Lue keskustelun säännöt.
Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?
Itse tajusin juuri että omani ei ole. Olen 30v ja jotenkin pysäyttävää tajuta että ei ole koskaan kuullut tätä omilta vanhemmiltaan...
Kommentit (622)
Vierailija kirjoitti:
Ei suoraan "minä rakastan sinua", mutta teolla ja muulla tavoin sanoittamalla. Isäni viimeisessä puhelussa sanoi mm. "Olet hyvä ja kunnon tyttö, nähdään juhannuksena." Kertoi paljon muutakin hyvää minusta, vasta jälkikäteen tajusin sen puhelun olleen jäähyväiset. Isäni tappoi seuraavana päivänä itsensä.
Ei ole rakastamista sanallisesti ilmaistu meillä. Mutta tästä tuli sellainen ajatuskulku, että jos nyt saisin vaikka äidiltäni jonkun tekstarin tyyliin "rakastan sua", niin nousisi varmaan heti hirveä paniikki, että mistä on kysymys, onko se esim. kuoleman kielissä jossain sairaalassa tai ties missä panttivankitilanteessa, josta ei tiedä selviääkö hengissä ulos.
Ehkä sen vaikutusta, kun on kuullut siitä, miten esim. syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa ihmiset soittivat "rakastan sua" -puheluitaan läheisilleen hetkeä ennen kuin kuolivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollaista hempeilyä tapahtuu vain jenkki-elokuvissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole sanoneet koskaan mutta teoillaan ovat sen osoittaneet paljon paremmin kuin pelkkää paskaa jauhavat rakkaudesta hokijat.
Esimerkkinä voisin vielä mainita että tein kerran jotain typerää(en mitään kamalan rikollista) ja olin ihan tuskissani mitä minulle käy niin isäni sitten oli mennytkin ja ottanut syyt kontolleen. Juttu oli tosin aika vähäpätöinen eikä isällenikään siitä mitään kummempia seurauksia tullut.
En edes villeimmissä unelmissa vois kuvitella tällaista, isä puolustaa lastaan? Isä oli väkivaltainen ja kaikesta sai aina remmiä tai tukkapöllyä. Onko yllätys, että niskoissa on nykyään pahoja vammoja ja yläselässä myös? Kaikesta kävi käsiksi, vaikka tilanne, jossa olisin esim. tarvinnut juuri puolustusta tai lohdutusta. Ei ole sanonut rakkaudesta yhtään mitään. Äiti on kerran, humalassa, (alkoholisoitui em. fyysisestä väkivallasta, jota sai myös osakseen ämpärikaupalla).
Joopa joo.
Tuostakin jutusta kun jättää puolet pois ja loput kertomatta,niin on tarina kohdillaan.Sun kyvyttömyytesi ymmärtää ei kiinnosta ketään. Itse en epäile sanaakaan. Nimittäin oma isäni ei mua puolustanut missään asiassa. Ennemminkin pyrki varmistamaan, että se toinen sai aina haluamansa. Vaikka sitten mun kustannuksella. Ei se hirveän väkivaltainen kyllä ollut. Kun ei uskaltanut pitää puoliaan ketään vastaan. Paitsi siis mua vastaan. Eli selkääni olen saanut, siitäkin huolimatta, että se oli jo laitonta.
Mutta eihän ne lait vanhempia koske. Tai voivat itse päättää olla noudattamatta niitä tosta noin vaan.
Mutta ajattele nyt! Oma faija puolustaa toista tyyppiä omaa lastaan vastaan. Miten tuollaiseen ratkaisuun edes päätyy?
Olen kuullut kyllä joskus seinien läpi kun naapurissa mäiskitään kännipäissään muijat ja mukulat, mutta ei se minun ongelmani ole,jokainen pitää huolen itsestään,en ala toisten perheasioihin mitenkään puuttumaan.ratkaiskoon keskenään.
Yllättäen, luettelit aika monta asiaa, jotka ovat pielessä tässä yhteiskunnassa. Esimerkiksi tuo välinpitämättömyytesi - lasta hakataan naapurissa, mutta sua ei voisi vähempää kiinnostaa. Odotat, että se polvenkorkuinen tenava "pitää huolen itsestään". Kaapin kokoista, humalaista, isää vastaan. Se lapsi kyllä muuten näkee enemmän, kuin edes kuvittelet. Huomaa asioita, joista et edes ole tietoinen. Ja traumatisoitunut lapsi muistaa nuo koko loppuelämänsä ajan. Hän ei ikinä unohda. Vaikka sä unohtaisit.
Silti ja kaikesta huolimatta asia on perheen sisäinen.lähtökohtaisesti äidin on vastuu jos lapsiensa kanssa moiseen alistuu.
Eikä se isukki mikään kaapin kokoinen ole, pelkkä 180 senttinen 80 Kiloinen pikku ukko.
Sellainen nyt lentäisi naulakkoon jo siitä kun sanoisin eteisessä käsipäivää, mutta en viitsi,sillä nyt on kai muutenkin vaikeaa.
Tuota. Sille polvenkorkuiselle tenavalle 180-senttinen on yhtä kuin kaappi. Ja helposti 100 kiloa painossa eroa. Enkä edes vaadi, tai odota, että tekisit asialle jotain. Suomessa on perinteisesti ollut hemmetin suuri kynnys puuttua toisen perheen sisäisiin asioihin. Ja ihmiset riitelee mitä typerimmistä asioista. Eikä pelkkä riitelyn ääni tarkoita, että mitään väkivaltaakaan tapahtuisi. Mutta. Jos edes vaikuttaa siltä, että se lapsi on saanut turpaansa, niin harkitse edes lastensuojeluun ilmoittamista seuraavalla kerralla. Tai poliisille, jotta voivat arvioida tilanteen omin silmin. Pahinta on olla tekemättä mitään.
Nyt kun mietin asiaa tarkemmin niin en usko että kukaan on sanonut minulle noin.
M36
Ei sanottu, mutta toisaalta en muista myöskään, että olisin koskaan tuntenut, ettei minusta välitetä.
Tyypilliset 80-luvun vanhemmat, joiden tunnetaidot oli nykymittapuulla aika olemattomat, joille fyysinen satuttaminen oli vain yksi kasvatusmenetelmä muiden joukossa jne. Mutta sitä ei vain jotenkin osannut pitää huonona asiana, kun vertailukohtia ei kauheasti ollut. Tämäntyyppiset vanhemmat löytyi paitsi meiltä, myös suunnilleen jokaisen kaverin kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole sanoneet koskaan mutta teoillaan ovat sen osoittaneet paljon paremmin kuin pelkkää paskaa jauhavat rakkaudesta hokijat.
Esimerkkinä voisin vielä mainita että tein kerran jotain typerää(en mitään kamalan rikollista) ja olin ihan tuskissani mitä minulle käy niin isäni sitten oli mennytkin ja ottanut syyt kontolleen. Juttu oli tosin aika vähäpätöinen eikä isällenikään siitä mitään kummempia seurauksia tullut.
En edes villeimmissä unelmissa vois kuvitella tällaista, isä puolustaa lastaan? Isä oli väkivaltainen ja kaikesta sai aina remmiä tai tukkapöllyä. Onko yllätys, että niskoissa on nykyään pahoja vammoja ja yläselässä myös? Kaikesta kävi käsiksi, vaikka tilanne, jossa olisin esim. tarvinnut juuri puolustusta tai lohdutusta. Ei ole sanonut rakkaudesta yhtään mitään. Äiti on kerran, humalassa, (alkoholisoitui em. fyysisestä väkivallasta, jota sai myös osakseen ämpärikaupalla).
Joopa joo.
Tuostakin jutusta kun jättää puolet pois ja loput kertomatta,niin on tarina kohdillaan.
Tulipas sulle täydellinen kieltäminen mulle tapahtuneista asioista. Kannattaa hakea apua jos on oma tunne-elämä noin jumissa? Eikä tässä oo mitään ihmeellistä uskomista, etenkin, kun ottaa huomioon, että 98% näistä vastauksista on "ei ole sanottu, ei se kuulu meidän kulttuuriin". Viina kuuluu, väkivalta, itsemurhat, mutta silti joku kehtaa väittää, ettei näitä tapahdu. Saisin sut sikiöasentoon itkemään jos kertoisin edes murto-osan mitä oon joutunut kokeen. Et taida olla ihan syntyperäinen suomalainen, kun olet noin kujalla meidän kulttuurista.
Ei ole sanonut koskaan. Olen ns. vahinkolapsi ja syntynyt 1960-luvulla ja tuli ihan alusta asti selväksi, että en ole koskaan ollut mitenkään erityisen "rakastettu". Siihen aikaan oli ihan yleistä, että meitä iltatähtiä tuli vähään niin kuin hupistaperkele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käänteisessä mielessä kyllä, silloin kun on toruttu jostain, saarna on alkanut "voi rakas lapsi kun ymmärtäisit.."
Olen syntynyt 80-luvulla.
Ei muuten ole. Tuskinpa ovat toisilleenkaan. Varmaan sukupolvien välinen ero, itse ainakin hoen rakkauttani lapselleni lähes päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole sanonut. En tosin koe, että sitä tarvitsisi ääneen sanoa, jos se on itsestäänselvää.
Hoitajan mukaan kuulemma olivat sanoneet kun olin tajuton, muuten ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole ja se on näin kolmekymppisenä aika järkyttävää sisäistää. Asia ei todellakaan myöskään koskaan ole ollut itsestäänselvä, siis että minua olisi rakastettu. Sitten taas mieheni perheessä jossa kaikki lapset kokivat sen olevan täysi itsestäänselvyys, että vanhemmat rakastavat heitä suunnattomasti, siellä se sanottiin kaiken lisäksi myös ääneen. Arvatkaapa kummalla meistä, miehelläni vai minulla, on mielenterveys paremmalla tolalla.
Ei ole koskaan sanonut. Olen 45v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole sanoneet koskaan mutta teoillaan ovat sen osoittaneet paljon paremmin kuin pelkkää paskaa jauhavat rakkaudesta hokijat.
Esimerkkinä voisin vielä mainita että tein kerran jotain typerää(en mitään kamalan rikollista) ja olin ihan tuskissani mitä minulle käy niin isäni sitten oli mennytkin ja ottanut syyt kontolleen. Juttu oli tosin aika vähäpätöinen eikä isällenikään siitä mitään kummempia seurauksia tullut.
En edes villeimmissä unelmissa vois kuvitella tällaista, isä puolustaa lastaan? Isä oli väkivaltainen ja kaikesta sai aina remmiä tai tukkapöllyä. Onko yllätys, että niskoissa on nykyään pahoja vammoja ja yläselässä myös? Kaikesta kävi käsiksi, vaikka tilanne, jossa olisin esim. tarvinnut juuri puolustusta tai lohdutusta. Ei ole sanonut rakkaudesta yhtään mitään. Äiti on kerran, humalassa, (alkoholisoitui em. fyysisestä väkivallasta, jota sai myös osakseen ämpärikaupalla).
Joopa joo.
Tuostakin jutusta kun jättää puolet pois ja loput kertomatta,niin on tarina kohdillaan.Tulipas sulle täydellinen kieltäminen mulle tapahtuneista asioista. Kannattaa hakea apua jos on oma tunne-elämä noin jumissa? Eikä tässä oo mitään ihmeellistä uskomista, etenkin, kun ottaa huomioon, että 98% näistä vastauksista on "ei ole sanottu, ei se kuulu meidän kulttuuriin". Viina kuuluu, väkivalta, itsemurhat, mutta silti joku kehtaa väittää, ettei näitä tapahdu. Saisin sut sikiöasentoon itkemään jos kertoisin edes murto-osan mitä oon joutunut kokeen. Et taida olla ihan syntyperäinen suomalainen, kun olet noin kujalla meidän kulttuurista.
Ilmeisesti tuo säälin hakeminen liioittelemalla ja suurentelemalla asioita kuuluu myös sinun mielestäsi suomalaiseen kulttuuriin? Typerää huomiohakuisuutta lähinnä,etkä edes ymmärrä halventavasi omia vanhempiani joita sinun tulisi kunnioittaa??
4 käsky ,kunnioita isääsi ja äitiäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole sanoneet koskaan mutta teoillaan ovat sen osoittaneet paljon paremmin kuin pelkkää paskaa jauhavat rakkaudesta hokijat.
Esimerkkinä voisin vielä mainita että tein kerran jotain typerää(en mitään kamalan rikollista) ja olin ihan tuskissani mitä minulle käy niin isäni sitten oli mennytkin ja ottanut syyt kontolleen. Juttu oli tosin aika vähäpätöinen eikä isällenikään siitä mitään kummempia seurauksia tullut.
En edes villeimmissä unelmissa vois kuvitella tällaista, isä puolustaa lastaan? Isä oli väkivaltainen ja kaikesta sai aina remmiä tai tukkapöllyä. Onko yllätys, että niskoissa on nykyään pahoja vammoja ja yläselässä myös? Kaikesta kävi käsiksi, vaikka tilanne, jossa olisin esim. tarvinnut juuri puolustusta tai lohdutusta. Ei ole sanonut rakkaudesta yhtään mitään. Äiti on kerran, humalassa, (alkoholisoitui em. fyysisestä väkivallasta, jota sai myös osakseen ämpärikaupalla).
Joopa joo.
Tuostakin jutusta kun jättää puolet pois ja loput kertomatta,niin on tarina kohdillaan.Tulipas sulle täydellinen kieltäminen mulle tapahtuneista asioista. Kannattaa hakea apua jos on oma tunne-elämä noin jumissa? Eikä tässä oo mitään ihmeellistä uskomista, etenkin, kun ottaa huomioon, että 98% näistä vastauksista on "ei ole sanottu, ei se kuulu meidän kulttuuriin". Viina kuuluu, väkivalta, itsemurhat, mutta silti joku kehtaa väittää, ettei näitä tapahdu. Saisin sut sikiöasentoon itkemään jos kertoisin edes murto-osan mitä oon joutunut kokeen. Et taida olla ihan syntyperäinen suomalainen, kun olet noin kujalla meidän kulttuurista.
Ilmeisesti tuo säälin hakeminen liioittelemalla ja suurentelemalla asioita kuuluu myös sinun mielestäsi suomalaiseen kulttuuriin? Typerää huomiohakuisuutta lähinnä,etkä edes ymmärrä halventavasi omia vanhempiani joita sinun tulisi kunnioittaa??
4 käsky ,kunnioita isääsi ja äitiäsi.
Ketään, joka esittää asiansa tähän sävyyn, ei tarvitse kunnioittaa, koska se sävy itsessään osoittaa, miten heikolla pohjalla ne kunnioittamisvaatimukset ovat.
Tuolla "70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?" -ketjussa esimerkiksi on yli 250 sivua keskustelua tästä asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ja se on näin kolmekymppisenä aika järkyttävää sisäistää. Asia ei todellakaan myöskään koskaan ole ollut itsestäänselvä, siis että minua olisi rakastettu. Sitten taas mieheni perheessä jossa kaikki lapset kokivat sen olevan täysi itsestäänselvyys, että vanhemmat rakastavat heitä suunnattomasti, siellä se sanottiin kaiken lisäksi myös ääneen. Arvatkaapa kummalla meistä, miehelläni vai minulla, on mielenterveys paremmalla tolalla.
Tervepäisyydemmyyden voinee arvata jo sukupuolen perusteella,joka jääköön nyt mainitsematta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole sanoneet koskaan mutta teoillaan ovat sen osoittaneet paljon paremmin kuin pelkkää paskaa jauhavat rakkaudesta hokijat.
Esimerkkinä voisin vielä mainita että tein kerran jotain typerää(en mitään kamalan rikollista) ja olin ihan tuskissani mitä minulle käy niin isäni sitten oli mennytkin ja ottanut syyt kontolleen. Juttu oli tosin aika vähäpätöinen eikä isällenikään siitä mitään kummempia seurauksia tullut.
En edes villeimmissä unelmissa vois kuvitella tällaista, isä puolustaa lastaan? Isä oli väkivaltainen ja kaikesta sai aina remmiä tai tukkapöllyä. Onko yllätys, että niskoissa on nykyään pahoja vammoja ja yläselässä myös? Kaikesta kävi käsiksi, vaikka tilanne, jossa olisin esim. tarvinnut juuri puolustusta tai lohdutusta. Ei ole sanonut rakkaudesta yhtään mitään. Äiti on kerran, humalassa, (alkoholisoitui em. fyysisestä väkivallasta, jota sai myös osakseen ämpärikaupalla).
Joopa joo.
Tuostakin jutusta kun jättää puolet pois ja loput kertomatta,niin on tarina kohdillaan.Tulipas sulle täydellinen kieltäminen mulle tapahtuneista asioista. Kannattaa hakea apua jos on oma tunne-elämä noin jumissa? Eikä tässä oo mitään ihmeellistä uskomista, etenkin, kun ottaa huomioon, että 98% näistä vastauksista on "ei ole sanottu, ei se kuulu meidän kulttuuriin". Viina kuuluu, väkivalta, itsemurhat, mutta silti joku kehtaa väittää, ettei näitä tapahdu. Saisin sut sikiöasentoon itkemään jos kertoisin edes murto-osan mitä oon joutunut kokeen. Et taida olla ihan syntyperäinen suomalainen, kun olet noin kujalla meidän kulttuurista.
Ilmeisesti tuo säälin hakeminen liioittelemalla ja suurentelemalla asioita kuuluu myös sinun mielestäsi suomalaiseen kulttuuriin? Typerää huomiohakuisuutta lähinnä,etkä edes ymmärrä halventavasi omia vanhempiani joita sinun tulisi kunnioittaa??
4 käsky ,kunnioita isääsi ja äitiäsi.Ketään, joka esittää asiansa tähän sävyyn, ei tarvitse kunnioittaa, koska se sävy itsessään osoittaa, miten heikolla pohjalla ne kunnioittamisvaatimukset ovat.
Tuolla "70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?" -ketjussa esimerkiksi on yli 250 sivua keskustelua tästä asiasta.
Olen kanssasi samaa mieltä kristillisistä ym uskonnollisista arvoista.
Uskonnot ovat saaneet aikaan paljon pahaa.
Vierailija kirjoitti:
Tuollaista hempeilyä tapahtuu vain jenkki-elokuvissa.
Eikä tapahdu. Nuorempi sukupolvi osaa onneksi näyttää vähän paremmin tunteitaan. Vaikka mun vanhemmat ei ole koskaan sanoneet rakastavansa minua, ainakaan suoraan, sanon itse sitä puolisolle, lemmikeille, bonuslapsille, sisaruksille. Joskus tainnut jopa sanoa jommallekummalle vanhemmistani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole sanoneet koskaan mutta teoillaan ovat sen osoittaneet paljon paremmin kuin pelkkää paskaa jauhavat rakkaudesta hokijat.
Esimerkkinä voisin vielä mainita että tein kerran jotain typerää(en mitään kamalan rikollista) ja olin ihan tuskissani mitä minulle käy niin isäni sitten oli mennytkin ja ottanut syyt kontolleen. Juttu oli tosin aika vähäpätöinen eikä isällenikään siitä mitään kummempia seurauksia tullut.
Ihana teko isältäsi. Tuli vedet silmiin. Tuo teko oli todellinen rakkauden osoitus, siinä ei sanoja tarvita.
Toi on kyllä pahinta, kun vanhemmat syyttää lasta omista ongelmistaan. Tiedän tasan tarkkaan, miltä se tuntuu. Oma äiti jopa joskus syytti mua asioista, jotka olivat tapahtuneet vuosia ennen kuin olin edes syntynyt.