielestä täysi idiootti (ei ole akateemisesti koulutettu, minkä tiedän olevan vanhemmilleni kova pala). Minun on aina ja kaikkialla vaikea ilmaista mielipiteitäni, koska pelkään sanovani jotain tyhmää. Vituttaa että vanhempieni manipulaatio yltää tänne kolmikymppisen aikuisen elämään saakka.

Meillä äiti on aina haukkunut sukulaiset, työkaverit, naapurit, ihan kaikki. Eniten arvostelee ulkonäköä, varsinkin painoa. Ei siellä enää viitsi käydä ollenkaan, kun tietää että päivä ja ilta menee siinä, että äiti ruotii miten kukakin sukulainen on lihonut, tai kyllä sillä on kamala akne, ruma aviomies tai vastaavaa. Yhtään ei auta vaikka napauttaisi, että eikö sulla ole mitään muuta puhuttavaa kun ei olla nähty pitkään aikaan.

Tietenkin aina nähdessämme kommentoi ensimmäisenä minun painoa tai ulkonäköä. Nykyään aina väittää mun laihtuneen vaikka olisin lihonut, koska olen pari kertaa sanonut päin naamaa miltä se ulkonäön arvostelu tuntuu. Luulee että jos sanoo mun laihtuneen, niin se olisi jotenkin parempi 🙄

Etenkin täysin normaalipainoista siskoaan haukkuu aina, että kamala miten lihava se on. Näin tätini taannoin livenä, eikä hän tosiaankaan ollut mitenkään lihava. Sanoinkin siitä äidille, joka vain hoki että et katsonut kunnolla ja on sillä iso maha ja takapuoli. No ei ollut.

Äiti oli itse aina lihava ja huonohampainen, joten kornia miten muiden paino ja hampaat vaivasi häntä. Nyt vasta vanhana laihtunut ja suorastaan kuihtunut.

Yksi asia nyt 72-vuotiaassa isässäni on aina ihmetyttänyt. Kun me tytöt oltiin pieniä, niin koskaan ei saanut juosta ilman housuja, pylly paljaana. Ei kotona, ei mökillä (missä kukaan ei edes näe, eikä ollut vieraita ihmisiä), ei omassa rannassa, ei missään. Kun me saimme lapsia, niin taas sama juttu. Pojat sai juosta pippelit viuhtoen, mutta isä oikein suuttui jos joku pienistä tytöistä oli alasti tai ilman housuja. Kuvia ja videoita ei uskaltanut ottaa edes rannalla, ettei vain kukaan syyttäisi pedofiiliksi. Eikä hän ikinä halaa omia lapsiaan eikä edes lapsenlapsiaan! Ihan sama onko ripille pääsy tai ylioppilasjuhlat, niin isä väistää halaukset ja tarjoaa kouraansa. En tiedä mistä hän on saanut ensinnäkin sen ajatusmaailman, että pimpit piiloon jopa vauvoilta, ja toiseksi sen että pelkää kosketusta eikä ikinä halaa.

Minulle on jäänyt mieleen se kasvunvara mikä esiintyi niin kengissä kuin sukkahousuissa. Kengät olivat liia suuret jopa 4 vuotta minua vanhemmalle siskolle, sukkahousut oli rullalla polvien kohdalla. Aikuisena olen aina ostanut sen jälkeen numeroa liian pieniä kenkiä.

Tuo kirjeiden ja päiväkirjojen lukeminen oli kyllä jotain uskomatonta. Mun vanhemmat jopa sanoivat, että niin kauan kuin asun kotona, heillä "on oikeus" lukea mun päiväkirjoja. Lukivat todennäköisesti kaiken postinikin silloin 90-luvulla, kun minulla oli muutamia kirjekavereita.

Nyt kun itsellä on ekaluokkalainen lapsi, annan hänen avata omat postinsa ihan vain siksi, että hän oppii, että ne tosiaan ovat hänen postejaan. Kyllä lapsellakin täytyy olla omistajuus asioihinsa.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan (muu kuin minä) kysynyt vanhemmiltaan miksi he tekivät asioita niin kuin tekivät, miksi kasvatus oli sellaista kun oli?

Minä olen. Seitsenkymppiset vanhempani myönsivät että olivat silloin 70-luvulla ihan kujalla lastenkasvatuksesta ja painostus omilta vanhemmilta ja sisaruksilta oli kova. ”Älä ota sitä syliin, se vaan tottuu siihen”, ”anna sen huutaa, keuhkot vahvistuu”, ”ethän sinä osaa nyt ollenkaan syöttää sitä” jne. Eikä ollut rohkeutta sanoa vastaan ja tehdä oman päänsä mukaan. Mallia otettiin myös naapureilta ja ystäviltä, eikä uskallettu toimia toisin. Vallalla oli just monelle tutut tavat, että ei saa kehua ettei ylpisty, ei saa pitää hyvänä ettei tule mammantyttöä tai -poikaa, se joka kuritta kasvaa, kunniatta kuolee ja monet muut ”viisaudet”. Molemmat vanhempani kertoivat, että ei heitäkään lapsena pidetty juurikaan sylissä, saati pussailtu tai kehuttu, ja jotenkin ei vaan osannut omilleenkaan olla lämmin ja hellä.

Ei se keskustelu pelkästään sitä ollut että myönsivät tehneensä virheitä ja toimineensa väärin. Molemmat loukkaantuivat myös ja puolustautuivat, että tekivät parhaansa sen ajan normien mukaan. Kyllä siinä väiteltiin ja vähän suututtiinkin puolin ja toisin. Halusin silti tietää mistä johtui, että lapsuus ja nuoruus olin kuin toisen luokan kansalainen ja ei-toivottu lapsi, ainakin siltä se tuntui.

Minä olen kysynyt. Pari kertaa äiti sai sellaisen itkukohtauksen, että parkui pari päivää ja soitti sitten minulle ääni särkyneenä ja syytti, miten olen kiittämätön. Hän ei kuulemma kulkenut baareissa ja se hänestä oli merkki hyvästä äitiydestä. Isän kuoleman jälkeen kerroin yhden lapsuusmuiston, ei mitenkään pahan, niin äiti sanoi heti, että hän ei muistele negatiivisia asioita vaan keskittyy positiiviseen. Se siitä sitten. Omien lasten kanssa olen toiminut tuossakin täysin päinvastoin, jos joku muisto askarruttaa, niin se käydään läpi.

Vierailija kirjoitti:

Tuo kirjeiden ja päiväkirjojen lukeminen oli kyllä jotain uskomatonta. Mun vanhemmat jopa sanoivat, että niin kauan kuin asun kotona, heillä "on oikeus" lukea mun päiväkirjoja. Lukivat todennäköisesti kaiken postinikin silloin 90-luvulla, kun minulla oli muutamia kirjekavereita.

Nyt kun itsellä on ekaluokkalainen lapsi, annan hänen avata omat postinsa ihan vain siksi, että hän oppii, että ne tosiaan ovat hänen postejaan. Kyllä lapsellakin täytyy olla omistajuus asioihinsa.

Minun veli oli tokalla luokalla eli just täyttänyt 8 vuotta, kun hän kerran avasi ja luki äidille tulleen kirjeen. Kun äiti huomasi sen, hän sai kunnon raivarin. Vuosia myöhemmin koulussa puhuttiin kirjesalaisuudesta ja olin että wau, äitini kunnioittaa kirjesalaisuutta. Sitten täysi-ikäisenä minulle selvisi, että se ei tietenkään koskenut muita vaan äiti oli lukenut kaikki minun kirjeet ja päiväkirjat koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Joka toinen viikonloppu oli pakko mennä isän luokse, missä ei ollut kerta kaikkiaan yhtään MITÄÄN tekemistä, edes TV:tä ei saanut katsoa. Isä halusi meidät aivan välttämättä sinne, vaikka ei edes viettänyt aikaa meidän kanssa.

(Isä oli työtön, hiukan alkoholisti ja lieviä mielenterveys ongelmia)

Viikonloput meni seinää tuijottaessa ja samoja Aku ankkoja lukiessa uudelleen ja uudelleen.

Joskus kun olin siellä kipeänä niin mietin oikeasti että en haluaisi edes elää enään, kun ei ollut elämisen arvoista elämää, ne oli aika synkkiä ajatuksia lapselle.

Onneksi kuitenkin teininä sai lopettaa siellä käymisen kokonaan.

On myös paljon muita juttuja, tuntuu että vanhempani ovat aiheuttaneet minulle myös mielenterveysongelmia omalla käytöksellään

Tää kuulostaa ihan omalta lapsuus/nuoruudelta, mutta alkoholistin sijaan isäni on työnarkomaani. TV:tä ei saanut katsoa, ulkona ei saanut mennä omaa pihaa kauemmas, puhelinta ei saanut käyttää.....  Muistan joskus tehneeni salaa piilossa jotain koulutehtäviä jossa piti etsiä tietoa netistä. Sain kauheat huudot kun isä löysi minut jostain nurkasta kykkimästä.

N21

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lestadiolaisten seurat, mihin mentiin koko perheen voimin noin kerran kuussa. Pienempänä se vielä meni, kun vanhemmat lahjoi karkeilla ja värityskirjoilla, mutta siinä vaiheessa kun alkoi edes vähän ymmärtämään, mitä siellä puhuttiin, niin ahdisti. Lestadiolaisten touhuhan ei ole mitään verrattuna normaaliin jumalanpalvelukseen, perusvire tapahtumissa on todella ahdistava, syntinen ja kurja. Pelotti pienempänä syntien anteeksiannot, kun ihmiset menee saarnahuoneen etuosaan itkemään syntejään mikrofoniin. Yhteisö on myös todella tuomitseva, jos kehtaa poiketa heidän säännöistään.

Uskon edelleen jumalaan, mutta en tämän lahkon kautta. 

Mun serkut kans joutui käymään seuroissa pienestä pitäen, ja kun heiltä kysyi että mitä ne seurat on ja mitä siellä tehdään, niin kovin hiljaisiksi menivät ja vaihtoivat puheenaihetta. Eivät suostuneet niistä kertomaan vaikka kuinka tivasi. Siitä porukasta neljä änkyttää ja yksi on jäänyt lapsen tasolle, enkä voi olla miettimättä olisiko traumaattisilla kokemuksilla seuroista jotain vaikutusta asiaan. Äitini kuittasi aina lyhyesti, että hän on kerran käynyt eikä toiste mene, ihan kamalia ovat. Kukaan serkuistani ei aikuisena jäänyt lahkoon ja jäivät kokonaan lestadiolaistapahtumista pois yksi kerrallaan.

Meidänkin perhe oli vanhollislestadiolainen ja kävimme joka ikinen lauantai niissä halvatun seuroissa. Seuroja siis pidettiin sekä lauantaina, että sunnuntaina ja meidän naapurimme, jotka myös olivat lahkolaisia, kävivät molempina päivinä ja menivät ajoissa jo seurojen valmisteluun ja istuivat koko perheen voimin ihan loppuun asti. En muista seuroista juuri mitään muuta kuin sen, kuinka syyllistäviä ne puheet olivat. Tämä liike osasi kyllä pelotella etenkin kuolemaa lähestyviä mummoja hysteerisesti rukoilemaan armoa Jumalalta. Me istuimme vain lauantain ja sen ajan, kuin se yksi puhe kestää. Onneksi. Minusta tuli ateisti jo 10-vuotiaana, koska tarinat Jumalasta olivat niin absurdeja ja sitähän ei otettu ollenkaan hyvällä vastaan. Sain kuulla passiivisaggressiivista "niin, he lv ettiinhän sitä pakana joutuu, jos ei Jumalan armoa löydä" muka-asiallista jutustelua.

Kun seisoin omien sanojeni takana rohkeasti ja julistin, etten usko Jumalan olemassaoloon saatika siihen lestadiolaisten hehkuttamaan he lvett iin, tai edes taivaaseen, seurasi siitä hidas ketjureaktio. Jokainen perheemme jäsenistä on eronnut lestadiolaisliikkeestä ja jokaisen vakaumus vaihtelee agnostisesta ateistista kristittyyn.

Talvella meren jäällä verkkokalastus isän ja isoisän kanssa. Minä olin sen verran pieni että katselin vain sivusta. Mieleen tulee varsinkin yksi kerta kun oli todella sumuista, se oli maailman tylsin hetki, ei ollut mitään katsottavaa tai tekemistä eikä kukaan ehtinyt puhumaan.

Minua ahdisti lapsuudessani maalla jatkuva hautausmaalla ramppaaminen isän ja sukulaisten hautoja hoitamassa. Se oli aivan överiä! Monta kertaa viikossa piti mennä sinne hautoja tuunaamaan ja kukkia kastelemaan alvariinsa. Oli siinä ankea vapaa-ajan viettotapa, ainakin nuorelle. Kaikki juhlahetket, jotka olivat iloisia, kuten ripillepääsy ja yo-juhla pilattiin näillä surkuhetkillä. Akuisena en ole välittänyt pätkääkään tästä rituaalista, eiväthän ne vainajat sitä kaipaa ja toiminta on minusta vaan masentavaa. Kun minusta aika jättää, toivon tuhkausta ja tuhkan ripottelua metsään.

2000 luvulla tämä. Eli asuttiin vanhassa talossa vuokralla ja me ei saatu käyttää vessapaperia koska isä määräsi niin koska vessapaperi oli muka liian kallista. Vain hän sai sitä käyttää. Piti sitten bideellä pestä alapää ja takapuoli kakan ja pissan jälkeen, ja vesi oli aina kylmää (ei suostunut laittamaan isä vedenlämpöä päälle) ja usein mulle, toiselle siskolle, veljelle ja äidille tuli pissatulehduksia, mistä isä sitten narisi kun joutui lääkkeitä hakemaan. Vessaa isä ei koskaan vetänyt ja kielsi meitä naispuolisia vetämästä jos joku onneton meni vessaan hänen jälkeen. Meidän naisten piti vessa vetää aina kun "naisten pissa haisee ja miesten ei" vaikka se oli toisinpäin.  Hän myös usein otti rahat jos oltiin synttäreinä ja jouluna sisarusten kanssa saatu lahjaksi ja käytti ne alkoholiin. Myi myös usein meidän lelut ja usein äidin vaatteita että sai viinaan rahaa.

Vierailija kirjoitti:

2000 luvulla tämä. Eli asuttiin vanhassa talossa vuokralla ja me ei saatu käyttää vessapaperia koska isä määräsi niin koska vessapaperi oli muka liian kallista. Vain hän sai sitä käyttää. Piti sitten bideellä pestä alapää ja takapuoli kakan ja pissan jälkeen, ja vesi oli aina kylmää (ei suostunut laittamaan isä vedenlämpöä päälle) ja usein mulle, toiselle siskolle, veljelle ja äidille tuli pissatulehduksia, mistä isä sitten narisi kun joutui lääkkeitä hakemaan. Vessaa isä ei koskaan vetänyt ja kielsi meitä naispuolisia vetämästä jos joku onneton meni vessaan hänen jälkeen. Meidän naisten piti vessa vetää aina kun "naisten pissa haisee ja miesten ei" vaikka se oli toisinpäin.  Hän myös usein otti rahat jos oltiin synttäreinä ja jouluna sisarusten kanssa saatu lahjaksi ja käytti ne alkoholiin. Myi myös usein meidän lelut ja usein äidin vaatteita että sai viinaan rahaa.

Meillä usein myi mun ja veljen tavaroita, leluja, koulureppuja joita mummu osti koulua varten, leluja ym että saisi meikkeihinsä, hiustenpidennyksiin, ripsienpidennyksiin ym rahaa. Noloa oli koulussa olla rikkinäisillä vaatteilla ja repuilla.

Minulla on ollut niin hyvä ja konstailematon koti ja ihmissuhteet siellä, että on ollut vaikea muistaa jotain ankeaa. Sitten muistin, että kun olin murrosiässä, äiti oli jollain lailla etäinen ja kylmätunteinen. Kärsin siitä. Ei hän haukkunut eikä ollut julma, mutta lämpö puuttui.

Isäni oli onneksi toisenlainen. Älykäs ja ratkaisukeskeinen. Jopa ystäväni viihtyivät hänen kanssaan. Vanhempieni liitto oli kuitenkin onnellinen. Ei ollut katkeruutta eikä pahan puhumista vaan asiat otettiin asioina. Koulussa menestyin jopa alle keskitason, eikä se ollut vanhemmille mikään ongelma. Usko itseen oli kuintenkin niin kova, että suoritin myöhemmin pari tutkintoa, mm. akateemisen loppututkinnon, ja vaativassa työssä nautin hyvää palkkaa.

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia nyt 72-vuotiaassa isässäni on aina ihmetyttänyt. Kun me tytöt oltiin pieniä, niin koskaan ei saanut juosta ilman housuja, pylly paljaana. Ei kotona, ei mökillä (missä kukaan ei edes näe, eikä ollut vieraita ihmisiä), ei omassa rannassa, ei missään. Kun me saimme lapsia, niin taas sama juttu. Pojat sai juosta pippelit viuhtoen, mutta isä oikein suuttui jos joku pienistä tytöistä oli alasti tai ilman housuja. Kuvia ja videoita ei uskaltanut ottaa edes rannalla, ettei vain kukaan syyttäisi pedofiiliksi. Eikä hän ikinä halaa omia lapsiaan eikä edes lapsenlapsiaan! Ihan sama onko ripille pääsy tai ylioppilasjuhlat, niin isä väistää halaukset ja tarjoaa kouraansa. En tiedä mistä hän on saanut ensinnäkin sen ajatusmaailman, että pimpit piiloon jopa vauvoilta, ja toiseksi sen että pelkää kosketusta eikä ikinä halaa.

Todennäköisesti suojellakseen itseään omilta ajatuksiltaan.

Äitini nalkutti aina vaatteista ”varo ettei mene rikki!!!” ”Varo ettei likaannu!!!” ”Vaihda vaatteet ensin!!!”

Ei vaatteita tarvitse tarkoituksella liata tai rikkoa, mutta käyttöä vartenhan vaatteet on olemassa.