Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?

Isä sanoi kännissä aina rakas tyttäreni ja muuta shaibaa, vaikka rakasti autoaan ja tietysti kännissä olemista enemmän kuin ainoaa lastaan.

Äitini ei ole sanonut, enkä minä hänelle, mutta kumpikin tietää että toinen rakastaa.

Omille lapsilleni olen sanonut kun he ovat ollee pieniä. Isoille lapsille on todella vaikea sanoa, mutta oletan heidän tietävän sanomattakin.

Se on muuten outoa, että mummoni aina sanoo, että olen rakas, mutta hänen tyttärensä eli äitini ei ole sitä koskaan sanonut.

Ei onneksi, se olisi outoa. Meillä ei puhuta tuollaisia.

On. Isä kertoi eniten. Nykyään sanon lapsilleni jokaisena päivänä ja näytän myös.

Nukkumaan esim ei mennä huonolla tuulella. Ja aamulla lähdetään hymy kasvoilla.

Vanhempani ovat syntyneet nelkyt luvun loppupuolella ja todellakin ajattelin lapsena että he eivät rakastaneet minua koska eivät sitä koskaan sanoneet! Parisen vuotta sitten kun äiti oli menossa syöpäleikkaukseen ja sanoin rakastavi häntä niin hän sanoi sen takaisin. Isäni ei ole koskaan puhunut rakkaudesta mitään, mutta halaa kyllä joskus. Mie sanon mulla lapsille jos en joka päivä niin usein. Ja lapseni sanovat takaisin myös. Mun ihana 9v poika sanoo aina, että rakastan sua äiti kuuhun ja takaisin ja mie sanon että rakastan sua tuhat kertaa kuuhun ja takaisin. Sanon myös monesti että kuka on mun rakas? Ja lapsi sitten saa vastata, että minä!

Vierailija kirjoitti:

Ei ole. Päinvastoin äiti tappeli isän kanssa. kymmeniä vuosia ennen eroa. Ala-asteikäisenä ja ylä-asteikäisenä äiti sanoi itkirn monen riidan päätteeksi että hänen masennuksensa on minun syytä. Se laitto syvät haavat pojan tunne-elämään.

Ai saakeli. Kyllä on ollut paska äiti. Osan ottoni. Toivottavasti olet päässyt jo sairaan äitisi aiheuttamasta "traumasta" eroon. Jotkut äidit osaa olla hirviöitä lapselleen. Ehkä on ollut kurja lapsuus itselläänkin.

Eivät ja rehellisinä ihmisinä eivät muutenkaan valehdelleet asioista vaan heihin ja heidän sanomisiinsa voi aina luottaa.

He eivät koskaan sanoneet mitään mitä eivät tarkoittaneet.

Itsestänikin kasvoi Mies jonka sanaan voi luottaa ja jonka lupauksilla ei ole halpaa hintaa,oli kyse sitten rakkaudesta tai rahasta.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani ovat syntyneet nelkyt luvun loppupuolella ja todellakin ajattelin lapsena että he eivät rakastaneet minua koska eivät sitä koskaan sanoneet! Parisen vuotta sitten kun äiti oli menossa syöpäleikkaukseen ja sanoin rakastavi häntä niin hän sanoi sen takaisin. Isäni ei ole koskaan puhunut rakkaudesta mitään, mutta halaa kyllä joskus. Mie sanon mulla lapsille jos en joka päivä niin usein. Ja lapseni sanovat takaisin myös. Mun ihana 9v poika sanoo aina, että rakastan sua äiti kuuhun ja takaisin ja mie sanon että rakastan sua tuhat kertaa kuuhun ja takaisin. Sanon myös monesti että kuka on mun rakas? Ja lapsi sitten saa vastata, että minä!

Onko lapsen kasvattaminen valheellisen todellisuuteen sinusta järkevää??olette molemmat ihan kuutamolla..

Vierailija kirjoitti:

On. Isä kertoi eniten. Nykyään sanon lapsilleni jokaisena päivänä ja näytän myös.

Nukkumaan esim ei mennä huonolla tuulella. Ja aamulla lähdetään hymy kasvoilla.

Kyllä se hymy tulee hyytymään vielä monta kertaa. 🤢

Eivät ole sanoneet ikinä, mutta tiedän heidän rakastaneen.En ole edes kaivannut sellaista.

Omia lapsiani pystyn korkeintaan sanomaan kullannupuiksi, muuten en osaa pojilleni rakkauttani sanoiksi pukea. Uskon, että käytökseni kertoo rakkauteni heitä kohtaan. He ovat jo nuoria miehiä.

Vierailija kirjoitti:

Se on muuten outoa, että mummoni aina sanoo, että olen rakas, mutta hänen tyttärensä eli äitini ei ole sitä koskaan sanonut.

Mietitkö koskaan, että mummosi on sanonut äidillesi myös, että hän on rakas ja äidistäsi tuli siksi tuollainen?

Jos jatkuvasti jankuttaa "olet rakas" , niin sen merkitys kokee inflaation. Jopa parisuhteessa.

Miten vaikuttaakin siltä,että suurimman osan vanhemmista äiti ja isä ovat olleet alkoholisoituneita ,väkivaltaan taipuvaisia ihmisiä joilla on ollut mielenterveydellisiä ongelmia?

Äiti kuoli Fiskars kurkussa tuskaan,isä teki lääkkeillä itsarin,pappi hukkui sillalta saimaaseen, veli roikkui rännissä itkien ja enokin kusi kännissä eteiseen..

Voi voi voi oli niin kurja lapsuus voi hellanlettas sentään ..tui tui ,lohru lohru..

Kyllä sen huomaa jos rakastaa tai ei rakasta. Emme kaipaa tänne mitään jenkkityylistä 10 kertaa päivässä I love you / I love you too -sontaa.

Jos jotain asiaa pitää ääneen hokea, se aiheuttaa epäilyksen, että liekö epätoivoista vakuuttelua, vaikka totuus on toinen.

Pienille lapsilleni kerroin päivittäin heitä rakastavani. Nyt juuri omilleen muuttaneille ja itsenäisyydestään ylpeille nuorille on selvästi vaivaannuttavaa. Joten en heille samoin puhele.

Välillä heidän elämän tärkeitä arvoja tai omaa tulevaisuuttaan pohtivissa keskusteluissa sanon, että omalla kohdalla tärkeintä ikinä on ollut ja on edelleen saada rakastaa heitä. En edes odota mitään molemminpuolista siirappista tunnustamista. Ovat nuo parikymppiset vielä liian keskeneräisiä paljastamaan omaa herkkää puoltaan. Koen vaan, ertä heillä oikeis tietää olevansa mulle rakkainta maailmassa.

Omat vanhempani eivät koskaan ole R sanoja suustaan päästäneet kuulteni ja olen jonkinlaisen hyväksynnän saavuttaakseni ollut ylikiltti suoriutuja. Haluan lasteni tietävän, että rakkauden ja hyväksynnän ansaitakseen ei tarvitse kuin olla olemassa.

No harvemmin ainakaan vanhempi sukupolvi mitään sanallista "rakastan sinua" on tainnut lausua.

Se rakkaus on ilmennyt pienissä teoissa.

Kehuissa, letuissa, yhdessä läksyjen tekemisellä, siinä iskän kainalossa telkan katsomisessa, yhdessä pelaamisessa, kyydityksissä, lohduttamisena, kiukunpuuskien kestämisissä, karkkipussina, puolesta olemisina ....

Isä ei ole sanonut koskaan. En muista äitin sanoneen sitten lapsuuden. Ei edes "olet tärkeä" tai "olet rakas"

Vierailija kirjoitti:

Ei ole. Päinvastoin äiti tappeli isän kanssa. kymmeniä vuosia ennen eroa. Ala-asteikäisenä ja ylä-asteikäisenä äiti sanoi itkirn monen riidan päätteeksi että hänen masennuksensa on minun syytä. Se laitto syvät haavat pojan tunne-elämään.

Aivan hirveää luettavaa. Itku alkoi kutittaa kurkussa, ja juuri ja juuri sain sen menemään pois.

Itse kasvoin isättömänä poikana äidin kanssa joka ei oikein osannut kasvattaa, 2000-luvun mittapuulla varsinkaan. Toistuvaa riitelyä säännöistä ja rajoista, tukistamista ja selkäsaunoja niiden rikkomisesta. Mutta koskaan, kirjaimellisesti koskaan en tuntenut, että minua ei rakasteta, ja se oli juuri sen ansiota, että oli sen rinnalla kuitenkin myös noita (pari viestiä sitten mainittuja) pieniä sanattomia hyviä hetkiä niin tiheään. Ja ymmärsin jo silloin lapsena, miten usein äiti oli joutunut luopumaan jostain itselleen haluamastaan järjestääkseen niitä minulle. Lapsen henkinen ja fyysinen satuttaminen on molemmat täysin väärin, mutta en itse olisi vaihtanut fyysistä henkiseen.

Isä sanoi vaan kännissä, yhden ainoan kerran, olin jotain 10. äiti ei koskaan. Nykysin olen kyllä väleissä molempiin viestitse mutta ne on aina olleet jotenkin kylmät ja etäiset. Ja tästä kans näkee miten toimin parisuhteessa.

Kerron yhden elämäni tärkeimmistä unista. Äitini oli kuollut jokin aika sitten ja hän oli jo vieraillut muutaman kerran unessa. Hänen eläessään minulla oli se käsitys että hän ei rakastanut minua, koska ei koskaan niin sanonut tai juuri muutenkaan osoittanut, oli tunnekylmä tai ainakin valikoiva siinä että kenelle puhui ja osoitti mitäkin (meitä tyttöjä oli kolme). 

Sitten näin lopulta unen, joka muutti kaiken. Äitini saapui uneeni, lähestyi minua, katsoi minua niin kuin ei ollut koskaan eläessään katsonut, ojensi käsivartensa ja minä kävelin hänen syleilyynsä, halasimme toisiamme niin kuin ei koskaan maailmassa, rakkauden ympäröidessä meitä.

Välillämme ei ollut mitään esteitä, ei mitään viallisuuksia, syitä tai ongelmia, jotka olisivat voineet meiltä ottaa pois rakkauden tai vähentää sitä tai tehdä siitä epävarmaa. Syleilimme toisiamme ehjässä, täydellisessä rakkaudessa.

Heräsin, itkin ilon kyyneleitä, rakkaus ympäröi edelleen minua, äitini oli poissa eikä kuitenkaan ollut - hän oli rakkaudessa, hän oli rakkaus.

Tuon unen jälkeen ei ole ollut epäilystä siitä että äitini rakasti minua ja rakastaa yhä - jossakin - tai juuri tässä, juuri nyt. Rakkaus ei koskaan häviä. Rakkaus voittaa kaiken. 

En muista vanhempieni koskaan sanoneen minulle tai sisaruksilleni, että he rakastavat meitä. Mutta olen aina tiennyt ja tuntenut, että he rakastivat meitä kaikkia viittä lastaan. Olimme heille hyvin tärkeitä ja he auttoivat meitä aina tarvittaessa. Nyt vanhempani ovat kuolleet jo.