Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kumppanin uudet piirteet (perheellistymisen myötä)
04.11.2013 |
Täällä on moneen otteeseen kirjoitettu pattitilanteista, joihin on parisuhteissa ajauduttu lasten syntymän myötä. Useampi vastaaja on kuitenkin ihmetellyt sitä, miten aloittaja on alunperinkään mennyt sellaisen kumppanin kanssa yhteen. Ihmiset eivät kuulemma muutu.
Olen itse yrittänyt pohtia, että mitä varoitusmerkkejä olisi ollut nähtävillä jo ennen lapsia, olisiko minun pitänyt huomata jotain. En parhaallakaan yrityksellä oikein ymmärrä, mitä olisi pitänyt nähdä.
Ennen lapsia meidän suhteemme oli oikeastaan loistava. Tasapuolinen, kotityöt menivät aika lailla tasan, seksielämä tyydytti molempia osapuolia. Molemmilla oli harrastuksia, niin omia kuin yhteisiäkin. Kunnianhimoa löytyi töiden suhteen, mutta kumpikaan ei juurikaan tehnyt ylitöitä. Ilmassa oli koko ajan flirttiä, riitoja ei juurikaan ollut. Perheen perustaminen oli yhteinen haave. Positiivinen raskaustesti sai miehen kyyneliin.
Kahden lapsen ja viiden vuoden jälkeen parisuhteemme on kuin pause-tilassa. Kotityöt ovat 90% minun vastuullani. Seksiä meillä ei enää juurikaan ole, lähinnä siksi ettei mies enää halua. Mies, joka ennen naureskeli ihmisille, jotka istuivat kaikki illat toimistolla, istuu siellä nykyään itse. Kaikki yhteiset harrastukset ovat jääneet, eikä mies enää halua käyttää vapaa-aikaansa minun kanssa. Mies haaveilee ajasta ennen perhettään, puhuu ylisanoin sinkkukavereistaan, jotka voivat mennä ja elää kuten tahtovat. En oikein ymmärrä miten olemme tähän tilanteeseen ajautuneet, me joilla oli monen mielestä kadehdittava suhde.
Paikoitellen on sellainen tunne, etten tunnista miestä enää samaksi ihmiseksi. Sisäpiirivitsit ovat vähentyneet, kosketusta ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Emme enää haaveile oikein mistään yhdessä, tuntuu että miehen haaveet ovat hänen omaansa, liittyvät häneen itseensä.
Mitä minun olisi pitänyt nähdä ennen kuin perustimme perheen? Toimia toisin, miten?
Mies on 36-vuotias, eli lapset on saatu kolmekymppisinä, ei keskenkasvuisina.
Miten te muut? Tuliko lasten myötä kumppanista ja parisuhteesta uusia piirteitä esille? Muuttuiko toinen? Muutuitko sinä? Vai olisiko nämä piirteet olleet nähtävissä jo ennen perheellistymistä?
Kommentit (233)
Kiitos 174 ja 182 (ja muut), annoitte aihetta itsetutkiskeluun. Minun tai lastemme onnellisuus ei tosiaan saa olla kiinni miehen onnellisuudesta. Meillä on tässä elämässämme niin paljon hyvää, on sääli jos hän ei sitä näe. Hän on se, joka missaa nämä ainutlaatuiset hetket.
Kunhan vauva tuosta hieman kasvaa, niin alan taas panostamaan itseeni. Jos parisuhdelomat ei miestä innosta, voin lähteä ystävieni kanssa tai sitten ihan itse. Lasten kanssa reissaan jo silloin tällöin.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 13:04"]
Avomiehelläni on 2 lasta edellisestä liitostaan. Minulla ei ole lapsia, enkä todellakaan niitä aio mieheni kanssa haluta, sillä tiedän, että se tuhoaisi suhteemme, kuten kävi miehelleni ja hänen ex-vaimolleen. Minulle mieheni on kertonut, että lasten myötä avioliitossa kaikki muuttui ilottomaksi, ei ollut vaimon kanssa enää mitään yhtenäisyyden tunnetta ja seksielämä väheni olemattomiin vaimon tahdosta. Vaimo määräsi kaiken kotona ja mies jäi täysin statistin rooliin.
He erosivat 3 vuotta sitten, nyt asumme miehen kanssa yhdessä, lapset vuoroasuu meillä ja äidillään 50/50. Nyt mies on todella vastuuntuntoinen ja iloinen isä, kun saa päättää asioista ja ottaa vastuuta lapsista ja kodista. Itselleni tämä sopii hienosti, enkä uskaltaisi riskeerata elämäämme haluamalla yhteistä lasta. Miehen lapset ovat jo "helpossa iässä", 5v. ja 7v. ja on ihanaa, kun meillä on myös kahdenkeskeistä aikaa runsaasti, kun lapset ovat äitinsä luona.
[/quote]
Tuota varmaan minunkin mies toivoisi. Minä hoidan lapsiamme nyt nämä raskaat valvottavat vuodet lähes yksin, sitten kun elämä vähän helpottaa lasten kanssa, minut voisi lempata, kuvioihin uusi lapseton nainen (sellainen joka ei halua omia lapsia) , ja niistä lapsistakin saisi parhaat puolet irti joka toinen viikko. Ja kaikkihan meni tietenkin pieleen ex-vaimon takia, joka pihtasi ja oli huonolla päällä.
Ei sillä, alkaa tuo kuulostamaan minunkin näkökulmasta aika hyvältä. ;)
Ap.
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 13:05"]
Kiitos 174 ja 182 (ja muut), annoitte aihetta itsetutkiskeluun. Minun tai lastemme onnellisuus ei tosiaan saa olla kiinni miehen onnellisuudesta. Meillä on tässä elämässämme niin paljon hyvää, on sääli jos hän ei sitä näe. Hän on se, joka missaa nämä ainutlaatuiset hetket.
Kunhan vauva tuosta hieman kasvaa, niin alan taas panostamaan itseeni. Jos parisuhdelomat ei miestä innosta, voin lähteä ystävieni kanssa tai sitten ihan itse. Lasten kanssa reissaan jo silloin tällöin.
Ap.
[/quote]
Olen kiinnostuneena seurannut tätä ketjua, ja minulle on tullut mieleen juurikin nämä kysymykset: Ap, kuinka sinä voit? Minkälainen sinun olotilasi on? Miltä sinusta tuntuu kehossasi, mielessäsi ja ajatuksissasi? Jos miehen surumielisyyden ja stressaantuneisuuden aiheuttamaa huolta ei oteta lukuun, miten sinulla itselläsi menee?
Voit tietysti esittää nämä kysymykset itsellesi myös mieheen liittyen, jos koet, että haluat ymmärtää miestäsi, muttei sinulla ole mielestäni velvollisuutta tehdä sen enempää. Olet paikalla. Et välttele miestäsi. Teillä on aiemmin ollut keskusteluyhteys. Miehesi on voinut sinulle asioista puhua, joten ei kai mikään estä häntä tekemästä niin jatkossakin, jos hän vain itse haluaa. Se on hänestä kiinni. Hänen tehtävänsä on tehdä itsensä tilanteessaan riittävän onnelliseksi, kun sinä kerran et mitenkään erityisesti ja erikseen tee häntä onnettomaksi. Sinun tehtäväsi puolestaan on kiinnittää huomiota omaan oloosi, omiin ajatuksiisi ja tunteisiisi. Se, miten hyvä olla ihmisellä on itsensä kanssa, ei ole muista riippuvaista. Luulen.
188:lle,
Viisaita sanoja. Allekirjoitan täysin. Silti olen omassa elämässäni ihan sekaisin.
Miten sinä neuvoisit toimimaan? Minä olen meillä se onneton osapuoli. Toinen vain ärsyttää minua, en kaipaa häntä mihinkään, olen meistä myös se vahvempi ja riippumattomampi. Puolisko taas tuntuu kiviriipalta.
Minun kysymys on se, että mistä tietää johtuu oma paska olotila huonosta suhteesta vai itsestäni??
Tunnen kuin olisin jumissa tässä suhteessa. Mutta mistä tiedän, että en vain ole jumissa omien ajatusteni kanssa?
MIlloin tiedän, että ruoho on vihreämpää toisella puolella?
t. ero mielessä, kumppani puhumaton
185 jatkaa:
Myös mieheni ex-vaimo on todennäköisesti tällä hetkellä onnellisempi kuin avioliitossaan: hänellä on myös lapseton kumppani, joka tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Veikkaisin, ettei sinnekään perheenlisäystä ole enää tulossa. Eli tässä tapauksessa erosta tuli moninkertainen win-win -tilanne, kun lapsilla on kaksi rakastavaa kotia, joissa heihin jaksetaan panostaa täysillä, kun aikuiset saavat tehdä myös omia juttujaan. Tämä toimii meillä, mutta eihän se kaikilla näin mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 21:44"]
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 21:06"]
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 13:48"]
En usko mieheni katuvan lapsia, hän kyllä nauttii heistä. Tietyllä tapaa poimii rusinat pullasta lapsiperhe-elämästä tällä hetkellä.
[/quote]
On täysin mahdollista rakastaa lapsiaan mutta inhota vanhempana olemista. -31
[/quote]
Itsestäänselvyys. Tuskin kukaan nyt aina niin nauttii siitä vastuusta ja tehtävien määrästä, mitä vanhemmuus tuo. Mulla on koira, rakastan sitä mutten aina rakasta paskojen siivoamista, karvojen imuroimista, aamulla aina räntäsateeseen lähtemistä. Mun on vaan jaksettava vastuu siitä kantaa, jos sen kerran olan hankkinut, jos olen vastuullinen ihminen. Eikä sellaisia ihmisiä niin hyvällä katsota, jotka vaan ottaa eläimiä ja sitten antaa ne pois koska kyllästyy. Tai ottaa lemmikin ja jättää sen puolison hoidettavaksi.
[/quote]
En voi tietää tietenkään, että katuuko mies lapsia vai ei. Ei sen tarvitse olla joko tai, eihän? Nämä valvottavat pikkulapsivuodet ovat oma juttunsa, varsinkin kun ne yhdistää uran luomiseen ja parisuhdeongelmiin. Kuten tuon edellisen kirjoituksessa kävi ilmi, joskus niistä lapsista aletaan nauttimaan kun ovat vähän isompia. Oma isäni ei ollut paljoa läsnä pikkulapsiaikana, mutta oli erittäin osallistuva isä kun olimme hieman isompia. Nyt hän on mitä parhain vaari ja kertoo usein, kuinka parasta hänen elämässään on lapset ja lapsenlapset. Kaikki muu jää kauas taakse kun elämäänsä peilailee eläkeläisenä. Kuulemma näin. Toki hänkin ja äitini erosivat kun pikkulapsivaihe oli ohi. Alan melkeinpä kallistumaan siihen, että haastavinta pienten lasten vanhemmuudessa on jaetun vanhemmuuden ja parisuhteen (epärealistiset?) odotukset ja pettymysten käsittely.
Mies toivoi lapsia, mietti aina mitä kaikkea hän puuhailisi lastensa kanssa. Hän puuhaileekin isomman lapsen kanssa kaikkea kivaa, se arki on vaan jäänyt täysin minun harteilleni. Eikä sen pitänyt mennä niin.
Ap.
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 13:23"]
188:lle,
Viisaita sanoja. Allekirjoitan täysin. Silti olen omassa elämässäni ihan sekaisin.
Miten sinä neuvoisit toimimaan? Minä olen meillä se onneton osapuoli. Toinen vain ärsyttää minua, en kaipaa häntä mihinkään, olen meistä myös se vahvempi ja riippumattomampi. Puolisko taas tuntuu kiviriipalta.
Minun kysymys on se, että mistä tietää johtuu oma paska olotila huonosta suhteesta vai itsestäni??
Tunnen kuin olisin jumissa tässä suhteessa. Mutta mistä tiedän, että en vain ole jumissa omien ajatusteni kanssa?
MIlloin tiedän, että ruoho on vihreämpää toisella puolella?
t. ero mielessä, kumppani puhumaton
[/quote]
En tiedä. Ei minulla oikein ole keinoja neuvoa jotakuta tiettyä ihmistä jossakussa tietyssä tilanteessa. Parisuhteen ongelmaan en siis osaa ottaa kantaa. Voin silti jakaa kokemuksia siitä, miten olen itse päässyt paremmin kosketuksiin omien tunteideni, tuntemusteni ja ajatusteni kanssa:
- Olen harjoitellut olemaan läsnä hetkessä, harjoitellut ihan konkreettisesti hetkeen pysähtymistä ja itseni kuuntelemista.
- Olen opetellut vastaanottamaan oman oloni ja omat ajatukseni sellaisina kuin ne tulevat, vaikka ne olisivat analyyttisen mieleni mielestä tarpeettomia oloja ja ajatuksia ja vaikka ne emotionaalisesti tuntuisivat epämukavilta, jopa ahdistavilta.
- Olen asennettani tutkimalla ja muuttamalla alkanut oivaltaa, että minulla on on tapana kieltää ja blokata mielestäni epämiellyttävät asiat. Kiellosta seuraa näiden epämiellyttävien asioiden palaaminen mieleen yhä uudelleen. Olenkin antanut itselleni luvan ajatella ja mietiskellä muka tarpeettomia ja epämiellyttäviä asioita aivan vapaasti, jolloin mieli automaattisesti välillä taukoaa ja lepää.
- Olen harjoitellut ottamaan hetken kerrallaan, tekemään asioita rauhallisesti ja järjestyksessä niin, ettei aina tarvitse kiirehtiä miettimään, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Näitä asioita olen harjoitellut joogan ja mindfulnessin avulla. Olen siis käynyt ohjatuilla tietoisuus-, kehomeditaatio- ja joogatunneilla. Jollekulle muulle jokin muu keino sopii paremmin. Olen saanut vastauksia juuri näihin "Mistä voin tietää?"-kysymyksiin, kun olen tavallaan paremmin päässyt käsiksi siihe, miltä minusta tuntuu ja minkälaisia ajatuksia päässäni oikein liikkuu. Silloin oppii ainakin vähän pääsemään jyvälle siitä, johtuuko jokin ahdistus ja solmu jostakin, mitä nimenomaan minussa itsessäni tapahtuu. Ahdistavassa tilanteessa minulle on tärkeää selvittää:
1. Mistä ahdistuneisuuteni ja stressaantuneisuuteni koostuvat. Miltä minusta tarkkaan ottaen tuntuu, kun koen, että olen jumissa ja ajatukset kiertävät villisti kehää. Onko kehoni hirvittävän jännittynyt? Sattuuko minuun fyysisesti tai henkisesti? Jos sattuu, mihin? Minkälainen tunnetilani on? Olenko surullinen, pettynyt, vihainen, hämmentynyt, yllättynyt, pelokas vai jotain muuta, jota on vaikeampi kuvailla? Minkälaisia ajatuksia minulla on? Mitä ajattelen juuri nyt? Miltä nämä ajatukset tuntuvat?
2. Pystynkö hyväksymään olotilani ja minulle tapahtuneet asiat ja jos en pysty, voinko kuitenkin antaa olla ja jäädä odottamaan?
3. Onko olotilaan ja minulle tapahtuneisiin asioihin tarpeen reagoida? Haluanko tehdä ololleni ja asioilleni jotain? Jos haluan, pitääkö se tehdä nyt vai voiko sen tehdä myöhemmin? Tuntuuko minusta paremmalta, jos tällä erää vain katson kaikkea ikään kuin etäältä, annan olla ja palaan ongelmien pariin sitten myöhemmin, kun minulla on ollut aikaa prosessoida niitä. Jos jotakin voi tehdä myöhemmin, milloin sen aika olisi?
Lopuksi sallin itselleni minkä tahansa vastauksen edellisiin kysymyksiin. Olen sellainen kuin olen itselleni juuri nyt. Minulla on siihen oikeus. Miten ikinä voisin olla hyvässä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, jos jatkuvasti itse rajoitan ja rankaisen itseäni jostain?
-188 (jo on myös aiemmin vastaillut 105)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:lle. Mielestäni ongelma parisuhteessasi on jossain määrin miehesi tyhmyys. Tietyllä tapaa se tulee esiin vasta nyt lapsiperhe-elämässä kun oikeasti pitäisi ajatella, miltä toisesta tuntuu, mitkä minun velvollisuuteni ovat, mikä on oikea tärkeysjärjestys ja ylipäätään mitä on hyvä elämä. Toki aina ei jaksa, mutta kokonaan ei voi jättää arkea toisen harteilla. Se tosiaan on tyhmyyttä ja kypsymättömyyttä. Tai sitten miehesi on masentunut.
Vaikea sanoa, mitä sinun pitäisi tehdä. Voiko ylipäätään kukaan sanoa toiselle, mikä on oikea ratkaisu tilanteessasi. Itse ehkä lähtisin vielä etsimään ratkaisua keskustelujen kautta yrittämällä herättää mies huomaamaan, miten hänen käytöksensä vaikuttaa sinuun, teidän parisuhteeseen ja koko perheeseen.
Ihan oikeasti uskon, että tässä on kyse sosiaalisesta älykkyydestä ja korkeasta moraalista. Meilläkin menee välillä huonosti, niin kuin varmaan lähes kaikilla, mutta älykäs ihminen osaa hahmottaa oman käytöksensä seuraukset ja kantaa vastuunsa sekä toisaalta tiedostaa sen, mikä on oikein ja mikä on väärin. On moraalisesti arveluttavaa jättää vaimo selviämään arjesta yksin.
Sitä en tiedä, voiko etukäteen arvata millainen isä ja vastuunkantaja kumppanista tulee. Ehkä jos mies on reilu, antelias, pohtii oikeaa ja väärää, kykenee myöntämään virheensä, tarkastelee asioita monesta näkökulmasta ja kunnioittaa kaikkia ihmisiä ja ennen kaikkea kumppaniaan, antaa vinkkejä siitä, millaista tulevaisuutta voi hänen kanssaan odottaa.
192, kiitos.
aion ihan printata vastauksesi.
mitä on kehomeditaatio? meditaatiota olen harjoittanut, mutta vasta alkutaipaleella sen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä keskustelu on varmasti paras mitä olen ikinä av:lta lukenut. Ap:n aloitus oli järkevä ja kattava ja hän on lisäksi seurannut ja kommentoinut keskustelun etenemistä. Mä toivon todella, että ap:n mies herää ymmärtämään elämän tärkeät asiat ennen kuin on liian myöhäistä.
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 14:37"]
192, kiitos.
aion ihan printata vastauksesi.
mitä on kehomeditaatio? meditaatiota olen harjoittanut, mutta vasta alkutaipaleella sen kanssa.
[/quote]
Koska en ole jooga- enkä tietoisuustaito-opettaja, en uskalla kovin päättävästi määritellä tuota kehomeditaatiota, jota voidaan kutsua myös tietoiseksi läsnäoloksi kehossa tai kehon skannaukseksi. Pääperiaate siinä on kuitenkin olla läsnä kehon tuntemuksissa ja kehoa aistimalla olla läsnä hetkessä. Kehomeditaatiosta on hieman erilaisia ja eri pituisia versioita. Tässä on esimerkiksi yksi youtube-kehomeditaatiovideo:
Tuon videon kehomeditaatio on todella pitkä ja siinä on minun makuuni vähän liikaa sellaista irtainta ja löysää meditaatioretoriikkaa varsinkin lopussa. Joka tapauksessa tarkoituksena on silmät kiinni selinmakuulla aistia vuorotellen eri kehon osat: molemmat jalat ja sääret; pakarat ja lantionseutu; vatsa ja rinta; selkä ja hartiat; käsivarret, kädet ja sormet; niska, kaula ja pää; lopuksi keho kokonaisuutena. Hengitys on tärkeää. Jokaisen kehon osa-alueen aistimisen jälkeen sisäänhengityksen kuvitellaan kulkevan aistittavana olleeseen kehon osaan ja uloshengityksellä hengitetään pois päin tuosta kehon osasta ja siirrytään sitten seuraavan osan aistimiseen. Kun kaikki kehon osa-alueet on käyty läpi, herätellään keho ja mieli venyttelemällä ja ravistelemalla omaan tahtiin, kunnes tuntuu siltä, että silmät voi avata.
Kehomeditaatiosta voi sitten hiljalleen siirtyä istumameditaatioon, epämiellyttävien kehon tuntemusten kohtaamiseen, epämiellyttävien tunteiden kohtaamiseen jne. Kirjastosta löytyy aineistoa mindfullnessista. Suosittelen tutustumaan. Siihen ei liity mitään uskonnollista tai aatteellista. Se on "vain" eräänlaista kehon ja mielen huoltoa, läsnäolon opettelua.
Minua ohjatut kurssit ovat auttaneet. Viikoittainen tunti on tukenut ja luonut jatkuvuutta harjoitusten tekemiseen. Lisäksi opettajan suulliset osuudet ovat avanneet harjoitusten tarkoitusta ja luonnetta. Ei tuo mikään oikotie onneet tietysti ole, mutta itse olen kuitenkin oppinut paljon (myös kariutuneesta suhteestani) ja aion pitää tietoisuusharjoitukset ja meditaation osana elämääni.
-105/188/192
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 12:59"]
Mies on edelleen aloitteellinen, mutta lähinnä vain häntä koskevissa asioissa. Tuntuu että hän antaa itsestään kaikki parhaat puolet työpaikalla, pinnistää lasten kanssa itsestään sitten ne loput energiat. Minulle tai kotitöille ei jää edes rippeitä tai jos jää, niin se tehdään sellaisella marttyyriasenteella. Ettei hänellä ole koskaan omaa aikaa, omia harrastuksia, taas tämäkin jäi hänen harteilleen, pitääkö hänen tehdä tämäkin, eikö kukaan tajua että mies kaipaa omaa tilaa. Tällaista piirrettä hänessä ei todellakaan ollut seurusteluaikoina.
Ap.
[/quote]
Miksiköhän äitejä sanotaan marttyreiksi? Miehethän niitä marttyyreja näyttävät olevan? Ettei vain olisi kyse vallankäytöstä?
Eihän se, että kotityöt ja arki tuntuu puurtamiselta, ole yhtäläisyysmerkki sen kanssa, että muiden pitäisi katsella ja kuunnella sitä tunnetta (ja varsinkin syyllistämisaspektilla).
Eikä arjen tuntuminen puurtamiselta ole yhtäläisyysmerkki sen kanssa että jättää siitä vastuun muille.
Sehän voisi olla myös niin, että voi hitto, onpa tämä raskasta, miten minä ja vaimo selviytyisimme tästä mahdollisimman helpolla nämö vuodet. Juttelenpa vaimoni kanssa asiasta ja jaan nämä hommat, kysyn mitä voisin delegoida vaimolle ja mitä minä tekisin.
Sisäinen vallankäyttäjä päässyt valloilleen, kun siihen on tarjoutunut sosiaalisesti hyväksyttävä mahdollisuus perhe-elämän myötä.
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 12:59"]
Kyse oli nimenomaan pakollisista velvollisuuksista. Kaikki luettelemasi (viesti 130) extrat ovat täysin vapaaehtoisia, talon rakennuksesta lemmikeihin ja sukulaistytön kaitsemiseen. Kyllä kai jokainen suht kivuttomasti hoitaa ne itse valitsemansa velvollisuudet joista tietää että ne voi lopettaa heti / melko pian jos vain haluaa.
Lapset ovat ihan eri asia, ne kun on tehty niin ne on pakko pakko pakko hoitaa, eikä sitä velvollisuutta pääse pakoon millään. Psykologisesti täysin eri asia, johon reagoimista on hyvin vaikea etukäteen ennustaa. Esim. minä tiedän inhoavani pakkovelvollisuuksia, joten kuten sanoin, ahdistuisin varmasti lapsiperhe-elämästä. Mutta kaikki eivät tunne itseään niin hyvin, ja saattavat tehdä helpostikin virhepäätelmiä sen suhteen miten lapsiperheen velvollisuuksista selviävät.
Ehkä pääpointtina voisi sanoa, että lapsettomassa elämässä on hyvin vähän sellaista jonka pohjalta voisi luotettavasti ennustaa kuinka lapsiperhe-elämän kokee.
--Vela--
[/quote]
Jassoo. Mitähän työtä teet? Vai onko sulla töitä? Minä en ainakaan ihan niin helposti voisi jättää projektia, johon olen luvannut sitoutua kolmeksi vuodeksi. Jos sen tekisin, voisi olla nihkeitä saada seuraavia ja haastavampia projekteja ja sitten taas seuraavia jne.
Kaikkihan elämässä on vapaaehtoista. Eroja on siinä, kuinka kauan mikäkin projekti kestää ja millä intensiteetillä siihen pitää sitoutua. Koiraan sitoutuminen on oikeastaan pahempaa kuin lapseen, se ei koskaan kehity tai ala auttaa kotona kotitöissä, kuolee varmuudella ennen omistajaansa, eikä siitä ole auttamaan, jos itse tarvitsisi apua joskus.
Itse autan äitiäni, onneksi sentään en ole omaishoitaja. Mutta en voi jättää auttamattakaan.
Mitäs jos puolisosi tarvitsisi sinusta omaishoitajaa joskus?
Omia tuntemuksiaan oikeastaan mistään, mihin etukäteen sitoutuu, ei voi etukäteen ennustaa täydellisesti. Teot eivät ole aina sama kuin tunteet kuitenkaan.
Tässä ketjussa esitetyt väitteet "sisäisestä velasta, joka keksii sen siinä vaiheessa kun on pari mukeloa vääntänyt", ja muusta potaskasta, muistuttaa uuno turhopurosta.
Seuraamallani asperger-palstalla on joskus ilmiötä, että kaikki laitetaan sen assiuden piikkiin. Kuinka assit viettävät joulua. Kuinka assit käyvät kakalla. (sori)
Ei huono käytös ja huono moraali, tai rutiinien välttäminen varsinkaan, ole mikään vela-piirre. Ihmisillä on myös luonteenpiirteitä. Ihminen on muutakin kuin assi, vela tai joku muu johon kaikki sopisi selitykseksi.
Ja siitä tulee se tunne me ja muut, mikä ihmisiä ärsyttää. Ei siitä, että juuri velana olisin punainen vaate, vaan asenteesta laittaa sellaista sen piikkiin, mikä sinne ei kuulu. Itse saan ihan OK palautetta yleensä. Jos se muttuisi, katsoisin myös peiliin, enkä olisi pelkästään syyttämässä muita.
Rakastan rutiineja. Yksi syy miksi olen vela. Valitettavasti aika paljon joudun joustamaan tästä halustani uran ja matkustelun takia. Koska haluan myös sen uran, vaikken rakasta kaikkea mikä siihen kuuluu. Ei auta kuin hoitaa, kelle mä marttyroisin.
Kauhistus olisi ottaa tähän joku ukko jolla on omia lapsia. Varsinainen lose-lose tilanne. Pahimmassa tapauksessa olisin se paha äitipuoli, joka on syyllinen siihen ja tähän, ja kun olen vanha, niin oma äitihän se kuitenkin on, jota yleensä autetaan. Enkä muutenkaan haluaisi tähän talouteen rutiineja sotkemaan vaikka olisi kuinka auvoisaa.
Sulle jota lainasin, meillä ei ole muuta yhteistä kuin se että olemme veloja. Joillekin se intohimo on ura, joillekin omien lasten kasvaminen. Uran voi jättää, omaishoitajan on vaikeampi jättää omainen. Suomessakin on lapsensa totaalisesti hylkäämiä isiä, eivät tapaa niitä koskaan.
Pelkät lapset eivät ole velvollisuuksia. Ihmiset ovat velvollisuuksia, enemmän tai vähemmän. Jos jättää ne positiiviset asiat nyt pois luvusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 12:32"]
Kiitos vastauksestasi, kovin tutulta kuulostaa. Minäkin ajattelin vielä esikoista odottaessani, että jos vaan parisuhteeseen panostaa ja kun suhde on toiminut hyvin ennen lapsia, toimisi se hyvin lasten synnyttyäkin. Jotenkin tässä on löytänyt itsensä kaikkien kliseiden keskeltä, yhtäkkiä lamppu on ikään kuin syttynyt päässäni: tästä ne kaikki muut vanhemmat naiset puhuivat, kun onnittelivat raskaudesta samalla syvään huokaisten. Että kaikki muuttuu, ei pelkästään se arki, vaan myös me vanhemmat.
Ennen lapsia oli kuitenkin hyvin aikaa sekä parisuhteelle että omille jutuille. Tällä hetkellä tuntuu olevan mahdotonta löytää minkäänlaista tasapainoa.
Haluaisin panostaa parisuhteeseemme, mutta toiselle se ei ole kovin merkittävässä osassa tällä hetkellä. Tuntuu kuin hän suhtautuisi *meihin* lähinnä kuin velvollisuutena, ei voimaannuttavana tekijänä arjen keskellä.
Ja ne kotityöt... Miten tämäkin klisee toteutui? Ei pitänyt.
Olen minäkin muuttunut, paljonkin. Kun aikaa on niin vähän, niin ei jaksa enää innostua samoista asioista kuin ennen. Kaikki on jatkuvaa priorisointia.
Ketä on ne parit, jotka onnistuu pikkulapsivaiheen aikanakin? Mitä te olette tehneet toisin?
T. ap
[/quote]Meillä taas kaikki toisin, tulin raskaaksi kun olimme vuosien jälkeen eroamassa, siitä pikkuhiljaa lasten myötä suhde on muuttunut aina paremmaksi, toki imetysaika varainkin kiristää hermoja kun ei mulla ole seksihaluja, raskauksinhaittaa mutta miuten kaikki muuttuu paremmaksi vuosi vuodelta. Lapset ruo myös meidän välille rakkautta enemmän. Vaikka molemmat tehdään töitä aamusta iltaan, paljon lapsia joista nuorin alle 1 v, silti meillä on yhtiestä aikaa iltaisin kun lapset menneet nukkumaan.
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 13:11"]
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 13:04"]
Avomiehelläni on 2 lasta edellisestä liitostaan. Minulla ei ole lapsia, enkä todellakaan niitä aio mieheni kanssa haluta, sillä tiedän, että se tuhoaisi suhteemme, kuten kävi miehelleni ja hänen ex-vaimolleen. Minulle mieheni on kertonut, että lasten myötä avioliitossa kaikki muuttui ilottomaksi, ei ollut vaimon kanssa enää mitään yhtenäisyyden tunnetta ja seksielämä väheni olemattomiin vaimon tahdosta. Vaimo määräsi kaiken kotona ja mies jäi täysin statistin rooliin.
He erosivat 3 vuotta sitten, nyt asumme miehen kanssa yhdessä, lapset vuoroasuu meillä ja äidillään 50/50. Nyt mies on todella vastuuntuntoinen ja iloinen isä, kun saa päättää asioista ja ottaa vastuuta lapsista ja kodista. Itselleni tämä sopii hienosti, enkä uskaltaisi riskeerata elämäämme haluamalla yhteistä lasta. Miehen lapset ovat jo "helpossa iässä", 5v. ja 7v. ja on ihanaa, kun meillä on myös kahdenkeskeistä aikaa runsaasti, kun lapset ovat äitinsä luona.
[/quote]
Tuota varmaan minunkin mies toivoisi. Minä hoidan lapsiamme nyt nämä raskaat valvottavat vuodet lähes yksin, sitten kun elämä vähän helpottaa lasten kanssa, minut voisi lempata, kuvioihin uusi lapseton nainen (sellainen joka ei halua omia lapsia) , ja niistä lapsistakin saisi parhaat puolet irti joka toinen viikko. Ja kaikkihan meni tietenkin pieleen ex-vaimon takia, joka pihtasi ja oli huonolla päällä.
Ei sillä, alkaa tuo kuulostamaan minunkin näkökulmasta aika hyvältä. ;)
Ap.
[/quote]
Tai sitten mies tekee lisää lapsia uuden naisen kanssa, ja hehkuttaa kuinka hän on löytänyt isyyden tässä iässä, ja miten upeaa isyys on. Tämäkin tarina niin moneen kertaan nähty.
Yhteistä molemmissa tarinoissa se, että ex-vaimo on se pääpahis, ja uudet vaimot nyökyttelevät vieressä, (lapsettomia tai eivät).
Miehen ajatuksia:
miksi miehet pettyvät perhe-elämään? Tai parisuhteeseen lapsiperheessä?
Lapsen syntymä lähinnä hämmentää, uudesta autostakin on enemmän iloa kun lapsesta. Samaan aikaan akka keskittyy vain lapseen. Seksi tuo lähinnä pettymyksiä. Jos soppaan lisätään lapseen ripustautuminen, penskaa ei jätetä hoitoon... Vähintä mitä parisuhteelle pitäis järjestää, on lomia ilman lapsia. Viikko etelässä kahdestaan auttaa kummasti.
Seksi ja parisuhde on tärkeämpiä kuin lapset.
M
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 10:37"]
Miehen ajatuksia:
miksi miehet pettyvät perhe-elämään? Tai parisuhteeseen lapsiperheessä?
Lapsen syntymä lähinnä hämmentää, uudesta autostakin on enemmän iloa kun lapsesta. Samaan aikaan akka keskittyy vain lapseen. Seksi tuo lähinnä pettymyksiä. Jos soppaan lisätään lapseen ripustautuminen, penskaa ei jätetä hoitoon... Vähintä mitä parisuhteelle pitäis järjestää, on lomia ilman lapsia. Viikko etelässä kahdestaan auttaa kummasti.
Seksi ja parisuhde on tärkeämpiä kuin lapset.
M
[/quote]
Ikävää, että tulet pilaamaan provollasi muuten niin loistavan ketjun, jossa on asiallisesti pohdittu ihan oikeita, lukuisia naisia koskevia ajatuksia parisuhteesta. Kasva aikuiseksi.
Provo tästä on kaukana, yli kymmenen vuotta parisuhdetta takana. Musta mo,et naiset muuttavat käytöstään lasten jälkeen todella paljon. Onko ihme että ei miehelle maistu?
M
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 11:57"]
Provo tästä on kaukana, yli kymmenen vuotta parisuhdetta takana. Musta mo,et naiset muuttavat käytöstään lasten jälkeen todella paljon. Onko ihme että ei miehelle maistu?
M
[/quote]
No onko ihme, että naiset muuttavat käytöstään lasten myötä, onhan se nyt todella suuri elämänmuutos. Vai oletko tosiaan mennyt (avo)vaimosi kanssa yhteen ajatellen, että koko loppuelämän pysytte samanlaisina, seksiä on hamaan loppuun asti yhtä usein, kumppanin persoona ei muutu ja itse pysyt samanlaisena vuodesta toiseen?
Elämä on raskas taival eikä siitä edes selviä hengissä. On paljon helpompaa jos ottaa rennosti vastaan elämän tuomat muutokset itsessä ja kumppanissa. Ei aikuisen perheellisen ihmisen elämä ole yhtä helppoa ja tasaista kuin oli seurustelun alussa. Sitten kun selvitään pikkulapsivaiheesta, alkaa murrosikä ja kun viimein saadaan lapset potkaistua kotoa, alkaa vaihdevuodet ja niiden jälkeen ties mitkä sytostaattihoidot ja selkävaivat tai vähintäänkin olet omaishoitajana vanhemmillesi. Tähän kaikkeen mahtuu vielä taloudellista ahdinkoa, läheisten sairastelua, työttömyyttä, mutta myös paljon arkista iloa siitä, että vierellä on kumppani, joka ei välitä onko seksiä kerran viikossa vai kerran kuussa ja joka ymmärtää, ettei aina jaksa olla hyvällä tuulella. Ihmiset elävät nykyään omien ongelmiensa kanssa ajatellen vain itseään eivätkä ajattele, että parisuhteessa on vain yhteisiä ongelmia. Ihmiset odottavat liikaa elämältä eivätkä ymmärrä, että onni on itsestä kiinni.
Alue: Aihe vapaa
Avomiehelläni on 2 lasta edellisestä liitostaan. Minulla ei ole lapsia, enkä todellakaan niitä aio mieheni kanssa haluta, sillä tiedän, että se tuhoaisi suhteemme, kuten kävi miehelleni ja hänen ex-vaimolleen. Minulle mieheni on kertonut, että lasten myötä avioliitossa kaikki muuttui ilottomaksi, ei ollut vaimon kanssa enää mitään yhtenäisyyden tunnetta ja seksielämä väheni olemattomiin vaimon tahdosta. Vaimo määräsi kaiken kotona ja mies jäi täysin statistin rooliin.
He erosivat 3 vuotta sitten, nyt asumme miehen kanssa yhdessä, lapset vuoroasuu meillä ja äidillään 50/50. Nyt mies on todella vastuuntuntoinen ja iloinen isä, kun saa päättää asioista ja ottaa vastuuta lapsista ja kodista. Itselleni tämä sopii hienosti, enkä uskaltaisi riskeerata elämäämme haluamalla yhteistä lasta. Miehen lapset ovat jo "helpossa iässä", 5v. ja 7v. ja on ihanaa, kun meillä on myös kahdenkeskeistä aikaa runsaasti, kun lapset ovat äitinsä luona.