Kumppanin uudet piirteet (perheellistymisen myötä)

Unohdin laittaa että miten se mies muuttui kunnon perheenisäksi. Mä annoin miehen mennä raskauden aikana menojaan mutta tein selväksi että kun menee yli mun hyväksynnän niin voin lapsen kasvattaa ilman häntäkin. Kertaakaan näiden 10 vuoden aikana en ole nalkuttanut. Seitsemän vuotta olin lasten kanssa kotona. Hoidin kodin ja lapset ja mies eteni urallaan. Ja se eteneminenhän onnistui kun ei enää huumannut itseään viinalla ja yöjuoksuilla väsyneeksi ja turtuneeksi vaan töiden jälkeen rentoutui meidän kanssa kotona tai matkoilla. Nyt olen kolme vuotta ollut puolpäivätöissä. Mies osallistuu lasten hoitoon ehkä jopa enemmän kuin minä. Kodinhoitoon vain pyytäessä. Toisaalta jo alussa hän kertoi ettei tykkää tehdä kotitöitä. Mä sitten taas rentoudun niiden parissa

Kakkosvastaaja piipahtaa vaan tähän ketjuun kiittämään omalta osaltaan mielipiteistä ja keskusteluista, minäkin olen saanut niistä paljon ajattelemisen aihetta.

2

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:10"]

Unohdin laittaa että miten se mies muuttui kunnon perheenisäksi. Mä annoin miehen mennä raskauden aikana menojaan mutta tein selväksi että kun menee yli mun hyväksynnän niin voin lapsen kasvattaa ilman häntäkin. Kertaakaan näiden 10 vuoden aikana en ole nalkuttanut. Seitsemän vuotta olin lasten kanssa kotona. Hoidin kodin ja lapset ja mies eteni urallaan. Ja se eteneminenhän onnistui kun ei enää huumannut itseään viinalla ja yöjuoksuilla väsyneeksi ja turtuneeksi vaan töiden jälkeen rentoutui meidän kanssa kotona tai matkoilla. Nyt olen kolme vuotta ollut puolpäivätöissä. Mies osallistuu lasten hoitoon ehkä jopa enemmän kuin minä. Kodinhoitoon vain pyytäessä. Toisaalta jo alussa hän kertoi ettei tykkää tehdä kotitöitä. Mä sitten taas rentoudun niiden parissa

[/quote]

Eli tarinan opetus: valitse mies, jonka suhteen voi vain yllättyä positiivisesti. Jos on liian hyvä jo alkujaan, voi vain pettyä, ei kasvupotentiaalia. ;)

Eikun oikeasti, kiva kuulla tarinoita myös noinpäin.

Ap.

Miten te käyttäydyitte sen ensimmäisen lapsen jälkeen? Kerroit vain tilanteesta kahden lapsen jälkeen.

Kakkonen tässä; meilläkin mies on menettänyt iloisuutensa.  Olen aika paljon miettinyt sitä, että mitä tässä on tapahtunut ja mihin hänestä on hävinnyt se ilo, mut luulen että se johtuu ihan siitä että hänellä on ollut oikeasti niin rankkaa. En usko että se pelkästään perhe-elämästä johtuu. On sitä kurja katsella, kun miettii että onko hän onnellinen ollenkaan. Kuitenkin elää tässä tätä ainoaa elämäänsä ja surullista jos se tekee hänet onnettomaksi. Onkohan tämä yleinenkin ilmiö?  

Meillä minä en ole koskaan rajoittanut miehen menoja enkä harrastuksia, koska, kuten sanoin, meillä on aika eriytyneet "reviirit" ja enemmänkin ollaan välinpitämättömiä toistemme menoista ja ajatuksista kuin vaativia tai mustasukkaisia. Mut ei se näemmä kuitenkaan lisää miehen jaksamista ja elämäniloa.

Miehelläsi on toinen, tai ainakin viritteillä.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:19"]

Miten te käyttäydyitte sen ensimmäisen lapsen jälkeen? Kerroit vain tilanteesta kahden lapsen jälkeen.

[/quote]

Parisuhde muuttui jo ensimmäisen lapsen kohdalla, mutta ehkä silleen hiipivästi, pala kerrallaan. Mies oli todella innoissaan esikoisen odotuksen ajan ja osallistui vauvan ensikuukausien aikana 110%. Piti isäkuukauden ja oli muutenkin perheessä läsnä, mutta meidän kahdenkeskinen suhde jäi silloin jo paitsioon. Sain miehen aina silloin tällöin houkuteltua treffeille ja kivaa oli. Suhde oli jo muuttunut siinä vaiheessa, kun aloimme yrittämään toista, mutta se toimi kuitenkin, oli pääasiallisesti hyvä.

Toisen lapsen kohdalla kaikki kotivastuu olikin yhtäkkiä minulla, mies ei pitänyt juurikaan isyyslomaa, alkoi tekemään entistä enemmän ylitöitä. Siirtyi nukkumaan sohvalle, tuli etäisemmäksi. Minäkin olen väsyneempi kuin vain yhden lapsen kanssa, tuntuu ettei kahden pienen lapsen kanssa ole juuri yhtään omaa aikaa. Olemme molemmat paljon väsyneempiä kuin yhden lapsen kanssa olimme. Se varmaan heijastuu vähän kaikkeen.

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 17:23"]

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 14:04"]

Vanhempieni ystäväpariskunta erosi 40 vuoden jälkeen kun vaimo sairastui rintasyöpään. Kaikkien niiden vuosien jälkeen kävikin ilmi että mies ei kestänyt toisen vakavaa sairautta! Nro 66 mielestä sekin varmaan olisi pitänyt osata ennakoida ennen yhteenmenoa...

[/quote]En ole 66 enkä kukaan tämän ketjun muistakaan keskustelijoista. Itse kuitenkin kyllä olen aina seurusteluvaiheessa keskustellut myös tällaisista vaikeista asioista kuten reagoimisesta kumppanin vakavaan sairauteen. Ex-poikaystävän kanssa muistan miten puhuttiin juurikin rintasyövästä, ja hänen reagointinsa jo pelkässä keskustelussakin paljasti, että kyseisestä ihmisestä ei löydy sitä mitä oikea elämä ja avioliitto edellyttää. Mikä osoittautuikin todeksi sittemmin hänen avioliitossaan, jossa onneksi minä en kuitenkaan ole osapuolena.

Tässä keskustelussa on kyseenalaistettu, onko ihmisellä mitään "todellista luonnetta". Totta kai jokaisella on persoonallisuus, yksilöllinen temperamentti, oma moraali, eroja siinä miten helpolla päästää itsensä kriisitilanteissa jne. jne. Itsensä voi tuntea enemmän tai vähemmän hyvin, ja myös kumppaninsa voi tuntea enemmän tai vähemmän hyvin. Oma puolisoni ei ole perheellistymisen myötä muuttunut etäiseksi, eikä menettänyt iloaan tai rakkauttaan. En usko, että kyse olisi vain hyvästä tuurista, vaan enemmän siitä, että olemme uskaltaneet kunnolla tutustua toisiimme. Joidenkin mielestä kokemukseni mukaan on turhaa synkistelyä keskustella myös vaikeista aiheista; seurustellaanpa nyt vain tässä huolettomasti, lakaistaan oman psyyken möröt maton alle ja annetaan puolison ja lasten kärsiä niistä sitten tulevaisuudessa. Pääasia että itsellä on kevyttä.

[/quote]

Kyllä mekin puhuimme vaikeista asioista ennen perheen perustamista. Meillä on molemmilla aika samanlainen perhetausta ja molemmilla samanlaiset "traumat" sieltä. Tämä kokemus yhdisti meitä jo heti suhteen alkuaikoina. Puhuimme kuinka emme haluaisi toistaa vanhempiemme virheitä omassa suhteessamme, mutta sillä tiellä taidamme kuitenkin osittain nyt olla.

Kävimme myös keskustelut pettämisestä yms.

Ap.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:43"]

Miehelläsi on toinen, tai ainakin viritteillä.

[/quote]

Tämäkin keskustelu on käyty, kieltää sen, eikä mitään todisteita varsinaisesti ole. Ei ole jäänyt kiinni salailusta tai valehtelusta.

ap.

Siinä, että arvelee tietävänsä miltä jokin asia tuntuu, ja miten siinä tilanteessa reagoi, on ihan eri asia kuin se, että tietää miltä jonkin asia tuntuu. Eiköhän kaikki parit ole puhuneet, mitä tapahtuu jos tulee vastoinkäymisiä, mutta itsetuntemus kasvaa vasta näiden tositilanteiden myötä. Hyvin usein ihminen, joka on kuvitellut käyttäytyvänsä kaikin puolin ookoo ja reilusti tilanteessa kuin tilanteessa, löytää itsensä välttelemästä vastuuta, selittelemästä, syyttelemästä,tappelemasta jne. 

Minä en voi tosiaan kuvitella, että olisin 20-vuotiaana osannut realistisesti kertoa, miten tulen toimimaan esimerkiksi valvottuani 700 yötä itkuisen lapsen kanssa nukkuen pairn tunnin pätkissä. En tosiaan olisi edes tunnistanut itseäni siitä ihmisestä, jollaiseksi unenpuutteessa tulin. Ja vaikka olisin tunnistanutkin, en tosiaan olisi halunnut sitä kertoa sille toiselle 20-vuotiaalle, joka hänkin luuli kaiken elämässä olevan tahdon asia, ja tiesi mielestään muutenkin elämästä ihan kaiken. ;P

Jos me oltaisiin joskus käyty tuollainen keskustelu, oltaisiin otettu jokin korrekti ja yleisesti hyväksytty tapa toimia ja kuviteltu että toimittaisiin juuri siten. Keskustelussa olisi vilissyt paljon hyviä aikeita, paljon konditionaaleja, paljon jossitteluja ja lopuksi perheellisten paheksuntaa, kun valittavat turhasta. Paljompa tuollaisesta keskustelusta olisi ollut  hyötyä tulevaisuuden kannalta vaikka se olisi käytykin...

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 13:35"]

Kakkonen tässä; meilläkin mies on menettänyt iloisuutensa.  Olen aika paljon miettinyt sitä, että mitä tässä on tapahtunut ja mihin hänestä on hävinnyt se ilo, mut luulen että se johtuu ihan siitä että hänellä on ollut oikeasti niin rankkaa. En usko että se pelkästään perhe-elämästä johtuu. On sitä kurja katsella, kun miettii että onko hän onnellinen ollenkaan. Kuitenkin elää tässä tätä ainoaa elämäänsä ja surullista jos se tekee hänet onnettomaksi. Onkohan tämä yleinenkin ilmiö?  

Meillä minä en ole koskaan rajoittanut miehen menoja enkä harrastuksia, koska, kuten sanoin, meillä on aika eriytyneet "reviirit" ja enemmänkin ollaan välinpitämättömiä toistemme menoista ja ajatuksista kuin vaativia tai mustasukkaisia. Mut ei se näemmä kuitenkaan lisää miehen jaksamista ja elämäniloa.

[/quote]

Taitaa olla aika yleistä, olen monta vastaavaa tarinaa täälläkin lukenut. Elämä ei ole vastannutkaan neljääkymppiä lähestyvän miehen kuvitelmia ja unelmia. Vaimosta ja perhe-elämästä saa helpon syntipukin sille kun ei olekaan tullut mainetta ja mammonaa tai ikuista nuoruutta.

Sanokaa joskus miehillenne että voisko mennä vaikka kaverilleen ja vilkuile samalla kelloa. Vedät hymyillen oven perässä kiinni, työnnä vähän jos ei liukene tarpeeksi nopeasti. Kun tulee takaisin niin ihmettele miksi jo nyt tulit että sulta jäi pari juttua kesken. Alat aamulla sanomaan miehen töihin lähtiessä että voisko ilmoittaa puoli tuntia tai mieluiten tuntia ennen töistä lähtöä että on tulossa kotiin ja kun ihmettelee että miks niin sanot että kun sä vaan haluut tietää. Ettei minkään ihmeen takia ja jos sitte vielä venyy niin mielellään haluaisit tietää senkin ajoissa et voit järjestellä omia juttujasi ja kun mies ihmettelee mitä juttuja niin sano ettei mitään mikä häntä kiinnostaa. Älkää olko niin lampaita!

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 17:50"]

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 17:41"]

Äidin on aina pakko jaksaa ja olla hyvä äiti, käydä töissä ja hoitaa koti ja lapset. 

[/quote]

Niinkö? Aika ankara ja epärealistinen ajatus minusta. -31

[/quote]

Ei tuo numeron 31 lainaaman viestin kirjoittaja ole tosissaan! Viestihän on suorastaan viiltävän ironinen. Siinä nimenomaan pilkallisesti tuodaan esiin, miten absurdia ja epäreilua on ap:n kuvaileman kaltaisessa tilanteessa keskittää empatia juuri isään ja todeta, ettei onneton mies (jonka onnettomuus johtuu perhe-elämään kohdistuvasta perustavanlaatuisesta tyytymättömyydestä) voi olla hyvä isä ja ettei keneltäkään voi edellyttää arvojensa vastaista elämää. Silloinhan tulee todenneeksi myös, että naisen tulisi sitten kestää tyytymättömyys ja olla hyvä äiti tyytyättömyydestä huolimatta. Jos nimittäin hyväksytään se, ettei miestä voi tämän itsensä takia pakottaa sitoutumaan elämään, jonka tämä (vastoin omia odotuksiaan) kokee arvojensa vastaiseksi, täytyy hyväksyä myös se, että tilanteessa naiselle ja äidille lankeaa vastuu perheestä. Ja näinhän ei voi olla.

Numeron 31 lainaama kirjoittaja yrittää ilmaista sitä, ettei edellä esitetty isää sympatiseeraava ja äidin roolin unohtava ajattelumalli toimi. Se on oikeudenmukaisuuden näkökulmasta täysin kestämätön. Naiselle ja äidille perhe-elämä voi osoittautua ihan yhtä lailla sopimattomaksi elämäksi kuin miehellekin. Entä sitten, jos molemmat vanhemmista kokevat lapsiarjen sietämättömäksi, arvostustensa vastaiseksi ja omia henkisiä kykyjä rajoittavaksi elämäksi? Kenellä silloin on oikeus hypätä kyydistä ja vetäytyä syrjään? Varmaan siitä voidaan olla yhtä mieltä, etteivät vanhemmat voi tässä tapauksessa vain jättää lapsia korissa kirkon tai sosiaalitoimiston portaille ja irrottautua "virheellisestä" elämänvalinnastaan. Mielestäni on niin, että jos kaksi aikuista ihmistä yhdessä päättävät hankkia lapsen ja perustaa perheen, on tämän päätöksen seurausten kanssa elettävä. Ei toisella osapuolella ole oikeutta yksipuolisesti jättäytyä sivuun ja sälyttää vastuuta kokonaan toisen harteille, vaikka kuinka ahdistaisi.

Tutustuminen kumppaniehdokkaaseen ei ole vain keskustelua, vaan seurusteluvaiheessa saa käsitystä hänen toiminta- ja reagointitavoistaan laajemminkin, vaikka juuri vauvan kanssa valvomista ei koettaisikaan. Lisäksi kaikkien itsetuntemus ei ole sillä tasolla, että joo minä käyttäydyn kaikin puolin ookoo kaikissa tilanteissa. Jos ollaan tuolla tasolla, kannattaako perustaakaan vielä perhettä? Kyllä tulevasta saa viitettä kun tutustuu arjessa seurustelukumppanin persoonaan hyvässä ja pahassa. Jos miesystävä on esim. tunnetaidoissa täysin pihalla, voi odottaa hänen avioliitossakin aiheuttavan vaimolle ja lapsille erilaisia harmeja juuri tällä saralla (varsinkaan jos ei vaivaudu hoitoon). Ei esim. osaa käsitellä omia kriisejään tai ihastumisiaan juoksematta vieraissa. Tai pysty kohtaamaan lasten tunteiden koko kirjoa, joka kuitenkin väistämättä tulee eteen. MInulla on kokemusta tyypistä, jolle sallittuja tunteita olivat ilo ja suru, ja kaikki muu oli huijui, hyi hyi ja oijjoi. Ei ole yllätys, että metsään meni.

105 lisää. Aiemman viestini sisältö siis koskee miestä ja naista; naista ja miestä miten päin tahansa. Ap:n tilanteessa vain ahdistunut ja onneton osapuoli on mies, minkä vuoksi puhun "miestä sympatiseeraavasta ja naisen roolin unohtavasta" ajattelumallista. Yhtä mahdoton tilanne olisi myös silloin, jos nainen olisi se perhe-elämään syvästi tyytymätön, joka pakenisi kotiarkea ylitöihin ja jättäisi lapsi- ja kotityöarjen pyörittämisen täysin miehen vastuulle. Pointtini oli se, ettei perhe-elämästä vetäytymistä oikein voi perustella vain omaan itseen liittyvällä tyytymättömyydellä ja jonkin oman potentiaalin hukaan menemisellö, koska ei sillä perheen toisella aikuisellakaan ole mahdollisuutta tällaiseen vetäytymiseen. Jonkun on perhe kannateltava ja lapset huolehdittava.

Toisaalta on myös totta, että ihanteellisessa parisuhteessa osapuolet pystyisivät tasapuolisesti tukemaan toisiaan: sellaisessa vaiheessa, kun toista ahdistaa mutta toinen pystyy toimimaan normaalisti, ottaa se toimintakykyinen vastuun. Tällöin tilanteesta tulee mielestäni kuitenkin kyetä puhumaan. Menettelytavoista ja vastuunjaosta pitäisi pystyä avoimesti keskustelemalla sopimaan. Se, että toinen vain jättää toisen täysin yksin, ei ole minusta hyvä ja reilu ratkaisu. Tämä on tietysti vain minun mielipiteeni.

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 20:46"]

Ei tuo numeron 31 lainaaman viestin kirjoittaja ole tosissaan! Viestihän on suorastaan viiltävän ironinen. Siinä nimenomaan pilkallisesti tuodaan esiin, miten absurdia ja epäreilua on ap:n kuvaileman kaltaisessa tilanteessa keskittää empatia juuri isään ja todeta, ettei onneton mies (jonka onnettomuus johtuu perhe-elämään kohdistuvasta perustavanlaatuisesta tyytymättömyydestä) voi olla hyvä isä ja ettei keneltäkään voi edellyttää arvojensa vastaista elämää. Silloinhan tulee todenneeksi myös, että naisen tulisi sitten kestää tyytymättömyys ja olla hyvä äiti tyytyättömyydestä huolimatta. Jos nimittäin hyväksytään se, ettei miestä voi tämän itsensä takia pakottaa sitoutumaan elämään, jonka tämä (vastoin omia odotuksiaan) kokee arvojensa vastaiseksi, täytyy hyväksyä myös se, että tilanteessa naiselle ja äidille lankeaa vastuu perheestä. 

[/quote]

Ymmärrän kyllä ironian. En vain ole samaa mieltä viestistä, jota ironialla yritetään kommunikoida. Mistään, mitä sanoin miehen tilanteesta, ei seuraa, että odottaisin naiselta enemmän. Myös nainen voi "erehtyä äitiyteen" eli ryhtyä vanhemmaksi vääristä lähtökohdista ja huomata, että se tekee hänen elämästään kurjaa. Kumpaakaan vanhempaa ei tosiaan voi pakottaa olemaan hyvä vanhempi. -31

[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 10:05"]

[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 09:36"]

Kyse oli nimenomaan pakollisista velvollisuuksista. Kaikki luettelemasi (viesti 130) extrat ovat täysin vapaaehtoisia, talon rakennuksesta lemmikeihin ja sukulaistytön kaitsemiseen. Kyllä kai jokainen suht kivuttomasti hoitaa ne itse valitsemansa velvollisuudet joista tietää että ne voi lopettaa heti / melko pian jos vain haluaa.

Lapset ovat ihan eri asia, ne kun on tehty niin ne on pakko pakko pakko hoitaa, eikä sitä velvollisuutta pääse pakoon millään. Psykologisesti täysin eri asia, johon reagoimista on hyvin vaikea etukäteen ennustaa. Esim. minä tiedän inhoavani pakkovelvollisuuksia, joten kuten sanoin, ahdistuisin varmasti lapsiperhe-elämästä. Mutta kaikki eivät tunne itseään niin hyvin, ja saattavat tehdä helpostikin virhepäätelmiä sen suhteen miten lapsiperheen velvollisuuksista selviävät.

Ehkä pääpointtina voisi sanoa, että lapsettomassa elämässä on hyvin vähän sellaista jonka pohjalta voisi luotettavasti ennustaa kuinka lapsiperhe-elämän kokee.

--Vela--

[/quote]

Kyse ei oikeastaan ole siitä, kuinka monta minuuttia tai tuntia käyttää pikkuvelvollisuuksien hoitamiseen, vaan asenteesta. Se tulee kyllä ainakin osittain ilmi jo ennen lapsia juuri näissä pienissä asioissa, jotka jonkun on tehtävä. Joillakin asenne on jo valmiiksi se, että miettii, pohtii ja ottaa kantaa vain itseään kiinnostaviin asioihin ja vyöryttää vastuun kaikesta arjen pyörittämisestä toiselle: "päätä sinä", "ihan sama", "mulle käy kaikki", "en tajunnut", "en muistanut". Joskus voi oikeastikin olla ihan sama, unohtua vahingossa, ei ole mielipidettä. Se on ihan eri asia kuin jos asenne on se, että toinen kyllä hoitaa, minä keskityn vain niihin asioihin, jotka minua kiinnostavat.

[/quote]

Meidän suhteen alussa mies oli se, joka otti luontevasti ja ilolla vetovastuun asioista. Tämä piirre myös hurmasi minut, oli ihanaa kun joku halusi huolehtia minusta! Nyt meillä kolme lasta, masentunut, negatiivinen mies ja minulla lähes kaikki vastuu perheestä -miehellä hyvä jos itsestään. Myös taloudellinen vastuu näyttää lepäävän/ painavan eniten minun harteitani.

Että ei kai näitä asioita oikein voi ennustaa. Ja meillä nimenomaan mies ehdotti lasta.

Tämä ketju on kyllä auttanut laittamaan omia ajatuksiani järjestykseen. Suunnittelin jo vakavasti eroa, mutta katson nyt vielä tämän vauvavaiheen loppuun... Mutta haluaisin niin kovasti, että mies olisi onnellinen, joten jos nyt itse päättäisi lähteä, niin ehkä se olisi jopa helpotus.

Hei

MIksi on tärkeätä että mies on onnellinen?

Mitä itse asiassa haluat?

Tunnetko itse asiassa syyllisyyttä siitä, että mies ei ole onnellinen?

Neuvoisin sinua antamaan miehen olla rauhassa onneton, vaikka samalla vaadit hänen panostustaan perheeseen.

Tee sen sijaan itsesi onnelliseksi (sehän ei liity siihen onko miehesi onnellinen!). Jos rakastat itseäsi ja miestäsikin vielä niin kaikkihan on hyvin.

Anna toiselle rauha olla aikansa onneton. Kyllä se sieltä vielä nousee.

[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 12:09"]

[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 10:05"]

[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 09:36"]

Kyse oli nimenomaan pakollisista velvollisuuksista. Kaikki luettelemasi (viesti 130) extrat ovat täysin vapaaehtoisia, talon rakennuksesta lemmikeihin ja sukulaistytön kaitsemiseen. Kyllä kai jokainen suht kivuttomasti hoitaa ne itse valitsemansa velvollisuudet joista tietää että ne voi lopettaa heti / melko pian jos vain haluaa.

Lapset ovat ihan eri asia, ne kun on tehty niin ne on pakko pakko pakko hoitaa, eikä sitä velvollisuutta pääse pakoon millään. Psykologisesti täysin eri asia, johon reagoimista on hyvin vaikea etukäteen ennustaa. Esim. minä tiedän inhoavani pakkovelvollisuuksia, joten kuten sanoin, ahdistuisin varmasti lapsiperhe-elämästä. Mutta kaikki eivät tunne itseään niin hyvin, ja saattavat tehdä helpostikin virhepäätelmiä sen suhteen miten lapsiperheen velvollisuuksista selviävät.

Ehkä pääpointtina voisi sanoa, että lapsettomassa elämässä on hyvin vähän sellaista jonka pohjalta voisi luotettavasti ennustaa kuinka lapsiperhe-elämän kokee.

--Vela--

[/quote]

Kyse ei oikeastaan ole siitä, kuinka monta minuuttia tai tuntia käyttää pikkuvelvollisuuksien hoitamiseen, vaan asenteesta. Se tulee kyllä ainakin osittain ilmi jo ennen lapsia juuri näissä pienissä asioissa, jotka jonkun on tehtävä. Joillakin asenne on jo valmiiksi se, että miettii, pohtii ja ottaa kantaa vain itseään kiinnostaviin asioihin ja vyöryttää vastuun kaikesta arjen pyörittämisestä toiselle: "päätä sinä", "ihan sama", "mulle käy kaikki", "en tajunnut", "en muistanut". Joskus voi oikeastikin olla ihan sama, unohtua vahingossa, ei ole mielipidettä. Se on ihan eri asia kuin jos asenne on se, että toinen kyllä hoitaa, minä keskityn vain niihin asioihin, jotka minua kiinnostavat.

[/quote]

Meidän suhteen alussa mies oli se, joka otti luontevasti ja ilolla vetovastuun asioista. Tämä piirre myös hurmasi minut, oli ihanaa kun joku halusi huolehtia minusta! Nyt meillä kolme lasta, masentunut, negatiivinen mies ja minulla lähes kaikki vastuu perheestä -miehellä hyvä jos itsestään. Myös taloudellinen vastuu näyttää lepäävän/ painavan eniten minun harteitani.

Että ei kai näitä asioita oikein voi ennustaa. Ja meillä nimenomaan mies ehdotti lasta.

Tämä ketju on kyllä auttanut laittamaan omia ajatuksiani järjestykseen. Suunnittelin jo vakavasti eroa, mutta katson nyt vielä tämän vauvavaiheen loppuun... Mutta haluaisin niin kovasti, että mies olisi onnellinen, joten jos nyt itse päättäisi lähteä, niin ehkä se olisi jopa helpotus.

[/quote]

Allekirjoitan tästä lähes kaikki. Mies on edelleen aloitteellinen, mutta lähinnä vain häntä koskevissa asioissa. Tuntuu että hän antaa itsestään kaikki parhaat puolet työpaikalla, pinnistää lasten kanssa itsestään sitten ne loput energiat. Minulle tai kotitöille ei jää edes rippeitä tai jos jää, niin se tehdään sellaisella marttyyriasenteella. Ettei hänellä ole koskaan omaa aikaa, omia harrastuksia, taas tämäkin jäi hänen harteilleen, pitääkö hänen tehdä tämäkin, eikö kukaan tajua että mies kaipaa omaa tilaa. Tällaista piirrettä hänessä ei todellakaan ollut seurusteluaikoina.

Seurusteluaikoina hän oli meistä jopa se aloitteellisempi osapuoli, se säntillinen ja ääriään myöten luotettava. Teki asiat hyvillä fiiliksillä, oli iloinen ja positiivinen melkein aina.

Shit happens.

Ap.

[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 12:40"]

Hei

MIksi on tärkeätä että mies on onnellinen?

Mitä itse asiassa haluat?

Tunnetko itse asiassa syyllisyyttä siitä, että mies ei ole onnellinen?

Neuvoisin sinua antamaan miehen olla rauhassa onneton, vaikka samalla vaadit hänen panostustaan perheeseen.

Tee sen sijaan itsesi onnelliseksi (sehän ei liity siihen onko miehesi onnellinen!). Jos rakastat itseäsi ja miestäsikin vielä niin kaikkihan on hyvin.

Anna toiselle rauha olla aikansa onneton. Kyllä se sieltä vielä nousee.

[/quote]

Mies on ollut onneton jo varmaankin 8 vuotta. Hänen tyytymättömyytensä säteilee lapsiin. Minun onneni ei ole riippuvainen hänestä, mutta jonkinlainen yhteys on kadonnut kun olen ottanut tietoisesti etäisyyttä hänen tunnelmiinsa, ja en sentään ole kivestä tehty; tottakai toisen epätoivo vaikuttaa minuunkin.

En tiedä rakastanko miestäni tällä hetkellä. Olen vauvavuoden yms uuvuttama ja hän kaipaisi vielä enemmän minun tukeani. Minä kaipaan naurua ja iloa. Olen tukenut, antanut tilaa, etsinyt apua, ottanut vastuuta jne. jo pitkään -miten kauan aikaa minun kannattaa vielä yrittää? Ehkä seuraavan mutkan takana helpottaakin?

Nyt olen siis päättänyt katsoa tämän vauvavuoden loppuun, josko sitten helpottaisi. Jos ei, niin mitä luultavimmin muutan lasten kanssa pois. Hekin ansaitsevat kepoista, iloista ja positiivista perustunnelmaa.