Onko vanhempasi sanonut sinulle ikinä että rakastaa sua?

No ei todellakaan. Meillä ei ole koskaan äidin kanssa ollut sellainen lämmin ja läheinen tunnelma.

Isä rakastaa syytämällä rahaa edelleenkin. Ja nuorempana tavaraa. Sain ihan kaikkea hevosesta puhelimiin. Ja pienenä hellyyttäkin.

He on kyllä niin aikansa ja asuinpaikkojensa kasvatteja. Äitin isä oli täysmulkku, joka pisti osan lapsistaan laitoksiin ja pelas ja joi massit. No hänkin oli aikansa uhri sotaan kun joutui alle 20 vuotiaana. Isä taas eli yhtenä yyhoon kymmenestä lapsesta keskellä pöpelikköö. Noh mun lapset saa rakkautta joka päivä ja sukupolvien taakat vois jäädä tähän.

Olen kolmekymppinen 80-90 vaihteen lapsi eikä meillä kotona tunteista puhuttu. Itselläni ei ainakaan toistaiseksi ole lapsia mutta monella ystävällä on. Tuntui aluksi oudolta kun ystävät puhuttelivat arkitilanteissa lapsia "äidin kullaksi" ja sanoivat teini-ikäiselleenkin "olet rakas " jne. Ei siis pahalla tavalla oudolta, en vaan ole omassa lapsuudessa tottunut.

Isä on kuollut kun olin 4.Äiti ei ole koskaan sanonut rakastavansa.

En muista ovatko sanoneet. Äiti varmaan rakastaa, mutta äidin ongelma on se, että saisi rakastaa itseäänkin.

Isä ei ole sanonut, mutta pahempaa on se, että on aina pistänyt itsensä etusijalle. Isä on sellainen kavereidensa piirissä tosi suosittu ihminen, mutta lähimmäiset ja perhe jäävät aina paitsioon. Tapasin muutama vuosi sitten baarissa isäni pitkäaikaisen ystävän ja meinasin vetää sitä turpaan, kun sanoi, että "sulla on maailman paras isä". Eihän se ole isäni kaverin vika, mutta jokainen heidän yhteinen laatuhetki ja poikien ilta on todennäköisesti ollut rikottu lupaus minua tai äitiä kohtaan. Uskon, että omat vaikeudet parisuhteissani johtuvat juuri tuosta. Koitan niin kovasti olla joku muu kuin isäni. Pahin pelkoni on se, että vanhempana oma lapseni ajattelee minusta kuten minä ajattelen omasta isästäni. Toiseksi pahin pelko on se, että jos oma parisuhteeni päättyy, kuvittelen kaikkien isäni oikeasti tuntevien kuvittelevan sen päättyneen siksi, että olen käyttäytynyt kuin isäni. Pelkään äitinikin kuvittelevan niin. En toivo isälle mitään pahaa ja ymmärrän hänen nyrjähtäneen omien kokemustensa takia. En vain luota häneen enkä arvosta häntä ihmisenä.

Vaikka olen viikonloppuisä koitan viettää lapseni kanssa aikaa aina kun mahdollista. Juttelen hänen kanssaan päivittäin ja kerron, että rakastan häntä. Pidän lupaukseni. Aina.

Kumpikaan ei koskaan sanonut edes välittävänsä. Isä haukkui usein tyhmäksi. Enkä minä ole sanonut koskaan sitä takaisin, koska en ole koskaan rakastanut vanhempiani.

En ole koskaan saanut vanhemmiltani yhtään mitään. Vanhempani eivät ole koskaan sanoneet, että he rakastavat tai, että olen heille tärkeä, eivätkä ole halanneet. Se loukkasi verisesti, kun äitini kapsahti sisaruksen puolison kaulaan, halaili häntä ja kertoi, miten rakas hän on! Minä seisoin vieressä!! Sen jälkeen viileni välit. Tuli selväksi, etten ole minkään arvoinen, sillä sisarus oli tuntenut tuon ihmisen "kaksi minuuttia"!

Kyseisen sisaruksen lapsia myös rakastetaan ja hoivataan. Minun ei. Eipä tee mieli olla tekemisissä noiden kanssa. Ai niin, nuorena mua haukuttiin ja pilkattiin äidin taholta päivittäin. Isä istui mykkänä eikä koskaan puolustanut tai sanonut mitään.

Ei kumpikaan. Molemmat jo kuolleet. Toimin äidin kuolinpesänselvittäjänä ja sukuselvityksestä paljastui että hän oli ennen minua saanut kaksosten keskenmenon.  Tästä ei kumpikaan vanhempi koskaan maininnut mitään minulle tai siskoilleni. Tuumittiin että mitenkä paljon loppupelissä edes tiesimme heidän aikaisempaa historiaansa. Aika vähän. 70 luvulla ei lapsille 'avauduttu'.

Ei ole sanoneet, kai se on jotenkin itsestäänselvää. Tuli ahdistunut oli kun kuvittelin nyt sellaisen tilanteen, ja uskoisin että olisi kaikille hyvin epämukava tilanne.

Mun isällä on ollut aina tapana sanoa "tiesitkö että rakastan sua?". Tekee tätä yhä aina kun tulen käymään lapsuudenkodissani.

Ei ole sanottu, mutta ei tarvitsekaan, kun tiedän sen muutenkin.

Vanhempani rakastavat rahaa ja materiaa, tämän he ovat tehneet selväksi. Eivät siis koskaan sanoneet rakastavansa, koska se ei olisi totta.

Vierailija kirjoitti:

Olen kolmekymppinen 80-90 vaihteen lapsi eikä meillä kotona tunteista puhuttu. Itselläni ei ainakaan toistaiseksi ole lapsia mutta monella ystävällä on. Tuntui aluksi oudolta kun ystävät puhuttelivat arkitilanteissa lapsia "äidin kullaksi" ja sanoivat teini-ikäiselleenkin "olet rakas " jne. Ei siis pahalla tavalla oudolta, en vaan ole omassa lapsuudessa tottunut.

Olen myös kolmekymppinen ja kotona voin hellitellä lastani, muiden kuullen en koskaan. Tuntuu aivan liian kiusalliselta. Varsinkaan omien vanhempieni tai sisarusteni kuullen en voisi sanoa lasta äidin kullaksi tms. :( Jotenkin ajattelen, että heillä on jo niin vahva mielikuva siitä millainen olen, että tuollainen hellittely herättäisi huomiota ja jopa piikittelyä. Muutenkin kaikenlaiset tunteet piti kotona peittää.

Tämä harmittaa paljon, mutta en ainakaan vielä osaa tai uskalla muuttaa tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Ei noilla sanoilla, koska ovat niin vanhoja, ettei taivu ulos suusta r-sana. Monella muulla tavalla ja teoilla kyllä.

Totta! Apua annettiin aina ja varsinkin opiskeluaikana ja lasten ollessa pieniä sain ihan pyytämättä paljon apua. Isän kuoltua käytiin kerran veljen kanssa äitini luona kahdestaan niin ettei kummankaan perheet olleet mukana. Äiti halusi sanoa meille, että me emme kumpikaan ole olleet pettymyksiä! Se tarkoitti kyllä, että hän rakastaa!

Onneksi ei.

Eivät sanoneet. Synnyin 1960-luvun alussa.

Luulin, että nykyään sanotaan helpommin. Joskus pihalla lapset ja vanhemmat ovat heipanneet sanomalla "olet rakas" tms.

Ei ole sanottu rakastavansa, tykkäävänsä tai mitään muutakaan. Ihan normaali hyvä perhe meillä oli ja on, mutta tunneilmaisu on pyöreä 0. Kaikki tunteet piti piilottaa, no ärtymys ja suuttumus oli nippa nappa sallittua.

Kerran näin lapsena, kun toinen vanhemmista (en enää muista kumpi, veikkaan että isä) pussasi toista poskelle tämän lähtiessä reissuun. Se on ollut ainut kerta, kun olen todistanut mitään kosketusta vanhempieni välillä. En ole ikinä nähnyt heidän koskettavan toisiaan edes ohimennen kädellä. Äiti sanoi joskus, että isä osoittaa rakkauttaan teoin. Epäselväksi jäi, miten äiti osoittaa rakkauttaan...??

En myöskään muista olleeni äidin sylissä tai kainalossa ala-asteiän (vai tarhaiän?) jälkeen. Isän sylissä olen varmaan ollut joskus vauvana.

Sisarusten kanssa on myös etäiset, asialliset välit. Tavataan lähes viikottain, mutta tietty etäisyys on ja pysyy. Hämmästelen usein, kun tutut hehkuttavat lastensa ihanaa sisaruutta ja miten siskokset ovat kuin paita ja peppu jne. Meillä ei sellaiseen kannustettu ja tuntuisi oudolta kertoa sisaruksille omia asioita.

Ei ole ja tiedän, ettei isäni rakasta minua. Olen 40 v. 

Meillä sisarukset laitettiin kilpailemaan koska äiti aina valitsi kenen äiti hän milloinkin haluaa olla. Muut lapset on hylkiöitä. Sama kilpailuasetelma ja hylkäys lastenlasten kohdalla. En ole ollut se suosikki ikinä niin minulle ei ole sanottu juuri mitään. Lähinnä jotain kehuja siitä suosikista eli jatketaan alaspäin lyttäämistä.

Minulla on niin hirviömäiset vanhemmat, ettei todellakaan ole kummaltakaan kuulunut r-sanaa.

Päinvastoin. "isä" 18-vuotis syntymäpäivän kunniaksi ilmoitti ihan suoraan, että elarit on nyt maksettu eikä tartte yhteyksiä enää ottaa.

Äitin synnit selvisi paljon myöhemmin.

En ole kummankaan kanssa vuosiin ollut tekemisissä.

Äiti ei ole sanonut koskaan. Isä on sanonut tyyliin me lyödään sua koska me rakastetaan sua, me painostetaan sua vaihtamaan alaa koska rakastetaan, sanotaan sua henkisesti sairaaksi koska rakastetaan jne.