Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Hyi, mulle tuli jo takauma jostain lauseesta. Pelko.

Tämä muisto on ehkä enemmän naisille tarkoitettu. Minulle ja siskolleni äitini ei koskaan kertonut kuukautisista. Onneksi oppikoulussa, ehkä joskus 13-vuoden iässä, tytöille poikaoppilailta salaa jaettiin pieni vihkonen, jossa asiasta kerrottiin. Millään oppitunnilla kuukautisista ei siis puhuttu. Muistan vielä, että vihkosen kannessa oli sinivuokkojen kuvia. Eli taisi olla Vuokkoset-merkkisen terveyssiteen mainos.

Tuossa vaiheessa ymmärsin, mitä ne äitini salassa pesemät kangasrievut olivat. Hän ei siis koskaan ostanut kaupasta terveyssiteitä.

Myöskään ehkäisystä meillä ei koskaan puhuttu. Nuorin sisaruksistani syntyi äitini ollessa 45-vuotias.

Nykyisessä työssäni kerron näistä asioista yleensä alakoulun 4.-luokkalaisille. Mielestäni lapsilla on oikeus saada tietoa ajoissa näistäkin aivan luonnollisista elämään kuuluvista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Mitäköhän nykypäivän lastensuojeluviranomaiset ajattelelisivat kasvatusmetodeista, 1960- 1970 luvuilla? Itse 58 -vuotiaana, sain säänöllisesti remmiä. Äitini löi minua vyöllä, kun kastelin sänkyni. Mitä enemmän sain remmiä, sitä useammin kastelin sänkyni. Pelkäsin nukkumaanmenoa, koska tiesin saavani ympäri korvia, jos kastelisin sänkyni. Äitini aina sanoi, että sinusta ei koskaan tule mitään, olet kömpelö ja ruma. Et koskaan kelpaa kenelläkään miehelle. Äitini olisi nykyään saanut mielenterveysdiagnoosin ja lapset otettu huostaan. Lapsuudessani koin tämän normaaliksi. Voisiko nämä kasvatusmetodit olla syynä, moniin mielenterveysongelmiin?

No itse olen syntynyt 90-luvulla saanut satunnaisesti remmiä! Vanhemmat oli yli 40 kun synnyin, eli ilmeisesti sen vuoksi nuo vähän vanhanaikaiset kasvatusmetodit. Olin kyllä toivottu ja rakastettu, ainoa lapsi, eikä tuollaista dissaamista ollut koskaan, eikä mistään vahingoista kuritettu. Mutta jos oli ns. aihetta, niin sitten se vyö kyllä herkästi otettiin esiin.

Urheiluvaatteiden pitää olla rumia riepuja, koska ne hikoontuu / Nykyään haluan myös urheilla kivoissa vaatteissa

Jättikattilan tekeminen koko perheelle ja sitö syötiin melkein viikko vaikka loppuviikosta jo ihan ummehtuneen makuista

Raamatun lukeminen joulupöydässä

Ruotsin ja viron risteilyt ja se laivalla hengailu

Siinä, ettei ole saanut ranskalaisia, ei ole mitään menettänyt. Kyllä se kokoperuna on parempi vaihtoehto

Marjojen poimiminen, sekä puutarhassa että metsässä, aamusta iltaan.

Suurimmalla osalla on ne samat inhokit. Siivouspäivä lauantaina, rauhalliset pyhät, lautaset tyhjiksi ja ankea iloton joulu, lapsen asema aikuisen alapuolella esim kylässä ei saa puhua aikuisen päälle. Harmaa hiilihydraatti ruoka perunoiden kanssa ilman kasviksia sekä lauantaisauna kerran viikossa. Nuo oli ihan tavallista tuona 70-89 luvulla.

Television katsominen. Vanhemmat istuivat naamat kiinni telkkarissa kaiket illat, eikä silloin saanut häiritä. Ei vaikka olisi mikä. Kerran oli ollut itsensäpaljastaja leikkipuistossa, minä juoksin isoveljen kanssa kertomaan että joku mies tuolla näyttää pippeliä, oltiin 7 ja 9 siihen aikaan. No vanhemmat murahtivat kiukkuisena kun häirittiin telkkarin katsomista. Kielsivät menemästä puistoon enää ja siinä se. Ei puhettakaan poliisille soittamisesta tai muusta, koko suhtautuminen oli kiukkuinen ja nimenomaan meitä kohtaan. Että pitikö sinne puistoon nyt mennä. Tämä siis 80- luvulla. Pitkään uskoin että oltiin tehty jotain väärää ja hävettävää, enkä uskaltanutkaan sinne puistoon sitten enää pitkään aikaan. 

Äidin kunnianhimojen täyttäminen. Se, että hän oli niin kiinnostunut erilaisista asioista, olisi pitänyt vissiin meissäkin herättää kiinnostusta. Tavallaan olen kiitollinen, että sain osallistua moneen, mutta jälkikäteen olen tajunnut, että ei ne aloitteet ollu mun vaan äidin, jonka piti sitten päästä pätemään sillä, että hänen lapsensa tekee jotain, jolla kehuskella. Tuota samaa on yrittänyt jatkaa myös minun lapsille, olen lopettanut alkuunsa.

Jännä toisaalta, että vaikka hän aina kannusti opiskelemaan, niin siinä vaiheessa, kun pääsin yliopistoon ja etenin akateemiselle uralle (mitä hän ei koskaan itse saavuttanut), niin kaikki tuki kääntyi vitt*iluksi. Johonkin hänen heikkoon kohtaansa tämä kai osui, kun koki (tietysti omasta näkökulmastaan) tämän jotenkin kääntyvän itseään vastaan. Ehkä tässä katkesi napanuora lopullisesti. Hän ei mm. koskaan onnitellut tai muistanut minua valmistuessani.

Joka sunnuntainen ruisjauhosuurukseen keitetty haukikeitto, jossa tietysti likosi päästä lähtien

kaikki kattilassa makua antamassa. Tätä ammoista suurherkkua ei ole tullut nautittua sen jälkeen,

kun kotoa muutin =)

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi siskojen tai serkkujen vanhojen vaatteiden pitäminen olisi ollut jotenkin noloa. En myöskään kaivannut vanhempiani katsomaan vierestä jotain balettituntiani. Ihan hassu ajatus! Autokyyti olisi ollut kiva, mutta totuin kulkemaan omin päin bussilla ja se oli ihan ok. En ymmärrä, miksi vanhempieni olisi pitänyt vahtia mun läksyjen tekoa. Olisinko siinä tapauksessa päätynyt maisterin sijaan tohtoriksi.

Viikonloppujen aikaiset herätykset, lauantaisiivoukset ja sunnuntaiset kirkossakäynnit oli syvältä. Muutin omilleni 16-vuotiaana enkä ole jatkanut perinteitä.

En ole hankkinut lapsia, sillä mua ei kiinnosta nykyvanhemmuus eli harrastusrumba (ja sitä ennen lapsen non stop viihdyttäminen) tai loputtomat keskustelut/vanhempainillat päiväkotiin ja kouluun liittyen.

Omassa suvussa uuden vaatteen sai vanhin lapsi eli poikaserkkuni. Sen jälkeen vaatteen peri veljeni, sitten oli minun vuoroni. Onneksi sininen oli minun lempiväri enkä muutenkaan ollut oikein tyttömäinen. Minun jälkeen vaatteet meni tuon poikaserkun pikkusiskolle, joka taas inhosi poikien vaatteita. Vaatteet säilyi siisteinä, kun ne päällä sai käydä vain koulussa ja kylässä eikä vaatteisiin saanut tulla tahroja tai kulumia. Selkärauna olisi tullut, jos välitunnilla olisi juossut ja kaatunut, vaatteita piti varoa koko ajan.

Sinä sait sentään kulkea bussilla. Meitä ei kuskattu, mutta mihinkään linja-autokyyteihin ei todellakaan tuhlattu. Jos jonnekin ei jaksanut kävellä, niin sinne ei ollut asiaa. Eipä niitä harrastuksia sitten ollutkaan.

Helluntaiseurakunnan aamukokous sunnuntaisin.

Kyljyksiä joka sunnuntai, yäk.

Äitini laittoi kastikkeisiin  suuria sipulipaloja, jotka minun silmissäni näyttivät kastemadoilta. Niitä sitten pukkailin lautasen reunalle. Mitä jos äiti olisi pilkkonut ne niin pieniin, etten olisi nähnyt; oishan sekin ollut jotain.

Kesäkeitto, voi yök. Ihme juttu etteivät vanhempani enää sitä keittele kun keskenään asuvat. Hmm.

Vierailija kirjoitti:

Helluntaiseurakunnan aamukokous sunnuntaisin.

Itse kasvoin ateistisessa kodissa, olin kateellinen uskovaisille kun heillä oli paljon yhteisöllisyyttä. Pyhäkouluunkaan en saanut mennä vaikka kaverit kävi, siellä oli heidän mukaan ihan kivaa.

Jälkikäteen ajatellen vanhemmat sanoivat kyllä melko ilkeitä juttuja reaktioksi ihan tavallisiin juttuihin. Esimerkiksi "rumat ne vaatteilla koreilee", jos haluttiin siskon kanssa uusia vaatteita. Ei yhtäkkiseltään kuulosta pahalta, mutta ajatelkaa pienen kasvavan tytön ajatusmaailman kannalta. Reilumpaa olisi ollut sanoa, että ei ole varaa kuin että olet ruma.

50 luvunlapsi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helluntaiseurakunnan aamukokous sunnuntaisin.

Itse kasvoin ateistisessa kodissa, olin kateellinen uskovaisille kun heillä oli paljon yhteisöllisyyttä. Pyhäkouluunkaan en saanut mennä vaikka kaverit kävi, siellä oli heidän mukaan ihan kivaa.

Ei niissä kaikissa kivaa ollut... Meillä pyhäkoulussa luettiin Raamatusta aina ne kaikista verisimmät kohdat, joissa Jumala vihaa ja syntisiä lakoo. Oltiin ihan liian pieniä ymmärtämään, mistä on kyse. Painajaisia vuosiksi ja loppuelämäksi kammo kaikkia uskontoja kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli lukeminen lähestulkoon kielletty. Läksyt sai tehdä, mutta muutoin ei kirjoihin koskettu, koska se oli laiskottelua ja kunnon ihmiset tekevät töitä aamusta iltaan tai ainakin puuhailevat jotain järkevää ja tuottavaa.

Ei tulisi mieleenikään toimia omassa kodissa nyt samalla tavalla.

Toiselta mukulalta on ollut pakko kiletää lukeminen osaksi, koskoa se kohdistuu vain yhteen hömppäkirjasarjaan jota luetaan nonstoppina. Se on vähän kuin katselisi netflixsarjaa 10h putkeen jos ei kukaan puutu.

Mitä h*lvettiä? Anna nyt lapsen lukea, jos se kerran siitä tykkää. Ei se sitä hömppäsarjaa lopun elämäänsä lue, mutta jos lukeminen kielletään, saattaa lopettaa kokonaan.

Ankea ja täysin joustamaton rutiini. Aina. Päivästä toiseen. Sitä oli pakko noudattaa, eikä saanut kysellä, miksi aina tehdään näin. Vanhemmat oikein suuttuivat, jos kyseenalaisti niiden aikataulut ja rutiinit millään tavalla. Hyväksihän se on ihmiselle tietynlainen järjestys, mutta missään tilanteessa ei  voitu tehdä poikkeusta, ei pienintäkään. Ei vaikka joku olisi ollut sairaana tai sukulainen ulkomailta olisi tullut kylään 10 vuoden tauon jälkeen. Arki oli jyrättävä samassa aikataulussa eteenpäin joka tapauksessa. En ymmärrä vieläkään.

Vierailija kirjoitti:

Tapana oli haukkua kaikki tutut ja sukulaiset. Vaikka kuinka olisi oltu maireina ja mukavina heitä tavatessa, selän takana ruodittiin kaikki viat ja haukuttiin tylysti maan rakoon. Samanlaista ilkeyttä perheenjäsenten kesken, rumasti puhuttiin toisillemme. Olin lapsena ällistynyt, kun kävin kavereitteni kotona, miten niiden äiti ja isä olivat mukavia ja kehuivat lapsiaan.

Nyt aikuisena ei kävisi mielessäkään kohdella ketään kuten lapsuudenperheessäni kohdeltiin toisia ihmisiä. Oikein hävettää vanhempieni edelleen jatkuva moukkamaisuus.

Meillä oli vähän samantyylistä touhua. Tavatessa oltiin aina mukavia ja kohteliaita mutta selän takana ei. Ei haukuttu tylysti maan rakoon vaan suhtauduttiin ivallisesti ja arvostellen, oikein todella v*ttumaiseen tyyliin. Rivien välistä kävi meille lapsille selväksi, että me ollaan kaikki parempia kuin ihan kuka tahansa muu.

Kotoa kun muutin pois ja tutustuin uusiin ihmisiin niin vasta siinä vaiheessa ihan todella aukesi mulle se, että ei kaikki suhtaudukaan muihin ihmisiin noin. Oli aikamoinen kulttuurishokki, kun tajusin, että maailmassa on oikeasti todella paljon ihan mukavia ihmisiä.