Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kumppanin uudet piirteet (perheellistymisen myötä)
04.11.2013 |
Täällä on moneen otteeseen kirjoitettu pattitilanteista, joihin on parisuhteissa ajauduttu lasten syntymän myötä. Useampi vastaaja on kuitenkin ihmetellyt sitä, miten aloittaja on alunperinkään mennyt sellaisen kumppanin kanssa yhteen. Ihmiset eivät kuulemma muutu.
Olen itse yrittänyt pohtia, että mitä varoitusmerkkejä olisi ollut nähtävillä jo ennen lapsia, olisiko minun pitänyt huomata jotain. En parhaallakaan yrityksellä oikein ymmärrä, mitä olisi pitänyt nähdä.
Ennen lapsia meidän suhteemme oli oikeastaan loistava. Tasapuolinen, kotityöt menivät aika lailla tasan, seksielämä tyydytti molempia osapuolia. Molemmilla oli harrastuksia, niin omia kuin yhteisiäkin. Kunnianhimoa löytyi töiden suhteen, mutta kumpikaan ei juurikaan tehnyt ylitöitä. Ilmassa oli koko ajan flirttiä, riitoja ei juurikaan ollut. Perheen perustaminen oli yhteinen haave. Positiivinen raskaustesti sai miehen kyyneliin.
Kahden lapsen ja viiden vuoden jälkeen parisuhteemme on kuin pause-tilassa. Kotityöt ovat 90% minun vastuullani. Seksiä meillä ei enää juurikaan ole, lähinnä siksi ettei mies enää halua. Mies, joka ennen naureskeli ihmisille, jotka istuivat kaikki illat toimistolla, istuu siellä nykyään itse. Kaikki yhteiset harrastukset ovat jääneet, eikä mies enää halua käyttää vapaa-aikaansa minun kanssa. Mies haaveilee ajasta ennen perhettään, puhuu ylisanoin sinkkukavereistaan, jotka voivat mennä ja elää kuten tahtovat. En oikein ymmärrä miten olemme tähän tilanteeseen ajautuneet, me joilla oli monen mielestä kadehdittava suhde.
Paikoitellen on sellainen tunne, etten tunnista miestä enää samaksi ihmiseksi. Sisäpiirivitsit ovat vähentyneet, kosketusta ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Emme enää haaveile oikein mistään yhdessä, tuntuu että miehen haaveet ovat hänen omaansa, liittyvät häneen itseensä.
Mitä minun olisi pitänyt nähdä ennen kuin perustimme perheen? Toimia toisin, miten?
Mies on 36-vuotias, eli lapset on saatu kolmekymppisinä, ei keskenkasvuisina.
Miten te muut? Tuliko lasten myötä kumppanista ja parisuhteesta uusia piirteitä esille? Muuttuiko toinen? Muutuitko sinä? Vai olisiko nämä piirteet olleet nähtävissä jo ennen perheellistymistä?
Kommentit (233)
Velalle,
Mulle tulee kyllä noista sun viesteistä sellainen olo, että oletko ihan varma, että et kumminkin haluaisi lapsia? Jätätkö jonkun pelon takia lapset hankkimatta? Etkö uskalla ottaa riskejä?
Vai miksi olet vauva-palstalla?
Tämä ei ole ilkeyttä, vaan ihmettelen tarvettasi perustella lapsettomuutta sen takia, että tunnet itsesi niin hyvin, että et kestäisi sitä arkea.
Minä en usko, että voit tietää sitä asiaa, koska et ole sitä kokenut.
Vain kokemus tuo viisauden.
Jos tältä palstalta haet vahvistusta sille miksi et halua lapsia, niin olet väärässä paikassa. Varmasti löytyy myös elämäänsä tyytymättömiä ihmisiä, jotka ovat tietoisesti valinneet lapsettoman elämän.
AP:nkin tapauksesta en usko, että hänen miehensä peruuttaisi lapset jos saisi uudelleen valita. Me monet olemme myös sellaisessa kriisi-iässä. Iässä, jossa huomataan että ei ollakaan ihan nuoria enää. Ja tajutaan, että elämä ei olekaan ihan sitä mitä oli ajatellut. Tätä asiaa kipuillaan neljänkympin tietämillä. VArmasti ilman lapsia ja niiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 09:36"]
Kyse oli nimenomaan pakollisista velvollisuuksista. Kaikki luettelemasi (viesti 130) extrat ovat täysin vapaaehtoisia, talon rakennuksesta lemmikeihin ja sukulaistytön kaitsemiseen. Kyllä kai jokainen suht kivuttomasti hoitaa ne itse valitsemansa velvollisuudet joista tietää että ne voi lopettaa heti / melko pian jos vain haluaa.
Lapset ovat ihan eri asia, ne kun on tehty niin ne on pakko pakko pakko hoitaa, eikä sitä velvollisuutta pääse pakoon millään. Psykologisesti täysin eri asia, johon reagoimista on hyvin vaikea etukäteen ennustaa. Esim. minä tiedän inhoavani pakkovelvollisuuksia, joten kuten sanoin, ahdistuisin varmasti lapsiperhe-elämästä. Mutta kaikki eivät tunne itseään niin hyvin, ja saattavat tehdä helpostikin virhepäätelmiä sen suhteen miten lapsiperheen velvollisuuksista selviävät.
Ehkä pääpointtina voisi sanoa, että lapsettomassa elämässä on hyvin vähän sellaista jonka pohjalta voisi luotettavasti ennustaa kuinka lapsiperhe-elämän kokee.
--Vela--
[/quote]
Kyse ei oikeastaan ole siitä, kuinka monta minuuttia tai tuntia käyttää pikkuvelvollisuuksien hoitamiseen, vaan asenteesta. Se tulee kyllä ainakin osittain ilmi jo ennen lapsia juuri näissä pienissä asioissa, jotka jonkun on tehtävä. Joillakin asenne on jo valmiiksi se, että miettii, pohtii ja ottaa kantaa vain itseään kiinnostaviin asioihin ja vyöryttää vastuun kaikesta arjen pyörittämisestä toiselle: "päätä sinä", "ihan sama", "mulle käy kaikki", "en tajunnut", "en muistanut". Joskus voi oikeastikin olla ihan sama, unohtua vahingossa, ei ole mielipidettä. Se on ihan eri asia kuin jos asenne on se, että toinen kyllä hoitaa, minä keskityn vain niihin asioihin, jotka minua kiinnostavat.
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 09:52"]
Velalle,
Mulle tulee kyllä noista sun viesteistä sellainen olo, että oletko ihan varma, että et kumminkin haluaisi lapsia? Jätätkö jonkun pelon takia lapset hankkimatta? Etkö uskalla ottaa riskejä?
Vai miksi olet vauva-palstalla?
Tämä ei ole ilkeyttä, vaan ihmettelen tarvettasi perustella lapsettomuutta sen takia, että tunnet itsesi niin hyvin, että et kestäisi sitä arkea.
Minä en usko, että voit tietää sitä asiaa, koska et ole sitä kokenut.
Vain kokemus tuo viisauden.
[/quote] En halua lapsia koska en halua lapsia, ei siinä sen kummempaa perustelua kai tarvitse? Sen lisäksi että en "vain halua" tiedän että en sietäisi lapsiperhe-arkea. Se, ettei lapsettomana tarvitse kokea moista on siis plussaa, ei syy tai perustelu sille etten ole halunnut/hankkinut lapsia.
Minusta kenenkään, joka ei aidosti vaan halua lapsia, ei kannata lisääntyä. Etenkään jos lisänä on vielä esim. tällainen pakollisia rutiineja vihaava persoonallisuus. Minusta on ihan luonnollista pohtia yhtä elämän suurimmista päätöksistä monelta kantilta. Eli ettei nojaa pelkästään "en halua" tai "haluan" tunteeseen, vaan tutkii syvemmältä että onko muita seikkoja jotka päätökseen voivat vaikuttaa suuntaan tai toiseen. "En halua" voi muuttua jollakin päätökseksi hankkia lapsia koska esim. puoliso niin haluaa ja itsekin kokee ettei se lapsiperhe-elämä olisi huonoa, ja joku taas saattaa vaihtaa "haluan" siihen ettei teekään koska muut seikat sotivat sitä vastaan. Minulla tunne on "en halua" ja myös muut seikat puoltavat sitä.
Asia on sama kuin että en ole koskaan kokenut tarvetta tai halua hommata lemmikkikäärmettä. En vain halua, ja siitä seuraa muita hyviä asioita kuten se että en joudu syöttämään kenellekään kuolleita hiiriä. Ts. "en halua syöttää kenellekään kuolleita hiiriä" ei ole käärmeettömyyspäätöksen syy, vaan haluamattomuudesta seuraava yksi hyvä puoli.
Ja on myös hyvin mielenkiintoista väittää että lapsia kannattaisi (?) tehdä tai edes harkita vaikka ihminen sanoo ettei kestäisi lapsiperhearkea. Eikö siinä tapauksessa olisi juurikin todella suuri riski päätyä ap:n miehen kohtaloon? Ja tuo mieshän on sentään luullut haluavansa lapsiperhe-elämää!
Todellakin, en halua ottaa riskejä asiassa jossa näen vain hävittävää, en yhtään mitään voitettavaa. Eikö se ole vain fiksua? Miksi lotota jos ei halua rahaa niin sanotusti.
Tällä palstalla olen koska täällä on mielenkiintoisia aiheita. Ja mielestäni esim. tähän keskusteluun olen tuonut ihan hyödyllisiäkin näkökantoja siitä, kuinka ihminen joka ei ole lapsiperhe-elämään sopiva voi tilanteen tulkita. Olisi aika hedelmätön keskustelu, jos jokainen olisi vain "mutta awww, lapset on niin ihquja ja lapsiperhe-elämä kivaa, emme voi ymmärtää miten mies ei siitä vain nauti".
-- Vela --
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 10:05"]
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 09:36"]
Kyse oli nimenomaan pakollisista velvollisuuksista. Kaikki luettelemasi (viesti 130) extrat ovat täysin vapaaehtoisia, talon rakennuksesta lemmikeihin ja sukulaistytön kaitsemiseen. Kyllä kai jokainen suht kivuttomasti hoitaa ne itse valitsemansa velvollisuudet joista tietää että ne voi lopettaa heti / melko pian jos vain haluaa.
Lapset ovat ihan eri asia, ne kun on tehty niin ne on pakko pakko pakko hoitaa, eikä sitä velvollisuutta pääse pakoon millään. Psykologisesti täysin eri asia, johon reagoimista on hyvin vaikea etukäteen ennustaa. Esim. minä tiedän inhoavani pakkovelvollisuuksia, joten kuten sanoin, ahdistuisin varmasti lapsiperhe-elämästä. Mutta kaikki eivät tunne itseään niin hyvin, ja saattavat tehdä helpostikin virhepäätelmiä sen suhteen miten lapsiperheen velvollisuuksista selviävät.
Ehkä pääpointtina voisi sanoa, että lapsettomassa elämässä on hyvin vähän sellaista jonka pohjalta voisi luotettavasti ennustaa kuinka lapsiperhe-elämän kokee.
--Vela--
[/quote]
Kyse ei oikeastaan ole siitä, kuinka monta minuuttia tai tuntia käyttää pikkuvelvollisuuksien hoitamiseen, vaan asenteesta. Se tulee kyllä ainakin osittain ilmi jo ennen lapsia juuri näissä pienissä asioissa, jotka jonkun on tehtävä. Joillakin asenne on jo valmiiksi se, että miettii, pohtii ja ottaa kantaa vain itseään kiinnostaviin asioihin ja vyöryttää vastuun kaikesta arjen pyörittämisestä toiselle: "päätä sinä", "ihan sama", "mulle käy kaikki", "en tajunnut", "en muistanut". Joskus voi oikeastikin olla ihan sama, unohtua vahingossa, ei ole mielipidettä. Se on ihan eri asia kuin jos asenne on se, että toinen kyllä hoitaa, minä keskityn vain niihin asioihin, jotka minua kiinnostavat.
[/quote]
ja vielä: aika vähän on pakollisia velvollisuuksia kenelläkään, useimmat velvollisuudet vastuu on seurausta omista valinnoista. Jos ottaa lemmikin, niin se on hoidettava. Vastuulliset lemmikinomistajat eivät tuosta noin vain luovu lemmikistään, vaikka huomaisikin, miten se rajoittaakin omia menemisiä. Koska ottaessaan lemmikin, on sitoutunut hoitamaan lemmikin tämän eliniäksi. Tilanne on sitten eri, jos todetaan allergia tms, mutta vastuullinen lemmikinomaistaja ei luovu eläimestä vain koska ei tää ollukaan niin kivaa kuin mä luulin.
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 09:44"]
Ei tietenkään ole vastuullinen tapa, eikä syy olla ottamatta vastuuta. Mutta ihmiset on ihmisiä, harva on täydellinen ja pystyy vastuullisesti handlaamaan psykologista kuormitusta loputtomiin asti. Kun raja tulee vastaan (joillakin ennemmin, joillakin myöhemmin) niin se tulee vastaan ja järkevä vastuullinen käytös loppuu siihen. Asiaa ei auta ollenkaan toisen syyllistäminen, sillä ei ole tahdonalainen asia kuinka paljon kukin kestää.
--Vela--
[/quote]
Kyllä ihmiset ovat ihmisiä ja ihmisllä on kyky myös sopeutua, ajan mittaan. Vai oletko todella sitä mieltä, että tämä mies ei voi muuttaa asennettaan? Miksi ihmeessä sitten edes yritetään tässä yhteiskunnassa valistaa edistää tasa-arvoa, suvaitsevuutta, terveellisiä elämäntapoja jen, jos kerran asennetta ei voi muuttaa? Ei se helppoa ole, mutta tässä tapauksessa miehellä ei ole vaihtoehtoa, kun on niin peruuttamattoman asian mennyt valitsemaan kuin lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 09:44"]
Ei tietenkään ole vastuullinen tapa, eikä syy olla ottamatta vastuuta. Mutta ihmiset on ihmisiä, harva on täydellinen ja pystyy vastuullisesti handlaamaan psykologista kuormitusta loputtomiin asti. Kun raja tulee vastaan (joillakin ennemmin, joillakin myöhemmin) niin se tulee vastaan ja järkevä vastuullinen käytös loppuu siihen. Asiaa ei auta ollenkaan toisen syyllistäminen, sillä ei ole tahdonalainen asia kuinka paljon kukin kestää.
--Vela--
[/quote]
Ja silti osa täällä syyllistää: olisi pitänyt tarkemmin miettiä, harjoittaa itsetutkiskelua ennen kuin meni lapsia tekemään. Se että edellyttää vastuutsa tekemistään valinnoista ei ole syyllistämistä. Kukaan ei tiedä miltä se lapseperheen arki tuntuu omalla kohdalla omien lasten kanssa ennen kuin siihen arkeen on joutunut. Kuvitella voi ja sen mukaan sitten valintansa tehdä. Ja juuri siksi kun sen askeleen päättää ottaa, pitää ottaa vastuu lapsen hoitamisesta parhaalla mahdollisella tavalla tuli se sitten olemaan millaista tahansa.
En tiedä onko jo täällä ehdotettu, yksi mitä voisi tehdä on kirjoittaa miehelle kirje, jossa kerrot tunteesi kunnolla. Muokkaa vaikka tuota alkutekstiäsi. Kerro mitä rakastit entisessä suhteessanne, mikä oli hyvää ja kaunista, minkä haluaisit takasin. Kerro miltä nykyinen suhteenne tuntuu (varo että et tässä loukkaa tarpeettomasti toista, voit kertoa mikä sinua loukkaa loukkaamatta). Kerro mihin haluiaisit suhteenne menevän jatkossa. Kerro että olet myös itse valmis ottamaan vastaan palautetta siitä, mitä mies toivoisi sinulta. Kerro rakastavasi, jos rakastat. Jos et rakasta, kerro mitä rakastit miehessä ennen. Kerro kaipaavasi läheisyyttä, jos sitä kaipaat. Kerro kaipaavasi lomaa lapsista edes viikonlopuksi, jos sitä kaipaat. Annan miehelle kirje ja pyydä lukemaan ja vastaamaan. Ole valmis vahvoihinkin tunneryöppyihin. Älä painosta vastaamaan heti, asiassa voi mennä hetki sulatella. Avoimuus on kaiken muutoksen alku! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirje on hyvä ehdotus.
Miten reagoisitte siihen, että olen kirjoittanut kirjeen, mutta mies ei ottanut kirjettä millään lailla puheeksi?
Olen ollut syvästi loukkaantunut tästä, että mitkään yritykseni tulla kuulluksi eivät tuota tulosta.
Mies hoitaa ongelmat siten, että kun on riidelty ja mökötetty, niin tulee jossain vaiheessa halaamaan, ja olettaa että sillä asia on selvä. Eikö meillä ole kaikki ihan hyvin -tyylisesti.
t. se joka valittanut, että kaikki eivät pysty puhumaan ja jonka puoliso hyvin välttelevästi kiintynyt (mikähän itse olen..?)
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 08:37"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 21:07"]
105 lisää. Aiemman viestini sisältö siis koskee miestä ja naista; naista ja miestä miten päin tahansa. Ap:n tilanteessa vain ahdistunut ja onneton osapuoli on mies, minkä vuoksi puhun "miestä sympatiseeraavasta ja naisen roolin unohtavasta" ajattelumallista. Yhtä mahdoton tilanne olisi myös silloin, jos nainen olisi se perhe-elämään syvästi tyytymätön, joka pakenisi kotiarkea ylitöihin ja jättäisi lapsi- ja kotityöarjen pyörittämisen täysin miehen vastuulle. Pointtini oli se, ettei perhe-elämästä vetäytymistä oikein voi perustella vain omaan itseen liittyvällä tyytymättömyydellä ja jonkin oman potentiaalin hukaan menemisellö, koska ei sillä perheen toisella aikuisellakaan ole mahdollisuutta tällaiseen vetäytymiseen. Jonkun on perhe kannateltava ja lapset huolehdittava.
Toisaalta on myös totta, että ihanteellisessa parisuhteessa osapuolet pystyisivät tasapuolisesti tukemaan toisiaan: sellaisessa vaiheessa, kun toista ahdistaa mutta toinen pystyy toimimaan normaalisti, ottaa se toimintakykyinen vastuun. Tällöin tilanteesta tulee mielestäni kuitenkin kyetä puhumaan. Menettelytavoista ja vastuunjaosta pitäisi pystyä avoimesti keskustelemalla sopimaan. Se, että toinen vain jättää toisen täysin yksin, ei ole minusta hyvä ja reilu ratkaisu. Tämä on tietysti vain minun mielipiteeni.
[/quote]
Jep, puhut niin ideaalista. Mutta kun tuo ei ole arkipäivää. Sehän se ongelma on!
Pitäisi puhua asioista. Joo, mutta mitäs sitten kun siihen keskusteluun ei pystytä?? Eikö sitä kykenemättömyyttä puhua juuri paeta ylitöihin tms.
On jotenkin turha neuvoa, että "puhukaa". Mutta miten? Mitä jos toinen ei pysty puhumaan? Ja aika suuri osa suomalaisista on tällaisia. Onko ratkaisu, että tällaiset ihmiset älköön hankkiko perhettä, mistä ne miehet edes löytyisi..
Nämä puhukaa-neuvot ovat yhtä käyttökelpoisia kuin sanoa masentuneelle, että ryhdistäydy.
Ymmärrän että tarkoitat viestissäsi ihan hyvää, mutta jotenkin ohi se menee.
Miten neuvoisit minua, jonka puoliso ei kestä puhua, on ollut niin haavoitettu lapsena että kokee kaiken puhumisen uhkana ja on sitä mieltä, että ongelmat unohtuu, kun niitä ei ajattele.
Joo, tähän voi sitten vastata, että ei olisi pitänyt tällaisen miehen kanssa perustaa perhettä. No, kun se jo on perustettu, niin onko ainoa vastaus sitten avioero?
[/quote]
En kirjoittanut viestiäni suoraksi toimintaohjeeksi kenellekään. Yritin siinä vain pohtia yhdessä elämisen lähtökohtia. Arki ja todellinen elämä eivät noudata absoluutteja ja ideaaleja, muttei tämä silti tarkoita, etteikö noita toimintaa jollain lailla motivoivia ja sääteleviä ihanteita olisi lainkaan olemassa. Juuri omat ihanteet saavat ainakin minut ylipäätään liikkeelle ja tavoittelemaan jotakin. Tavoittelen elämässäni onnellisuutta. Siis onnellisuutta sinänsä täydessä määritelmässään, en mitään vähennettyä ja laimennettua kompromissionnea. Omat tekemisensä voi motivoida jostakin ihanteellisesta lähtökohdasta käsin, vaikka sitten käytännössä hyväksyisikin arjen realiteetit ja neuvottelisi sen epätöydellisen tositilanteen itselleen riittävän hyväksi ja kelpoiseksi.
Olet kuitenkin täysin oikeassa siinä, että ihminen jää aika tyhjän päälle ja avuttomaksi, mikäli ideaaleista puhuttaan, kuin ne olisivat realistisia velvoitteita, päämääriä, jotka jokainen muka pystyy ja jotka jokaisen tulisi pystyä saavuttamaan. Ihanteet ja ideaalit ovat nimenomaan abstrakteja käsitteitä, eivät mitään konkreettista ja arkielämässä toteutuvaa. Komppaan sinua siinä, että ideaalien tuputtamisesta elämän mallina pitäisi päästä eteenpäin ja miettiä, mikä käytännössä voi jonkun yksilön erityisessä tilanteessa toteutua.
Minulla ei ole sinulle mitään neuvoa. En ole mikään parisuhteen kriisitilanteiden ammattilainen enkä tunne sinua tai puolisoasi. Jotenkin viestistäsi kuitenkin huokuu se, ettet ole itse tyytyväinen tilanteeseenne ja että kommunikaatio-ongelmanne tekee sinut onnettomaksi. Minusta kenenkään ei täydy edes arjen realiteettien nimissä tyytyä tuollaiseen. Ei ole oikein, että pitäisi vain ajatella: "Puhumisen ideaali on perheessämme kaikin tavoin täysin mahdoton, joten ongelmaamme ei voida ratkaista ja minun pitää vain tyytyä." En voi varmasti tietää, miten itse toimisin, sillä minulla ei ole ede omaa kokemusta aivan vastaavasta tilanteesta. Saattaisin kuitenkin yrittää esimerkiksi seuraavia:
- Kirjoittaisin puolisolleni harkitun ja varovaisesti kohti vaikeita aiheita etenevän kirjeen ja lähettäisin sen hänelle sähköpostilla. Pyytäisin, että hän vastaisi siihen.
- Ehdottaisin puolisolleni ulkopuolisen keskusteluavun hankkimista.
- Ehdottaisin parisuhdekurssille osallistumista.
- Ehdottaisin parisuhdeterapiaan osallistumista niin, että kumpikin puolisoista saisi puhua terapeutille myös ilman toisen läsnäoloa.
- Mikäli mikään edellä oleva ei auttaisi yhtään, hakeutuisin itse jollekin itsetuntemusta, reflektiota ja läsnäoloa kehittävälle kurssille, kuten meditaatio- tai mindfullness-kurssille. Jos en pystyisi vaikuttamaan mieheen mitenkään, pyrkisin kasvattamaan omia valmiuksiani selviytyä vaikeista ja stressaavista tilanteista. Pitäisin huolta siitä, että saan itse puhutuksi vaikeuksista jollekulle, oli tämä joku sitten ystävä tai psykologi.
Tosiasiassa en tiedä. Minulla ei ole oikeutta neuvoa ketään.
-105
Sisältö jatkuu mainoksen alla
105,
Kiitos paneutumisestasi.
Antaisin varmaan itsekin nuo samat neuvot, jos joku muu puhuisi asioistaan kuten minä.
Tiedätkö, nuo kaikki ehdotukset on koettu. Mies ei vastaa kirjeisiin. Terapiassa minä puhuin. Ei koe tarvetta omaan terapiaan.
Henkireikä tällä hetkellä on mindfulness- yms. kirjat ja kurssit, jotta vihdoin ymmärtäisin mitä minä haluan.
Kiitos sinulle.
Hahhhhahah, niin tyhjyyttä kolisevia ja ulkokultaisen oikeaoppisia ovat nuo kaikki 105:n antamat neuvot. Ja tuollaisella sossuntäti tai törpötti opettaa -tyylillä kirjoitettuna Oletko jo yli 20-vuotias ja onko elämässäsi koksaan tapahtunut mitään aidosti ikävää? Voi elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
144, miten sitten sinun mielestäsi?
Olen oikeasti kiinnostunut.
kysyy 143
Alue: Aihe vapaa
Ei tietenkään ole vastuullinen tapa, eikä syy olla ottamatta vastuuta. Mutta ihmiset on ihmisiä, harva on täydellinen ja pystyy vastuullisesti handlaamaan psykologista kuormitusta loputtomiin asti. Kun raja tulee vastaan (joillakin ennemmin, joillakin myöhemmin) niin se tulee vastaan ja järkevä vastuullinen käytös loppuu siihen. Asiaa ei auta ollenkaan toisen syyllistäminen, sillä ei ole tahdonalainen asia kuinka paljon kukin kestää.
--Vela--