Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?

Eivätpä ole. Äitini sen sijaan on hyvinkin usein sanonut, kuinka olen pilannut hänen elämänsä, syntyessäni 17-vuotiaalle päihdeäidille. Hoitanut hänen nuoremmat lapsensa, kotinsa ja suorinut monta muuta muuta sotkua. Nyttemmin, jo useamman vuoden, ottanut etäisyyttä ja alkanut parantamaan itseäni tästä suhteesta.

Isäni oli ihana, rakastava, raitis mutta jäyhä, ei rakkaudestaan jutellut. Valitettavasti hän menehtyi vuosi sitten. Kaipaan kovasti <3!

Meillä lähetellään rakkaita terveisiä, ja kirjoitellaan synttäri/äitienpäivä/isänpäivä kortteihin, että ovat rakkaita. Ei varsinaisesti sanota sillä tavalla toiselle suoraan 🤔

Ei sanottu koskaan eikä muutenkaan kehuttu ja tuettu. Oli kyl ikävää...

Omille lapsille sanon joka päivä, halaan ja kannustan ja kehun. Tämä on tosi tärkeä juttu mulle et omille lapsille sanon kun jäin itse vaille tuota. Tuntuu hyvältä kun on saanut katkaistua tuon sukupolven ketjun.

Ei sanoneet koskaan. Kuolleet jo aikaa sitten- mutta so what.

Kyllä. Tosin äiti enemmän. Isä näyttää enemmän teoilla, että rakastaa. Meitä pidettiin lapsena paljon sylissä ja hoivattiin ja rakastettiin. Olen jo yli 30v. ja äiti kyllä sanoo rakastavansa minua, joka kerta kun käyn vanhemmillani. Isä sanoo harvemmin.

Ei kumpikaan koskaan. Boomereita

Emme näillä sanoilla ole asiaa sanoneet, itse totean välillä vanhemmille "olette rakkaita" (tarkoittaa mielestäni samaa asiaa). Äiti on sanonut näin takaisin, isä ei ole, muuten kuin äidin kautta (äiti voi viestiin kirjoittaa esim. "olet minulle ja isällesi todella rakas"). Tämä riittää minulle, ja teot puhuvat muutenkin mielestäni voimallisemmin kuin sanat.

Ei suoraan noilla sanoin, enemmänkin et olen rakas. Pelkästään tuo saa jo oloni vaivautuneeksi. Itse en tuota ole sanonut kuin vaimolle, ja sekin tuntuu hiukan ahdistavalta.

En muista että olisivat ikinä sanoneet. Omille koitan sanoa mahdollisimman usein. Muistan miten vaikealta se tuntui alussa, mutta nykyään tulee luontevasti.

N45

On. Vai ei boomerit mukavosaa puhua tunteista.

-nainen, 50 v.-

Ei ole kumpikaan. Äitini kuolinvuoteella kerroin miten tärkeä ihminen hän on minulle ollut ja miten hyvä äiti hän on meille kaikille lapsille ollut. Äitini totesi siihen, että "niin olenkin".

Ei ole sanonut. Olisi joskus kiva kuulla mutta eivät puhu juuri tunteistaan. On hyvin yhdentekevä olo, eivät välitä muutenkaan mitä minulle kuuluu.

Tästä johtuu varmasti se että koen ettei minua voi kukaan rakastaa. En usko jos joku näin minulle sanoo.

Toi jatkuva "love you" hokeminen ahistaa jo pelkästään noissa jenkki realityissa.

Se vaan kun ei kuulu meidän kulttuuriin se jatkuva hokeminen rakkaudesta.

" oot rakas" vielä menettelee, mutta sitäkään ei päivittäin tarvitse kuulla.

On, äiti 84- vuotiaana kuolinvuoteellaan kun sanoin, että äiti saat mennä isän luo, me rakastetaan sinua äiti, kyllä me parjätään. Äiti huokaisi hiljaa, että kyllä se äitikin rakastaa.

Minulla on ainoastaan yksi vanhempi. On sanonut, että rakastaa, mutta tekee sen ainoastaan silloin, kun on a. humalassa, b. somessa, c. sosiaalisen painostuksen alla.

Kahden kesken en muista, että olisi koskaan sanonut rakastavansa.

Eipä kyllä muistu mieleen, että vanhemmat olisivat koskaan sanoneet rakastavansa minua (tai veljeäni). Mutta sama tilannehan tässä on jatkunut sitten kivasti aikuisuudessakin, kun vaimokaan ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua.

Lapsille olen kuitenkin yrittänyt muistaa aina ajoittain sen sanoa.

Vierailija kirjoitti:

En epäile ettei rakastaisi mutta jotenkin surullista miten tämä tuntuu olevan suomalaisessa kulttuurissa niin syvällä että tunteista ei juuri puhuta.

Mikä on se päätekijä, että etenkin suomalainen kulttuuri on ollut niin kylmähköä? Sota se ei voi olla, koska ei se ole vaikuttanut muihinkaan kulttuureihin tuossa asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin tätä joskus mietiskelin ja tajusin että ei ole. Tunteista muutenkaan pahemmin puhuta.

Teot ratkaisevat, ei pelkkä lässytys. Itse sain 100 metriä etumatkaa.

Ei ikinä isä sitä sanonut, on jo mullan alla. Eikä kyllä äitikään sitä koskaan ole sanonut. Minä olen iltatähti, olen 46 ja isä oli syntynyt 1920, äiti 1933. Ei heidän nuoruudessa kehuttu, saati sanottu, et rakastaa. Isä joskus kertoi lapsuudestaan, on ollut kovaa aikaa, todella kovaa. Niinpä ei minuakaan koskaan kehuttu, ei halittu, eikä muutenkaan osoitettu tunteita. Muistan toki tilanteita kun vimmatusti harmitti kun olin tehnyt jotain oikein hyvin ja siihen ei otettu mitään kantaa. Ei edes sanaa kiitos, tai hyvin tehty. Muistan jopa senkin kun isä haukkui minut kännissä tuttavalleen, kuulin joka sanan. Teininä se kirpaisi poskettomasti. Isä kun teki kuolemaa, turvautui asioiden hoidossa minuun. Tuolloin teki mieli sanoa, että itsepä minut haukuit, ei minusta ole mihinkään, pidä tunkkisi. Onneksi sain pidettyä mölyt mahassa, etten kuolevaa loukannut.

Ei ole. Mitä siitä?Teot merkitsevät enemmän.