Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Meidän piti aina hakea perunat pelottavasta kylmäkellarista (kerrostalo). Ei se tietenkään näin melkeen nelikymppisenä oo pelottava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsuutta varjosti sellainen epämääräisyys ja epäjohdonmukaisuus; samasta rikkeestä saattoi toisella kertaa tulla remmiä ja toisella kertaa naurahduksella. Ehkä sairainta oli se, että remmiä alkoi tulemaan vasta kun olin jo toisella kymmenellä, lapsena harvakseltaan ehkä tukkapöllyä. Taisin olla rippikouluikäinen, kun vielä sain jostain käsittämättömän pienestä syystä remmiä ja kunnolla. 

Kotona vanhempien käytöksessä ei ollut mitään logiikkaa. Koskaan ei voinut tietää, ollaanko hyvällä vai pahalla päällä ja mikä on vastaanotto. Jos töissä oli ollut huono päivä, niin lapseenhan se on osuvinta purkaa. Rangaistuksia jaeltiin täysin ilman logiikkaa, kuten jo ylempänä totesin. Iloa ei saanut näyttää (tyhjän nauramista), toisaalta ei myöskään surua (lopeta väniseminen). Nyt on kiva yrittää aikuisena opetella alkeellisia tunne-elämän taitoja.

Ulkonäköä jaksettiin arvostella. Kuulin usein kotona olevani homssuinen ja hoitamaton, no miten olisin muutan osannut ollakaan, kun ei uusia vaatteita ostettu tai opetettu ulkonäöstä huolehtimista. 

Jälkeenpäin olen hakeutunut asiantuntija-avun piiriin purkamaan omia kokemuksiani lapsuudesta, etten siirtäisi vääriä toimintamalleja omille lapsilleni. Tämä on tabu, tästä ei saa vanhempien kanssa puhua. Heidän mielestä mulla on ollut täydellinen, helppo ja kaikinpuolin rikas lapsuus. Omat lapseni ovat pilalle hemmoteltuja, kun ostetaan uusia vaatteita ja tavaroita ja tytöt käyvät kanssani esimerkiksi jalkohoidossa.

Tuli mieleen tästä ulkonäön arvostelusta sellainen asia, että äitini oli kova arvostelemaan minun ulkonäköäni. Varsinkin teini-iästä eteenpäin. Paksut nilkat, paksut, reidet, iso takapuoli, paksut ranteet ja rintojen kokokin oli väärä. Ja olen siis aina ollut kokoa 36-38. Jossain vaiheessa olin jopa kokoa 34. Toki äitini oli minua silloin sirorakenteisempi. Koin, että en saanut rauhassa kasvaa ulkoisesti. Ehkä äitini koki naisellisuuteni jotenkin uhkana. En tiedä. Ja tätä arvostelua saattoi tehdä myös muiden kuullen. Tuli inhottavan nöyryytetty olo.

Mutta sinä kuulostat siltä, että tyttäresi saa kasvaa rauhassa naisiksi. Etkä pidä ns. naisellisia juttuja turhina. Hyvä niin!

Raivostun kun luen miten jonkun om äiti on kateellinen tyttärelleen ja panettelee vaan loukatakseen.

Minun rakas äiti ylisti aina minua  ja vaikka oltiin köyhiä ei koskaan unohtanut sanoa meille että emme ole huonompia kuin muut. Meitä oli liuta lapsia , sieviä ja hyväkäytöksisiä kaikki ,kovia urheileen, kateus oli käden koskettavissa naapureiden puolelta. Ei tietty kaikki ,useimmat olivat tosi mukavia mutta ne joilla oli rumat ( anteeksi) tyttäret , olivat suorastaan v mäisiä. Olimme aina sievästi pukeutuneita, äiti ,minä ja naapurin täti kilpaa ompelimme ja kudoimme yhtä sun toista. 

Kosketti vasta kun pikkuveli sanoi että hän kiittää minua siitä, kun ompelin hänelle housut kouluun .Opettaja oli kehoittanut jokaista ottamaan parhaat päälle. Siinä sitten itsekin olisin 13 vuotta ompelin vanhalla Singerillä rakkaalle veljelle housuja 4 ään aamulla, että ei vaan tunne itseään huonommaksi kuin muut. 

Komiat tuli, vaikka kovan takana istui kun ostin ruutukangasta  ja oli pakko sovittaa ruudut yhteen että oli siistit housut. 

Minulle huudettiin siitä kun olin ujo ja koulukiusattu. Olin uivelo, jolla ei ollut edes kavereita. Sitten huudettiin lisää, kun opettaja soitti kotiin ja suositteli koulupsykologia, kun olin niin sulkeutunut ja puhumaton lapsi. Yllättäen itsetunto oli mitä oli, kun oltiin lytätty ja ajattelin olevani ujouden takia huonompi kuin muut.

Itse en oo niin vakuuttunut tuosta äitini kasvatusmetodista että sillä saataisiin kasvatettua terveellä itsetunnolla varustettuja reippaita aikuisia. Ehkä haluaisin ottaa kannustavamman otteen omien lapsien suhteen ja osoittaa heille että rakastan heitä sellaisina kuin he ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat eivät olleet koskaan kotona, vaan aina töissä.

Surullista.

Hug

Sattuu kuulla teidän suruista. Maailma tarvii rakkautta. Hyväksyntää. Hyväksykää toisenne. Viha pois jo.

Ei ikinä juhlittu oikein mitään synttäreitä tai muita juhla- tai merkkipäiviä paitsi kun olimme ihan pieniä. Ei arjessakaan oikein ikinä tehty mitään aktiivista, vaan saatiin tietokoneet joskus 5-vuotiaina ja sitten istuttiin tuntikausia koneella. Ja sitten vanhemmat ihmettelee miten meistä tuli siskon kanssa niin laiskoja ja epäaktiivisia.

Meillä oli aikalailla samanlaista. Paitsi, että isä saattoi ihan yht’äkkiä vetää naapurissa järkyttävät lärvit ja tulla sitten suunnilleen konttaamalla kotipihalle. Suomalaisen työmiehen ”raskas työ vaatii raskaat huvit” meininkiä. Muistan edelleen, monta vuosikymmentä myöhemmin, sen järkyttävän ahdistavan tunteen. Ja häpeän, kun oma isä käyttäytyi niin. Aurinko paistoi, oli kaunis kesäpäivä, ympärillä suunnilleen kaikki kulmakunnan lapset ja sitten mun isä aivan naula päässä. Muutenkin vanhemmilla se kasariajan touhu: viikot käytiin töissä, siivottiin pipo kireällä joka viikko, touhuttiin kovasti ja kiillotettiin pintaa, sitten viikonloppuisin vedettiin kaljaa ystävien kanssa, käytiin ravintolassa ja tultiin meille jatkoille. Muistan ihan liian hyvin edelleen ne lapsuuden/teiniajan viikonloput, kun ensin menin yksin kotona nukkumaan, sitten säpsähtelemällä hereille pimeässä hiljaisessa talossa, kunnes heräsin aamuyöllä vanhempien ravintolasta mukanaan jatkoille raahaaman seurueen ”tosi hauskaan” humalaiseen riekkumiseen. Ensin nauroivat, sitten riitelivät ja lopulta isä tilitti itkien mulle omaa kurjaa lapsuuttaan. Mulle, omalle lapselleen!

Vuosien aikana homma meni aika hurjaksi, vanhemmat harrasti jotain ihme parinvaihtoa ystäväpariskunnan kanssa tyyliin ”isi jäi sinne nukkumaan” tai ”äiti tuli nyt Sepon kanssa tänne”. Sitten äitikin alkoi vetää viikonloppuisin ylikännejä ja näin sen joskus makaavan yöllä kotiin tultuaan pitkin lattioita. Oli mulla tosi hyviäkin lapsuusaikoja, mutta nämä pahat muistot on peittäneet tehokkaasti monet niistä hyvistä. Nyt vanhempien jo ikäännyttyä noista asioista ei olla koskaan puhuttu, ihan kuin niitä ei olis ikinä tapahtunutkaan.

Päätin heti äidiksi tultuani, että mun lapset ei tule näkemään kotonaan kännisten sekoilua. Ja että mä varmistan aina lapsilleni mahdollisimman ahdistusvapaan kodin. Meillä saa meluta ja purkaa rehellisesti tunteita, maalata, pelata ja rakennella majoja, välillä on sotkuistakin, mutta silti opetellaan yhteiskuntakelpoisiksi. Lasten isä ottaa jonkin verran olutta viikonloppuisin, mutta niin kauan kuin se on saunakalja-tasoa lasten nähden, homma on mielestäni ok. Tavoitteena, etteivät omat lapset joutuisi ainakaan mun takiani terapiaa aikuisina itselleen maksamaan.

- Rutiinien puute

- Se että jouduin yksin heräämään ja laittamaan itseni jo ekaluokalla kouluun (vanhemmat nukkuivat)

- Äiti poltti pitkillä mummolan automatkoilla tupakkaa autossa. Ikkunaa ei saanut yhtään avata, koska veto kävi äidin niskaan. Itse sitten oksennusta pidättelin takapenkillä.

- Minut jätettiin yksin kotiin ja vanhemmat lähtivät baariin. Tätä jatkui pari kertaa viikossa noin ikävuodet 7-14. Pelkäsin, kun peruskanavilta ja radiosta loppui (80-90-luvulla) ohjelma viimeistään puoliltaöin ja oli aivan hiljaista. Minusta tuli ylisuoriutuva pikkuaikuinen, enkä uskalla näyttää heikkouksiani tai pyytää apua. Lisäksi pelkään vieläkin pimeää ja välttelen iltaisin nukkumaanmenoa.

Sanomattakin selvää, että mitään näistä en halua ikinä omalle lapselleni.

En polttaisi tupakkaa sisällä ja autossa.

Vierailija kirjoitti:

Kaiken rutiinittomuus. Ei ruoka-aikoja, ei nukkumaanmenorutiineja, ei niin mitään. 

Meillä ei tehty koskaan viikonloppuna lämmintä ruokaa ja jos tehtiin niin sitä tehtiin vain meistä kahdelle nuorimmalle. En pysty käsittämään tätä. Olisi aivan hullua että ei itse tarjoaisi omille lapsille viikonloppuna lämmintä ruokaa. Jos omassa lapsuudessa olisi ollut etäkoulua niin olisimme varmaan olleet ilman lämmintä ruokaa viikkokaupalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli lukeminen lähestulkoon kielletty. Läksyt sai tehdä, mutta muutoin ei kirjoihin koskettu, koska se oli laiskottelua ja kunnon ihmiset tekevät töitä aamusta iltaan tai ainakin puuhailevat jotain järkevää ja tuottavaa.

Ei tulisi mieleenikään toimia omassa kodissa nyt samalla tavalla.

Toiselta mukulalta on ollut pakko kiletää lukeminen osaksi, koskoa se kohdistuu vain yhteen hömppäkirjasarjaan jota luetaan nonstoppina. Se on vähän kuin katselisi netflixsarjaa 10h putkeen jos ei kukaan puutu.

Minäpä olen lapseni kanssa katsonut Netflix- sarjaa 10h putkeen, mussuttanut herkkuja ja meillä on ollut oikein hauskaa.Eikä kukaan kuollut tai vammautunut.Maailmassa on vakavampiakin asioita. Toki on hyvä muutakin tehdä .🙂

Mun mamma( isänisä)

Aina ku siellä oli yötä, nii mun rakas uskonnollinen mamma alkaa rukoilee mun kanssa. Mä muistan sen vieläki: rakas Jeesus siunaa meitä, anna paljon enkeleitä, siipes suojaan meidät peitä, älä koskaan meitä heitä. Aamen.

Perään pitkä saarna siitä, että Jeesus pelastaa meidät ja uskomalla häneen me päästään taivaaseen päläpälä....

Sit oli pakko rukoilla ennen ruokaa tms.

Toisten isovanhempien kans oli tennompaa. Ne on etelä-pohjanmaalta eli pieni kiroilu on ainaki niille normaalia. Mulle on jääny mieleen kun olin n.12 ja katottiin hiihtoa. Huudettiin siellä sohvalla, että purista perse! Sillä tais joku mitalliki tulla.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli aikalailla samanlaista. Paitsi, että isä saattoi ihan yht’äkkiä vetää naapurissa järkyttävät lärvit ja tulla sitten suunnilleen konttaamalla kotipihalle. Suomalaisen työmiehen ”raskas työ vaatii raskaat huvit” meininkiä. Muistan edelleen, monta vuosikymmentä myöhemmin, sen järkyttävän ahdistavan tunteen. Ja häpeän, kun oma isä käyttäytyi niin. Aurinko paistoi, oli kaunis kesäpäivä, ympärillä suunnilleen kaikki kulmakunnan lapset ja sitten mun isä aivan naula päässä. Muutenkin vanhemmilla se kasariajan touhu: viikot käytiin töissä, siivottiin pipo kireällä joka viikko, touhuttiin kovasti ja kiillotettiin pintaa, sitten viikonloppuisin vedettiin kaljaa ystävien kanssa, käytiin ravintolassa ja tultiin meille jatkoille. Muistan ihan liian hyvin edelleen ne lapsuuden/teiniajan viikonloput, kun ensin menin yksin kotona nukkumaan, sitten säpsähtelemällä hereille pimeässä hiljaisessa talossa, kunnes heräsin aamuyöllä vanhempien ravintolasta mukanaan jatkoille raahaaman seurueen ”tosi hauskaan” humalaiseen riekkumiseen. Ensin nauroivat, sitten riitelivät ja lopulta isä tilitti itkien mulle omaa kurjaa lapsuuttaan. Mulle, omalle lapselleen!

Vuosien aikana homma meni aika hurjaksi, vanhemmat harrasti jotain ihme parinvaihtoa ystäväpariskunnan kanssa tyyliin ”isi jäi sinne nukkumaan” tai ”äiti tuli nyt Sepon kanssa tänne”. Sitten äitikin alkoi vetää viikonloppuisin ylikännejä ja näin sen joskus makaavan yöllä kotiin tultuaan pitkin lattioita. Oli mulla tosi hyviäkin lapsuusaikoja, mutta nämä pahat muistot on peittäneet tehokkaasti monet niistä hyvistä. Nyt vanhempien jo ikäännyttyä noista asioista ei olla koskaan puhuttu, ihan kuin niitä ei olis ikinä tapahtunutkaan.

Päätin heti äidiksi tultuani, että mun lapset ei tule näkemään kotonaan kännisten sekoilua. Ja että mä varmistan aina lapsilleni mahdollisimman ahdistusvapaan kodin. Meillä saa meluta ja purkaa rehellisesti tunteita, maalata, pelata ja rakennella majoja, välillä on sotkuistakin, mutta silti opetellaan yhteiskuntakelpoisiksi. Lasten isä ottaa jonkin verran olutta viikonloppuisin, mutta niin kauan kuin se on saunakalja-tasoa lasten nähden, homma on mielestäni ok. Tavoitteena, etteivät omat lapset joutuisi ainakaan mun takiani terapiaa aikuisina itselleen maksamaan.

Järkevää puhetta .Onnea jatkossa teille !

Vierailija kirjoitti:

Joku ihmeen alemmuudentunto omasta itsestä verrattuna muihin. Vanhempainillassa äiti ei voinut suutaan avata, kun siellä oli niitä viisaampia vanhempia, jotka sentään oli opettajia tai lääkäreitä. Omat vanhemmat ovat siis ihan perus duunareita. Sitten aina sillä tietyllä typerällä äänensävyllä muistettiin korostaa, että "no se Tiina on lääkärin tyttö, niin he ovat vähän hienompia ihmisiä kuin me!" Itselle ei olis tullut mieleenkään miettiä kaverin vanhempien ammattia tai taustoja. Nykyään ärsyttää tuollainen jaottelu "parempiin" ja "huonompiin" tai "tavallisempiin" ihmisiin. Mitähän väliä silläkin on. Oli vähemmästäkin hämmentynyt olo lapsena ja muistan pelänneeni kaverin vanhempia, kun he olivat "paremmissa" ammateissa ja ilmeisesti sitten niin "hienoja".

Meillä tämä sama, lisäksi ne paremmat ihmiset ajatteli meistä aina jotain pahaa tai vähintään katsoivat arvostellen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku ihmeen alemmuudentunto omasta itsestä verrattuna muihin. Vanhempainillassa äiti ei voinut suutaan avata, kun siellä oli niitä viisaampia vanhempia, jotka sentään oli opettajia tai lääkäreitä. Omat vanhemmat ovat siis ihan perus duunareita. Sitten aina sillä tietyllä typerällä äänensävyllä muistettiin korostaa, että "no se Tiina on lääkärin tyttö, niin he ovat vähän hienompia ihmisiä kuin me!" Itselle ei olis tullut mieleenkään miettiä kaverin vanhempien ammattia tai taustoja. Nykyään ärsyttää tuollainen jaottelu "parempiin" ja "huonompiin" tai "tavallisempiin" ihmisiin. Mitähän väliä silläkin on. Oli vähemmästäkin hämmentynyt olo lapsena ja muistan pelänneeni kaverin vanhempia, kun he olivat "paremmissa" ammateissa ja ilmeisesti sitten niin "hienoja".

Meillä tämä sama, lisäksi ne paremmat ihmiset ajatteli meistä aina jotain pahaa tai vähintään katsoivat arvostellen.

Sama meidän perheessä. Muut oli aina parempia kuin me, koska niillä oli paremmat geenit. Syötettiin ajatusta, että ei sinusta työläisten kakarasta oikein mitään ihmeellistä voi tulla. Ehkä juuri siksi olen nyt tohtori. Ähäkutti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että piti mennä pe saunaan vuorolla kun siitä oli maksettu! Vielä koko perhe yhdessä, vaikka murrosikäisenä olisi halunnut mennä ilman isää, joka irvaili muodoista isoon ääneen. TV:ssä oli juuri silloin hyvää ohjelmaa ja sitä ei saanut sitten katsoa. Se, että ei ollut mitään sanomista siihen, mitä kanavaa/ohjelmaa katsottiin. Isä ihan kiusallaan tuli vaihtamaan kanavaa kun tiesi meidän katsovan jotain mielenkiintoista. Pakottaminen marjaan syksyisin useina viikonloppuina. Äidin mielestä, miehet ottavat ruokaa ensin ja siis parhaimmat palat, lapset viimeisenä! Äitini myös usein kuori isälle valmiiksi perunut.  Kun isä kävi pesulla, äiti pesi selän ja toi puhtaat vaatteet valmiiksi odottamaan. Se miehen palveleminen otti päähän kovasti ja jysähti päälle kun olimme perheenä ensimmäisen kerran kylässä ja äiti sanoi, että laita miehellesi annos!?!? Siis kuori perunat , voitele leipä ja kaada ruokajuoma. Kun sanoin, että osaa ihan itse, katse oli jotenkin todella outo äidin puolelta! Eniten ärsytti kuitenkin se, että ei ikinä arvostettu mitään lasten tekemistä! Hyviä arvosanoja tai sitä, miten paljon siivottiin jo hyvin pienenä kotia. Aloin tehdä ruokaa perheelle 12-vuotiaana, koska äiti oli vuorotöissä! Siis mieletön määrä kotitöitä! Roskien vienti, pyykkien ripustaminen, ikkunoiden pesu, mattojen tamppaaminen, matonkuteiden leikkaus, tiskaus, pölyjen pyyhkiminen jne. Oltiin jotain piikoja. Kun täytin 18 vuotta, piti maksaa vuokraa kotona asumisesta, vaikka olin lukiolainen. Penniäkään ei tullut opiskeluun rahaa, olin töissä samaan aikaan. Lapset olivat enempi hyödyke kun mitään muuta!!

En tarkoita loukata sinua, mutta isäsi kuulostaa pervolta ja sadistiselta. Kukaan normaali mies ei pakota teinitytärtään kanssaan saunomaan. Ja se, että on kommentoinut sun muotoja kertoo siitä, että on tuijotellut silmät ja kieli pitkällä. Ja aika pimeetä sekin, ettei äitisi ole puuttunut tuohon irstailuun.

No, tämä tapahtui 70-luvulla ja tietääkseni kaikki perheet silloin kävivät yhdessä saunassa meidän kerrostalossa( myös kaverien perheissä muissa taloyhtiöissä), sillä saunavuoro oli 30 min ja pesuhuone käytössä tunnin. Meillä isompi perhe, että saunominen sujui tällä tyylillä. Kiirettä siinä sai pitää. Ei isäni mitenkään kieli pitkällä minua tuijotellut! Se ei vaan tuntunut kivalta. En pidä sekasaunoista vieläkään. Olen silleen häveliäs tyyppi näin aikuisenakin. Saunominen ei oo nykyisinkään nautinto. En oo käynyt puoleen vuoteen ja saisin saunoa yksin, jos tahtois. En pidä kuumasta ja kosteasta.

Käyttäjä2108 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsuutta varjosti sellainen epämääräisyys ja epäjohdonmukaisuus; samasta rikkeestä saattoi toisella kertaa tulla remmiä ja toisella kertaa naurahduksella. Ehkä sairainta oli se, että remmiä alkoi tulemaan vasta kun olin jo toisella kymmenellä, lapsena harvakseltaan ehkä tukkapöllyä. Taisin olla rippikouluikäinen, kun vielä sain jostain käsittämättömän pienestä syystä remmiä ja kunnolla. 

Kotona vanhempien käytöksessä ei ollut mitään logiikkaa. Koskaan ei voinut tietää, ollaanko hyvällä vai pahalla päällä ja mikä on vastaanotto. Jos töissä oli ollut huono päivä, niin lapseenhan se on osuvinta purkaa. Rangaistuksia jaeltiin täysin ilman logiikkaa, kuten jo ylempänä totesin. Iloa ei saanut näyttää (tyhjän nauramista), toisaalta ei myöskään surua (lopeta väniseminen). Nyt on kiva yrittää aikuisena opetella alkeellisia tunne-elämän taitoja.

Ulkonäköä jaksettiin arvostella. Kuulin usein kotona olevani homssuinen ja hoitamaton, no miten olisin muutan osannut ollakaan, kun ei uusia vaatteita ostettu tai opetettu ulkonäöstä huolehtimista. 

Jälkeenpäin olen hakeutunut asiantuntija-avun piiriin purkamaan omia kokemuksiani lapsuudesta, etten siirtäisi vääriä toimintamalleja omille lapsilleni. Tämä on tabu, tästä ei saa vanhempien kanssa puhua. Heidän mielestä mulla on ollut täydellinen, helppo ja kaikinpuolin rikas lapsuus. Omat lapseni ovat pilalle hemmoteltuja, kun ostetaan uusia vaatteita ja tavaroita ja tytöt käyvät kanssani esimerkiksi jalkohoidossa.

Tuli mieleen tästä ulkonäön arvostelusta sellainen asia, että äitini oli kova arvostelemaan minun ulkonäköäni. Varsinkin teini-iästä eteenpäin. Paksut nilkat, paksut, reidet, iso takapuoli, paksut ranteet ja rintojen kokokin oli väärä. Ja olen siis aina ollut kokoa 36-38. Jossain vaiheessa olin jopa kokoa 34. Toki äitini oli minua silloin sirorakenteisempi. Koin, että en saanut rauhassa kasvaa ulkoisesti. Ehkä äitini koki naisellisuuteni jotenkin uhkana. En tiedä. Ja tätä arvostelua saattoi tehdä myös muiden kuullen. Tuli inhottavan nöyryytetty olo.

Mutta sinä kuulostat siltä, että tyttäresi saa kasvaa rauhassa naisiksi. Etkä pidä ns. naisellisia juttuja turhina. Hyvä niin!

Raivostun kun luen miten jonkun om äiti on kateellinen tyttärelleen ja panettelee vaan loukatakseen.

Minun rakas äiti ylisti aina minua  ja vaikka oltiin köyhiä ei koskaan unohtanut sanoa meille että emme ole huonompia kuin muut. Meitä oli liuta lapsia , sieviä ja hyväkäytöksisiä kaikki ,kovia urheileen, kateus oli käden koskettavissa naapureiden puolelta. Ei tietty kaikki ,useimmat olivat tosi mukavia mutta ne joilla oli rumat ( anteeksi) tyttäret , olivat suorastaan v mäisiä. Olimme aina sievästi pukeutuneita, äiti ,minä ja naapurin täti kilpaa ompelimme ja kudoimme yhtä sun toista. 

Kosketti vasta kun pikkuveli sanoi että hän kiittää minua siitä, kun ompelin hänelle housut kouluun .Opettaja oli kehoittanut jokaista ottamaan parhaat päälle. Siinä sitten itsekin olisin 13 vuotta ompelin vanhalla Singerillä rakkaalle veljelle housuja 4 ään aamulla, että ei vaan tunne itseään huonommaksi kuin muut. 

Komiat tuli, vaikka kovan takana istui kun ostin ruutukangasta  ja oli pakko sovittaa ruudut yhteen että oli siistit housut. 

Totta. Muiden ilkeä kritisointi on ikävää.

Harva huomaa niin tekevänsä.

Vierailija kirjoitti:

"niin kauan kuin asut minun katon alla, niin kauan kuin syöt minun jääkaapista...." Näillä fraaseilla kasvatettiin.

Näillä fraaseilla minutkin kasvatettiin, lähinnä sitä sanoi isäni. Vanhempani tappelivat usein, ja joka saakelin kerta tappelun aloitti isäni haukkumalla äitiäni. Ollessani noin 20 v, he erosivat. 

Vuosia kului, ja kerran (olin noin 35 v) vanhempani olivat käymässä yhtäaikaa minun luonani, ja isäni yritti aloittaa taas sen äitini haukkumisen. Minulla aivan naksahti päässä ja huusin isälleni kutakuinkin näin: "Muistatko kuinka aina huusit minulle että "minun katto, minun säännöt", no nytpä on minun katto ja sinä et saatana täällä tappele!" Meni äijä hiljaiseksi ja selvästikin loukkaantui sanoistani.

Joka viikkoinen raivosiivous aina lauantaiaamuisin. Mattojen tamppaus, pölyjen pyyhintä...

Lapsen nolaaminen sukulaisten edessä ja vähättely - tämän muistan kuin eilisen. Mikäli joskus lapsia hankin, en todellakaan vähättele ja nolaa heitä sukulaisten/ystävien edessä. Itsekin olisin varmasti itsevarmempi nykypäivänä, jos siten minut olisi kasvatettu, eikä korostettu sitä miten ujo ja hiljainen olen ja naureskeltu päälle.

Näitä lukiessa voi todeta, että on saanut elää hyvin onnellisen lapsuuden.

Toki elämä tasoittaa ja sitten itse olin 20v,liitossa, missä mies käytti henkistä väkivaltaa ja ryyppäsi.

Kärsin kovasti siitä, että omat lapset saivat sellaisen lapsuuden, tai oli jouluja, jolloin itse suoritti kaikkea täydelliseksi ja jännitti samalla onko mies humalassa jo ennen pukin tuloa...

Tasan ei käy.

Nyt onneksi eronnut ja saa viettää sellaista elämää kuin haluaa ja jouluja yms.