Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Meillä oli lapsuudessa erikseen koti ja kouluvaatteet. Oli ehdottoman tärkeää vaihtaa kouluvaatteet kotona koti vaatteisiin. Näin toimittiin 1990-luvun alkupuoliskolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hampaitten hoito oli vähän niin ja näin 70-luvulla. Täällä on jotkut jo maininneetkin siitä.

Aloitin koulun vuonna -73 ja meitä kyllä valistettiin, joten huono hoito ei johtunut tiedon puutteesta.

Koulussamme kävi hammaslääkäri puhumassa hampaiden hoidosta. Mukanaan hän toi isot tekohampaat ja hammasharjan, jolla hän näytti, kuinka hampaat ”nykytetään” puhtaiksi. Siksi oli tärkeää, että oli ”nykytysharja” eli sellainen tiheäharjaksinen perusharja. Hampaat piti pestä aamuin illoin.

Lisäksi hän kehotti käyttämään fluorihammastahnaa ja fluoritabletteja.

Me oppilaat lupasimme pyhästi noudattaa hammaslääkärin ohjeita.

Todellisuus oli toista. Jouduin usein hammaslääkäriin paikattavaksi. Monenkaan kotona vanhemmat eivät ymmärtäneet hampaiden pesun ja muun suunhoidon merkitystä, eivätkä siksi huolehtineet, että lapset pesevät hampaansa edes kerran päivässä. He itse olivat sukupolvea, jolla oli tekarit suussa jo kaksikymppisinä. Isälläni oli pitkään mustia hampaita suussa, ennenkuin saimme puhuttua hänet hammaslääkäriin. Suun hoitoa oli satunnainen Illodin-merkkisellä suuvedellä kurlailu.

Itse olen ollut hirveän tarkka lapsieni hampaiden hoidosta. En opettanut heitä karkin syöntiin, meillä ei siis mässytetty karkkia edes lauantaisin. Kyllä makeaakin sai syödä, mutta se karkkien imeskely ja mässyttely suussa oli poissa pelistä. Silloin ei ole jatkuvaa happohyökkäystä. Hampaat pestiin kunnolla ja xylitolia käytettiin. Yhtäkään reikää ei lasteni suussa ole ja nyt ovat jo aikuisia. Koen edes jossakin onnistuneeni. Itse kärsin niin kovasti siellä hammaslääkärillä juoksemisesta, että päätin ettei sama toistu omassa perheessäni.

Tuo vanhempi polvi ei vieläkään tajua, että karies -bakteeri tarttuu vauvaan muiden syljestä. Maistellaan samaa vauvanruokaa, ”puhdistetaan” lattialle tipahtanut tutti omassa suussa, annetaan oma kahvilusikka vauvalle käteen imeskeltäväksi, annetaan lapsen maistaa samasta jäätelöstä/lusikasta jne.

Minua ärsytti appivanhemmilla, kun piti valvoa sekä vanhuksia että vauvaa. Nämä eivät millään tajunneet, ettei näin saa toimia, koska ”ovathan he omatkin lapset näin kasvattaneet”. Niinpä. Ja suussa heilläkin on paikkoja, ekat reiät porattiin kuulemma jo ala-asteella.

Eikä tajua oikein hiukan nuorempikaan polvi. Itse olen näitä 70-luvun lopun tuotoksia, eli suu oli täynnä amalgaamia jo ala-asteella. Omilla lapsilla pidettiin tarkasti kiinni siitä, että mitään aikuisen suussa ollutta ei mene lapsen suuhun. Kaverini joskus söi lapsensa kanssa vuorotellen jäätelöä samalla lusikalla ja huomautin ihan ystävällisesti asiasta. Kaveri nauroi päin naamaa ja haukkui vainoharhaiseksi. Hänen lapsillaan on hampaita paikkailtu useamman kerran, kun taas meidän kolmella kohta aikuisella lapsella ei ole kellään ollut vielä reikiä. Toivottavasti tämä asia on jo nykyisin paremmin tiedossa.[/

Tämä on ihan arkipäivää monessa perheessä vieläkin. Ihan vasta näin kun äiti nuoli pojan jätskiä aina, kun se sulatessa lähti vähänkään valumaan. Yök!

Tuo on totta! Äitini edelleen käyttää hänen suussaan lastemme tutit -.-” ei ole mummo nähnyt lapsia… ei kuuntele tai ymmärrä karies bakteeria. Kuulemma ”höpö höpö” juttuja. Ja ite olen hammaslääkäri :D

Luojankiitos olen ollut kuolakammoinen pienestä asti niin säästyin kariekselta. Aina kuullut ilkuntaa perheensisäisesti siitä, etten voi syödä samalla aterimella tai juoda samasta lasista kenenkään muun kanssa. Olen säästynyt kariekselta, mikä lienee sanomattakin selvää :D En myöskään koskaan jakanut esimerkiksi juomapulloa kaverin kanssa. Kumppanini kanssa en myöskään yleensä jaa aterimia. Otan aina uuden lasin, jos hän juo lasistani. Ruuan maistaminen on ainoa poikkeus. Sitä lusikkaa me molemmat käytämme, mutta yleensä niin, että minä maistan ensin. Myös suuteleminen ällötti minua vielä teininäkin. En pystyisi tosin suutelemaan spontaanisti jotain kaveria tai tuttavaa, koska jostain syystä se, ettei se ole oma kumppani, ällöttää edelleen.

Voisitko olla romanttisessa suhteessa henkilön kanssa, jolla on kariesta? Vai etkö suutele?

Luultavasti voisin. Karies ei oikein tartu enää aikuisena. Suutelen nykyistäkin kumppania kyllä, mutta hänellä ei ole kariesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten herättäminen teini-iässä viikonloppuisin viimeistään klo 10, mielellään jo aikaisemmin. Koska RYTMI. 

Kymmenen kyllä on jo aika myöhäinen herätys omasta mielestäni ja ihan tottahan toi rytmi on. Tuosta on tehty vaikka kuinka paljon tutkimuksiakin, että ihmisen luonnollisen vuorokausirytmin mukaan uni on syvimmillään kello 22 - 02 välisenä aikana ja on kaikista parasta aivotoiminnalle olla unessa juuri tuolloin.

Munkin mielestä kello kymmenen on jo myöhäinen herätys teini-ikäiselle. Teini tarvitsee 8-10 tuntia unta yössä, eli jo kymmenen aikaan herätään niin se tarkoittaa, että nukkumaan täytyisi tuolloin mennä keskiyön ja aamu kahden välillä, jotta saa tarpeeksi unta. En kyllä näe ainuttakaan syytä miksi teinin täytyisi valvoa noinkaan pitkään...

Alapeukkuja saanut tämä kommentti... Voisiko joku selittää mitä tärkeää tekemistä niiden teinien täytyy tehdä keskellä yötä?

Olen itse entinen teini, nyt jo eläkkeellä 66v ja edelleen nukun kuin teini eli nukahdan vasta klo 2 ja herään myöhään klo 10 -11. Vaikka kuinka yritin työaikana muuttaa rytmiäni, se ei onnistunut. Nukuin siis vain muutaman tunnin yössä, kun töihin piti herätä kuuden jälkeen. Eikä illalla tullut uni, vaikka olin väsynyt.

Todellakin, rytmi on tärkeä, mutta se on erilainen joka ihmisellä. Kunnioita sitä ja anna teinin nukkua silloin kun hän nukkuu parhaiten eli aamulla. Omat vauvanikin olivat tälläisiä, eivät nukahtaneet yöunille ennen kuin puolen yön aikaan. Ja ilman päiväunia mentiin jo yksivuotiaina. Mutta aamulla vauvat nukkuivat klo 11:een.

Olen myös iltavirkku ja eniten lasten hankinnassa pelkäisin juuri eniten sitä, että lapsestani tulisikin aamuvirkku ja hän herättäisi minut sitten joka ikinen aamu viideltä, vaikka olen pyörinyt tokkuraisena sängyssä edellis"iltana" yrittäen nukahtaa jo klo 11, että saisin edes vähän nukuttua. Olen ihan vapaaehtoisesti luopunut ajatuksesta jälkikasvulle tämän vuoksi. Menetän itsehillintäni väsyneenä niin helposti, etten kykenisi siihen ollenkaan. Yksin on hyvä. Vielä kun löytyisi työ, joka noudattaisi omaa rytmiäni.

Vaaleita vaatteita ei saa ostaa, kun likaantuu. Siis näkyy lika helpommin.

Vanhemmat kun tulivat kotiin kaupan kautta usein, huusivat kaikki meidät lapset alas keittiöön. Jos ei tultu, tuli tukkapöllyä. He siis halusivat näyttää mitä kaupasta ostivat. Normi ruokaa, perunaa ym. Oli todella outo tapa jota en todellakaan kotonani käytä

Piereskely. Meillä pidätellään tai mennään vessaan haisemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjeet luettiin, myös omat kirjeet jotka oli lähdössä kirjekaverille, yhden tajusin koska olin laittanut kirjekuoreen, kiinni ja postimerkin, seuraavana päivänä kirje oli kuoressa jossa oli äidin käsialalla kirjoitettu osoite- eli revitty ja laitettu kuoreen uudelleen. Loukkasi ihan hirveän syvältä. 

Missään ei kannustettu, haukuttiin ja kerrottiin vaan että ei susta siihen ja siihen ole. Silti odotettiin todistukseen 10 arvosanoja, ilman että koskaan oli kokeisiin kannustettu, saati autettu lukemaan. Todistukselle tuhahdettiin että jaa, miksi näin huono (vaikka koulusta olin iloisena hyppinyt kotiin koska itselle se 8- todistus oli jo työn takana ja tuntui ihan hyvältä). 

Mitään ei elämästä opetettu, tai autettu näkemään muiden näkökulmia. Pahaa puhuttiin kavereiden vanhemmista, opettajista, jos kukaan oli mitenkään menestynyt, jos kukaan "oli olevinaan" tai kaikesta oikeastaan. Nyt vanhana vanhemmalla ei ole ystäviä yhtään, ja silti jaksaa jatkaa pahan puhumista esim naapureista ( sekä jatkaa mun arvostelua).

Onneksi itse voin toimia lasten kanssa toisin, ja toiminkin. 

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tämän!

Lisäyksenä vielä, että aina verrattiin naapurin lapsiin ja koulukavereihin, että mikset sinä ole yhtä fiksu ja kiltti, vaikka vanhemmat eivät edes tienneet millaisia he oikeasti ovat.

Muistan kun olin 14-15-vuotias ja yksi kaveri tuli käymään poikaystävänsä kanssa. Äiti piruili, että ei taida sellasta päivää tulla, että meidän ”Kaisa” tuo pojan kotiin. En tiedä tarkoittiko sitä että olin hänen mielestään liian ruma tai tyhmä, että poikia kiinnostaisi. Sitten kun tuli se päivä, että eka poika tosiaan tuli visiitille, niin molemmat vanhemmat totesi jälkeenpäin, että et sä tuota pysty pitämään, ei se susta oikeasti tykkää.

Sama kun sain haluamani opiskelupaikan, niin faija totesi ekana, että et sä siellä pärjää. Tuosta laitoin hänet myöhemmin tilille, ja hän totesi että se oli käänteistä psykologiaa, että hän ajatteli että sinä päättäisit näyttää että minähän pärjään. Ei toiminut. Kahden vuoden jälkeen keskeytin opiskelut siinä koulussa. Kotoa ei koko aikana saanut kannustusta ja hoettiin että olet tyhmä, ja SEN minä uskoin.

Ärsyttää edelleen, että aina uskottiin muita, ei omia lapsia. Pari kertaa jäänyt erityisen elävästi mieleen.

Myimme koulun retkeä tms varten jotain tarroja tai merkkejä, ja rahat vietiin kouluun. Opettajani soitti yks ilta, että mun tuomista rahoista puuttui jokin summa, vaikka nyt 20 markkaa (en muista sitä tarkalleen). Äiti irvisteli ja mulkoili mua jo puhelun aikana, mutta sen jälkeen repesi helvetti. Huusi että ollaan kasvatettu varas, ja mihin rahat on menneet!? Isä ja äiti molemmat huusi ja haukkui, minä itkin etten ole mitään ottanut ja kaikki rahat oon vienyt opettajalle. Vanhemmat jupisi ja haukkui mua keskenään koko illan. Aamulla opettaja soitti, että voi voi, hän löysi sen rahan, että kaikki on hyvin. Kumpikaan vanhemmista ei koskaan pyytänyt anteeksi syyttelyään tai sitä, etteivät uskoneet mua.

Toinen episodi alkoi myös puhelimessa. Tätini (äitin sisko) soitti kerran äidille, että hänen työkaverinsa oli töissä puhunut, että on se ”Virtasen Kaisa” ihan mahdoton koulukiusaaja, että hän on heidän ”Sannalle” ostanut jo kolme talvitakkia, kun se ”Kaisa” aina haukkuu ja ivaa sen vaatteita koulussa. Taas sain haukut, että mitä ihmettä puutun toisten vaatteisiin ja kiusaan niin että sitä juorutaan jo työpaikallakin. Sain käskyn mennä pyytämään ”Sannalta” heti aamulla anteeksi ja lopettaa kiusaamisen. Meninkin, vedin ”Sannan” sivuun ja pyysin anteeksi jos joskus olen haukkunut häntä tai hänen vaatteitaan. Minä olin tuolloin 10-vuotias, ”Sanna” kai 8 tai 9. ”Sanna” lehahti aivan punaiseksi eikä meinannut saada sanottua mitään. Nolona sanoi jotain että tää on väärinkäsitys ja unohda koko juttu. Eli hän oli keksinyt koko jutun, että saisi mieluisimpia vaatteita. Ei osannut ennakoida että äitinsä puhuisi asiasta eteenpäin ja hän jäisi kiinni mun syyttämisestä. Mun äiti ei koskaan pyytänyt anteeksi tuotakaan, että heti uskoi jotain juorua eikä omaa lastaan.

Ihan vähän vain katkera ”Virtasen Kaisa”, vm -76.

Karseeta. Tuli paha mieli puolestasi.

Vierailija kirjoitti:

Pölyjen pyyhkiminen kirjahyllystä, jossa oli kaikenlaista turhaa pikkusälää.

Toinen asia, joka ei nyt ihan ole sama asia, mutta liittyy hieman aiheeseen on koulumatkat. Itse kuljin tokaluokkalaisesta lähtien kouluun ihan itse, oli tuuli tai tuisku tai mikä lie rankkasade ja luistimet ja sukset sun muut tietenkin raahasin mukana. Nyt kun minulla on omia lapsia, minun äitini kuskaa vielä yläastelaisiakin kouluun lähes joka päivä. 

Meillä kyllä joutuu ekaluokkalainenkin käveleen omatoimisesti kouluun ja raahaamaan luistimet tai sukset sun muut, ei ole töiden vuoksi mahdollisuutta kuskata.

Minua ei äiti saattanut kouluun edes ensimmäisenä päivänä, vaikka kotona olikin päivät pitkät.

Muistan edelleen selvästi sen kauhunsekaisen tunteen kun yksin seisoi koulun pihassa odottamassa nimen huutoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti 80 ja 90 luvulla ryyppääminen lasten läsnäollessa oli oikeasti yleisempää kuin luulin.

Luulin olleeni ainoa kavereista joilla tällaista oli ja kadehdin muiden elämää.

Meillä viikonloput ryypättiin, äiti katoili "tupakalta" jonnekin ja selkäsauna oli valmis kun isä löysi. Isä tuli usein ryyppäjäisten jälkeen kotiin ja ensitöikseen tempaisi äitiä turpaan.

Muistan kun isä löi äitiä nyrkillä ja itkeä ei saanut, eikä kukaan tullut ottamaan pientä lasta syliin. Myös lomat ryypättiin, niin paljon aamusta iltaan että ruokaa ei saanut koska se unohdettiin, muistan syöneeni kylmiä makkaroita paketista mikä lojui olohuoneen pöydällä känniläisten keskellä.

Lomilla ei koskaan tehty lasten juttuja, ei huvipuistoja ei mitään, olin niin kateellinen muille lapsille.

Ai niin, käytiin me laivalla ja porukat joi sielläkin.

Minulla ei myöskään ollut rippijuhlia koska isäni joi silloinkin. Äiti oli ainoa joka tuli kirkkoon. Muistan itkeneeni ennen tilaisuuden alkua ja hävenneeni. Kaverin äiti kyseli pitkään missä mun sukulaiset oli.

En ole koskaan juonut alkoholia omieni lasteni läsnäollessa ja kuvottaa yhä edelleen etenkin humalaiset miehet. Olen aina ollut tarkka että lapset on päässeet syliin ja meillä on aina sanottu rakastavansa, sen kuulin omalta äidiltä kerran vasta aikuisena.

Toi teidän meininki on ollut alkoholismia ja lähisuhdeväkivaltaa.

Ei mun vanhemmat ryypänneet. Kyllä ne alkoholia joi illanistujaisissa joissa me lapset oltiin useimmiten mukana, mutta ei siellä riidelty vaan vietettiin hauskaa iltaa hyvien ystävien seurassa.

Ei se alkoholi mikään välttämätön juoma ole tollaisissa tilanteissa, mutta ei se alkoholi välttämättä ole se syy miksi on esimerkiksi väkivaltaa.

Mun vanhemmat olivat hyvin maltillisia alkoholin suhteen.

Mutta siihen se maltti jäikin, isäni varsinkin oli hyvin väkivaltainen, arvaamaton, täysin harkintakyvytön.

Äitini saattoi kyllä tukistaa tai läpsäistä, mutta henkinen väkivalta oli enemmän äidin makuun.

Kaikkinainen alistaminen, lyttääminen, haukkuminen, piikittely, syyllistäminen, you name it.

Perusturvallisuutta tai luottamusta ei päässyt syntymään vahingossakaan, koska hetkeäkään ei voinut olla rauhassa, rennosti, ihan vain lapsi.

Aina piti miettiä mistä tuulee tarkkailla vanhempien reaktioita, mutta se oli aivan mahdoton tehtävä. Teki mitä teki, aina meni väärin.

Muistan hetkiä lapsuudestani, jolloin pelkäsin niin kovasti, että luulin etten pysty enää ikinä puhumaan. Alle 10-vuotiaana kuvittelin erilaisia tapoja kuolla, koska olin varma, etten jaksa aikuisuuteen asti.

Jokin kipinä minut piti elossa, mutta jälkensä tuollainen on jättänyt.

Ketjussa kerrotaan kuinka nyt perheessä ei juoda tippaakaan.

Ymmärrän, että jos on nähnyt vanhempien humalaista sekoilua, reaktio on tuo.

Isäni onnistui kuitenkin ihan selvänä lyömään lastaan nyrkillä ja äitini kertoi selvästä päästä minun olevan ihan kauhea läski ja mitähän minustakin muka tulee.

Nämä olivat joka päiväisiä tapahtumia.

Alkoholia nauttivat jouluna ja juhannuksena, eikä meno muuksi muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Mä rakastin lapsena niin museoita, kuin kyläilyjäkin. Oli ihan mielenkiintoista oppia uusista asioista. Pitkät automatkatkin olivat ihan mukavia, koska meille juteltiin kyllä paljon ja keksimme itsekin kivoja leikkejä pitkin matkaa.

Omaakin lasta olen käyttänyt museoissa ja nyt, kun hän on aikuinen, käymme yhä välillä yhdessä museoissa.

Minusta oli tylsä istua mukana nuotitusreissuilla, koska niissä piti olla hiljaa ja kuunnella typeriä nuottimerkkejä, jotka eivät lapselle auenneet. Aika pienenä jättäydyin niiltä pois. Mutta ralleja tykkäsin kyllä käydä katsomassa.

Itsekin olen kiitollinen äidilleni, joka raahasi minut lapsena joka ikiseen museoon ja taidenäyttelyyn. Uskon, että se herätti kiinnostukseni taiteita ja kulttuuria kohtaan ja harrastus jatkuu edelleen. 

Perjantai- tai lauantaisiivous. Viikonloppusiivous alkoi aina perjantaina klo 16 kun äiti tuli töistä kotiin ja kesti launtaihin klo 15 asti kun alkoi Metsolat tai jotain.  Siihen asti siivottiin joka viikonloppu, myös lomalla. Lauantaiaamulla klo 8 potkaistiin ovi auki ja tultiin huoneeseen imuroimaan. Jos halusin katsoa piirrettyjä telkkarista niin äiti huusi, että tv kiinni, nyt siivotaan. Isä lähti aina autotalliin pakoon äitin siivousmaniaa.

Vierailija kirjoitti:

Vaaleita vaatteita ei saa ostaa, kun likaantuu. Siis näkyy lika helpommin.

Meillä oli sama! Ostin valkoiset farkut rippilahjarahoilla ja äiti suuttui silmittömästä kun ne olivat ensimmäisen kerran likaiset.

Minua oikein pistää vihaksi kuinka sulkeutuneita ja rasistisia omat vanhempani oikeastaan olivatkaan. Romaanilasten kanssa ei saanut leikkiä ja kun meidän luokalle tuli ala-asteella Afrikasta adoptoitu tyttö niin minua oikein kiellettiin leikkimästä hänen kanssaan. Aina kysyttiin, että ethän vain ole leikkinyt sen "Marian"  kanssa kun se on sellainen musta. Hän ei myöskään saanut tulla meille kylään tai minä en saanut mennä heille. Lukiossa olimme hyviä ystäviä, mutta vanhemmiltani salaa. 

Puiden pinoaminen (onneksi vaan pari pv vuodessa), puiden kantaminen (joka ikinen päivä), marjojen poiminta (iso ämpäri piti täyttää yhdellä kerralla). Nämä kaikki tehtävät ovat lapsilleni täysin vapaaehtoisia ja ikinä en laita heitä tekemään näitä yksin vaan tehdään yhdessä. Tykkäävät osallistua.

Olen pahoillani puolestasi ♥️ Millaista elämäsi on nyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti 80 ja 90 luvulla ryyppääminen lasten läsnäollessa oli oikeasti yleisempää kuin luulin.

Luulin olleeni ainoa kavereista joilla tällaista oli ja kadehdin muiden elämää.

Meillä viikonloput ryypättiin, äiti katoili "tupakalta" jonnekin ja selkäsauna oli valmis kun isä löysi. Isä tuli usein ryyppäjäisten jälkeen kotiin ja ensitöikseen tempaisi äitiä turpaan.

Muistan kun isä löi äitiä nyrkillä ja itkeä ei saanut, eikä kukaan tullut ottamaan pientä lasta syliin. Myös lomat ryypättiin, niin paljon aamusta iltaan että ruokaa ei saanut koska se unohdettiin, muistan syöneeni kylmiä makkaroita paketista mikä lojui olohuoneen pöydällä känniläisten keskellä.

Lomilla ei koskaan tehty lasten juttuja, ei huvipuistoja ei mitään, olin niin kateellinen muille lapsille.

Ai niin, käytiin me laivalla ja porukat joi sielläkin.

Minulla ei myöskään ollut rippijuhlia koska isäni joi silloinkin. Äiti oli ainoa joka tuli kirkkoon. Muistan itkeneeni ennen tilaisuuden alkua ja hävenneeni. Kaverin äiti kyseli pitkään missä mun sukulaiset oli.

En ole koskaan juonut alkoholia omieni lasteni läsnäollessa ja kuvottaa yhä edelleen etenkin humalaiset miehet. Olen aina ollut tarkka että lapset on päässeet syliin ja meillä on aina sanottu rakastavansa, sen kuulin omalta äidiltä kerran vasta aikuisena.

Toi teidän meininki on ollut alkoholismia ja lähisuhdeväkivaltaa.

Ei mun vanhemmat ryypänneet. Kyllä ne alkoholia joi illanistujaisissa joissa me lapset oltiin useimmiten mukana, mutta ei siellä riidelty vaan vietettiin hauskaa iltaa hyvien ystävien seurassa.

Ei se alkoholi mikään välttämätön juoma ole tollaisissa tilanteissa, mutta ei se alkoholi välttämättä ole se syy miksi on esimerkiksi väkivaltaa.

Mun vanhemmat olivat hyvin maltillisia alkoholin suhteen.

Mutta siihen se maltti jäikin, isäni varsinkin oli hyvin väkivaltainen, arvaamaton, täysin harkintakyvytön.

Äitini saattoi kyllä tukistaa tai läpsäistä, mutta henkinen väkivalta oli enemmän äidin makuun.

Kaikkinainen alistaminen, lyttääminen, haukkuminen, piikittely, syyllistäminen, you name it.

Perusturvallisuutta tai luottamusta ei päässyt syntymään vahingossakaan, koska hetkeäkään ei voinut olla rauhassa, rennosti, ihan vain lapsi.

Aina piti miettiä mistä tuulee tarkkailla vanhempien reaktioita, mutta se oli aivan mahdoton tehtävä. Teki mitä teki, aina meni väärin.

Muistan hetkiä lapsuudestani, jolloin pelkäsin niin kovasti, että luulin etten pysty enää ikinä puhumaan. Alle 10-vuotiaana kuvittelin erilaisia tapoja kuolla, koska olin varma, etten jaksa aikuisuuteen asti.

Jokin kipinä minut piti elossa, mutta jälkensä tuollainen on jättänyt.

Ketjussa kerrotaan kuinka nyt perheessä ei juoda tippaakaan.

Ymmärrän, että jos on nähnyt vanhempien humalaista sekoilua, reaktio on tuo.

Isäni onnistui kuitenkin ihan selvänä lyömään lastaan nyrkillä ja äitini kertoi selvästä päästä minun olevan ihan kauhea läski ja mitähän minustakin muka tulee.

Nämä olivat joka päiväisiä tapahtumia.

Alkoholia nauttivat jouluna ja juhannuksena, eikä meno muuksi muuttunut.

Ankeina rutiineina oli äitini josta ei koskaan tiennyt millä päällä hän oli. Saattoi napista painamalla vaihtua hänen iloinen tuulensa vihaiseksi. Sanontoja joita kuulin usein "ole hiljaa tai mä koppasen" tai "painu muualle tai mä koppasen" ym. Aina tuo sana "koppasen" oli hänen sanoissaan kun oli pahalla päällä. Lapsuus meni aika lailla niin että tuntui kuin munan kuorilla kävelisi. Muistan kun olin jotain 8 ja edellisellä viikolla äiti oli ollut iloissaan kun olin kerännyt hänelle horsmia (kukkia joista hän piti) ja seuraavalla viikolla kun keräsin ison puskan ja vein hänelle, hän heitti ne pitkin seiniä ja huusi "OLENKO MÄ SULLE RENTTU?? SEKÖ MÄ SULLE OLEN? ÄLÄ TUO NIITÄ ENÄÄN IKINÄ TAI MÄ KOPPASEN" ja eihän pelästynyt lapsi enään vienyt niitä, ja siitäkin hän huusi kun en vienyt hänelle niitä. Myöhemmin kun muutin kotoa, ja hän isäni käskystä haki apua, selvisi että hänellä on paha personallisuushäiriö. Mutta itse, vaikka mulla on masennus ym, niin olen hakenut apua ajoissa, ja en ole lapsiini purkanut näitä olotilojani.

Vierailija kirjoitti:

Ankeina rutiineina oli äitini josta ei koskaan tiennyt millä päällä hän oli. Saattoi napista painamalla vaihtua hänen iloinen tuulensa vihaiseksi. Sanontoja joita kuulin usein "ole hiljaa tai mä koppasen" tai "painu muualle tai mä koppasen" ym. Aina tuo sana "koppasen" oli hänen sanoissaan kun oli pahalla päällä. Lapsuus meni aika lailla niin että tuntui kuin munan kuorilla kävelisi. Muistan kun olin jotain 8 ja edellisellä viikolla äiti oli ollut iloissaan kun olin kerännyt hänelle horsmia (kukkia joista hän piti) ja seuraavalla viikolla kun keräsin ison puskan ja vein hänelle, hän heitti ne pitkin seiniä ja huusi "OLENKO MÄ SULLE RENTTU?? SEKÖ MÄ SULLE OLEN? ÄLÄ TUO NIITÄ ENÄÄN IKINÄ TAI MÄ KOPPASEN" ja eihän pelästynyt lapsi enään vienyt niitä, ja siitäkin hän huusi kun en vienyt hänelle niitä. Myöhemmin kun muutin kotoa, ja hän isäni käskystä haki apua, selvisi että hänellä on paha personallisuushäiriö. Mutta itse, vaikka mulla on masennus ym, niin olen hakenut apua ajoissa, ja en ole lapsiini purkanut näitä olotilojani.

Mun äidillä oli personaallisuushäiriöitä ja muuta ja käyttäytyi melko samalla tavalla. Ei uhannut lyödä ym, vaan ihan löi suoraan jos joku ärsytti häntä

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat kun tulivat kotiin kaupan kautta usein, huusivat kaikki meidät lapset alas keittiöön. Jos ei tultu, tuli tukkapöllyä. He siis halusivat näyttää mitä kaupasta ostivat. Normi ruokaa, perunaa ym. Oli todella outo tapa jota en todellakaan kotonani käytä

Minun mieheni on tuollainen, tosin vain minulle.  Joka ikinen tavara pitää esitellä erikseen.  En voi ymmärtää.

Ja sitten suuttuu kun sanon etten jaksa jokaista rahkapurkkia ihailla.

Olin pitkään ajatellut että minulla on ollut ihan onnellinen lapsuus. Vanhemmat kävivät töissä, alkoholia ei juuri käytetty, kotona ei ollut väkivaltaa ja perustarpeet oli aina tyydytetty. Nyt yli kolmekymppisenä olen tehnyt paljon itsetutkiskelua ja miettinyt miksi tunteista puhuminen on minulle erittäin vaikeaa. Pakenen konflikteja, en siedä yhtään riitelyä ts. en osaa riidellä rakentavasti, vaan suutun ja pakenen tilanteesta.

Luin hiljan Iltasanomien artikkelin otsikolla "Millainen olosi on perheen tapaamisen jälkeen? 8 merkkiä, joista voi tunnistaa kasvaneensa tunnekylmässä perheessä" ja se kolahti! Juuri tuollaisen tunnekylmän kasvatuksen olen saanut. Ruokaa oli aina pöydässä, uudet vaatteet ja matkoillakin käytiin, mutta KOSKAAN vanhempani eivät ole sanoneet rakastavansa minua tai kertoneet omin sanoin olevani heille tärkeä. Oikeastaan mitään tunteita ei saanut näyttää. Jos oikein riemastuin äänekkäästi jostain, tuli komento "Älä huuda!" Jos taas harmistuin jostain itkuun asti, äitini kommentti saattoi olla "Nyyh! Voi kyynel!" Itse suuttuessaan HÄN oli uhri joka huusi, haukkui ja syyllisti, jota seurasi mykkäkoulu. Ikinä riitoja ei avattu, selitetty tai pyydetty anteeksi. Itse jouduin jo lapsena tunnustelemaan seuraavana päivänä että jokohan on leppynyt, vai jatkuuko mykkäkoulu. Tästä olen sentään oppinut sen, että jos jonkun kanssa tulee erimielisyyttä, haluan tilanteen rauhoituttua selvittää jutun ja pyytää heti anteeksi. Mykkäkoulu on henkistä väkivaltaa.

Esimerkkejä olisi kymmeniä, mutta viestistä tulisi liian pitkä. Summa summarum, nykyään välit vanhempiini ovat asialliset, mutta eivät läheiset. Muutaman viikon välein laitamme jotain diipadaapa-viestiä, lähinnä tarkistaaksemme olemmeko hengissä. Olen ottanut etäisyyttä koska vierailuista jää aina tyhjä olo. En ole katkera, heidät on varmasti kasvatettu samalla tavalla 60-luvulla eivätkä tiedä muusta. Tunteiden näyttäminen saattoi olla heille heikkoutta. Mutta ei tarvitse myöskään ihmetellä miksen vieraile tai kerro heille tärkeistä asioista, koska en osaa tai koe sitä luontevaksi. Haluan elää omaa elämääni minulle läheisten ihmisten kanssa.

Omat vanhempani olivat tosi hiljaisia ja pidättyväisiä. Meitä oli neljä lasta, minä ainut tyttö. Raha aina tiukilla, koska isä joi omat tilinsä. Siitä syystä käytin koko ala-asteen veljiltä ja serkuilta saatuja vanhoja vaatteita. Olin aika ujo jo lapsena, koska perheessämme selkeästi miehet olivat jotain ja naiset eivät niinkään. Olin oppinut siihen että olen ”vain tyttö”. Kun aloin tulemaan murrosikään, niin yksi veljistäni (siinä vaiheessa jo yli 20v) alkoi arvostelemaan ulkonäköäni ihan työkseen. Hän tuijotti minua herkeämättä pitkään ja kyseli: Miks sun kulmakarvat on ton näköset? Onks noi nyt sitte hienot kengät? Karmeen isot jalat sulla. Mitä sul on naamassa (jos mulla oli meikkiä ja puuteria). Mistä noin rumat housut oot löytänyt? Ja sitten päälle aina pilkallinen virnistys. Äiti oli niissäkin tilanteissa ihan hiljaa, ei puolustanut minua. Jos isä oli selvinpäin, hän viihtyi itsekseen puuhastelemassa jossain ulkona. Jos hän ryyppäsi, niin ensin heilui ja sekoili, sitten sammui keittiön pöydän ääreen tai lähti kavereidensa kanssa ryyppäämään muualle kunnes rahat loppui. Kotona veljeltä saatu arvostelu jätti jälkensä, en nykyään kykene olemaan huomion keskipisteenä laisinkaan. Punastelen, takeltelen vastauksissani ja ahdistun, jos muut tuijottavat minua. Olen siis nykyään 45v. Vanhemmat ovat jo kuolleet ja käytännössä on välit veljiinkin kuolleet. Äitini oli tavallaan hyvä ja todella lempeä. Mutta hän ei koskaan ottanut mihinkään mitään kantaa, minua ei kannustettu, kotona ei opetettu rahankäyttöä, kotona ei osoitettu lämpöä eikä hellyyttä. Kun isä oli humalassa, muiden piti hiljaa hyväksyä hänen sekoilunsa, koska hänestä huokui tietty aggressiivisuus. Ei auttanut edes pakoretki parhaan kaverini luo, koska hänen kotonaan oli aina sekä isä että äiti kännissä. Kotitaloni ympäristö maalla oli ihana ja parhaat muistoni liittyvätkin luontoon sekä eläimiin. Sain niistä rauhaa ja tyyneyttä. Talon sisällä eletty lapsuus saa edelleen minussa aikaan suurta ahdistusta, epävarmuutta, häpeää ja pelkoakin. En koe saavani mitään hyviä tuntemuksia olemalla yhteydessä veljiin. Usein minua arvostellut veljeni on nyt vanhempanakin, jos olemme jossain nähneet, alkanut kaikkien kuullen muistelemaan esim. aikoja kun olen ollut pieni taapero ja naureskellut että ”toihan pasko housuihin siinä kun oltiin sitte kaverilla just kylässä”. Hänestä on hirveän hauskaa naurattaa muita minun kustannuksellani, vaikka kyseessä on ollut tilanteita kun olen ollut taaperoikäinen, jolloin on ihan normaalia että tarpeita tulee vielä housuihin. Tiedän, että veljeni on itse typerä, mutta silti häpeän itseäni.

Toisaalta huojentavaa, että monella muullakin näyttää olevan vastaavia lapsuuskokemuksia. Mutta toisaalta tämä määrä on aika pelottava. Maailmassa on liikaa ihmisiä ja näistäkin kokemuksista näkee, että todella monen ihmisen ei kuuluisi lapsia saadakaan.