Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Lähes neuroottisen päivittäinen äidin imurointi. Omassa kämpässä imuroin ehkä 4 kertaa vuodessa.

Jatkuva nalkutus ulkoilusta. En käy missään.

Jatkuva nalkutus koneen äärellä istumisesta, itse katsoivat kuitenkin telkkaa ja nykyisin taitavat olla myös koneella.

Syötiin jatkuvasti nakkeja ja ranskalaisia.

Lasten vähättely ja suoranainen pilkkaaminen. Voi luoja kuinka kauan kesti päästä yli siitä arvottomuuden tunteesta ja edelleenkin paheksun eritoten äitiäni tästä niin että välimme ovat erittäin etäiset. Jättäydyin myös lapsettomaksi koska traumat ovat niin syvällä. Ei saanut puhua kun oli vieraita kylässä, ei saanut olla vaivaksi koskaan, piti olla kiltti ja näkymätön. Vieraille puheet tyyliin "meidän tytöt on vaan tuommosia, hyvä jos miehet saavat ja edes johonkin töihin kelpaisivat". Nolaaminen julkisesti, kuten kovaan ääneen ihmettely "kuinka sinä nyt noin punastut" ja "oot punainen kuin paistikas", olin lapsena ja pitkälle aikuisikää herkkä punastumaan enkä varmasti vähiten runnotun itseluottamuksen vuoksi. Vaatteita piti sovittaa kaupassa kaiken kansan nähden käytävillä koska lapsen takia ei lähdetä sovituskoppiin asti kävelemään. Jatkuva painon vahtiminen joka jatkuu edelleen, vaikka olin alipainoinen lapsi. Teininä kyliltä käskettiin liftaamaan kotiin ettei oma auto kulu lapsen ajeluttamiseen, vaaroista viis. Jos kerran vuodessa suostuttiin erikseen tulla autolla hakemaan jostain niin keskellä yötä piti auto pestä pakkasessa ettei tiesuola pilaa autoa. Näitä riittäisi vaikka miten paljon. Ainoa hyvä asia mikä tästä poiki, on se että olen hyvin empaattinen ja muistan jatkuvasti kertoa läheisilleni kuinka ainutlaatuisia ja arvokkaita he ovat.

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsi 1980-luvun alussa ja silloin oli vielä tapana kyläillä sukulaisten luona ja sukulaiset meillä. Joka ikinen kerta jossain vaiheessa aikuiset alkoivat kertoilla minun edesottamuksistani, mitä olin sanonut ja tehnyt milloinkin.

Istuin itse vieressä, koska niin kuului tehdä. Kaikki nauroivat kun niitä minun sanomisiani ja tekemisiäni muisteltiin ja kerrattiin, ja minä toivoin joka ikinen kerta että voisin vajota häpeissäni maan alle tai vaikka kuolla ettei tarvitsisi enää kuunnella sitä.

Vasta parikymppisenä älysin kysyä äidiltäni, miksi ihmeessä minua piti nöyryyttää joka kerta sillä tavalla. Äiti oli ihan ihmeissään. Olin kuulemma ollut niin hauska ja sanavalmis lapsi, jolle sattui ja tapahtui, että se oli sellaista hyväntahtoista puhetta vain. Kun kerroin, että minulle ne hetket olivat hirveitä ja aina odotin henkeä pidätellen, milloin se aihe taas alkaa, äiti ei voinut käsittää.

Päätin silloin että meidän lapsista ei sitten puhuta tuolla tavalla ikinä enkä heidän asioitaan muutenkaan levittele sukulaisille enkä tutuille.

Tämä nyt meni vähän ohi aloituksen, mutta kyllä tuo ihan toistuva ankea tapa oli. Vieläkin tunnen miten vatsaa väänsi ja ahdisti niissä tilanteissa.

Tämä oli kuin omasta kynästä. Äiti oli aivan ihmeissään kun ilkeilystä hänelle vihdoin aikuisena sanoin, että kuinka pahalta tuntuu. Miten voi olla, ettei ole osannut eikä vieläkään osaa lukea toista ihmistä ollenkaan, mitään non-verbaalisia viestejä, että satuttaa? Kuitenkaan ei mistään autistista ole kyse.

Oli pakko lähteä marja/sieni metsään, satoi tai paistoi. Itikat ja hirvikärpäset kimpussa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viina, väkivalta, riidat sekä jatkuvasti vanhempien uusia juoppokavereita, joiden seurassa piti meidän lastenkin viettää aikaa ja jokaista kätellä, halata jne.

Omassa kodissani ei kukaan käytä alkoholia, ei edes vieraat juo lasillista emmekä itse käytä alkoholia lainkaan muutenkaan. Lasteni ei tarvitse olla päihteiden vaikutusten alaisena olevien ihmisten lähellä eikä meidän kotona riidellä sopimatta asiasta riitojen päätteeksi. Teen kaikkeni, jotta lapseni saavat turvallisen ja onnellisen lapsuuden ja toistaiseksi olen mielestäni ainakin onnistunut ihan hyvin.

Tossa on se riski, että lapsia alkaa alkoholi viehättämään tai kiinnostamaan kun teillä on noin älyttömän tiukka suhtautuminen. Se tietenkin on ok, että ette itse juo, mutta että kukaan muukaan ei teillä saa juoda edes yhtä lasillista.

Kukaan ei humallu yhdestä juomasta. Olisi tärkeää opettaa lapsille neutraali suhtautuminen alkoholin kohtuukäyttöön, kertoa, että humalajuominen on haitallista, mutta ei tehdä kauheaa mörköä siitä, jos joku juo kaksi saunakaljaa tai lasin viiniä joskus ruualla.

Sun suhtautuminen alkoholiin on tuollainen, koska sulla on niin huonoja kokemuksia alkoholista. Vastaavasti sun lapsille voi aiheuttaa myöhemmin ongelmia tuollainen täysi ehdottomuus. Lasta kun helposti alkaa ahdistaa asiat joita lapsuudessa on tuputettu koko ajan.

Minä ainakin humallun yhdestä annoksesta ja useat tuttuni myös. Jo kaksi saunakaljaa saa myös monet ihmiset muuttumaan juurikin tavalla, joka lapselle voi olla pelottavaa ja ahdistavaa. Mutta ei tietenkään kannata myöntää ongelmaa, lapsista viis. Kannattaa myös miettiä syytä, jos toleranssit on todella noin korkeat.

Vierailija kirjoitti:

Tää on näköjään hyvä ketju haukkua vanhempiaan.  Kaikki on ollut kamalaa.

Jos itse pystytte luomaan lapsillenne onnen paratiisin niin, ettei he sitten muutaman kymmenen vuoden kuluttua tee tätä samaa jollain silloisella foorumilla, niin sitten teillä on ollut tähän todellakin varaa.

Mutta nyt ei oikein taitaisi olla.  Nykynuoret oirehtii pahemmin kuin koskaan aiemmissa polvissa. 

Jaahas, se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.

Vierailija kirjoitti:

Koskaan ei kehuttu. EI KOSKAAN. Ettei vaan ylpisty. Olin hikipinko koulumenestyjä, mutta koskaan ei kumpikaan vanhempi onnitellut tai sanonut, että on ylpeä. Kumpikaan ei saonut mitään tai edes hymyillyt, kun tulin kuuden ällän papereiden kanssa kotiin tai kun pääsin yliopistoon opiskelemaan. Sen jälkeen lopetin odottamisen ja ihan turhaan olisin odottanutkin. Äiti ja isä eivät sanoneet mitään positiivista, koskaan, ikinä. Ja sitten he kumpikin kuolivat pois.

Olen todella pahoillani puolestasi, ja omasta puolestani, sillä olen kokenut saman. Joskus äiti jopa nauroi ivallisesti, kun näytin hyvää todistusta. Vieläkin välillä huomaan itsessäni kehujen kerjäämistä, mutta yritän antaa itselleni myötätuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäköhän nykypäivän lastensuojeluviranomaiset ajattelelisivat kasvatusmetodeista, 1960- 1970 luvuilla? Itse 58 -vuotiaana, sain säänöllisesti remmiä. Äitini löi minua vyöllä, kun kastelin sänkyni. Mitä enemmän sain remmiä, sitä useammin kastelin sänkyni. Pelkäsin nukkumaanmenoa, koska tiesin saavani ympäri korvia, jos kastelisin sänkyni. Äitini aina sanoi, että sinusta ei koskaan tule mitään, olet kömpelö ja ruma. Et koskaan kelpaa kenelläkään miehelle. Äitini olisi nykyään saanut mielenterveysdiagnoosin ja lapset otettu huostaan. Lapsuudessani koin tämän normaaliksi. Voisiko nämä kasvatusmetodit olla syynä, moniin mielenterveysongelmiin?

No itse olen syntynyt 90-luvulla saanut satunnaisesti remmiä! Vanhemmat oli yli 40 kun synnyin, eli ilmeisesti sen vuoksi nuo vähän vanhanaikaiset kasvatusmetodit. Olin kyllä toivottu ja rakastettu, ainoa lapsi, eikä tuollaista dissaamista ollut koskaan, eikä mistään vahingoista kuritettu. Mutta jos oli ns. aihetta, niin sitten se vyö kyllä herkästi otettiin esiin.

Itse myös 90-luvun lapsi ja fyysistä kuritusta saanut. Vanhemmat saivat minut siinä kolmikymppisinä eikä me missään takapajulassa asuttu. Fyysinen väkivalta ei edes ollut se pahin, vaan kyllä henkinen väkivalta jätti pahemmat arvet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäköhän nykypäivän lastensuojeluviranomaiset ajattelelisivat kasvatusmetodeista, 1960- 1970 luvuilla? Itse 58 -vuotiaana, sain säänöllisesti remmiä. Äitini löi minua vyöllä, kun kastelin sänkyni. Mitä enemmän sain remmiä, sitä useammin kastelin sänkyni. Pelkäsin nukkumaanmenoa, koska tiesin saavani ympäri korvia, jos kastelisin sänkyni. Äitini aina sanoi, että sinusta ei koskaan tule mitään, olet kömpelö ja ruma. Et koskaan kelpaa kenelläkään miehelle. Äitini olisi nykyään saanut mielenterveysdiagnoosin ja lapset otettu huostaan. Lapsuudessani koin tämän normaaliksi. Voisiko nämä kasvatusmetodit olla syynä, moniin mielenterveysongelmiin?

No itse olen syntynyt 90-luvulla saanut satunnaisesti remmiä! Vanhemmat oli yli 40 kun synnyin, eli ilmeisesti sen vuoksi nuo vähän vanhanaikaiset kasvatusmetodit. Olin kyllä toivottu ja rakastettu, ainoa lapsi, eikä tuollaista dissaamista ollut koskaan, eikä mistään vahingoista kuritettu. Mutta jos oli ns. aihetta, niin sitten se vyö kyllä herkästi otettiin esiin.

Itse myös 90-luvun lapsi ja fyysistä kuritusta saanut. Vanhemmat saivat minut siinä kolmikymppisinä eikä me missään takapajulassa asuttu. Fyysinen väkivalta ei edes ollut se pahin, vaan kyllä henkinen väkivalta jätti pahemmat arvet.

Täytyy olla hyvin harvinaista että 90-luvulla syntynyttä on lyöty remmillä. Olen syntynyt v. 1945, en muista että olisin remmiä saanut koskaan, ei se silloin tosin aivan tavatonta ollut.

Ei koskaan lämmintä ruokaa arkisin, illalla syötiin leipää. Aamulla oli aina klimppistä liisteristä kaurapuuroa, saunapäivät olivat ke ja la, muina päivinä ei saunottu, en saanut ikinä viikkorahaa ja harvoin yleensä rahaa ollenkaan vanhemmiltani, vaatteet olivat aina käytettyjä, koskaan en saanut mitään vaatteita, mitä oikeasti olisin halunnut, tiukka kuri ja kotiintuloajat, pienestäkin virheestä seurasi rankkua, esimkotiarestia. Tässäpä näitä mitä tuli heti mieleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on näköjään hyvä ketju haukkua vanhempiaan.  Kaikki on ollut kamalaa.

Jos itse pystytte luomaan lapsillenne onnen paratiisin niin, ettei he sitten muutaman kymmenen vuoden kuluttua tee tätä samaa jollain silloisella foorumilla, niin sitten teillä on ollut tähän todellakin varaa.

Mutta nyt ei oikein taitaisi olla.  Nykynuoret oirehtii pahemmin kuin koskaan aiemmissa polvissa. 

Jaahas, se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.

Mikähän kalikka ja mihin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viina, väkivalta, riidat sekä jatkuvasti vanhempien uusia juoppokavereita, joiden seurassa piti meidän lastenkin viettää aikaa ja jokaista kätellä, halata jne.

Omassa kodissani ei kukaan käytä alkoholia, ei edes vieraat juo lasillista emmekä itse käytä alkoholia lainkaan muutenkaan. Lasteni ei tarvitse olla päihteiden vaikutusten alaisena olevien ihmisten lähellä eikä meidän kotona riidellä sopimatta asiasta riitojen päätteeksi. Teen kaikkeni, jotta lapseni saavat turvallisen ja onnellisen lapsuuden ja toistaiseksi olen mielestäni ainakin onnistunut ihan hyvin.

Tossa on se riski, että lapsia alkaa alkoholi viehättämään tai kiinnostamaan kun teillä on noin älyttömän tiukka suhtautuminen. Se tietenkin on ok, että ette itse juo, mutta että kukaan muukaan ei teillä saa juoda edes yhtä lasillista.

Kukaan ei humallu yhdestä juomasta. Olisi tärkeää opettaa lapsille neutraali suhtautuminen alkoholin kohtuukäyttöön, kertoa, että humalajuominen on haitallista, mutta ei tehdä kauheaa mörköä siitä, jos joku juo kaksi saunakaljaa tai lasin viiniä joskus ruualla.

Sun suhtautuminen alkoholiin on tuollainen, koska sulla on niin huonoja kokemuksia alkoholista. Vastaavasti sun lapsille voi aiheuttaa myöhemmin ongelmia tuollainen täysi ehdottomuus. Lasta kun helposti alkaa ahdistaa asiat joita lapsuudessa on tuputettu koko ajan.

Minä ainakin humallun yhdestä annoksesta ja useat tuttuni myös. Jo kaksi saunakaljaa saa myös monet ihmiset muuttumaan juurikin tavalla, joka lapselle voi olla pelottavaa ja ahdistavaa. Mutta ei tietenkään kannata myöntää ongelmaa, lapsista viis. Kannattaa myös miettiä syytä, jos toleranssit on todella noin korkeat.

Ex-mieheni kodissa oli tyyli, että antaa lasten maistaa, niin tietävät mitä se on.  Ja että kun saavat ensimmäisen kosketuksensa alkoholiin kotona, niin ei tule tarvetta sitten kokeilla kodin ulkopuolella.

Neljä lasta, kaikki alkoholisteja.  Kaksi jo kuollut siihen. 

Se siitä suvaitsevaisuudesta, mitä mielestään heillä edustettiin.  Hauskoja illanviettoja ystävien kanssa, viinan virratessa.  Anopin siskon porukka tuli joka kesä viettämään lomaa, mikä tarkoitti että koko ajan juotiin.  Myös heidän lapsensa alkoholisoitui ja kuoli nuorena liika-annostukseen.  Surullista.

Kyllä meilläkin isä juopotteli välillä, mutta ei koskaan kotona.  Parempi se niin oli kuitenkin.  Kun joskus tästä anoppilan meiningistä jotain uskalsin sanoa, niin anoppi sanoi, että olen tekopyhä, juo se sinunkin isäsi.

No niin joi, mutta kotona meillä ei juotu.  

Se on niin surullista tuo alkoholin ylivalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapana oli haukkua kaikki tutut ja sukulaiset. Vaikka kuinka olisi oltu maireina ja mukavina heitä tavatessa, selän takana ruodittiin kaikki viat ja haukuttiin tylysti maan rakoon. Samanlaista ilkeyttä perheenjäsenten kesken, rumasti puhuttiin toisillemme. Olin lapsena ällistynyt, kun kävin kavereitteni kotona, miten niiden äiti ja isä olivat mukavia ja kehuivat lapsiaan.

Nyt aikuisena ei kävisi mielessäkään kohdella ketään kuten lapsuudenperheessäni kohdeltiin toisia ihmisiä. Oikein hävettää vanhempieni edelleen jatkuva moukkamaisuus.

Meillä oli vähän samantyylistä touhua. Tavatessa oltiin aina mukavia ja kohteliaita mutta selän takana ei. Ei haukuttu tylysti maan rakoon vaan suhtauduttiin ivallisesti ja arvostellen, oikein todella v*ttumaiseen tyyliin. Rivien välistä kävi meille lapsille selväksi, että me ollaan kaikki parempia kuin ihan kuka tahansa muu.

Kotoa kun muutin pois ja tutustuin uusiin ihmisiin niin vasta siinä vaiheessa ihan todella aukesi mulle se, että ei kaikki suhtaudukaan muihin ihmisiin noin. Oli aikamoinen kulttuurishokki, kun tajusin, että maailmassa on oikeasti todella paljon ihan mukavia ihmisiä.

 

Tää oli valaisevinta ja parasta mitä oon lukenut koko aikuiselämäni aikana. Meillä oli juuri täsmälleen näin, ihmisistä puhuttiin ihan hirveällä tavalla(siis ihan kaikista), ja me lapset aivopestiin juuri tuohon että ollaan niin paljon ylempänä ihan kaikkia.  

Tämä "kasvatus" oikeastaan tuhosi enemmän tai vähemmän meidät lapset kaikki ja meistä tuli alisuoriutujia ja epäonnistujia, koska tuo suhde muihin ihmisiin oli/on todella häiriintynyt. 

Ei se kaikkien kohdalla mene noinkaan.  Mun luokalla oli rikkaan perheen tyttö, jonka vanhemmat oli just sellaisia arvostelijoita ja ihmisten luokittelijoita.  Lapset ei saaneet leikkiä vääränlaisten ihmisten lasten kanssa jne.  Perheen äiti oli opettaja ja oikein tunnettu siitä, että oli puolueellinen, köyhien lapset ei olleet mitään eikä ne ansainneet oikeamielistä kohtelua eikä hyviä numeroita.  Mun äidillä oli kerran asiaa tälle opettajalle (ei kouluun liittyvää), ja meni käymään niillä, niin ei tullut edes ovelle puhumaan, vaan asiat piti hoitaa apulaisen kautta, joka sitten kulki edestakaisin siinä oven ja rouvan kamarin välillä vieden viestiä.  Eihän nyt ylhäinen alhaisten kanssa asioi.

Samanlaisia on tyttärensäkin.  Alaluokilla vielä puhuivat toisten lasten kanssa välittömästi, mutta sitten alkoi se jaotteleminen, että kenen kanssa puhutaan ja kenen kanssa ollaan yleensä missään tekemisissä.  Ei ole näkemykset jalostuneet aikuisenakaan.  

”Täältä tämä rymysakki tulee, ja meitä on paljon” sanoi äitini kun kylään mentiin ja minä HÄPESIN! Meitä oli kolme lasta ja vanhemmat. Osattiin käyttäytyä enkä koskaan ymmärtänyt miksi meitä piti äidin toimesta rymysakiksi kutsua. Kun sanoin noin 10 vuotiaana että voin jäädä kotiin ettei tarvitse pahoitella ”kunmeitäonniinpaljon” niin eihän tämä tullut kuuloonkaan

Vierailija kirjoitti:

”Täältä tämä rymysakki tulee, ja meitä on paljon” sanoi äitini kun kylään mentiin ja minä HÄPESIN! Meitä oli kolme lasta ja vanhemmat. Osattiin käyttäytyä enkä koskaan ymmärtänyt miksi meitä piti äidin toimesta rymysakiksi kutsua. Kun sanoin noin 10 vuotiaana että voin jäädä kotiin ettei tarvitse pahoitella ”kunmeitäonniinpaljon” niin eihän tämä tullut kuuloonkaan

No eikös tuo ollut ihan vaan huumoria?  

Meidän perheessämme äiti teki aina ruokaostokset pyöräillen lähimpään kauppaan melkein kymmenen kilometriä suuntaansa. Jostain syystä isäni innostui aina kesän tultua käymään kauppareissuilla.

Aina kaupasta tultuaan hän kantoi kilokaupalla sokeria aittaan.

Joskus ennen juhannusta hän pakkasi reppuunsa leipää, makkaraa, kahvia ja muita elintarvikkeita. Nämä ja kaikki sokerit hän kantoi veneeseen ja souti lähisaareen kavereittensa kanssa.

Siellä saaressa hän pysyikin viikkoja. Tyyninä kesäiltoina saatoin kuulla miesten laulavan metsäkukkia, Eldaka-järven jäätä ja Rakastan elämää-kappaletta. Ja kyllähän siellä varmasti elämää rakastettiin.

Näiltä reissuiltaan isäni

palasi likaisena, savulta haisevana vapisevana miehenä. Toipumiseen meni ainakin viikko.

Samanaikaisesti äitini piti huolta lapsikatraasta.

En ymmärrä, miksi äitini jaksoi tällaista elämää vuodesta toiseen. Itse olisin häipynyt jo ensimmäisen pontikkakeittoreissun jälkeen. Ehkäpä siihen aikaan papin ja seurakunnan edessä annettua lupausta rakastaa siihen asti ennenkuin kuolema erottaa pidettiin niin pyhänä, että kaikki oltiin valmiita antamaan anteeksi.

Itse menin naimisiin maistraatissa enkä ole luvannut kestää mitä tahansa.

Aikainen nukkumaanmeno. Se "maatapano" alkoi jo siinä kahdeksan maissa. Televisiosta olisi tullut vielä mitä. Jokaista risahdusta ja narahdusta kytättiin. Siinä sitten pyörittiin sängyssä puoleenyöhön. Iltavirkkuus ei oppimalla muuksi muutu, minkä tutkimus on myös todistanut.