Kumppanin uudet piirteet (perheellistymisen myötä)

Kokemukseni on että lapsiperheen vanhempien täytyy pitää silloin tällöin kahdenkeskistä lomaa. Vähintään muutama päivä kerrallaan ja pari kolme kertaa vuodessa. Että ehtii rentoutua ja keskittyä toiseen. Ei mediaa eikä päihteitä mukaan. Ulkoilua, saunomista, keskustelua, hellimistä... Pitäisi olla lakisääteistä. Vältettäisiin paljon avioeroja ja kärsimystä.

Seksi on tottakai yksi parisuhteen suurimmista kantovoimista, Kannattaa myös muistaa että yhtälailla mies kuin nainenkin joutuu miettimään uutta tilannetta. Vaikka mies ei olekaan fyysisesti raskaana niin kyllä kauhistuttaa nähdä kuinka rumasti ja vähättelevästi tulevat Äidit tulevia Isiä kohtelevat. Yhtäkkiä parisuhteessa on vain nainen joka kärsii ja tarvitsee huomiota. Suomessa tälläinen käytös on todella ylikorostettua nykyään. Mieskin tarvitsee positiivista huomiota, siis muutenkin kuin silloin kun häneltä pyydetään jotakin. Koska viimeksi olet sanonut miehellesi että tuu pian tänne ni mä halaan sua! Ja koska olet ihan vapaaehtoisesti hankkinut jonkun pienen lahjan, jos ei muuta niin suklaapatukan? Eikun naiset odottavat tätä vain itselleen, ensin miehen pitää halata omatoimisesti ja sekin onnistuu vain jos ensin vie roskat ulos?

Mun mies unohtaa järjestelmällisesti joka aamu ottaa roskat mukaansa kun lähtee töihin. Joskus mua vituttaa joskus ajattelen että jaaha. Joskus vien iste joskus pistän ovelle odottamaan kun tulee kotiin. Mutten mä ala jäkättää tai tee siitä elämää suurempaa numeroa. Otan mieluummin halaukset ja kosketuksen kuin miehen joka muistaa aina viedä roskat.

Äkkiseltään tulisi mieleen, että teillä (ja monella muullakin unelmapariskunnalla) juju voikin olla se ettei ennen lasta ole riidelty. Sitten kun lapsi tulee, ja arkipäiväistyminen todella tapahtuu, ei osata riidellä, ja saati keskustella asioista. Mutta hankalahan tuossakin on oikeasti mitään syytä etsiä, joskus vain käy kurjasti. Tämä on vain tällaista omaa mutuiluani siis.

Me ollaan miehen kanssa aina käyty tinkaa kaikesta, oli kyse sitten kotitöistä tai yhteisestä ajasta. Hyvällä tavalla siis, mutta niin että molemmille tuli selväksi ne toisen todellisimmat halut ja tunteet ennen lapsia. Muistan kerran kun tätini sanoi meidän kinastellen (leikkimielisesti), kumman vuoro on keittää kahvit tms, että kuinkahan paljon riitelemme 10 vuoden päästä. No ihan saman verran riidellään, mutta edelleen huumori mielessä ja toista kunnioittaen :) Riidelläkin voi hyvin. Lasten tulon myötä toki molemmat muuttuivat yksilöinä hieman, mutta itse parisuhde säilyi samanlaisena. Edelleen tinkaamme avoimesti jos toinen kokee jonkin epäreiluksi, mutta olemme onnellisia ja suhde on tasapuolinen. En tiedä että onko tällaiset asiat vain tuurista kiinni, mutta itse arvelisin juurikin tuon riitelyn taidon olevan meidän salaisuutemme. Ei tarvitse sisällään kerryttää vihaa toista kohtaan, ja pinnistellä ettei vain alota riitaa turhasta. Kun voi ne pienimmätkin jutut oikeasti keskustella, väitellä tai jopa ihan riidellä, ilman pelkoa siitä että toinen jättää tai käyttää fyysista/henkistä väkivaltaa. Meidän riitely ei siis tosiaan ole mitään nimittelyä tai huutoa, vaan enemmänkin argumentointia.

Toivottavasti teillä muuttuu vielä paremmaksi tilanne. Onhan tuo todella tuttu tarina monelle, että vasta lasten jälkeen paljastuu mikä mies on miehiään. Ja onhan se lapsi oikeasti suuri koetus parisuhteelle, niin suuri ettei sitä voi etukäteen tietää, että miten toinen tai itse reagoi vanhemmuutensa ja kokee parisuhteen sen jälkeen.

Eikö ole ilmeistä, että ap:n mies ei yksinkertaisesti pidä lapsiperhe-elämästä? Tämä ei ole mitenkään harvinaista. Onhan se elämäntapana hyvin erilainen kuin se, mistä moni mies haaveilee. Ap:n mies on saattanut monen muun tavoin haluta vanhemmaksi epärealistisin odotuksin ja ilman selkeää käsitystä siitä, onko lapsiperhe-elämä todella hänestä tyydyttävää vai ei. Hän joutuu nyt kärsimään huonosta itsetuntemuksestaan, ja muu perhe kärsii siinä sivussa.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 16:22"]

Kokemukseni on että lapsiperheen vanhempien täytyy pitää silloin tällöin kahdenkeskistä lomaa. Vähintään muutama päivä kerrallaan ja pari kolme kertaa vuodessa. Että ehtii rentoutua ja keskittyä toiseen. Ei mediaa eikä päihteitä mukaan. Ulkoilua, saunomista, keskustelua, hellimistä...

[/quote]

Kuulostaa lapsettoman viikonlopulta.

Joskus ihmetyttää kun kauniit naiset eivät saa miehiltään huomiota ja seksiä. Meillä onneksi mies joka päivä halailee, suukottelee ja/tai vonkaa. Minä olen sentään ruma ja paksu ja meillä on 2(huonounista)lastakin. Molemmat tekevät kotitöitä oma-aloitteisesti ja aika lailla tasajaolla. Ehkä nämäkin asiat ovat auttaneet pysymään kasassa. 

33 jatkaa vielä... Ehkä kulttuurillakin on siinä mielessä vaikutusta että miehen kotimaassa ei käsitetä ajatusta siitä että joku olisi vapaaehtoisesti sinkku tai lapseton tai eroaisi riitojen tms. vuoksi. 

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 17:50"]

Äkkiseltään tulisi mieleen, että teillä (ja monella muullakin unelmapariskunnalla) juju voikin olla se ettei ennen lasta ole riidelty. Sitten kun lapsi tulee, ja arkipäiväistyminen todella tapahtuu, ei osata riidellä, ja saati keskustella asioista. Mutta hankalahan tuossakin on oikeasti mitään syytä etsiä, joskus vain käy kurjasti. Tämä on vain tällaista omaa mutuiluani siis.

Me ollaan miehen kanssa aina käyty tinkaa kaikesta, oli kyse sitten kotitöistä tai yhteisestä ajasta. Hyvällä tavalla siis, mutta niin että molemmille tuli selväksi ne toisen todellisimmat halut ja tunteet ennen lapsia. Muistan kerran kun tätini sanoi meidän kinastellen (leikkimielisesti), kumman vuoro on keittää kahvit tms, että kuinkahan paljon riitelemme 10 vuoden päästä. No ihan saman verran riidellään, mutta edelleen huumori mielessä ja toista kunnioittaen :) Riidelläkin voi hyvin. Lasten tulon myötä toki molemmat muuttuivat yksilöinä hieman, mutta itse parisuhde säilyi samanlaisena. Edelleen tinkaamme avoimesti jos toinen kokee jonkin epäreiluksi, mutta olemme onnellisia ja suhde on tasapuolinen. En tiedä että onko tällaiset asiat vain tuurista kiinni, mutta itse arvelisin juurikin tuon riitelyn taidon olevan meidän salaisuutemme. Ei tarvitse sisällään kerryttää vihaa toista kohtaan, ja pinnistellä ettei vain alota riitaa turhasta. Kun voi ne pienimmätkin jutut oikeasti keskustella, väitellä tai jopa ihan riidellä, ilman pelkoa siitä että toinen jättää tai käyttää fyysista/henkistä väkivaltaa. Meidän riitely ei siis tosiaan ole mitään nimittelyä tai huutoa, vaan enemmänkin argumentointia.

Toivottavasti teillä muuttuu vielä paremmaksi tilanne. Onhan tuo todella tuttu tarina monelle, että vasta lasten jälkeen paljastuu mikä mies on miehiään. Ja onhan se lapsi oikeasti suuri koetus parisuhteelle, niin suuri ettei sitä voi etukäteen tietää, että miten toinen tai itse reagoi vanhemmuutensa ja kokee parisuhteen sen jälkeen.

[/quote]

Paljastuu, mikä mies on miehiään, mutta varmasti paljastuu myös se, mikä nainen on naisiaan. Ja aloitukseen liittyen, en ihmettele että nainen tuntee itsensä petetyksi, kun mies muuttuu osallistuvasta passiiviseksi. Tuollaisissa tapauksissa ei voi etukäteen tietää. Mutta sitä ihmettelen, että miten joku odottaa, että vapaamatkustajamies muuttuu lapsen synnyttyä yhtäkkiä osallistuvaksi.

Ja jos mies on huomannut, ettei lapsiperhe-elämä ole hänen juttunsa, niin se on voivoi. Jos hän on kerran lapset halunnut ja saattanut maailmaan, niin hänen tehtävänsä on huolehtia heistä ja yrittää olla hyvä isä, eikä vältellä velvollisuuksiaan. Mitä jos äidistä tuntuisi samalta? Mihin ne lapset sitten laitetaan?

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 18:18"]

Ja jos mies on huomannut, ettei lapsiperhe-elämä ole hänen juttunsa, niin se on voivoi. Jos hän on kerran lapset halunnut ja saattanut maailmaan, niin hänen tehtävänsä on huolehtia heistä ja yrittää olla hyvä isä, eikä vältellä velvollisuuksiaan.

[/quote]

Näinhän se tietysti on. Mutta kun ihminen on perustavanlaatuisella tavalla tyytymätön omaan elämäntilanteeseensa, ei hän yksinkertaisesti kykene olemaan niin hyvä vanhempi, kumppani ja ihminen kuin pitäisi. Omien arvojen vastainen elämä heikentää jo ihan kognitiivisia taitojakin. -31

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 18:26"]

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 18:18"]

Ja jos mies on huomannut, ettei lapsiperhe-elämä ole hänen juttunsa, niin se on voivoi. Jos hän on kerran lapset halunnut ja saattanut maailmaan, niin hänen tehtävänsä on huolehtia heistä ja yrittää olla hyvä isä, eikä vältellä velvollisuuksiaan.

[/quote]

Näinhän se tietysti on. Mutta kun ihminen on perustavanlaatuisella tavalla tyytymätön omaan elämäntilanteeseensa, ei hän yksinkertaisesti kykene olemaan niin hyvä vanhempi, kumppani ja ihminen kuin pitäisi. Omien arvojen vastainen elämä heikentää jo ihan kognitiivisia taitojakin. -31

[/quote]

Omien arvojen vastainen? Muuttuiko ne arvot lapsen synnyttyä yhtäkkiä? Arot lienevät aika pysyviä. Kuulostaa, että tässä ketjussa kuvatuissa tapuksissa ei ole edes halua yrittää muuttaa omaa asennettaan ja tarttua härkää sarvista, vaan pakoilla ja vältellä vastuuta. Vastuuta, joka on ihan täysin seurausta omista valinnoistaan. Vieläpä asiassa, jota ei voi perua ja muuttaa, vaikka kuinka kaduttaisi ja vituttaisi.

Kunnon mies kunnioittaa myös sitä äitiä vaimossaan. En voisi rakastaa miestä, jos hän rakastaisi minua vain jos jättäisin lapset kakkossijalle häneen verrattuna. Sellainen mies ei ole kasvanut aikuiseksi vielä vaan kokee omat lapsensa kilpailijoikseen. Valitettavasti ehkä jopa enemmistö miehistä ei koskaan kasva henkisesti isiksi (eivätkä osaa rakastaa naista, joka laittaa yleensä luonnostaan aina lapset etusijalle).

Valitettavan harva mies edes tajuaa käyttäytyvänsä kuin kusipää silloin kun lapset ovat pieniä. Tai tajuaa, mutta ei voi sille mitään, koska ne esiin nousevat mustasukkaisuuden ym. tunteet ovat niin "alkukantaisia" sieltä omasta lapsuudesta (poika huomaa, että äiti onkin isän kanssa eikä voi koskaan saada äitiä omaksi).

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 21:38"]

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 20:46"]

Ei tuo numeron 31 lainaaman viestin kirjoittaja ole tosissaan! Viestihän on suorastaan viiltävän ironinen. Siinä nimenomaan pilkallisesti tuodaan esiin, miten absurdia ja epäreilua on ap:n kuvaileman kaltaisessa tilanteessa keskittää empatia juuri isään ja todeta, ettei onneton mies (jonka onnettomuus johtuu perhe-elämään kohdistuvasta perustavanlaatuisesta tyytymättömyydestä) voi olla hyvä isä ja ettei keneltäkään voi edellyttää arvojensa vastaista elämää. Silloinhan tulee todenneeksi myös, että naisen tulisi sitten kestää tyytymättömyys ja olla hyvä äiti tyytyättömyydestä huolimatta. Jos nimittäin hyväksytään se, ettei miestä voi tämän itsensä takia pakottaa sitoutumaan elämään, jonka tämä (vastoin omia odotuksiaan) kokee arvojensa vastaiseksi, täytyy hyväksyä myös se, että tilanteessa naiselle ja äidille lankeaa vastuu perheestä. 

[/quote]

Ymmärrän kyllä ironian. En vain ole samaa mieltä viestistä, jota ironialla yritetään kommunikoida. Mistään, mitä sanoin miehen tilanteesta, ei seuraa, että odottaisin naiselta enemmän. Myös nainen voi "erehtyä äitiyteen" eli ryhtyä vanhemmaksi vääristä lähtökohdista ja huomata, että se tekee hänen elämästään kurjaa. Kumpaakaan vanhempaa ei tosiaan voi pakottaa olemaan hyvä vanhempi. -31

[/quote]

Keneltä sitten voidaan odottaa ja mitä paikkaamaan miehen panostusta? Sitä se tarkoittaa, jos toinen luistaa vastuusta. Koska jonkun on pyöritettävä perheen arkea.

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 21:38"]

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 20:46"]

Ei tuo numeron 31 lainaaman viestin kirjoittaja ole tosissaan! Viestihän on suorastaan viiltävän ironinen. Siinä nimenomaan pilkallisesti tuodaan esiin, miten absurdia ja epäreilua on ap:n kuvaileman kaltaisessa tilanteessa keskittää empatia juuri isään ja todeta, ettei onneton mies (jonka onnettomuus johtuu perhe-elämään kohdistuvasta perustavanlaatuisesta tyytymättömyydestä) voi olla hyvä isä ja ettei keneltäkään voi edellyttää arvojensa vastaista elämää. Silloinhan tulee todenneeksi myös, että naisen tulisi sitten kestää tyytymättömyys ja olla hyvä äiti tyytyättömyydestä huolimatta. Jos nimittäin hyväksytään se, ettei miestä voi tämän itsensä takia pakottaa sitoutumaan elämään, jonka tämä (vastoin omia odotuksiaan) kokee arvojensa vastaiseksi, täytyy hyväksyä myös se, että tilanteessa naiselle ja äidille lankeaa vastuu perheestä. 

[/quote]

Ymmärrän kyllä ironian. En vain ole samaa mieltä viestistä, jota ironialla yritetään kommunikoida. Mistään, mitä sanoin miehen tilanteesta, ei seuraa, että odottaisin naiselta enemmän. Myös nainen voi "erehtyä äitiyteen" eli ryhtyä vanhemmaksi vääristä lähtökohdista ja huomata, että se tekee hänen elämästään kurjaa. Kumpaakaan vanhempaa ei tosiaan voi pakottaa olemaan hyvä vanhempi. -31

[/quote]

Niin. Yritin lähinnä sanoa, ettei numeron 100 kommentin ajatuksessa ("Voivoi miesrassukkaa kun stressaa eikä VOI olla hyvä isä. Äidin on aina pakko jaksaa ja olla hyvä äiti, käydä töissä ja hoitaa koti ja lapset.") mielestäni ole mitään kovin ankaraa ja epärealistista, sillä käsittääkseni kyseisessä komentissa pyritään nimenomaan ilmaisemaan se, ettei kukaan, ei mies eikä nainen, ole automaattisesti kaiken kestävä ja jaksava vanhempi eikä tällaista ylivertaista jaksamista voi keneltäkään edellyttää.

On siis totta, ettei ketään voi pakottaa olemaan hyvä vanhempi eikä kenestäkään tule hyvää vanhempaa jonkun ulkopuolisen tahon painostamana. Mitä siis voidaan tehdä tilanteessa, jossa puolisostaan joutuu tämän tosiasian toteamaan? Jos minä joudun vastakkain sen faktan kanssa, etten voi eikä minulla ole oikeutta pakottaa puolisoani sellaiseen vanhemmuuteen, joka minusta on hyvää eli osallistuvaan ja perhe-elämästä vastuun jakavaan vanhemmuuteen, mitä voin tehdä? Tulisiko minun hyväksyä puolisoni vajavaisuus ja kyvyttömyys tässä yhdessä suhteessa lähtökohtaisesti vain osaksi hänen persoonallisuuttaan ja arvojaan ja siten hyväksyä se, että minä olen vanhemmista se, joka lopulta tarjoaa yhteisille lapsillemme osallistuvaa, pitkäjänteistä vanhemmuutta ja toimivan kotiarjen?

Myönnän, että minun on erittäin vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että kumpaakaan vanhempaa ei voi pakottaa olemaan hyvä vanhempi, lähtökohdaksi sellaisessa perheen kriisitilanteessa, jossa jompi kumpi vanhemmista tajuaa lasten synnyttyä, ettei perhe-elämä olekaan omien ihanteiden mukaista. Minusta yhteinen päätös tehdä lapsia luo siitä itse tilanteesta ja olosuhteista pakottavia. Koska lapset on tehty, on lapsista kannettava täysi vastuu. Tämä vanhemman on mielestäni pakko tehdä. Siis eettiseltä kannalta. Mikään muu kuin kuolema ei tietysti ole absoluuttisen pakollista, mutta tässä tapauksessa puhunkin lähinnä ihmisen etiikkaan perustuvasta toiminnasta, moraalista.

-105

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 15:52"]

Parisuhteessa kun on aina osattava tukea ja laittaa niitä omia tarpeita syrjään toisen hyväksi edes joskus. 

Onko tämä mielestäsi nyt se tilanne, kun minun pitäisi osata tukea ja laittaa omia tarpeitani syrjään? Antaa miehelle tilaa? Jos hänellä nyt jokin "kriisi" on meneillään.

Ap.

[/quote]

Kertomasi perusteella olet jo tehnyt niin. Olet keskustellut, antanut tilaa, yrittänyt terapiaa. Nyt on mielestäni miehen vuoro. Nyt pitäisi hänen itse löytää tiensä onnelliseksi annettujen puitteiden sisällä. 

En pidä siitä ajatuksesta, että joku toinen tekee onnelliseksi ja jos jokin ei huvita, niin sen saa jättää taakseen. Minusta avain miehen onneen ei ole ap:n käsissä. Hän on itse elämänsä valinnut, joten valittamisen sijaanpitäisi löytää ne ilopilkut ja tehdä elämästä omannäköistä valinnoistaan vastaten. Ap:n pitäisi luovuttaa eikä enää kannatella perhettä yksin. Ehkä mihen silmät avautuisivar, kun ap eräänä päivänä työntää miehelle matkalaukun ja toteaa, että on kyllästynyt katsomaan marttyyriä, joka ei osaa arvostaa perhettään. Menköön nyt sinne sinkkukavereiden luo, kun niitä kerta arvostaa, muu perhe pärjää ilman suunriiputtajaakin. 

Näin mies joutuisi sen tosiseikan eteen, ettei ehkä tosiasiassa haikailekaan sinkkuelämää eikä pahan olon syy ole perhe vaan jokin aivan muu.

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 22:29"]

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 15:52"]

[/quote]

En pidä siitä ajatuksesta, että joku toinen tekee onnelliseksi ja jos jokin ei huvita, niin sen saa jättää taakseen. Minusta avain miehen onneen ei ole ap:n käsissä. 

[/quote]

Komppi tälle. Jos elämässä on ollut mahdollista itse tehdä omat ratkaisunsa, on viime kädessä itse myös vastuussa onnellisuudestaan. Olosuhteet voivat vaihdella, mutta ainakin suhteellisen vakaissa ja perusturvallisissa oloissa jokainen on vapaa valitsemaan oman suhtautumistapansa olosuhteisiin. Kriisistä selviytymisen yksi vaihe voi olla se, että pohtii sitä, mikä muiden toiminnassa on sellaista, että se aiheuttaa itsessä negatiivisiä tunteita, mutta tästä vaiheesta olisi kaiketi ihan terveellistä ponnistaa oivallukseen siitä, että onnellisuus ja onnettomuus ovat tunteita, joita kukaan toinen ei voi laittaa toisen sisälle. Ei tietenkään ole aivan helppoa vain päättää olla onnellinen, mutta omiin elämänvalintoihin liittyvän vastuun pakoilu ei sekään ole ratkaisu.

[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 15:58"]

[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 13:30"]

Ihmiset odottavat liikaa elämältä eivätkä ymmärrä, että onni on itsestä kiinni. 

[/quote]

Pikemminkin ihmiset tekevät oman onnellisuutensa kannalta aivan vääriä ratkaisuja. Sairauksille ja onnettomuuksille nyt ei voi mitään, mutta elämän ei muuten tarvitse olla mitenkään erityisen raskasta, jos ei halua sitä sellaiseksi tehdä. Minusta elämän kuuluu olla pääsäätöisesti mukavaa, ja sellaiseksi olen oman elämäni myös järjestänyt. Minulla ei ole lapsia, enkä myöskään ryhtyisi omaishoitajaksi.

[/quote]

Ootko sinkku vai parisuhteessa?

[quote author="Vierailija" time="04.11.2013 klo 12:54"]

Meillä ei mennyt noin, ja ainakin kuvittelen sen johtuvan siitä, että mieskin on ollut lasten kanssa pitkään kotona. Molemmilla on siis kokemusta siitä, millaista on olla kotivanhempi ja työssäkäyvä vanhempi. Se tukee kivasti parisuhdettakin. Ja ymmärrystä sitä toista kohtaan. :)

[/quote]

Meillä on myös mennyt noin. Meillä on kolme lasta, 5, 8 ja 10-vuotiaat. Mies on hoitanut jokaista kotona, sillä ensimmäiset 6 vuotta minä tein töitä 3pv/vko, joista 2 viikonloppuisin. Näin lapset sai kasvaa kotona, molemmilla oli sekä taloudellista vastuuta perheestä, että sitten sitä hoitovastuuta kodista ja lapsista. Näin ollen meillä ei koskaan tarvinnut riidellä kummalla on rankempaa tai kuka elättää ja ketä.

Meillä on myöskin aina ollut selvää, että kummallakin on oikeus omiin harrastuksiin ja menoihin. Minä käyn 2-3krt vko työpäivän jälkeen jumpassa tai tapaamassa ystäviäni, ja mies hoitaa tuolloin lasten harrastuskuljetuksia. Mies puolestaan harrastaa muutaman tunnin viikonloppuisin, ja käy aamuisin ennen töitä lenkillä. Ja kyllä, sitä perheaikaakin jää ihan kivasti, varsinkin kun meillä käy siivooja : )

Mutta ap:n kysymykseen: meilläkin pikkulapsiaika oli raskasta. Meillä oli perheessä ja lähipiirissä rankkoja sairauksia ja niihin rankkoja hoitoja. Lisäksi rakensimme talon kun lapset oli ihan pieniä, pienin vauva. En IKINÄ suosittelisi sitä kenellekään, ei ole sen arvoista. Meillä asiaan ei liittynyt muuta kuin ne klassiset ruuhkavuodet, onneksi olemme molemmat aina olleet sitoutuneita perheeseemme ja toisiimme.

Tällä hetkellä elämme vaihetta, jossa meidän pitäisi oikeasti alkaa taas enemmän kiinnostua toisistamme ja lähentyä kunnolla. Nyt on taas aikaa katsoa sitä omaa puolisoa ja muistaa ne hyvät asiat mihin aikoinaan rakastui.

sille vastaus joka puhui miehen kanssa keskustelleensa suhteen alussa miten reagoi vakavissa tilanteissa. Olen sen sata kertaa käynyt mielessäni miten reagoin kun läheinen ystävä kuolee. Kuvittelin että toimin hyvin ja rauhallisesti en hajoa en mitään.

Sairastuin psykoosiin ja mieheni pysyi rinnalla onneksi kiitos hänelle siitä! 

Reagointi on reagointia ja siihen ei ihan noin vain voi vaikuttaa. Jos todella yrität kontrolloida kaikkea noin ei ole ihmekkää, ettei miehesi mihinkään reagoi koska sinä määräät mitä hän saa tehdä ja mitä ei.

Ei tulis mieleenkää 5 treffeillä kysyä mitä mies tekee jos sairastun syöpään? 

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:31"]

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:19"]

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:06"]

No jos oletetaan, ettei mieheni pidä (vastoin kaikkia ennakkokäsityksiä ja -oletuksia) lapsiperhe-elämästä, mitä minä voin tehdä?

1) Tasoitella hänen elämäänsä mahdollisimman helpoksi, olla nalkuttamatta, antaa mennä, antaa nauttia siis herkut kakun päältä. Lapsista hän kyllä nauttii. -> olisin itse onneton ja marttyyri.

2) Vaatimalla vaatia häntä mukaan yhteiseen toimintaan, yhteisiin askareisiin, panostamaan taas meidän parisuhteeseen.

 --> Hän ehkä ahdistuisi entisestään?

Onko tässä väjäämättä edessä vain pahaa mieltä ja ero? :( Vai helpottaako tämä ajan kanssa?

Ap.

[/quote]

Mitä tarkoitat, ettei hän pidä lapsiperhe-elämästä, jos hän kuitenkin lapsista nauttii?

[/quote]

En tiedä, oletan vain. Lasten kanssa hän viihtyy hyvin, silloin kun on kotona. Suurimman osan ajasta hän on kuitenkin (yli)töissä.

Hän ihannoi ääneen lapsettomien sinkkuystäviensä elämää, harrastuksia, asuntoja, autoja, matkoja, naisseikkailuja yms.

Hän vertaa elämäänsä paljon aikaan ennen lapsia, jopa aikaa ennen minua.

Nyt on kuulemma elämä pelkkää suorittamista ja stressiä, töitä on tehtävä perheen takia. Itselle tulee välillä vähän syyllinen olo, että minäkö menin hänen elämänsä pilaamaan, vaikka siis parisuhteemme oli mitä mainioin ennen lapsia! Ja ne asiat, mitkä parisuhteessamme joskus toimivat (seksi, kokkaaminen yhdessä, yhdessä urheilu, leffojen katseleminen, lyhyet viikonloppureissut) eivät innosta häntä enää. Vaikka kaikkia näitä onnistuisimme yhä aina silloin toteuttaa.

Olen yrittänyt miehelle sanoa, että ehkä suhteemme oli niin hyvä ennen ihan jo sen takia, ettö arki oli niin helppoa, suhde toimi omalla painollaan. Nyt pikkulapsiperhearjessa sen eteen olisi nähtävä vähän töitä, yrittää. Mies on sitä mieltä, että asioiden pitäisi sujua omalla painollaan, myös meidän suhteemme. Ihan kuin se olisi kaikki tai ei mitään, joko loistava ja helppo suhde tai ei sitten suhdetta lainkaan.  

[/quote]

Mun mielestäni kuulostaa siltä, että sulla on itsekäs, lapsellinen ja tunnetaidoiltaan kehittymätön mies. Joo, on normaalia, että lapsen/lasten syntymän jälkeen on kriisiä siitä omasta ajasta ja muuttuneesta elämäntilanteesta. Mutta siitä kyllä pääsee normaali ihminen yli, eikä jää siihen rypemään ja pakene ongelmiaan menneisyyden ihannointiin.

Mun mielestäni sun tehtävä ei ole siloitella arkea ja elämää miehellesi. Mä en nyt ihan saanut edes selvää, oletko vielä kotona, vai työelämässä? Jos olet työelämässä, olet täysin oikeutettu edellyttämään mieheltä kotityötaakan jakamista. Jos teillä on varaa, siihen voi myös ostaa apua ulkopuolelta. Meiltä on yksi todela iso stressi pois harteilta, kun meillä käy siivooja.

Mutta jos viestit miehellesi, että hän on perheessänne uhri, jota pitää paapoa, ettei hän vain masennu, sellaiseksi hän varmasti myös heittäytyy.

Ei kahden terveen lapsen perheen pyörittäminen ole mitään rakettitiedettä tai äärimäisen rankkaa, jos siihen osallistuu kaksi aikuista ihmistä. Molemmilla voi olla harrastuksia ja omia menoja, se on reilua ja tasapuolista.

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:58"]

[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 12:48"]

kannattaisi miettiä etukäteen tai sitten sopeutua tilanteeseen ja etsiä niitä hyviä puolia.

[/quote]

Olisihan se hienoa, jos voisimme aina sopetutua ja pärjätä epämiellyttävissä tilanteissa.Olisi kaikkien kannalta parasta, jos ap:n mies voisi vain todeta: "Huh, tämä on kyllä ihan erilaista kuin kuvittelin. Tämä on todella vaikeaa ja ikävää. En halua olla vanhempi enkä halua elää tällaista elämää. Mutta keskityn nyt hyviin puoliin ja opettelen nauttimaan tai ainakin sietämään tätäkin."

Tämä ei vain välttämättä onnistu. Ihmisen kyky säädellä omia tunteitaan ja ajatuksiaan ei ole niin hyvä kuin jotkut tässäkin ketjussa olettavat. Ja tunteet ja ajatukset tunnetusti heijastuvat myös ihmisen käyttäytymiseen. Onneton mies ei voi olla hyvä isä. -31

[/quote]

No jaa... En nyt ihan noinkaan asiaa näkisi.

Musta tuntuu, että näissä ketjuissa esiin tulevat miehet eivät oikeasti ole juurikaan onnistuneet eriyttämään ahdistuksen kohteitaan.  Kun ei se elämä lopu siihen lasten syntymään. Sen jälkeen voi edelleen elää hyvää elämää, ja tehdä niitä asioita kuin ennenkin. Aivan erityisesti, jos kyseessä todella on kahden terveen lapsen perusperhe.

Se mua tässä jotenkin ihmetyttää, että eikö ihmiset osaa arvostaa niitä ihmissuhteita, joita omat lapset tarjoaa? Siis eikö ihmiset osaa kasvattaa lapsistaan mukavia ihmisiä, joiden kanssa on kiva olla? Eikö osaa nähdä niitä ainutlaatuisia persoonia, joita siellä kodissa asuu?

Mä vietin tänään iltaa kahden vanhemman poikani kanssa, kun kuopus on yökylässä ja mies reissussa. Vitsit meillä oli taas kivaa, ovat ihan mahtavia tyyppejä! Olen niin onnellinen, että mulla on näin lähellä näin ihania ihmisiä, omia lapsiani! ja kyllä, lasken hyvin ison osan heidän mukavuudestaan meidän kotikasvatuksen piikkiin.

Sen olen itse huomannut, että on perhe-elämässä joitain asioita, jotka ei itsellekään ole olleet mieluisia, kuten poikien urheiluharrastuksiin liittyvät asiat. Aikani yritin niitä vältellä, ja aina ne tuntuivat ahdistavilta taakoilta. Sitten päätin jo ihan lasten itsensä takia heittäytyä kunnolla messiin. Ja arvatkaas mitä? Se onkin tosi kivaa!

Vanha totuus on se, että siihen kiintyy, jota hoitaa. Jos perheen työnjako on aina tuo perinteinen nainen hoitaa kodin ja lapset ja mies vaan sen alati kasvavan taloudellisen taakan, ei ole mikään ihme, että koko perhe voi huonosti. Mieshän saa pelkkää paskaa osakseen: väsyneen, kiukkuisen vaimon, kirkuvat etäiset lapset ja aina vaan rankemman taloudellisen vastuun. Juuri tästä syystä esim. se 6+6+6 malli on ehdottomasti perheiden hyväksi toimiva kht-malli.

Mä en henk. koht. tiedä yhtään perhettä jossa vanhemmuus on kunnolla jaettu ( ei mikään isäkuukauden pitäminen riitä mihinkään), jossa menisi näin huonosti kuin tämän ketjun perheillä. Miettikääpä naiset sitä, kun haaveilette niistä pitkistä kotiäitivuosista sisäänpäin käpertyen...