Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kumppanin uudet piirteet (perheellistymisen myötä)
04.11.2013 |
Täällä on moneen otteeseen kirjoitettu pattitilanteista, joihin on parisuhteissa ajauduttu lasten syntymän myötä. Useampi vastaaja on kuitenkin ihmetellyt sitä, miten aloittaja on alunperinkään mennyt sellaisen kumppanin kanssa yhteen. Ihmiset eivät kuulemma muutu.
Olen itse yrittänyt pohtia, että mitä varoitusmerkkejä olisi ollut nähtävillä jo ennen lapsia, olisiko minun pitänyt huomata jotain. En parhaallakaan yrityksellä oikein ymmärrä, mitä olisi pitänyt nähdä.
Ennen lapsia meidän suhteemme oli oikeastaan loistava. Tasapuolinen, kotityöt menivät aika lailla tasan, seksielämä tyydytti molempia osapuolia. Molemmilla oli harrastuksia, niin omia kuin yhteisiäkin. Kunnianhimoa löytyi töiden suhteen, mutta kumpikaan ei juurikaan tehnyt ylitöitä. Ilmassa oli koko ajan flirttiä, riitoja ei juurikaan ollut. Perheen perustaminen oli yhteinen haave. Positiivinen raskaustesti sai miehen kyyneliin.
Kahden lapsen ja viiden vuoden jälkeen parisuhteemme on kuin pause-tilassa. Kotityöt ovat 90% minun vastuullani. Seksiä meillä ei enää juurikaan ole, lähinnä siksi ettei mies enää halua. Mies, joka ennen naureskeli ihmisille, jotka istuivat kaikki illat toimistolla, istuu siellä nykyään itse. Kaikki yhteiset harrastukset ovat jääneet, eikä mies enää halua käyttää vapaa-aikaansa minun kanssa. Mies haaveilee ajasta ennen perhettään, puhuu ylisanoin sinkkukavereistaan, jotka voivat mennä ja elää kuten tahtovat. En oikein ymmärrä miten olemme tähän tilanteeseen ajautuneet, me joilla oli monen mielestä kadehdittava suhde.
Paikoitellen on sellainen tunne, etten tunnista miestä enää samaksi ihmiseksi. Sisäpiirivitsit ovat vähentyneet, kosketusta ei juurikaan ole. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta mikään ei ole hyvin. Emme enää haaveile oikein mistään yhdessä, tuntuu että miehen haaveet ovat hänen omaansa, liittyvät häneen itseensä.
Mitä minun olisi pitänyt nähdä ennen kuin perustimme perheen? Toimia toisin, miten?
Mies on 36-vuotias, eli lapset on saatu kolmekymppisinä, ei keskenkasvuisina.
Miten te muut? Tuliko lasten myötä kumppanista ja parisuhteesta uusia piirteitä esille? Muuttuiko toinen? Muutuitko sinä? Vai olisiko nämä piirteet olleet nähtävissä jo ennen perheellistymistä?
Kommentit (233)
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 13:04"]
Avomiehelläni on 2 lasta edellisestä liitostaan. Minulla ei ole lapsia, enkä todellakaan niitä aio mieheni kanssa haluta, sillä tiedän, että se tuhoaisi suhteemme, kuten kävi miehelleni ja hänen ex-vaimolleen. Minulle mieheni on kertonut, että lasten myötä avioliitossa kaikki muuttui ilottomaksi, ei ollut vaimon kanssa enää mitään yhtenäisyyden tunnetta ja seksielämä väheni olemattomiin vaimon tahdosta. Vaimo määräsi kaiken kotona ja mies jäi täysin statistin rooliin.
He erosivat 3 vuotta sitten, nyt asumme miehen kanssa yhdessä, lapset vuoroasuu meillä ja äidillään 50/50. Nyt mies on todella vastuuntuntoinen ja iloinen isä, kun saa päättää asioista ja ottaa vastuuta lapsista ja kodista. Itselleni tämä sopii hienosti, enkä uskaltaisi riskeerata elämäämme haluamalla yhteistä lasta. Miehen lapset ovat jo "helpossa iässä", 5v. ja 7v. ja on ihanaa, kun meillä on myös kahdenkeskeistä aikaa runsaasti, kun lapset ovat äitinsä luona.
[/quote]
Kuten tämäkin esimerkki näyttää, ei se ole lasten hylkäämistä, jos eroaa. Kommentti sille velalle, joka tuolla aiemmin sanoi, ettei miehellä ole enää kuin huonoja vaihtoehtoja jäljellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.11.2013 klo 04:49"]
Ootko sinkku vai parisuhteessa?
[/quote]
Olen naimisissa.
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 12:09"]
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 10:05"]
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 09:36"]
Kyse oli nimenomaan pakollisista velvollisuuksista. Kaikki luettelemasi (viesti 130) extrat ovat täysin vapaaehtoisia, talon rakennuksesta lemmikeihin ja sukulaistytön kaitsemiseen. Kyllä kai jokainen suht kivuttomasti hoitaa ne itse valitsemansa velvollisuudet joista tietää että ne voi lopettaa heti / melko pian jos vain haluaa.
Lapset ovat ihan eri asia, ne kun on tehty niin ne on pakko pakko pakko hoitaa, eikä sitä velvollisuutta pääse pakoon millään. Psykologisesti täysin eri asia, johon reagoimista on hyvin vaikea etukäteen ennustaa. Esim. minä tiedän inhoavani pakkovelvollisuuksia, joten kuten sanoin, ahdistuisin varmasti lapsiperhe-elämästä. Mutta kaikki eivät tunne itseään niin hyvin, ja saattavat tehdä helpostikin virhepäätelmiä sen suhteen miten lapsiperheen velvollisuuksista selviävät.
Ehkä pääpointtina voisi sanoa, että lapsettomassa elämässä on hyvin vähän sellaista jonka pohjalta voisi luotettavasti ennustaa kuinka lapsiperhe-elämän kokee.
--Vela--
[/quote]
Kyse ei oikeastaan ole siitä, kuinka monta minuuttia tai tuntia käyttää pikkuvelvollisuuksien hoitamiseen, vaan asenteesta. Se tulee kyllä ainakin osittain ilmi jo ennen lapsia juuri näissä pienissä asioissa, jotka jonkun on tehtävä. Joillakin asenne on jo valmiiksi se, että miettii, pohtii ja ottaa kantaa vain itseään kiinnostaviin asioihin ja vyöryttää vastuun kaikesta arjen pyörittämisestä toiselle: "päätä sinä", "ihan sama", "mulle käy kaikki", "en tajunnut", "en muistanut". Joskus voi oikeastikin olla ihan sama, unohtua vahingossa, ei ole mielipidettä. Se on ihan eri asia kuin jos asenne on se, että toinen kyllä hoitaa, minä keskityn vain niihin asioihin, jotka minua kiinnostavat.
[/quote]
Meidän suhteen alussa mies oli se, joka otti luontevasti ja ilolla vetovastuun asioista. Tämä piirre myös hurmasi minut, oli ihanaa kun joku halusi huolehtia minusta! Nyt meillä kolme lasta, masentunut, negatiivinen mies ja minulla lähes kaikki vastuu perheestä -miehellä hyvä jos itsestään. Myös taloudellinen vastuu näyttää lepäävän/ painavan eniten minun harteitani.
Että ei kai näitä asioita oikein voi ennustaa. Ja meillä nimenomaan mies ehdotti lasta.
Tämä ketju on kyllä auttanut laittamaan omia ajatuksiani järjestykseen. Suunnittelin jo vakavasti eroa, mutta katson nyt vielä tämän vauvavaiheen loppuun... Mutta haluaisin niin kovasti, että mies olisi onnellinen, joten jos nyt itse päättäisi lähteä, niin ehkä se olisi jopa helpotus.
[/quote]
Mustavalkoisuudesta puheen ollen... ;)
En mäkään nopeusrajoitusten mukaan aja siksi, että olisin varma, ettei voi tapahtua onnettomuutta. Vaan siksi, että teen sen minkä itse pystyn, minimoidakseni onnettomuuden mahdollisuuden.
Kyse on siitäkin, kenen vastuulla tilanne on. Jos tällaiset pariskunnat joskus päätyvät eroon, on suhteen toinen osapuoli omalta osaltaan hoitanut asiat siihen asti, mihin on pystynyt. Ja jos vastuukin jätetään pois, niin totuushan on silti se, että ei kukaan oikein voi ulkopuolelta tuoda onnea, jos ei itsekään siihen joko pysty, tai halua ottaa vastuuta.
Mutta sun tapauksessa, jos on kyse vain vauva-ajasta, niin kannattaa kyllä odottaa se ohi ja katsoa sitten tilanne uudestaan. Se on niin häviävän lyhyt aika elämässä, ei sen perusteella kannata vielä vetää lopullisia johtopäätöksiä siitä, mitä elämältään haluaa. Moni parisuhde muuttuu sen jälkeen ja on ihan onnellinen (tai jopa onnellisempi) sen parin vuoden jälkeen.
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 08:24"]
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 05:47"]
[quote author="Vierailija" time="05.11.2013 klo 11:40"]
]Minustakin tämä on niin itsestäänselvää, että ihan turha etsiä syitä muualta. Mies on halunnut lapsia, kyllä, mutta lasten tekemisen jälkeen huomannut ettei lapsiperhe-elämä olekaan sellaista kuin hän kuvitteli.
Ja nyt ahdistaa, vituttaa, harmittaa, ja varmasti vielä päälle hirveän huono omatunto siitä kun ei osaakaan nauttia asiasta jonka itse on halunnut. Ja kun kyseessä todellakin on asia josta ei oikein ole poispääsyä (paitsi ero ja lasten hylkääminen, ei kovin hieno vaihtoehto) se varmasti vielä moninkertaistaa ahdistuksen ja noidankehän tunteen. Elämä on "paskaa" mutta muutkin vaihtoehdot ovat huonoja, joten minkäs teet muuta kuin ahdistut, ihan normaali ja ymmärrettävä reaktio.
Eipä siinä muuta voi tehdä kuin odottaa että lapset kasvaa, kiire ehkä hellittää ja mies saa takaisin elämän josta pitää enemmän.
T. Vela, joka liian hyvin osaa kuvitella vastaavan skenaarion omalle kohdalleen, ja siinä onkin suurin syy miksi en missään nimessä halua lapsia.
[/quote]
[/quote]Minä näen sen sinkkukaverien elämästä haaveilunkin yhtenä oireena siitä, että mies ei ole tyytyväinen nykyelämäänsä ja etsii (ainakin alitajuisesti) pakokeinoa tilanteesta. Jos ei olisi vaimoa, ei olisi lapsia, ei olisi lapsiperhe-elämää.. sinkkukaverien seikkailut voivat näyttää paljon kivemmalta vaihtoehdolta, tienhaaralta jonne hän ehkä olisi sittenkin halunnut kääntyä.
Aika moni tekee sen toisenkin lapsen, vaikka ekan jälkeen huomaisi ettei nyt oikein olekaan mun juttu. Pitäähän se olla sisarus, samassahan ne menee, tehdään nyt samaan "vahinkoon" jne jne. Kyllä tekosyitä löytyy, ja ikävä kyllä jotkut tekevät vielä enemmänkin kuin kaksi lasta vaikka selkeästi ekan jälkeen olisi pitänyt älytä jättää siihen.
Ja nii-in, nimenomaan edes eroamalla (vaimosta) ei lapsista pääse kokonaan eroon. Siksi tilanne voikin tuntua toivottamalta, kun ei ole mitään keinoa painaa "eiku" nappia ja palata alkutilanteeseen jossa oli vain kiva aikuisten parisuhde ilman lapsiperhe-elämän rasituksia. Tai että olisi edes oma elämä ilman lapsia. Täydellinen umpikuja, ilman pakoonpääsyä. Kuten sanoin, ihmekös jos ahdistaa.
[/quote]
No tuon toisen velan kommentit kyllä viittasivat vähän toiseen suuntaan kuin että jäljellä olisi vain "täydellinen umpikuja, ilman pakoonpääsyä".
Mutta miksi palasin tähän (ja lainaukset menevät varmaan pieleen)...
Jos ei halua edes ajatella muita vaihtoehtoja, ajattelumallissa on samaa kuin sellaisilla vanhemmilla, jotka eivät voi millään ymmärtää, ettei joku halua lapsia.
Eli kun minä olen vela, muidenkin ongelmat johtuvat vain lapsista. Tai toisinpäin olisi: kun halusin lapsia, suurin osa veloista sisimmässään kuitenkin haluaisivat lapsia, mutta pelkäävät tai jotain muuta.
Tuossakin tilanteessa, jossa mies ajattelisi, että jos ei olisi lapsia, ei vaimoa eikä lapsiperhe-elämää... niin onko mies yrittänyt eritellä sitä ahdistuksen lähdettä. Jos ei osaa, siihen kannattaisi itse hakea apua. Olisinko onnellinen siellä alkuruudussa juuri nyt (enkä silloin sen ikäisenä, kun olin). Ja jos olisin, ja kun se ei ole enää mahdollista, mitkä vaihtoehdot minulla on jäljellä. Jos en sittenkään olisi onnellinen siellä alkuruudussa, niin mistä oikeastaan olen ahdistunut?
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 13:04"]
Avomiehelläni on 2 lasta edellisestä liitostaan. Minulla ei ole lapsia, enkä todellakaan niitä aio mieheni kanssa haluta, sillä tiedän, että se tuhoaisi suhteemme, kuten kävi miehelleni ja hänen ex-vaimolleen. Minulle mieheni on kertonut, että lasten myötä avioliitossa kaikki muuttui ilottomaksi, ei ollut vaimon kanssa enää mitään yhtenäisyyden tunnetta ja seksielämä väheni olemattomiin vaimon tahdosta. Vaimo määräsi kaiken kotona ja mies jäi täysin statistin rooliin.
He erosivat 3 vuotta sitten, nyt asumme miehen kanssa yhdessä, lapset vuoroasuu meillä ja äidillään 50/50. Nyt mies on todella vastuuntuntoinen ja iloinen isä, kun saa päättää asioista ja ottaa vastuuta lapsista ja kodista. Itselleni tämä sopii hienosti, enkä uskaltaisi riskeerata elämäämme haluamalla yhteistä lasta. Miehen lapset ovat jo "helpossa iässä", 5v. ja 7v. ja on ihanaa, kun meillä on myös kahdenkeskeistä aikaa runsaasti, kun lapset ovat äitinsä luona.
[/quote]
Mitä sä itse haluat elämältä? Ilman miehen mielipidettä? Haluaisitko lapsia, jos miehen mielipide lapsiperhe-elämältä ei olisi tuo, eli olet luopunut ajatuksesta saada lapsi, vai olisitko vela muutenkin?
Miehesi parisuhteessahan ongelmia on ollut, sellaisia joita en laittaisi täysin lasten syyksi. Seksi loppui vaimon tahdosta. Vaimo määräsi.
Sanot myöhemmin, että miehesi ex-vaimokin on nyt onnellinen uudessa liitossaan, vaikka heillähän nyt myös pitäisi olla ongelmia, koska ne lapset ovat siellä pääosan. Jos siis ne lapset ovat se juttu joka pilaa.
Minusta asiat eivät ole niin suoraviivaisia. Jos kaikki laitetaan lasten tulon syyksi, jää se riski, että aikuiset välttelevät etsimästä itsestään niitä kipukohtia, joita tarvittaisiin ylläpitämään vuosikymmeniä kestävää parisuhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 12:40"]
Hei
MIksi on tärkeätä että mies on onnellinen?
Mitä itse asiassa haluat?
Tunnetko itse asiassa syyllisyyttä siitä, että mies ei ole onnellinen?
Neuvoisin sinua antamaan miehen olla rauhassa onneton, vaikka samalla vaadit hänen panostustaan perheeseen.
Tee sen sijaan itsesi onnelliseksi (sehän ei liity siihen onko miehesi onnellinen!). Jos rakastat itseäsi ja miestäsikin vielä niin kaikkihan on hyvin.
Anna toiselle rauha olla aikansa onneton. Kyllä se sieltä vielä nousee.
[/quote]
Tuen tätä.
Yleisesti, ottavatko miehet sen asenteen lapsiperheen perustettuaan, että vaimo on heille ikäänkuin jotain velkaa? Että lapset ja avioliitto ovat ikäänkuin kuitenkin enemmän naisten unelma, ja nyt kun naisella ne on, naisella on velvollisuus pitää myös mies onnellisena. Ihan ajatuksena heitän, en väitä mitään.
Mietin vain sitäkin, kun lukee ja kuulee eronneiden isien puheita, yleisin juttu ei mene niin, että voikun menin tekemään elämäni mogan, halusin lapsia ja sitten huomasin etten olisi halunnutkaan, voi ex-vaimo parka kun pistin hänet siihen tilanteeseen. Vaan yleensä kai ollaan katkeria joko ex-vaimoon tai kohtaloon.
Ja tälle henkilölle, jolla tuo ohje annettiin: vuosien varrella näet sitten itse, miten tilanne muuttuu, onko mies onnellinen. Ja oletteko onnellisia yhdessä. Ja jos ette ole, haluatko sitten olla onnellinen lasten kanssa. Pidemmän päälle, vaikka kuinka yrittäisi jättää huomiotta tilanteen, alkaa itsekin tod näk kärsimään, jos tilanne ei muutu.
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 15:05"]
Vaikka seksiä ja kahdenkeskistä aikaa on meillä ollut vähemmän kuin ennen lapsia ja naurammekin vähemmän kahdestaan, niin juuri totesimme, että parisuhteessa oleminen tuntuu paremmalta kuin ennen lapsia. Kunnioitamme ja rakastamme toisiamme enemmän kuin aiemmin. Ei oikeastaan haittaa, että välillä menee huonosti kun tiedämme, että kohta menee taas paremmin. Olemme hyväksyneet sen, että ei tarvitse aina mennä hyvin, mikä on vapauttanut meidät olemaan enemmän oma itsemme parisuhteessa.
[/quote]
Sama meillä. Lapset ovat tehneet meistä todella vahvan tiimin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 23:55"]
Kunnon mies kunnioittaa myös sitä äitiä vaimossaan. En voisi rakastaa miestä, jos hän rakastaisi minua vain jos jättäisin lapset kakkossijalle häneen verrattuna. Sellainen mies ei ole kasvanut aikuiseksi vielä vaan kokee omat lapsensa kilpailijoikseen. Valitettavasti ehkä jopa enemmistö miehistä ei koskaan kasva henkisesti isiksi (eivätkä osaa rakastaa naista, joka laittaa yleensä luonnostaan aina lapset etusijalle).
[/quote]
Oletteko lukeneet kirjan Kuinka kasvattaa bebe? Mä uskon, että moni mies (ja minäkin naisena) ottaisi mieluummin sen ranskalaisen perhe-elämän, missä parisuhde on aina etusijalla molemmille vanhemmille ja lapset kasvatetaan niin, ettei ne riehu kotona eikä ravintolassa (tarvinnee hieman ruumiillista kuritusta, mutta sillähän minutkin on 70-luvulla kasvatettu ja täytyy sanoa, että kyllä kakarat käyttäytyivät siihen maailmaan aikaan 100x paremmin kuin nykyisellä curling-menetelmällä kasvatetut). Ranskalaiseen avioliittoon toki kuuluu myös ne rakastajat, ainakin aviomiehelle, mutta usein myös naiselle. Eikä niidenkään takia perheitä tarvitse rikkoa.
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 23:55"]
Kunnon mies kunnioittaa myös sitä äitiä vaimossaan. En voisi rakastaa miestä, jos hän rakastaisi minua vain jos jättäisin lapset kakkossijalle häneen verrattuna. Sellainen mies ei ole kasvanut aikuiseksi vielä vaan kokee omat lapsensa kilpailijoikseen. Valitettavasti ehkä jopa enemmistö miehistä ei koskaan kasva henkisesti isiksi (eivätkä osaa rakastaa naista, joka laittaa yleensä luonnostaan aina lapset etusijalle).
[/quote]
Oletteko lukeneet kirjan Kuinka kasvattaa bebe? Mä uskon, että moni mies (ja minäkin naisena) ottaisi mieluummin sen ranskalaisen perhe-elämän, missä parisuhde on aina etusijalla molemmille vanhemmille ja lapset kasvatetaan niin, ettei ne riehu kotona eikä ravintolassa (tarvinnee hieman ruumiillista kuritusta, mutta sillähän minutkin on 70-luvulla kasvatettu ja täytyy sanoa, että kyllä kakarat käyttäytyivät siihen maailmaan aikaan 100x paremmin kuin nykyisellä curling-menetelmällä kasvatetut). Ranskalaiseen avioliittoon toki kuuluu myös ne rakastajat, ainakin aviomiehelle, mutta usein myös naiselle. Eikä niidenkään takia perheitä tarvitse rikkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
105:lle
Hei googlasin kehomeditaatiotunteja, mutta en oikein löytänyt. Voisitko laittaa ihan linkkiä tai tietoa, mikä taho järjestää noita tunteja.
Olen ajatellutkin, että haluaisin mennä ohjattuun säännölliseen meditaatioon.
Ja olen lukenut paljonkin läsnäolosta, mutta kokemus jotenkin vielä puuttuu.
Olen vielä vasta kirjaviisas..:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap taas linjoilla.
Tuo M:n vastaus (kiitos kuitenkin että kirjoitit sen) kaikessa yksinkertaisuudessaan/raadollisuudessaan oli juuri sitä, mitä tarkoitin ettei miehelleni tunnu sopivan lapsiperhe-elämä. En tarkoittanut sitä niin, etteikö mies tykkäisi tai nauttisi lapsistaan, vaan sitä, ettei hän ole sopeuttanut mm. parisuhde- ja seksiodotuksiaan lapsiperhe-elämälle sopiviksi.
"Musta mo,et naiset muuttavat käytöstään lasten jälkeen todella paljon. Onko ihme että ei miehelle maistu" eli kun naisen käytös muuttuu, niin ei ihme ettei miehelle maistu enää seksi? Tuntuu kuin taistelisin tässä tuulimyllyja vastaan, koska tokihan äitiys muuttaa niin naista, miestä kuin muitakin realiteetteja. Siinä mielessä alkuperäinen kirjoitukseni siitä kuinka minusta tuntuu kuin olisin mennyt miehen silmissä naisena pilalle tullessani äidiksi, voikin pitää paikkaansa. Eli kun seksielämä ei ole tismalleen samanlaista kuin ennen, niin se tuottaa miehelle pettymyksiä ("Seksi tuo lähinnä pettymyksiä") ja seksielämä on miehen näkökulmasta pilalla. Jos ajatteluketju on tällainen, eihän vastassa voi olla mitään muuta kuin pettymyksiä parisuhteen ja seksin saralla?
Ja sitten vielä tämä: "Vaarallisinta on tuo vauvaan takertuminen." Ymmärrän tämän kyllä, siis myös äidin näkökulmasta. Tekee hyvää olla välillä hieman erossa vauvasta, mutta. Mutta. Mitä enemmän mies osallistuu vauvan hoitoon, sen vähemmän äiti takertuu vauvaansa ja sen vähempi vauva takertuu vain äitiinsä. Jos äiti hoitaa pääasiallisesti vauvanhoidon imetyksineen ja nukutuksineen, ei vauvaa voikaan tuosta noin vaan jättää hoitoon paisuhdelomien ajaksi. Vauvaakin pitää treenata ottamaan ruokaa ja nukutuksia yms. hoitoa vastaan myös muilta kuin äidiltään. Aika usein jos vauva on täysin äidin vastuulla, niin se vauva (jos imetetty) ei välttämättä syö tuttipulloa tai tuttia. Jos taas isä on aktiivisesti mukana ja on totuttanut sen vauvan siihen tuttipulloon ja tuttiin, on nukuttanut vauvaa, niin sen vauvan voi helpommin jättää hoitoon. Ei nyt viikoksi, mutta ehkäpä yhdeksi tai kahdeksi hotelliyöksi. Tämä peli on oikeasti niin kahden kauppaa. Ei pidä ihmetellä että äiti ja vauva takertuvat toisiinsa, jos ovat aina siinä kahden.
Ap. joka kyllä mielellään lähtisi lyhyelle parisuhdelomalle.
[quote author="Vierailija" time="09.11.2013 klo 02:57"]
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 13:11"]
[quote author="Vierailija" time="07.11.2013 klo 13:04"]
Avomiehelläni on 2 lasta edellisestä liitostaan. Minulla ei ole lapsia, enkä todellakaan niitä aio mieheni kanssa haluta, sillä tiedän, että se tuhoaisi suhteemme, kuten kävi miehelleni ja hänen ex-vaimolleen. Minulle mieheni on kertonut, että lasten myötä avioliitossa kaikki muuttui ilottomaksi, ei ollut vaimon kanssa enää mitään yhtenäisyyden tunnetta ja seksielämä väheni olemattomiin vaimon tahdosta. Vaimo määräsi kaiken kotona ja mies jäi täysin statistin rooliin.
He erosivat 3 vuotta sitten, nyt asumme miehen kanssa yhdessä, lapset vuoroasuu meillä ja äidillään 50/50. Nyt mies on todella vastuuntuntoinen ja iloinen isä, kun saa päättää asioista ja ottaa vastuuta lapsista ja kodista. Itselleni tämä sopii hienosti, enkä uskaltaisi riskeerata elämäämme haluamalla yhteistä lasta. Miehen lapset ovat jo "helpossa iässä", 5v. ja 7v. ja on ihanaa, kun meillä on myös kahdenkeskeistä aikaa runsaasti, kun lapset ovat äitinsä luona.
[/quote]
Tuota varmaan minunkin mies toivoisi. Minä hoidan lapsiamme nyt nämä raskaat valvottavat vuodet lähes yksin, sitten kun elämä vähän helpottaa lasten kanssa, minut voisi lempata, kuvioihin uusi lapseton nainen (sellainen joka ei halua omia lapsia) , ja niistä lapsistakin saisi parhaat puolet irti joka toinen viikko. Ja kaikkihan meni tietenkin pieleen ex-vaimon takia, joka pihtasi ja oli huonolla päällä.
Ei sillä, alkaa tuo kuulostamaan minunkin näkökulmasta aika hyvältä. ;)
Ap.
[/quote]
Tai sitten mies tekee lisää lapsia uuden naisen kanssa, ja hehkuttaa kuinka hän on löytänyt isyyden tässä iässä, ja miten upeaa isyys on. Tämäkin tarina niin moneen kertaan nähty.
Yhteistä molemmissa tarinoissa se, että ex-vaimo on se pääpahis, ja uudet vaimot nyökyttelevät vieressä, (lapsettomia tai eivät).
[/quote]
Sehän se. En haluaisi minun tai lasten olevan niitä perheenjäseniä, joiden kanssa perhe-elämän koulu käydään läpi, jos ja kun sen koulun hedelmistä nauttii sitten joku toinen päivä uusi nainen ja uudet lapset. :/ Toivottavasti asiat ei mene siihen pisteeseen.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.11.2013 klo 09:25"]
105:lle
Hei googlasin kehomeditaatiotunteja, mutta en oikein löytänyt. Voisitko laittaa ihan linkkiä tai tietoa, mikä taho järjestää noita tunteja.
Olen ajatellutkin, että haluaisin mennä ohjattuun säännölliseen meditaatioon.
Ja olen lukenut paljonkin läsnäolosta, mutta kokemus jotenkin vielä puuttuu.
Olen vielä vasta kirjaviisas..:)
[/quote]
Kehomeditaatio on yksi mindfulnessin eli tietoisen läsnäolon menetelmistä. Toisinaan sitä saatetaan käyttää myös joogaterapiassa. Googlaa mindfulness ja oma paikkakuntasi. Eiköhän noin löydy. :)
Parisuhde muuttui jo ensimmäisen lapsen kohdalla, mutta ehkä silleen hiipivästi, pala kerrallaan. Mies oli todella innoissaan esikoisen odotuksen ajan ja osallistui vauvan ensikuukausien aikana 110%. Piti isäkuukauden ja oli muutenkin perheessä läsnä, mutta meidän kahdenkeskinen suhde jäi silloin jo paitsioon. Sain miehen aina silloin tällöin houkuteltua treffeille ja kivaa oli. Suhde oli jo muuttunut siinä vaiheessa, kun aloimme yrittämään toista, mutta se toimi kuitenkin, oli pääasiallisesti hyvä.
Toisen lapsen kohdalla kaikki kotivastuu olikin yhtäkkiä minulla, mies ei pitänyt juurikaan isyyslomaa, alkoi tekemään entistä enemmän ylitöitä. Siirtyi nukkumaan sohvalle, tuli etäisemmäksi. Minäkin olen väsyneempi kuin vain yhden lapsen kanssa, tuntuu ettei kahden pienen lapsen kanssa ole juuri yhtään omaa aikaa. Olemme molemmat paljon väsyneempiä kuin yhden lapsen kanssa olimme. Se varmaan heijastuu vähän kaikkeen.
[/quote]
Tää kuulostaa NIIIN tutulta! Meillä myös toisen lapsen (hyvin vaativa, paljon allergioita, refluksia jne) myötä menty kovaa vauhtia alaspäin. Nuorimmainen kohta 2v, mutta meillä ei nukuta vieläkään ko vaivojen vuoksi. Tottakai se kamala väsymys vaikuttaa kaikkeen.. Koitan siis ajatella, että tämä helpottaa kuhan saisi nukkua ja lapset kasvaa.. Eihän tää aina voi olla näin vaikeeta? Haluisin saada takaisin sen ihanan, iloisen ja energisen miehen johon silloin rakastuin. Ihmettä odotellessa ;)
Kuulostaa aika tutulta. Me oltiin seurusteltu muutama vuosi ennen lapsen hankintaa ja olisin itse voinut hyvin olla pidempäänkin ilman lapsia (olen hieman nuorempi kuin mieheni), mutta mieheni halusi tosi paljon isäksi, joten kun rakastimme toisiamme ja oli mielestäni ihan hyvä suhde, niin ajattelin että jos joskus kuitenkin niin miksei nyt?
No... Raskausaika oli ihan helvettiä. Oksentelin koko raskausajan, lisäksi oli muitakin vaivoja ja loppujen lopuksi raskausmyrkytys. Miestä jotenkin ilmeisesti ahdisti nähdä minut heikkona, ja meni aina menojaan entiseen malliin tai jopa enemmän, aina kun oli vaan mahdollista. Olisin kaivannut mieheni seuraa, ja apuakin välillä, mutta hän näki sen vain ahdistavana velvollisuutena ja ärsyyntyi suuresti jos joskus jostain menosta valitin. Jos hän ei vaikka "saanut" joka viikonloppu lähteä baariin, niin hän mökötti sitten kotona. Seksi ja läheisyys loppui kuin seinään (mies ei halunnut koskea), asia joka oli myös aiemmin meillä toiminut erinomaisesti.
Olin silloin vielä niin nuori ja epävarma, etten osannut nousta tilanteen yläpuolelle ja niinpä masennuinkin melko pahasti. Lapsen synnyttyäkään tilanne ei muuttunut mihinkään suuntaan. Tuntui siltä, että minut oli huijattu koko perhekuvioon, ja sen sijaan että olisin tehnyt miehen onnelliseksi tekemällä hänen kanssaan lapsen, jota kovasti toivoi, olin miehelle vain piikki lihassa. Miestäni ei vaan kiinnostanut perhe-elämä, tai yhdessä tekeminen, hän suunnitteli aina vaan omia menojaan. Kaipa hän oli niin väsynyt raskaasta perhe-elämästä, että hänen oli vaan saatava vapaata aina kun mahdollista. Mulla mahdollisuutta ei samalla tavalla ollut, ja masentuneena jo pelkästään se vauvan hoitaminen yöheräilyineen tuntui ylivoimaiselta. Mieheni ei halunnut terapiaan.
Aikaa kului, kävin itse terapiassa, ja selvisin masennuksesta. Miestä alkoi kiinnostaa perhe-elämä enemmän. Tilanne on nyt tällä hetkellä se, että asiat on periaatteessa ihan ok, mut ei kuitenkaan ole. Mies ei missään nimessä halua erota, hänen mielestään kaikki on hyvin niin kauan kun olen vaan hiljaa enkä valita. Seksiä ei ole juuri ollenkaan, läheisyydestä puhumattakaan. En edes uskalla koskea miestäni, koska sieltä todennäköisesti tulee jokin todella tökerö torjunta. En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Tiedän vaan, että näin sen ei kuuluisi olla ja että montaa vuotta en tätä enää jaksa.
Ap on aika ymmällään siitä, kuinka moni vastaus tässä ketjussa voisi olla omani. Numero 24, voisin allekirjoittaa tuossa monta kohtaa, miinus masennuskohta. Täälläkin mies kadotti seksihalut ollessani raskaana ekaa kertaa, kyllä se siitä taas hieman virkosi, nyt niitä ei taaskaan ole yhtään. Ihan kuin olisin mennyt pilalle tultuani äidiksi.
Edelleenkään en näe mitään varoitusmerkkejä suhteessamme ennen perheellistymistä. Me vain muutuimme, kait. Ainakin olosuhteet ympärillä muuttuivat.
Ystäväni juuri totesi, että tietyt piirteet puolisossa eivät tule koskaan esille ellei perusteta perhettä yhdessä. Hekin olivat olleet 10 hyvää vuotta yhdessä, kuulemma oppi tuntemaan miehensä vasta lasten myötä. Tavallaan aika karu ajatus.
ap.
Miten meillä voi olla niin erilaista. Mies oli menevä jo työnsä takia ennen avioliittoa, sitten rauhoittui perhe-elämään, kun lapsia tuli jäin kotiin, hoidin kotihommat enimmäkseen, seksi sujui aina ja sujuu ja on paljon, on ihanaa edelleen kahdenkymmenen vuoden jälkeen.
Tässä tuleekin mieleen että onnellisen parisuhteen yksi tärkeä osa taitaakin olla juuri se seksi, kun se sujuu niin sujuu muutenkin!
Juuri tuttavapiirissä tapahtunutta. Pari oli 15v ns. onnellisesti, ei riitoja, naimisissa, mutta ei juurikaan seksiä enää vuosiin, mies eikä vaimo halunnut erota sen takia. No, nyt sitten täysin ilman varomerkkejä mies ilmoitti että lähtee, oli tavannut naisen jonka kanssa seksi sujuu. Tähän päättyi yksi ns. onnellinen avioliitto.
Jos omaa normaalit halut, niin jossain vaiheessa toinen saa tarpeekseen.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 21:06"]
[quote author="Vierailija" time="06.11.2013 klo 13:48"]
En usko mieheni katuvan lapsia, hän kyllä nauttii heistä. Tietyllä tapaa poimii rusinat pullasta lapsiperhe-elämästä tällä hetkellä.
[/quote]
On täysin mahdollista rakastaa lapsiaan mutta inhota vanhempana olemista. -31
[/quote]
Itsestäänselvyys. Tuskin kukaan nyt aina niin nauttii siitä vastuusta ja tehtävien määrästä, mitä vanhemmuus tuo. Mulla on koira, rakastan sitä mutten aina rakasta paskojen siivoamista, karvojen imuroimista, aamulla aina räntäsateeseen lähtemistä. Mun on vaan jaksettava vastuu siitä kantaa, jos sen kerran olan hankkinut, jos olen vastuullinen ihminen. Eikä sellaisia ihmisiä niin hyvällä katsota, jotka vaan ottaa eläimiä ja sitten antaa ne pois koska kyllästyy. Tai ottaa lemmikin ja jättää sen puolison hoidettavaksi.