Lue keskustelun säännöt.
Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?
Meillä kirkossa käyminen oli jotenkin tosi ankea juttu kun piti pukea päälle tosi epämukavat vaatteet ja siellä kuunnella ikuisuuksia papin saarnoja. Enää en aikuisena ikinä mene kirkkoon.
Toinen ankea oli "kivat" perhematkat jonnekin tosi tylsään paikkaan jonne oli hirveän pitkä automatka ja lapset istuttiin autossa kuin sillit suolassa ja sit käytiin jossain lapsille äärimmäisen tylsissä paikoissa kuten museot.
Kommentit (1773)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli lukeminen lähestulkoon kielletty. Läksyt sai tehdä, mutta muutoin ei kirjoihin koskettu, koska se oli laiskottelua ja kunnon ihmiset tekevät töitä aamusta iltaan tai ainakin puuhailevat jotain järkevää ja tuottavaa.
Ei tulisi mieleenikään toimia omassa kodissa nyt samalla tavalla.
Toiselta mukulalta on ollut pakko kiletää lukeminen osaksi, koskoa se kohdistuu vain yhteen hömppäkirjasarjaan jota luetaan nonstoppina. Se on vähän kuin katselisi netflixsarjaa 10h putkeen jos ei kukaan puutu.
Mitä h*lvettiä? Anna nyt lapsen lukea, jos se kerran siitä tykkää. Ei se sitä hömppäsarjaa lopun elämäänsä lue, mutta jos lukeminen kielletään, saattaa lopettaa kokonaan.
Lukeminen kannattaa aina. Ei ole väliä mitä lukee, vaikka Aku Ankkaa. Äidinkielenopettajat on todenneet, että lukevat lapset menestyy paremmin koulussakin.
Hömppäkirjasarjoja lukevat lapset ja nuoret aina jossain vaiheessa. Siitä he siirtyvät eteenpäin iän myötä.
Teet todella tyhmästi, jos kiellät lapselta lukemisen. Mitä hänen sen tilalla pitäisi tehdä?
Päinvastoin kannusta lastasi lukemaan ja käyttämään kirjastoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toinen vanhemmista kysyi, miksi olin ollut vessassa niin kauan, jos viivyin siellä hänen mielestään jotenkin liian kauan. Yöllistä vessakäyntiä piti pyrkiä välttämään ja muutenkaan vessassa ei olisi saanut käydä "liian usein". Tästä seurasi mm. että kyläreissuilla aloin jännittää vessassa käymistä, kun piti yrittää hoitaa homma mahdollisimman lyhyesti.
Omassa kodissa jokainen saa käydä vessassa, kun siltä tuntuu, ja siellä saa olla niin kauan kuin toimitus kestää.
Superpihi isäni aisti superkuulollaan aina, jos joku meni vessaan, ja se tuli sinne oven toiselle puolelle tiedottamaan, montako vessapaperiarkkia on lupa käyttää ykköshätään ja montako kakkoshätään. Elin aina pelko persiissä, että se alkaa tehdä kylään tulleille kavereillekin noin, ja pyysin heitä aina pidättelemään, kunnes pääsevät takaisin kotiin.
En tiedä miksi mutta isäni oli koko ajan vihainen. Ei äidille eikä meille lapsille vaan ihan yleisesti vaan kiukkuinen. Nyt yli 80-vuotiaana hän on hyvinkin leppoisa ja leikkisä ja mukava ihminen. En ole saanut selville, miksi hän oli 20 vuotta putkeen kuin takapuoleen ammuttu karhu. Kiukkuinen ja ärtynyt ja jotenkin epämääräisen pettynyt meihin lapsiin, vaikka ei koskaan sanonutkaan mitään. Ehkä oli rahahuolia tai avioliittomurheita, en tiedä, mutta tämä ilmapiiri vaikutti meihin kyllä hyvin paljon.
Tää on näköjään hyvä ketju haukkua vanhempiaan. Kaikki on ollut kamalaa.
Jos itse pystytte luomaan lapsillenne onnen paratiisin niin, ettei he sitten muutaman kymmenen vuoden kuluttua tee tätä samaa jollain silloisella foorumilla, niin sitten teillä on ollut tähän todellakin varaa.
Mutta nyt ei oikein taitaisi olla. Nykynuoret oirehtii pahemmin kuin koskaan aiemmissa polvissa.
90-luvun lama ja isän työttömäksi jääminen rikkoi koko lapsuuden. Riitoja, kännäilyä, selkäsaunoja ihan vaan koska. Vanhemmat vihasivat toisiaan ja se purkautui kaikkeen heidän ympärilläänkin, myös meihin lapsiin. Lapset jaettiin isän ja äidin suosikkilapsiin ja minä jäin mustaksi lampaaksi ulkopuolelle. Koko lapsuus aina teini-ikään asti oli yhtä harmaata kurjuutta. Syvästä masennuksesta toipuminen kesti päälle kolmekymppiseksi asti. Pelottaa mitä tämä korona uusille sukupolville tuo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tää on näköjään hyvä ketju haukkua vanhempiaan. Kaikki on ollut kamalaa.
Jos itse pystytte luomaan lapsillenne onnen paratiisin niin, ettei he sitten muutaman kymmenen vuoden kuluttua tee tätä samaa jollain silloisella foorumilla, niin sitten teillä on ollut tähän todellakin varaa.
Mutta nyt ei oikein taitaisi olla. Nykynuoret oirehtii pahemmin kuin koskaan aiemmissa polvissa.
Sä olet varmaan hauskaa seuraa bileissä! :D
Koskaan ei kehuttu. EI KOSKAAN. Ettei vaan ylpisty. Olin hikipinko koulumenestyjä, mutta koskaan ei kumpikaan vanhempi onnitellut tai sanonut, että on ylpeä. Kumpikaan ei saonut mitään tai edes hymyillyt, kun tulin kuuden ällän papereiden kanssa kotiin tai kun pääsin yliopistoon opiskelemaan. Sen jälkeen lopetin odottamisen ja ihan turhaan olisin odottanutkin. Äiti ja isä eivät sanoneet mitään positiivista, koskaan, ikinä. Ja sitten he kumpikin kuolivat pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tää on näköjään hyvä ketju haukkua vanhempiaan. Kaikki on ollut kamalaa.
Jos itse pystytte luomaan lapsillenne onnen paratiisin niin, ettei he sitten muutaman kymmenen vuoden kuluttua tee tätä samaa jollain silloisella foorumilla, niin sitten teillä on ollut tähän todellakin varaa.
Mutta nyt ei oikein taitaisi olla. Nykynuoret oirehtii pahemmin kuin koskaan aiemmissa polvissa.
Lue ketjun otsikko, mistä tässä puhutaan. Niiden lasten kanssa voi myös keskustella ja voi sanoa, että jos joku asia mietityttää, niin kysy, minä selitän. Eikä niin, että jos ottaa ikävän asian esille, siitä suututaan. Kyllä minulla on selkärankaa selittää, miksi olen jossain tilanteessa käyttäytynyt miten olen käyttäytynyt. Osaan myös pyytää anteeksi aidosti eikä marttyyrinkyyneleitä itkien.
Oli aikakausi, jolloin vanhemmilla oli tapana perjantaisin viinipäissään puida kovaan ääneen keskinäisiä ongelmiaan ja joskus vetää meitä lapsiakin mukaan siihen tuomaroimaan.
Itse en ole halunnut altistaa lastani sellaiselle, tai muutenkaan alkoholilla läträämiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taisi olla 70-luvulla aika yleistä ettei otettu kantaa mihinkään. Ei moitittu ei kiitetty. Koulussa en pärjännyt mutta urheilussa olin hyvä, melkein joka lajissa koulujen välisissä sain kultamitalin. Fudis, pituus- ja korkeushyppy. Juoksut 100m ja 3000m. Pallonheitossa hopeaa. Vaan innoissani kotona ruokapöydässä kun näistä kerroin ei kukaan vissiin edes kuunnellut. Näin se into urheiluun vaihtui kaljoitteluun. Ei sen puoleen, ei kaljoittelustakaan kukaan välittänyt. Vanhempani eivät käyttäneet päihteitä tms. mutta ei vaan kiinnostanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on näköjään hyvä ketju haukkua vanhempiaan. Kaikki on ollut kamalaa.
Jos itse pystytte luomaan lapsillenne onnen paratiisin niin, ettei he sitten muutaman kymmenen vuoden kuluttua tee tätä samaa jollain silloisella foorumilla, niin sitten teillä on ollut tähän todellakin varaa.
Mutta nyt ei oikein taitaisi olla. Nykynuoret oirehtii pahemmin kuin koskaan aiemmissa polvissa.
Lue ketjun otsikko, mistä tässä puhutaan. Niiden lasten kanssa voi myös keskustella ja voi sanoa, että jos joku asia mietityttää, niin kysy, minä selitän. Eikä niin, että jos ottaa ikävän asian esille, siitä suututaan. Kyllä minulla on selkärankaa selittää, miksi olen jossain tilanteessa käyttäytynyt miten olen käyttäytynyt. Osaan myös pyytää anteeksi aidosti eikä marttyyrinkyyneleitä itkien.
No se on hyvä asia sinulta.
Mutta kun lapsesi on aikuisia keski-ikäisiä, niin kyllä sinustakin löytyy sanottavaa tällaiseen aiheeseen liittyen.
Aina olisit lapsesi mielestä voinut suhtautua johonkin asiaan toisin.
Eikä siinä mitään, kuuluu asiaan. Se on vaan ymmärrettävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jostain ihmeellisestä syystä perheestäni on levitetty että mua oltais lyöty lapsena. Oikeasti kukaan ei ole perheestäni tehnyt sellaista. Ahdistavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapana oli haukkua kaikki tutut ja sukulaiset. Vaikka kuinka olisi oltu maireina ja mukavina heitä tavatessa, selän takana ruodittiin kaikki viat ja haukuttiin tylysti maan rakoon. Samanlaista ilkeyttä perheenjäsenten kesken, rumasti puhuttiin toisillemme. Olin lapsena ällistynyt, kun kävin kavereitteni kotona, miten niiden äiti ja isä olivat mukavia ja kehuivat lapsiaan.
Nyt aikuisena ei kävisi mielessäkään kohdella ketään kuten lapsuudenperheessäni kohdeltiin toisia ihmisiä. Oikein hävettää vanhempieni edelleen jatkuva moukkamaisuus.
Meillä oli vähän samantyylistä touhua. Tavatessa oltiin aina mukavia ja kohteliaita mutta selän takana ei. Ei haukuttu tylysti maan rakoon vaan suhtauduttiin ivallisesti ja arvostellen, oikein todella v*ttumaiseen tyyliin. Rivien välistä kävi meille lapsille selväksi, että me ollaan kaikki parempia kuin ihan kuka tahansa muu.
Kotoa kun muutin pois ja tutustuin uusiin ihmisiin niin vasta siinä vaiheessa ihan todella aukesi mulle se, että ei kaikki suhtaudukaan muihin ihmisiin noin. Oli aikamoinen kulttuurishokki, kun tajusin, että maailmassa on oikeasti todella paljon ihan mukavia ihmisiä.
Tää oli valaisevinta ja parasta mitä oon lukenut koko aikuiselämäni aikana. Meillä oli juuri täsmälleen näin, ihmisistä puhuttiin ihan hirveällä tavalla(siis ihan kaikista), ja me lapset aivopestiin juuri tuohon että ollaan niin paljon ylempänä ihan kaikkia.
Tämä "kasvatus" oikeastaan tuhosi enemmän tai vähemmän meidät lapset kaikki ja meistä tuli alisuoriutujia ja epäonnistujia, koska tuo suhde muihin ihmisiin oli/on todella häiriintynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miksi mutta isäni oli koko ajan vihainen. Ei äidille eikä meille lapsille vaan ihan yleisesti vaan kiukkuinen. Nyt yli 80-vuotiaana hän on hyvinkin leppoisa ja leikkisä ja mukava ihminen. En ole saanut selville, miksi hän oli 20 vuotta putkeen kuin takapuoleen ammuttu karhu. Kiukkuinen ja ärtynyt ja jotenkin epämääräisen pettynyt meihin lapsiin, vaikka ei koskaan sanonutkaan mitään. Ehkä oli rahahuolia tai avioliittomurheita, en tiedä, mutta tämä ilmapiiri vaikutti meihin kyllä hyvin paljon.
Ehkä hän oli niitä ihmisiä, joille ei lapsiperhe-elämä sopinut. Oma isäni on aina pitänyt kovasti lapsista mutta samalla kaivannut omaa tilaa ja kuormittunut herkästi, eli hänelle ei perhe-elämä ollut se ihanteellisin elämänvalinta. Sinun isästäsi poiketen minun isäni ulkoisti kyllä kiukkunsa ja väsymyksensä meihin lapsiin huutamisen ja hyvinkin pienestä annetun kuritusväkivallan ym. muodossa. Toisaalta hän oli näiden kohtaustensa välillä myös lämmin, välittävä ja empaattinen. Kyllä tuollainen ristiriitaisuus silti jälkensä jättää ja olen iloinen siitä, että nykyään yhdenkään ihmisen ei ole täällä pakko valita perinteistä perhe-elämää lapsineen ja yhteisasumisineen. On ollut helpompi antaa anteeksi, kun olen tajunnut sen, miksi isämme käyttäytyi välillä niin kuin käyttäytyi. Tunnistan myös itsessäni tuon oman tilan ja vapauden kaipuun, joten olenkin suosiolla päättänyt jättää lapset hankkimatta.
Vierailija kirjoitti:
Ankea ja täysin joustamaton rutiini. Aina. Päivästä toiseen. Sitä oli pakko noudattaa, eikä saanut kysellä, miksi aina tehdään näin. Vanhemmat oikein suuttuivat, jos kyseenalaisti niiden aikataulut ja rutiinit millään tavalla. Hyväksihän se on ihmiselle tietynlainen järjestys, mutta missään tilanteessa ei voitu tehdä poikkeusta, ei pienintäkään. Ei vaikka joku olisi ollut sairaana tai sukulainen ulkomailta olisi tullut kylään 10 vuoden tauon jälkeen. Arki oli jyrättävä samassa aikataulussa eteenpäin joka tapauksessa. En ymmärrä vieläkään.
Tulee mieleen Ryhmäteatterin "Postimiesten elämänkulku häiriintyy" vuodelta 1988 (Heiskanen, Petelius, Vierikko, Sveholm, Leino). Löytyy edelleen youtubesta.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miksi mutta isäni oli koko ajan vihainen. Ei äidille eikä meille lapsille vaan ihan yleisesti vaan kiukkuinen. Nyt yli 80-vuotiaana hän on hyvinkin leppoisa ja leikkisä ja mukava ihminen. En ole saanut selville, miksi hän oli 20 vuotta putkeen kuin takapuoleen ammuttu karhu. Kiukkuinen ja ärtynyt ja jotenkin epämääräisen pettynyt meihin lapsiin, vaikka ei koskaan sanonutkaan mitään. Ehkä oli rahahuolia tai avioliittomurheita, en tiedä, mutta tämä ilmapiiri vaikutti meihin kyllä hyvin paljon.
Muuttui leppoisaksi eläkkeelle jäämisen jälkeen? Aika ymmärrettävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miksi mutta isäni oli koko ajan vihainen. Ei äidille eikä meille lapsille vaan ihan yleisesti vaan kiukkuinen. Nyt yli 80-vuotiaana hän on hyvinkin leppoisa ja leikkisä ja mukava ihminen. En ole saanut selville, miksi hän oli 20 vuotta putkeen kuin takapuoleen ammuttu karhu. Kiukkuinen ja ärtynyt ja jotenkin epämääräisen pettynyt meihin lapsiin, vaikka ei koskaan sanonutkaan mitään. Ehkä oli rahahuolia tai avioliittomurheita, en tiedä, mutta tämä ilmapiiri vaikutti meihin kyllä hyvin paljon.
Muuttui leppoisaksi eläkkeelle jäämisen jälkeen? Aika ymmärrettävää.
Ei vaan vasta yli 80-vuotiaana. Ehti sitä ennen olla 100-prosenttisesti kiukkuinen eläkeläinen monen monituista vuotta.
Minä ja mun serkut ollaan otettu huostaan. Ollaan kaikki eri ikäisiä. Mulla ei ole mitään hauskoja muostoja serkkujen kanssa lapsuudesta. Mun äiti ja kaikki sen siskot on ollu väkivaltasissa suhteissa. Kaikkien meidän terveys on tosi huono. Kukaan ei oo väleissä keskenään.
Muistan kuinka lapsena äiti puhui siitä että minut ja siskoni lähetetään lastenkotiin, koska hän ei jaksa meitä. Näin kävikin kun olin yläasteella.
Oma yh äiti siis oli tosi väkivaltainen. Sätti meitä lapsia jos ei oltu siivottu tai tiskattu kun hän tuli kotiin. Hän ei itse tehnyt koskaan mitään. Minä ja siskoni tehtiin ruuat koko perheelle yhdeksänvuotiaista asti, koska äiti oli niin myöhään töissä.
Koti oli täynnä polyä. Äiti söi aina yksin olohuoneessa tv:tä katsellen, ja sinne ei saanut tulla. Omat muistikuvat äidistä on vaan kun hän makaa sohvalla ja nukkuu. Jostain syystä hän ei saanut ikinä nukuttua yöllä (varmaan jokin ahdisti). Päivisin se joi aina coca-colaa pysyäkseen hereillä. Olen aikuisena miettinyt, oliko hänen oireilu vain pelkkää masennusta, vai oliko hänellä riittävä lääkitys kilpirauhasen vajaatoimintaan joka hänellä oli.
Rangaistuksena äiti piilotti mun lempivaatteita. Välillä yritti repiä niitä myös mun päältä.
Koko lapsuuden pelkäsin vain sitä milloin seuraavan kerran rangaistaan. Taistele tai pakene reaktio oli koko ajan päällä, joten suuta kuivasi ja jalat kramppasi. Aloin juomaan hirveästi vettä ja lopetin syömisen. Kärsin monista fyysisistä oireista edelleen, joita hoidan psykofyysisessä fysioterapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on näköjään hyvä ketju haukkua vanhempiaan. Kaikki on ollut kamalaa.
Jos itse pystytte luomaan lapsillenne onnen paratiisin niin, ettei he sitten muutaman kymmenen vuoden kuluttua tee tätä samaa jollain silloisella foorumilla, niin sitten teillä on ollut tähän todellakin varaa.
Mutta nyt ei oikein taitaisi olla. Nykynuoret oirehtii pahemmin kuin koskaan aiemmissa polvissa.
Lue ketjun otsikko, mistä tässä puhutaan. Niiden lasten kanssa voi myös keskustella ja voi sanoa, että jos joku asia mietityttää, niin kysy, minä selitän. Eikä niin, että jos ottaa ikävän asian esille, siitä suututaan. Kyllä minulla on selkärankaa selittää, miksi olen jossain tilanteessa käyttäytynyt miten olen käyttäytynyt. Osaan myös pyytää anteeksi aidosti eikä marttyyrinkyyneleitä itkien.
No se on hyvä asia sinulta.
Mutta kun lapsesi on aikuisia keski-ikäisiä, niin kyllä sinustakin löytyy sanottavaa tällaiseen aiheeseen liittyen.
Aina olisit lapsesi mielestä voinut suhtautua johonkin asiaan toisin.
Eikä siinä mitään, kuuluu asiaan. Se on vaan ymmärrettävää.
Minun lapset on jo kolmekymppisiä, ei ole enää monta vuotta keski-ikäisyyteen. Itse olen jutellut heidän kanssaan heidän lapsuudestaan, olen kysellyt muistoja, kertonut muistoja heistä ja selittänyt, jos on jostain ikäviä muistoja. Tätä oma äitini ei ole ikinä tehnyt, hän on vain kertonut omia lapsuusmuistojaan uudestaan ja uudestaan niin kauan kuin muistan.
Kaikessa näkyy olevan omat haittansa. Meillä kotona uskovaisia pidettiin mielisairaina jotka piiskasivat lapsiaan. Aikuisena sitten huomasin että aivan mukavia tolkun ihmisiä uskovat olivat, ystävällistä väkeä.