Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kumppanin uudet piirteet (perheellistymisen myötä)
04.11.2013 |
Täällä on moneen otteeseen kirjoitettu pattitilanteista, joihin on parisuhteissa ajauduttu lasten syntymän myötä. Useampi vastaaja on kuitenkin ihmetellyt sitä, miten aloittaja on alunperinkään mennyt sellaisen kumppanin kanssa yhteen. Ihmiset eivät kuulemma muutu.
Olen itse yrittänyt pohtia, että mitä varoitusmerkkejä olisi ollut nähtävillä jo ennen lapsia, olisiko minun pitänyt huomata jotain. En parhaallakaan yrityksellä oikein ymmärrä, mitä olisi pitänyt nähdä.
Ennen lapsia meidän suhteemme oli oikeastaan loistava. Tasapuolinen, kotityöt menivät aika lailla tasan, seksielämä tyydytti molempia osapuolia. Molemmilla oli harrastuksia, niin omia kuin yhteisiäkin. Kunnianhimoa löytyi töiden suhteen, mutta kumpikaan ei juurikaan tehnyt ylitöitä. Ilmassa oli koko ajan flirttiä, riitoja ei juurikaan ollut. Perheen perustaminen oli yhteinen haave. Positiivinen raskaustesti sai miehen kyyneliin.
Kahden lapsen ja viiden vuoden jälkeen parisuhteemme on kuin pause-tilassa. Kotityöt ovat 90% minun vastuullani. Seksiä meillä ei enää juurikaan ole, lähinnä siksi ettei mies enää halua. Mies, joka ennen naureskeli ihmisille, jotka istuivat kaikki illat toimistolla, istuu siellä nykyään itse. Kaikki yhteiset harrastukset ovat jääneet, eikä mies enää halua käyttää vapaa-aikaansa minun kanssa. Mies haaveilee ajasta ennen perhettään, puhuu ylisanoin sinkkukavereistaan, jotka voivat mennä ja elää kuten tahtovat. En oikein ymmärrä miten olemme tähän tilanteeseen ajautuneet, me joilla oli monen mielestä kadehdittava suhde.
Paikoitellen on sellainen tunne, etten tunnista miestä enää samaksi ihmiseksi. Sisäpiirivitsit ovat vähentyneet, kosketusta ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Emme enää haaveile oikein mistään yhdessä, tuntuu että miehen haaveet ovat hänen omaansa, liittyvät häneen itseensä.
Mitä minun olisi pitänyt nähdä ennen kuin perustimme perheen? Toimia toisin, miten?
Mies on 36-vuotias, eli lapset on saatu kolmekymppisinä, ei keskenkasvuisina.
Miten te muut? Tuliko lasten myötä kumppanista ja parisuhteesta uusia piirteitä esille? Muuttuiko toinen? Muutuitko sinä? Vai olisiko nämä piirteet olleet nähtävissä jo ennen perheellistymistä?
Kommentit (233)
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 14:20"]
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 13:30"]
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 11:57"]
Provo tästä on kaukana, yli kymmenen vuotta parisuhdetta takana. Musta mo,et naiset muuttavat käytöstään lasten jälkeen todella paljon. Onko ihme että ei miehelle maistu?
M
[/quote]
No onko ihme, että naiset muuttavat käytöstään lasten myötä, onhan se nyt todella suuri elämänmuutos. Vai oletko tosiaan mennyt (avo)vaimosi kanssa yhteen ajatellen, että koko loppuelämän pysytte samanlaisina, seksiä on hamaan loppuun asti yhtä usein, kumppanin persoona ei muutu ja itse pysyt samanlaisena vuodesta toiseen?
Elämä on raskas taival eikä siitä edes selviä hengissä. On paljon helpompaa jos ottaa rennosti vastaan elämän tuomat muutokset itsessä ja kumppanissa. Ei aikuisen perheellisen ihmisen elämä ole yhtä helppoa ja tasaista kuin oli seurustelun alussa. Sitten kun selvitään pikkulapsivaiheesta, alkaa murrosikä ja kun viimein saadaan lapset potkaistua kotoa, alkaa vaihdevuodet ja niiden jälkeen ties mitkä sytostaattihoidot ja selkävaivat tai vähintäänkin olet omaishoitajana vanhemmillesi. Tähän kaikkeen mahtuu vielä taloudellista ahdinkoa, läheisten sairastelua, työttömyyttä, mutta myös paljon arkista iloa siitä, että vierellä on kumppani, joka ei välitä onko seksiä kerran viikossa vai kerran kuussa ja joka ymmärtää, ettei aina jaksa olla hyvällä tuulella. Ihmiset elävät nykyään omien ongelmiensa kanssa ajatellen vain itseään eivätkä ajattele, että parisuhteessa on vain yhteisiä ongelmia. Ihmiset odottavat liikaa elämältä eivätkä ymmärrä, että onni on itsestä kiinni.
[/quote]
200 viestiä hämmästellään asiaa naisen näkökulmasta, yksi rehellisesti kirjoitettu kommenti niin ei halutakkaan olla kiinnostuneita...miksi tuo ukko noin ajattelee.
oisko niin ettet ole ajatellut koskaan asiaa miehesi kannalta??
[/quote]
Me olemme tätä nimen omaan yhdessä mieheni kanssa pohtineet ja yhdessä tulleet tähän lopputulokseen. Olemme joutuneet pohtimaan paljon parisuhdettamme ja sille asettamia vaatimuksiamme viime vuosina, koska meillä on monta pientä lasta lyhyillä ikäeroilla eikä hoitoapua juuri ole.
Silloin kun elämässä on raskasta, kuten usein pikkulapsivaiheessa on, seksin määrällä ei ole niin väliä kunhan nyt vain yleensä selviydytään elämästä. Näin ajattelee siis myös mieheni. Olemme tietoisesti laskeneet vaatimuksia parisuhteelle ja seksille, koska haluamme kuitenkin tämän raskaan ja väsyttävän vaiheen jälkeen vielä olla yhdessä. Jos kuvittelisimme, että parisuhteessa, seksissä ja toisissamme mikään ei saisi muuttua tässä elämänvaiheessa, olisimme jo eron partaalla. Tämä on vain eräs vaihe pitkällä, yhteisellä matkallamme.
Joskus havahdun oikein huomaamaan, miten olen itsekin varmasti muuttunut mieheni silmissä. Erään kerran hän totesi minulle, että mukava saada oma vaimo takaisin, kun olin kuukauden ollut monen vuoden jälkeen niin, etten joko imettänyt tai ollut raskaana. Huomasin eron itsekin itsessäni. Kunnioitan miestäni suuresti, että hän jaksoi rakastaa minua silloinkin kun oli oikeasti vaikeaa ja odottaa niitä parempia päiviä.
Vaikka seksiä ja kahdenkeskistä aikaa on meillä ollut vähemmän kuin ennen lapsia ja naurammekin vähemmän kahdestaan, niin juuri totesimme, että parisuhteessa oleminen tuntuu paremmalta kuin ennen lapsia. Kunnioitamme ja rakastamme toisiamme enemmän kuin aiemmin. Ei oikeastaan haittaa, että välillä menee huonosti kun tiedämme, että kohta menee taas paremmin. Olemme hyväksyneet sen, että ei tarvitse aina mennä hyvin, mikä on vapauttanut meidät olemaan enemmän oma itsemme parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
M jatkaa...yllä tosi hyvä kirjoitus, olen samaa mieltä. Miettikää onko ihme että
puolisonne jaksaa tätä, ei ihme jos toinen vaikka lähtis, on sitten mies tai nainen.
Vaarallisinta on tuo vauvaan takertuminen, ois hyvä miettiä onko paha jättää hoitoon vuoden ikäinen ja lähteä yhdessä lomalle... Semmoisella lomalla itse löysin vielä vanhan parisuhteemme. Melkein erolla piti uhata että rouva tajus.
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 13:30"]
Ihmiset odottavat liikaa elämältä eivätkä ymmärrä, että onni on itsestä kiinni.
[/quote]
Pikemminkin ihmiset tekevät oman onnellisuutensa kannalta aivan vääriä ratkaisuja. Sairauksille ja onnettomuuksille nyt ei voi mitään, mutta elämän ei muuten tarvitse olla mitenkään erityisen raskasta, jos ei halua sitä sellaiseksi tehdä. Minusta elämän kuuluu olla pääsäätöisesti mukavaa, ja sellaiseksi olen oman elämäni myös järjestänyt. Minulla ei ole lapsia, enkä myöskään ryhtyisi omaishoitajaksi.
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 15:58"]
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 13:30"]
Ihmiset odottavat liikaa elämältä eivätkä ymmärrä, että onni on itsestä kiinni.
[/quote]
Pikemminkin ihmiset tekevät oman onnellisuutensa kannalta aivan vääriä ratkaisuja. Sairauksille ja onnettomuuksille nyt ei voi mitään, mutta elämän ei muuten tarvitse olla mitenkään erityisen raskasta, jos ei halua sitä sellaiseksi tehdä. Minusta elämän kuuluu olla pääsäätöisesti mukavaa, ja sellaiseksi olen oman elämäni myös järjestänyt. Minulla ei ole lapsia, enkä myöskään ryhtyisi omaishoitajaksi.
[/quote]
Tiettyyn pisteeseen asti ihminen toki voi tehdä valintoja, miten helpoksi elämänsä haluaa. Elämään mielestäni kuitenkin kuuluu se, että sitä ei voi täysin ohjailla eikä kaikkea itselle tapahtuvaa voi valita. Voin toki päättää puolisoni kanssa etten halua lapsia, mutta jos jossain vaiheessa puolisoni kokee ainoaksi vaihtoehdoksi ryhtyä omaishoitajaksi vanhemmilleen, mitä muuta voin tehdä kuin tukea häntä asiassa. Tai jos sisareni kuolee, mitä muuta vaihtoehtoa minulla on kuin ottaa hänen lapset omakseni, myös sen kehitysvammaisen. Toki voisin kieltäytyä, mutta ainakaan oma oikeustajuni ja rakkauteni lähimmäisiäni kohtaan, ei antaisi minun kieltäytyä. Puolison sairautta ja sen seurauksena muodostuvaa taloudellista ahdinkoa ei myöskään voi itse valita. Jotkut ihmiset kokevat pelkän työssäkäymisenkin henkisesti kuormittavana eikä sitäkään oikeastaan voi valita.
Siksi on lähtökohtaisesti helpompaa ajatella, että elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa. Kun ja jos tulee vaikeita, itsesta riippumattomia asioita ja elämäntilanteita vastaan, voi jatkaa sitä mukavaa olemista, koska ei ole odottanutkaan liikoja elämältä eikä ole rakentanut omaa onnellisuuttaan helppouden varaan.
Kuten sanoin, onnettomuuksille ja sairauksille ei voi mitään. Ne voivat vaikeuttaa elämää ihan omista valinnoista riippumatta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö eläänsä raskauteen voisi huomattavasti vaikuttaa omilla valinnoillaan. Tässä esimerkkejä asioista, joihin voi vaikuttaa:
- tarvitseeko elämäänsä lapsia
- mille alalle kouluttautuu
- mitä ominaisuuksia haluaa työltään
- millaiseen elintasoon on valmis tyytymään
- kuinka siistiä kotona täytyy olla
- kuinka paljon tavaraa täytyy omistaa
- missä haluaa elää
- millaisessa kodissa voi asua
- kuinka paljon harrastuksia tarvitaan
- millaisen kumppanin kanssa haluaa elää
- millaisia ihmisiä haluaa ystävikseen
- millainen ihminen haluaa itse olla
En ole varma, mitä liikojen odottaminen elämältä tarkoittaa. Itse uskon, että elämä ei anna kenellekään mitään, vaan kaikki hyvä on itse otettava. Olosuhteiden uhriksi ei kannata ryhtyä vaan elää tietoisesti ja tarkoituksenmukaisesti, omia arvojaan seuraten. -215
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 15:43"]
M jatkaa...yllä tosi hyvä kirjoitus, olen samaa mieltä. Miettikää onko ihme että
puolisonne jaksaa tätä, ei ihme jos toinen vaikka lähtis, on sitten mies tai nainen.
Vaarallisinta on tuo vauvaan takertuminen, ois hyvä miettiä onko paha jättää hoitoon vuoden ikäinen ja lähteä yhdessä lomalle... Semmoisella lomalla itse löysin vielä vanhan parisuhteemme. Melkein erolla piti uhata että rouva tajus.
[/quote]
ei kyse ole niinkään lomista. Mun mielestä yhteistä aikaa on löydyttävä arjesta. Ja esim vuoden ikäisen voi jättää yhdeksi yöksi hoitoon, ei viikoksi. mun resepti on: normityöpäivän jälkeen molemmat kotiin, ei ylitöitä tms. Viikon aikana useampi tunti vapaa-ajasta vietetään perheen kesken esim.ulkoillein, sit molemmat saa myös harrastuksilleen omaa aikaa esim pari kertaa viikossa ja sitten on myös parisuhdeaikaa, esim vanhempien leffailta kun lapset nukkuu. meillä myös on seksiä pari krt vkossa, annan miehelle velvollisuudesta kun imettävällä ei haluja ole. Mies saa intohimotonta naista mut saapahan kuitenkin ;) ja jos toista väsyttää, on saatava nukkua päiväunet. Kotitöihin on myös miehen osallistuttava, tämä on asia jota ei saa väheksyä.
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 15:43"]
M jatkaa...yllä tosi hyvä kirjoitus, olen samaa mieltä. Miettikää onko ihme että
puolisonne jaksaa tätä, ei ihme jos toinen vaikka lähtis, on sitten mies tai nainen.
Vaarallisinta on tuo vauvaan takertuminen, ois hyvä miettiä onko paha jättää hoitoon vuoden ikäinen ja lähteä yhdessä lomalle... Semmoisella lomalla itse löysin vielä vanhan parisuhteemme. Melkein erolla piti uhata että rouva tajus.
[/quote]
No teitkö sa aloitteet lasten hankkimisesta, kuten ap:n mies?
Jos mä kinuaisin mieheltäni lapsia, sitten katsoisin kun mies hoitaa arjen ja lapset pääosin, ja mä osallistuisin siihen mihin osallistuisin, mutta marttyyriasenteella, niin mä en enää kehtais ihmetellä miksi mies on muuttunut.
Jos vielä erolla uhkaisin ja mies ryhdistäytyisi, mulle jäisi epäilys siitä, onko se täysillä liitossa mukana vai jatkoiko se vain lasten takia, tai esim siksi ettei ihan vielä selviä täysin yksinkin kaikesta. Jolloin olisi vain ajan kysymys milloin se selviääkin ja onkin onnellisempi yh:na...
Täällä on muuten ollut loputtomia ketjuja, joissa monesti ihmetellään äideille, että miten ihmeessä voi nykyajan lasten ja kodin hoito olla niin raskasta, kun ennen oli toisenlaista. Ja kotiäideille vittuillaan makaamisesta, ja sanotaan, ettei yli 5-vuotiaassa ole yhtään mitään hoitamista kuulemma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 19:29"]
Kuten sanoin, onnettomuuksille ja sairauksille ei voi mitään. Ne voivat vaikeuttaa elämää ihan omista valinnoista riippumatta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö eläänsä raskauteen voisi huomattavasti vaikuttaa omilla valinnoillaan. Tässä esimerkkejä asioista, joihin voi vaikuttaa:
- tarvitseeko elämäänsä lapsia
- mille alalle kouluttautuu
- mitä ominaisuuksia haluaa työltään
- millaiseen elintasoon on valmis tyytymään
- kuinka siistiä kotona täytyy olla
- kuinka paljon tavaraa täytyy omistaa
- missä haluaa elää
- millaisessa kodissa voi asua
- kuinka paljon harrastuksia tarvitaan
- millaisen kumppanin kanssa haluaa elää
- millaisia ihmisiä haluaa ystävikseen
- millainen ihminen haluaa itse olla
En ole varma, mitä liikojen odottaminen elämältä tarkoittaa. Itse uskon, että elämä ei anna kenellekään mitään, vaan kaikki hyvä on itse otettava. Olosuhteiden uhriksi ei kannata ryhtyä vaan elää tietoisesti ja tarkoituksenmukaisesti, omia arvojaan seuraten. -215
[/quote]
Tai esim että minkälaisia odotuksia laittaa omalle ja puolison kropalle.
Ja myös se, mitkä resurssit ja mieltymykset itse kullakin on. Joillekin talon rakentaminen, ura jääkiekkotähtenä, viisi lasta, kesämökki ja vene on ihanaa elämää.
Ei se ole niin mustavalkoista, että pelkästään asteikolla onko lapsia - ei ole lapsia. Sekin, kuinka monta lasta. Kun seuraan ystävieni kahden uran yksilapsista perhettä, ei näytä eikä kuulosta ollenkaan raskaalta. Heillä auttavat lisäksi isovanhemmat mielellään, ovat innoissaan ja kiitollisia lapsenlapsesta.
Ja nythän tämä ketju oli aiheesta, mitä tehdä jos onkin valinnut väärin. Onko oikeasti valinnut väärin, vai haikaileeko nuoruutta ja sitä tunnetta mikä silloin oli, kun on vielä kaikki mahdollisuudet edessä. Jos teet yhden valinnan, ja resurssit alkavat olla limiitissä, joudut väistämättä downshiftaamaan toisesta haaveesta, tai jopa luopumaan siitä täysin.
Uran voi jättää, mutta. Jos jätän sen uran. Lähden ihmisläheiselle alalle hoitajaksi, ja huomaankin, ettei se entinen niin kauheaa ollutkaan, vaan tämä itse asiassa, olisin tarvinnut vain hieman hienosäätöä niihin entisiin työtehtäviin, niin takaisin tod näk ei ole tulemista.
Sama jos teen lapsia, tai en tee lapsia, mutta kadunkin sitten, kun on jo myöhäistä. Molemmat jossain vaiheessa lopullisia päätöksiä.
Silloin ei auta siirtää vastuuta ja vaikeuttaa muiden elämää, vaan myöntää että teki mokan nyt tässä yhdessä asiassa. Kaataako se maailman, ja mitä voin tehdä. Ja onko minulla vastuu muitakin ihmisiä kohtaan, alaikäisistä puhumattakaan.
Itse käsitän, että liikoja vaatiminen tarkoittaa usein sellaista Hollywood-elokuvan ihannetta. Mies liehittelee ja kosii loputtomiin, sitten häät, sitten ollaan huoliteltuja, hyväkroppaisia ja onnellisia isossa ja aina siistissä omakotitalossa, jossa lapset leikkivät kivasti tai nukkuvat omissa huoneissaan, ja vaimo tulee vastaan ruoka laitettuna. Mutta jos näemme vaimon keittiössä, siellä on kukkia pöydällä, ja väkrätään kakkuja kuohuviiniä siemaillen. "Ongelmat" ovat hyvin siloiteltuja.
Olette te naiset kyllä empaattisia, älykkäitä ja oivaltavia - ainakin sellaisia viestejä kirjoitatte. Tänään oli rankka työpäivä ja rauhoituin lukemaan keskustelun kokonaan. Todella mielenkiintoisia ajatuksia ja näkökulmia jokaisella, mitä nyt tuo yhden miehen hyvin yksisilmäinen vastaus pilasi hyvän putken. Tämän ketjun aihe ei kosketa minua suoranaisesti mitenkään, sillä olen 19-vuotias lapseton sinkku, mutta sain tästä silti paljon ajateltavaa.
Heitän ilmoille ajatuksen ap:n pohdittavaksi: eikö se ole aika itsekäs ajatus, että miehesi tulisi olla onnellinen? Miksi hänen tulisi olla onnellinen? Eikö hänellä ole täysi oikeus olla onneton halutessaan? Tulisiko hänen olla onnellinen sinun vuoksesi? Miksi, jotta sinä olisit onnellinen? Miksi sinun onnellisuutesi on sidoksissa hänen onnellisuuteensa?
Minä sanoisin, että pistä mies kiertoon, sillä olet jo ollut loputtoman kärsivällinen ja selvästikin pärjäisit lasten kanssa mainiosti yksin, ehkä jopa paremmin kuin miehen kanssa, mutta tunnustan, etten täysin ymmärrä kaikkia perhe-elämän ja avioliiton lopettamisen kiemuroita ja vaikeuksia....
Minusta vauvapalsta on turhaan parjattu. Hengailen välillä tiede.fi:n keskustelupalstalla, eikä sielläkään olla näin analyyttisiä ja taitavia keskustelijoita. Usein menee provoiluksi ja haukkumiseksi. Kiitos kaikille tästä ketjusta, usein mietin kokoontuuko av:lle keskimääräistä älykkäämpiä ja koulutetumpia naisia kuin muille keskustelupalstoille (kaksplussan ja meidänperheen keskustelut ovat mielestäni todella heikkoja tasoltaan aina kirjoitusvirheistä köyhään argumentointiin). Ihanaa viikkoa kaikille keskustelijoille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ehtinyt tähän hätään lukea koko ketjua, mutta jossain kohtaa vilahtikin se, mitä itsekkin olen miettinyt eli miehen / miesten vertaistuen puute. Omassa elämässäni se näkyy niin, ettei miehellä ole yhtään "järkevää" isäkaveria, jonka kanssa hänellä olisi tarpeeksi läheiset voidakseen keskustella asioistaan. Se kaveripiiri, mikä oli ennen lapsia on tietysti sama lastensaannin jälkeen, ja jossei sieltä löydy tasapainoisia vastaavassa tilanteessa olevia tai olleita ihmisiä, vastaukset kysymyksiin ovat myös sen mukaisia.
Tuli myös mieleen, että raskausaikana kysyin neuvolassa, että onko heillä tiedossa isille mitään palveluja, ryhmiä tai toimintaa niin vastaus oli, ettei ole. Se oli hämmästyttävää, kun naisille on vaikka minkälaista äiti-lapsikerhoa, perhekerhoa, tukipiiriä ja keskusteluryhmää. Ajattelin silloin, että se kuvastaa miehen roolia yhteiskunnassa, hän on tuki joka ei tarvitse tukea.
Toki varmasti molemmat, sinä ja miehesi ap, tiedätte tämän, mutta haluan muistuttaa, kun miehesi haikailee sinkkuystävien elämän perään: Hän ei voi koskaan ikinä elää vastaavaa sinkkuelämää, kuin mitä hän on elänyt ennen lasten saamista. Vaikka eroaisitte, vaikka hän laittaisi välit poikki lapsiinsa eikä koskaan enää näkisi heitä, hän ei henkisesti olisi enää sama ihminen, eikä pystyisi elämään yhtä kevyesti. Hänen kannattaa miettiä, miksi jokin saavuttamaton tuntuu mielekkäämmäältä, kuin käden ulottuvilla olevat asiat.
Tämä on nyt vähän asenteellista, mutta juttelin juuri 36-vuotiaan ystäväni kanssa, joka on mies ja ikisinkku, ei ole yhden pitkän suhteen jälkeen koskaan aloittanut uutta, ja sanoo ettei koskaan aiokkaan. Hän sanoi, että huomaa nyt 40 lähestyessä, että viinasta ja kokaiinista kuitenkin hälvenee se hehku, ja että koko ajan se on vaikeampaa vaikka tuttuja ja mainetta on koko ajan enemmän. Katoavaista on kaikki. Paitsi rakkaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi me siedämme miehiltä niin paljon? Kääntäkää, kuten joku kirjottikin, osat toisinpäin, miltä kuullostaa? Äiti ei sopeudu, äidillä on suhde, äiti ei osallistu, äiti ei tee kotitöitä, äiti on illat töissä, äiti ryyppää, äiti laittaa kaikki rahat omaan harrastukseensa, äiti luistaa lasten tapaamisista, äiti unohtaa ostaa syntymäpäivälahjat. Totta kai näitäkin on, mutta järjestään se on mies, joka valitsee itsensä ja omien traumojensa paapomisen ympärillä olevien ihmisten sijaan.
Toivoisin, että meidän sukupovi kasvattaisi poikansa vastuullisiksi.
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 13:06"]
Luin viestin nro 59, ja siinähän sanottiin että monet ovat onnellisempia sinkkuina tai lapsettomissa parisuhteissa kuin lapsiperheessä. Ja monet sinkut onnellisempia parisuhteissa, työttömät töissä jne...
Eli käsitin tuon viestin ainakin niin, että usein ihminen haikailee jotain muuta kuin hänellä sillä hetkellä on. Että onnen pitäisi lähteä ihmisestä itsestään ja ihmisen pitäisi itse tehdä sen onni, kun sen sijaan usein ihminen kuvittelee olevansa onnellisempi jos olisi parisuhteessa (jos on sinkku) tai työssä (jos on työtön). Tai että jos lapsiperheessä on ongelmia, niin yhtäkkiä olisikin onnellisempi ilman lapsia. Kun kyse ei ole siitä.
[/quote]
Ei, vaan 31/59/54:han oli sitä mieltä, että arvot ovat pysyviä, ja jos on lapsiperhe-elämään tyytymätön ihminen, ei sitä voi muuttaa. Sen sijaan tälle 31:lle joku yritti sanoa, että ap:n miehen pitäisi itse ottaa vastuu valinnoistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, miksi kukin kirjoittaja paljastuu, ja millaisia vastauksia keltäkin saa, pätee kyllä molemmin puolin, sekä veloihin että lapsellisiin. Täysin sama asia voidaan esittää joko vastaväitteenä tai kompaten.
Joku kysyi että miten tähän päädyttiin. En oikein osaa sanoa, ei ole mitään yhtä hetkeä, jonka voisin yksinään nimetä. Miehen suhtautuminen muuttui kait jo ensimmäisen raskauden aikana, en enää ollut haluttava hänen silmissään? Muuta läheisyyttä kyllä oli ja hän oli innoissaan raskaudesta. Ekan vauvan ensikuukaudet meni huumassa, meillä kummallakin. Mies osallistui ja oli mukana, valvoi öitä. Oli paljon rakkaudentunnustuksia puolin ja toisin. Sitten se alkuhuuma hälveni, oli paljon valvottuja öitä. Mies tarttui tilaisuuteen ja vaihtoi työpaikkaa, minkä molemmat tiesimme vaativan paljon ylitöitä ja matkustelua. Se hirvitti minua jo silloin, mutta mies koki sen vahvasti omaksi unelmakseen ja toisaalta taloudellisesti järkeväksi. Mitä olisi pitänyt tehdä, kieltää toista ottamasta paikkaa vastaan? Siitähän olisi seurannut vaan lisää katkeruutta. Näiden vuosien aikana hän on edennyt firmassa, painanut töitä. Varsinkin viime vuoden. Olemme joutuneet rytmittää perheen elämän hyvin pitkälti miehen töiden mukaan. Mitä pitempiä päiviä mies on tehnyt, sen vähemmän olen itse voinut mennä ja tulla. Sen ajan kun olin töissä lasten välissä, tein lyhennettyä päivää. Tilanne oli jotenkuten tasapainossa kunnes syntyi toinen vauva. Mies on ollut entistä tiiviimmin töissä, minä yksin lasten kanssa, olemme molemmat olleet väsyneitä. Olen ehdottanut että mies pitäisi tästä vauvasta sen isäkuukauden, ei kuulemma pysty nykyisessä työssään. Enhän minä voi häntä siihen pakottaakaan. On vaikea osallistuttaa miestä, joka syystä tai toisesta ei halua osallistua.
Kai se on ollut osittain aktiivisia päätöksiä, osittain sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin. Ollaan oltu väsyneitä. Kireitä. Elämät eriytyneet. Minä olen kuitenkin yrittänyt panostaa myös suhteeseemme, miehellä ei ole innostus riittänyt sinne asti. Elämämme pyörii aika paljon miehen töiden, miehen kulloisenkin mielialan mukaan. Meidän ympärillä on ollut myös sairauksia, muuttoa, remppaa jne. Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa. Ja sitten vaan yhtenä aamuna tajuaa, ettei ymmärrä tai tunne toista enää samaksi ihmiseksi kuin ennen.
Kirjeen olen kirjoittanutkin hänelle. Hän ei koskaan vastannut siihen, mutta hetken huomio minua paremmin kotona.
Ap.
Jaa, koitapa sanoa, että nyt on sun vuoros mennä töihin ja hänen vuoro jäädä kotiin hoitamaan lapsia... Avaisiko se edes hänen silmiään vähän?
Palaan takaisin töihin kunhan vauvavuosi ohi.
Ap.
Ap. Ensinnäkin voimia sinulle. Kirjoitustesi perusteella olet jaksanut ymmärtää, etsiä ratkaisuja jne, jo pitkään. Ymmärrän, että ahdistaa jos vierellä on mies, joka ei ota vastuuta mistään, mutta toista ihmistä on mahdoton muuttaa.
Sinuna tekisin kuten joku aiemmin kirjoittanut: keskittyisin omaan olemiseen. Mitä sinä tarvitset ollaksesi onnellinen elämässäsi? Ja ei, tässä tapauksessa se onnellisuus ei voi olla miehestä tai miehen teoista kiinni.
Oletko iloinen lasten kanssa ollessasi? Harrastuksissa? Mikä saa sinut innostumaan, mitä haaveita sinulla on? Miten suhtaudut itseesi? Oletko itsellesi hyvä, hemmotteletko, huomaatko elämäsi hyvät hetket, arvostatko itseäsi ja näytätkö sen konkreettisesti, esim. ottamalla omaa aikaa, nauttimalla pienistä arjen hetkistä?
Tee vaikka lista haaveista, joita haluaisit elämässäsi toteuttaa. Aloita pienistä askelista. Jos miestä eivät nämä haaveet, harrastukset, yms. jutut kiinnosta, tee ne yksin tai lasten kanssa, mutta vain jos ne todella tuovat sinulle ja lapsille iloa, ei katkerana siitä, ettei mies taaskaan osallistu. Kun panostat itseesi ja omaan elämääsi, johon lapset tietenkin kuuluvat, annat omalle onnellesi mahdollisuuden. Parisuhteessakaan se onni kun ei ole toisesta kiinni.
Jos mies on fiksu, hän varmasti haluaa jossain vaiheessa osallistua kaikkeen tähän toimintaan, mikä saa sinut ja lapset iloiseksi. Ja jos ei, hän ei välitä tarpeeksi, mutta siinä vaiheesa olet jo itse huomannut, ettei onnesi ole hänen läsnäolostaan riippuvainen.
Tottakai samaan aikaan kannattaa pitää puheyhteys avoimena, jos mies ihmettelee muuttuneita käytäntöjä, selität, että sinä haluat elää onnellista ja hyvää perhe-elämää. Miehen valinta on, miten hän siihen osallistuu tai on osallistumatta.
Kun sinun onnesi ei ole miehestä kiinni, te molemmat saatte enemmän tilaa hengittää ja mitä enemmän on happea ympärillä, sitä suurempi mahdollisuus on kasvaa ihmisenä. Sitä kasvuahan miehesi selvästi tarvitsee, mutta se on hänen tehtävänsä. Sinä voit tukea tätä kasvua antamalla sille tilaa, keskittymällä omaan onneesi. Kuulostaa ehkä kauhealta, varsinkin jos romanttisena ajatuksena on se, että parisuhteessa toimitaan tiiminä. Mutta tiimiä ei voi kukaan rakentaa yksin. Niin kauan, kuin miehesi toimii kuten nyt, eikä ole osana teidän tiimiänne, hän ei myöskään ole aktiivisena rakentamassa hyvää oloa sinulle. Ja sen hyvän olon sinäkin ansaitset jaksaaksesi arjen läpi.
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 13:48"]
En usko mieheni katuvan lapsia, hän kyllä nauttii heistä. Tietyllä tapaa poimii rusinat pullasta lapsiperhe-elämästä tällä hetkellä.
[/quote]
On täysin mahdollista rakastaa lapsiaan mutta inhota vanhempana olemista. -31
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 13:30"]
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 11:57"]
Provo tästä on kaukana, yli kymmenen vuotta parisuhdetta takana. Musta mo,et naiset muuttavat käytöstään lasten jälkeen todella paljon. Onko ihme että ei miehelle maistu?
M
[/quote]
No onko ihme, että naiset muuttavat käytöstään lasten myötä, onhan se nyt todella suuri elämänmuutos. Vai oletko tosiaan mennyt (avo)vaimosi kanssa yhteen ajatellen, että koko loppuelämän pysytte samanlaisina, seksiä on hamaan loppuun asti yhtä usein, kumppanin persoona ei muutu ja itse pysyt samanlaisena vuodesta toiseen?
Elämä on raskas taival eikä siitä edes selviä hengissä. On paljon helpompaa jos ottaa rennosti vastaan elämän tuomat muutokset itsessä ja kumppanissa. Ei aikuisen perheellisen ihmisen elämä ole yhtä helppoa ja tasaista kuin oli seurustelun alussa. Sitten kun selvitään pikkulapsivaiheesta, alkaa murrosikä ja kun viimein saadaan lapset potkaistua kotoa, alkaa vaihdevuodet ja niiden jälkeen ties mitkä sytostaattihoidot ja selkävaivat tai vähintäänkin olet omaishoitajana vanhemmillesi. Tähän kaikkeen mahtuu vielä taloudellista ahdinkoa, läheisten sairastelua, työttömyyttä, mutta myös paljon arkista iloa siitä, että vierellä on kumppani, joka ei välitä onko seksiä kerran viikossa vai kerran kuussa ja joka ymmärtää, ettei aina jaksa olla hyvällä tuulella. Ihmiset elävät nykyään omien ongelmiensa kanssa ajatellen vain itseään eivätkä ajattele, että parisuhteessa on vain yhteisiä ongelmia. Ihmiset odottavat liikaa elämältä eivätkä ymmärrä, että onni on itsestä kiinni.
[/quote]
200 viestiä hämmästellään asiaa naisen näkökulmasta, yksi rehellisesti kirjoitettu kommenti niin ei halutakkaan olla kiinnostuneita...miksi tuo ukko noin ajattelee.
oisko niin ettet ole ajatellut koskaan asiaa miehesi kannalta??