Lue keskustelun säännöt.
Läheisriippuvuudesta eroon
Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa päihderiippuvaisen kanssa ja ilmeisen sairastunut itsekin. Miehet on mennyt ja tullut miten haluaa, aina otin takaisin ja yritin uskoa vaan hyvää, hoivasin ja koitin parantaa itseni unohtaen. Suhteissa henkistä ja fyysistä väkivaltaakin, olen antanut alistaa itseni aika täydellisesti.
Mulle on aina tärkeintä toisen hyvä olo, itsellä ei niin väliä. Suurimman osan suhteiden ajasta olen ollut masentunut kohtelun takia, silti aina kun toinen on vain pyytänyt anteeksi olen asettanut hänet elämäni keskiöön, kunnes mua satutetaan taas ja sen jälkeen uusiksi. Unohdan aina itseni, en oikein muista edes mistä joskus nautin ja mitkä mun omat mielipiteet on, myötäillen ja joustan ihan liikaa.
Tää on sairasta!
Onko joku eheytynyt tästä? Millä tavoin opetella, että oma elämä on tärkein ja itse arvokas?
Kommentit (592)
Virtahepo olohuoneessa, siitä on helppo aloittaa. Terapiaan menisin, jos kaipaisin apua, enkä pystyisi selvittämään tilannetta itse. Omalla kohdalla tervehdyin eheyttävän suhteen kautta. Edelleen yhdessä. Se antaa uuden terveen pohjan ja mallin jonka päälle rakentaa. Edelleen varmasti yrityksen ja erehdyksen kautta, mut tiedostaa nämä, säilyy toimintakykyisenä ja ymmärtää, miten nuo huonot mallit siirtyy ketjuna tuleville polville.
Ymmärrän, et sitäkin voi kyseenalaistaa, voiko sanoa eheytyneensä, jos ei ole tehnyt työtä kokonaan itse ja yksin, että eikö se sit ole läheisriippuvuuden jatkumo? En näe asiaa niin. Ihminen on sosiaalinen ja tarvitseva eläin ja haavoittuvuus ja hyväksyntä on avaimia, joilla nimenomaan katkaista läheisriippuvuus. Jotenkin näin. Sain korjaavan ihmissuhteen. Terveen mallin, jonka näyttää lapsilleni. Moni asia on niin eri, kuin mitä minun lapsuudessani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Virtahepo olohuoneessa, siitä on helppo aloittaa. Terapiaan menisin, jos kaipaisin apua, enkä pystyisi selvittämään tilannetta itse. Omalla kohdalla tervehdyin eheyttävän suhteen kautta. Edelleen yhdessä. Se antaa uuden terveen pohjan ja mallin jonka päälle rakentaa. Edelleen varmasti yrityksen ja erehdyksen kautta, mut tiedostaa nämä, säilyy toimintakykyisenä ja ymmärtää, miten nuo huonot mallit siirtyy ketjuna tuleville polville.
Ymmärrän, et sitäkin voi kyseenalaistaa, voiko sanoa eheytyneensä, jos ei ole tehnyt työtä kokonaan itse ja yksin, että eikö se sit ole läheisriippuvuuden jatkumo? En näe asiaa niin. Ihminen on sosiaalinen ja tarvitseva eläin ja haavoittuvuus ja hyväksyntä on avaimia, joilla nimenomaan katkaista läheisriippuvuus. Jotenkin näin. Sain korjaavan ihmissuhteen. Terveen mallin, jonka näyttää lapsilleni. Moni asia on niin eri, kuin mitä minun lapsuudessani.
Eikö sulla ollut sit uudessa suhteessa vaikeuksia tottua normaaliin kohteluun? Tai mistä edes tiedät läheisriippuvaisena, että se kohtelee sua normaalisti? Luotqtko täysin siihen, että se jatkuu?
Itse epäilen että suhteesta toiseen hyppääminen parantaisi, niiden haavojen päälle voi laittaa laastarin mutta ei ne pääse kunnolla paranemaan, haava voi mätiä laastarin alla vaikka sitä ei huomaa, se täytyy puhdistaa ja nataa hengittää. Ja jos laastari otetaankin pois niin haava aukeaa taas.
https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/ajankohtaista/kirjoja-parisuhtees…
Suosittelen lukemaan tämän kirjan, niin asia avautuu lisää ja laajemmin.
Tänään on taas vaikeampi päivä.
Olen nyt blokannut miehen numeron ja kaverinsa, mutta tarkistelen vähän väliä oisko tullut viestiä.
Tekisi mieli soittaa, vaikka eihän se kuitenkaan vastaisi, tai jos vastaisi niin sanois vaan "sori, voidaanko sopia" ja kaikki alkaisi alusta.
Päässäni juttelen koko ajan miehelle, mitä sanoisin, minkä pitäisi muuttua, mitä mun tulis tehdä, mitä miehen tulis tehdä. Mutta eihän ne mun mielipiteet ja teot mitään muuttaisi, se on nähty.
On ikävä ja hyvin yksinäistä, mutta niinhän se oli silloinkin kun mies oli vieressä.
Haluaisin jo muuta ajateltavaa, haluaisin että mies ei ole ensimmäisenä mielessä heti kun herään ja viimeisenä illalla, tämä on säälittävää. Mulla oli kuitenkin aina hyvä olla miehen vieressä (tai no, vain silloin kun hän salli sen).
Eilen katselin koulutuspaikkoja naapurikaupungista ja varovaisen optimistisesti pyörittelin päässäni muuttoa uusiin ympyröihin, olin ajoittain jopa innostunut. Tänään kuitenkin heräsin taas absoluuttisen lohduttomana ja tekisi mieli ottaa yhteyttä.
Miksi ainoa järkevä valinta tuntuu vaikeimmalta 😔
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/ajankohtaista/kirjoja-parisuhtees…
Suosittelen lukemaan tämän kirjan, niin asia avautuu lisää ja laajemmin.
Kiitos.
Olen koittanut etsiä tätä fyysisenä kirjana, mutta joka paikasta se on loppu. Tykkäsin joskus lukea ja se paperinen selailtava opus on aivan eri juttu kun lukea puhelimen näytöltä.
Ehkä koetan äänikirjaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Tänään on taas vaikeampi päivä.
Olen nyt blokannut miehen numeron ja kaverinsa, mutta tarkistelen vähän väliä oisko tullut viestiä.
Tekisi mieli soittaa, vaikka eihän se kuitenkaan vastaisi, tai jos vastaisi niin sanois vaan "sori, voidaanko sopia" ja kaikki alkaisi alusta.
Päässäni juttelen koko ajan miehelle, mitä sanoisin, minkä pitäisi muuttua, mitä mun tulis tehdä, mitä miehen tulis tehdä. Mutta eihän ne mun mielipiteet ja teot mitään muuttaisi, se on nähty.
On ikävä ja hyvin yksinäistä, mutta niinhän se oli silloinkin kun mies oli vieressä.
Haluaisin jo muuta ajateltavaa, haluaisin että mies ei ole ensimmäisenä mielessä heti kun herään ja viimeisenä illalla, tämä on säälittävää. Mulla oli kuitenkin aina hyvä olla miehen vieressä (tai no, vain silloin kun hän salli sen).Eilen katselin koulutuspaikkoja naapurikaupungista ja varovaisen optimistisesti pyörittelin päässäni muuttoa uusiin ympyröihin, olin ajoittain jopa innostunut. Tänään kuitenkin heräsin taas absoluuttisen lohduttomana ja tekisi mieli ottaa yhteyttä.
Miksi ainoa järkevä valinta tuntuu vaikeimmalta 😔
Ap
Älä luovuta ap. Jaksaa jaksaa :D
Mä tein niin että kirjoitin ylös vuodatusta kaikesta pahasta olosta ja kaikesta mitä hän oli mulle tehnyt. Koska meillä on tapana blokata se mielestä ja unohtaa. Sit aina kun alkoi tuntua, että miten ihana mies oli ja miten ihanaa meillä oli, ja miten en yhtään ymmärrä, miten heitin hukkaan niin ihanan parisuhteen... niin luin jonkun aikaa niitä kirjoituksiani. Ja tuli uudestaan niin paha olla, ettei tehnyt taas yhtään mieli laittaa yhtään mitään viestiä.
Ennen kuin laitat mitään viestiä, niin kokeile tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tänään on taas vaikeampi päivä.
Olen nyt blokannut miehen numeron ja kaverinsa, mutta tarkistelen vähän väliä oisko tullut viestiä.
Tekisi mieli soittaa, vaikka eihän se kuitenkaan vastaisi, tai jos vastaisi niin sanois vaan "sori, voidaanko sopia" ja kaikki alkaisi alusta.
Päässäni juttelen koko ajan miehelle, mitä sanoisin, minkä pitäisi muuttua, mitä mun tulis tehdä, mitä miehen tulis tehdä. Mutta eihän ne mun mielipiteet ja teot mitään muuttaisi, se on nähty.
On ikävä ja hyvin yksinäistä, mutta niinhän se oli silloinkin kun mies oli vieressä.
Haluaisin jo muuta ajateltavaa, haluaisin että mies ei ole ensimmäisenä mielessä heti kun herään ja viimeisenä illalla, tämä on säälittävää. Mulla oli kuitenkin aina hyvä olla miehen vieressä (tai no, vain silloin kun hän salli sen).Eilen katselin koulutuspaikkoja naapurikaupungista ja varovaisen optimistisesti pyörittelin päässäni muuttoa uusiin ympyröihin, olin ajoittain jopa innostunut. Tänään kuitenkin heräsin taas absoluuttisen lohduttomana ja tekisi mieli ottaa yhteyttä.
Miksi ainoa järkevä valinta tuntuu vaikeimmalta 😔
Ap
Kuullostaa hyvältä että pyörittelet mielessäsi uudenlaisia tulevaisuudenkuvia. Voisitko myös tehdä joka päivä jotain konkreettista, jolla osoittaisit itsellesi eläväsi uutta itseäsi arvostavaa elämää? Se voi olla jokin ihan pieni juttu: katat atriasi kauniisti. soitat jollekin ystävälle ja suunnittelet mukavaa tekemistä, siivoat roskiskaapin...
Olen ollut samassa tilanteessa kuin ap juuri eron jälkeen. Ajattelin miestä koko ajan ja pyörittelin päässäni kaikenlaisia entä jos-skenaarioita. Osasta toki tiesin, ettei tule toteutumaan, mutta entä jos... :D tuska ja ikävä oli valtava.
Tämä helpotti vasta, kun oivalsin että suhteen päättyminen vaivaa ainoastaan minua ja ikävä on vain minulla. Mies ei minua oikeasti kaipaa eikä ikävöi, koska jos hänellä olisi ollut minua kohtaan aitoja tunteita, kiintymystä ja rakkautta, niin ei hän olisi kohdellut minua niin huonosti. Päivä päivältä vilkuilin puhelintani vähemmän ja vähemmän.
Tsemppiä ap! Huomenna on jo helpompaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tänään on taas vaikeampi päivä.
Olen nyt blokannut miehen numeron ja kaverinsa, mutta tarkistelen vähän väliä oisko tullut viestiä.
Tekisi mieli soittaa, vaikka eihän se kuitenkaan vastaisi, tai jos vastaisi niin sanois vaan "sori, voidaanko sopia" ja kaikki alkaisi alusta.
Päässäni juttelen koko ajan miehelle, mitä sanoisin, minkä pitäisi muuttua, mitä mun tulis tehdä, mitä miehen tulis tehdä. Mutta eihän ne mun mielipiteet ja teot mitään muuttaisi, se on nähty.
On ikävä ja hyvin yksinäistä, mutta niinhän se oli silloinkin kun mies oli vieressä.
Haluaisin jo muuta ajateltavaa, haluaisin että mies ei ole ensimmäisenä mielessä heti kun herään ja viimeisenä illalla, tämä on säälittävää. Mulla oli kuitenkin aina hyvä olla miehen vieressä (tai no, vain silloin kun hän salli sen).Eilen katselin koulutuspaikkoja naapurikaupungista ja varovaisen optimistisesti pyörittelin päässäni muuttoa uusiin ympyröihin, olin ajoittain jopa innostunut. Tänään kuitenkin heräsin taas absoluuttisen lohduttomana ja tekisi mieli ottaa yhteyttä.
Miksi ainoa järkevä valinta tuntuu vaikeimmalta 😔
Ap
Kuullostaa hyvältä että pyörittelet mielessäsi uudenlaisia tulevaisuudenkuvia. Voisitko myös tehdä joka päivä jotain konkreettista, jolla osoittaisit itsellesi eläväsi uutta itseäsi arvostavaa elämää? Se voi olla jokin ihan pieni juttu: katat atriasi kauniisti. soitat jollekin ystävälle ja suunnittelet mukavaa tekemistä, siivoat roskiskaapin...
Tuo kuulostaa hyvältä. Millainen elämäsi olisi ihan vain sinuna? Mistä tykkäät, miten tykkäät viettää aikaa? Millainen koti olisi unelmakotisi? Näetkö itsesi siinä uudessa koulutuksessa. Joskus että voi nähdä itsensä uudesti ja arvostavasti, on hyvä nähdä itsensä uudessa valossa ja uudessa roolissa. Onko se opiskelu sellainen, että siitä tulisi sulle uusi ammatti?
Olin parisuhteessa energiavampyyrin kanssa. Mies oli myös entinen alkoholisti, joka oli kuitenkin saanut juomisensa kohtalaisen hyvin hallintaan. Välillä lipsui jonkun verran, ja jo se tuntui minusta pahalta, koska en pidä humalaisten ihmisten seurasta. Varsinkaan jos heidän käytöksensä muuttuu ihan toisenlaiseksi verrattuna siihen, mitä ovat selvänä.
Tuo energiavampyyrius oli kuitenkin pahinta. Minun olisi pitänyt olla koko ajan pelkästään tämän miehen käytettävissä. En pystynyt edes töitä tekemään normaalisti. Jos kerroin että tämä on ongelma, mies syytti liian työkeskeiseksi. Miehellä oli hyvin kaoottinen elämä, kriisistä kriisiin. Olimme sopineet, että minulle voi aina soittaa jos on todellinen hätä, vaikka muuten yritinkin olla jämäkkä ja vetää rajaa siihen, kuinka monen tunnin puheluja voin päivittäin puhua. Kahdeksan tuntia ei ollut poikkeuksellista alussa, joten oli pakko yrittää tehdä asialle jotain. No miehelle tuli sitten joka viikko jokin uusi kriisi, sairaalaan joutuminen, kolariin joutuminen, töissä seksuaaliseksi ahdistelijaksi perusteetta (?) leimaaminen, jne. jne. jne. Aina jotain niin kamalaa, että tunsin että nyt minun on vain laitettava oma elämä syrjään, jotta voin olla miehen tukena.
Oli hyvin vaikeaa tajuta, että tuosta kuviosta täytyy irtautua, koska tunsin jättäväni silloin miehen oman onnensa nojaan juuri silloin, kun hän eniten tarvitsee apua. Mutta kun sama meno vain jatkui ja jatkui, niin kahden vuoden kuluttua olin niin loppu ja rikki, että muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Jouduin puoleksi vuodeksi työkyvyttömäksi. Sinä aikana sain hoidettua toimintakykyni takaisin.
Erosta on nyt 1,5 vuotta enkä ole varma olenko vieläkään valmis tapailemaan muita. Aiemmat suhteeni ovat olleet hyviä, mutta silti tuon suhteen aikana minusta tuli esille tällainen liian kiltti puoli, joka asettaa toisen ihmisen itsensä edelle. Aiemmat miehet eivät ole käyttäneet tätä ominaisuuttani hyväksi, vaan ovat itsekin olleet kilttejä ja välittäviä. Ehkä se ei siksi ole ennen ollut ongelma.
En oikein vieläkään tiedä, miten välttyisin joutumasta samaan tilanteeseen jatkossa. Yksinäisyyttä onneksi kestän aika hyvin, ja olen saanut hoidettua itseäni ja parannettua elämääni monella tavalla. Silti kaikki onnistumiset ja ilon aiheetkin, joita kohdalleni tulee, tuntuvat aina myös vähän karvailta, koska minulle tulee usein mieleen kuinka paljon kivemmalta asia tuntuisi, jos sen voisi jakaa rakkaan ihmisen kanssa.
Voimia sinulle, ap! Etene pienin askelin kohti hyvää. Älä vaadi itseltäsi liikoja, mutta muista kuitenkin että et palaa enää vanhaan. Hiljaa hyvä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin parisuhteessa energiavampyyrin kanssa. Mies oli myös entinen alkoholisti, joka oli kuitenkin saanut juomisensa kohtalaisen hyvin hallintaan. Välillä lipsui jonkun verran, ja jo se tuntui minusta pahalta, koska en pidä humalaisten ihmisten seurasta. Varsinkaan jos heidän käytöksensä muuttuu ihan toisenlaiseksi verrattuna siihen, mitä ovat selvänä.
Tuo energiavampyyrius oli kuitenkin pahinta. Minun olisi pitänyt olla koko ajan pelkästään tämän miehen käytettävissä. En pystynyt edes töitä tekemään normaalisti. Jos kerroin että tämä on ongelma, mies syytti liian työkeskeiseksi. Miehellä oli hyvin kaoottinen elämä, kriisistä kriisiin. Olimme sopineet, että minulle voi aina soittaa jos on todellinen hätä, vaikka muuten yritinkin olla jämäkkä ja vetää rajaa siihen, kuinka monen tunnin puheluja voin päivittäin puhua. Kahdeksan tuntia ei ollut poikkeuksellista alussa, joten oli pakko yrittää tehdä asialle jotain. No miehelle tuli sitten joka viikko jokin uusi kriisi, sairaalaan joutuminen, kolariin joutuminen, töissä seksuaaliseksi ahdistelijaksi perusteetta (?) leimaaminen, jne. jne. jne. Aina jotain niin kamalaa, että tunsin että nyt minun on vain laitettava oma elämä syrjään, jotta voin olla miehen tukena.
Oli hyvin vaikeaa tajuta, että tuosta kuviosta täytyy irtautua, koska tunsin jättäväni silloin miehen oman onnensa nojaan juuri silloin, kun hän eniten tarvitsee apua. Mutta kun sama meno vain jatkui ja jatkui, niin kahden vuoden kuluttua olin niin loppu ja rikki, että muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Jouduin puoleksi vuodeksi työkyvyttömäksi. Sinä aikana sain hoidettua toimintakykyni takaisin.
Erosta on nyt 1,5 vuotta enkä ole varma olenko vieläkään valmis tapailemaan muita. Aiemmat suhteeni ovat olleet hyviä, mutta silti tuon suhteen aikana minusta tuli esille tällainen liian kiltti puoli, joka asettaa toisen ihmisen itsensä edelle. Aiemmat miehet eivät ole käyttäneet tätä ominaisuuttani hyväksi, vaan ovat itsekin olleet kilttejä ja välittäviä. Ehkä se ei siksi ole ennen ollut ongelma.
En oikein vieläkään tiedä, miten välttyisin joutumasta samaan tilanteeseen jatkossa. Yksinäisyyttä onneksi kestän aika hyvin, ja olen saanut hoidettua itseäni ja parannettua elämääni monella tavalla. Silti kaikki onnistumiset ja ilon aiheetkin, joita kohdalleni tulee, tuntuvat aina myös vähän karvailta, koska minulle tulee usein mieleen kuinka paljon kivemmalta asia tuntuisi, jos sen voisi jakaa rakkaan ihmisen kanssa.
Voimia sinulle, ap! Etene pienin askelin kohti hyvää. Älä vaadi itseltäsi liikoja, mutta muista kuitenkin että et palaa enää vanhaan. Hiljaa hyvä tulee.
Kuulostaa siltä, että mieskin on tuossa ollut jonkin sortin läheisriippuvainen ja itseään toteuttavasti hädissään että hylkäät 🤔
Se riippuvuus vaan ilmenee eri tavoin eri ihmisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin parisuhteessa energiavampyyrin kanssa. Mies oli myös entinen alkoholisti, joka oli kuitenkin saanut juomisensa kohtalaisen hyvin hallintaan. Välillä lipsui jonkun verran, ja jo se tuntui minusta pahalta, koska en pidä humalaisten ihmisten seurasta. Varsinkaan jos heidän käytöksensä muuttuu ihan toisenlaiseksi verrattuna siihen, mitä ovat selvänä.
Tuo energiavampyyrius oli kuitenkin pahinta. Minun olisi pitänyt olla koko ajan pelkästään tämän miehen käytettävissä. En pystynyt edes töitä tekemään normaalisti. Jos kerroin että tämä on ongelma, mies syytti liian työkeskeiseksi. Miehellä oli hyvin kaoottinen elämä, kriisistä kriisiin. Olimme sopineet, että minulle voi aina soittaa jos on todellinen hätä, vaikka muuten yritinkin olla jämäkkä ja vetää rajaa siihen, kuinka monen tunnin puheluja voin päivittäin puhua. Kahdeksan tuntia ei ollut poikkeuksellista alussa, joten oli pakko yrittää tehdä asialle jotain. No miehelle tuli sitten joka viikko jokin uusi kriisi, sairaalaan joutuminen, kolariin joutuminen, töissä seksuaaliseksi ahdistelijaksi perusteetta (?) leimaaminen, jne. jne. jne. Aina jotain niin kamalaa, että tunsin että nyt minun on vain laitettava oma elämä syrjään, jotta voin olla miehen tukena.
Oli hyvin vaikeaa tajuta, että tuosta kuviosta täytyy irtautua, koska tunsin jättäväni silloin miehen oman onnensa nojaan juuri silloin, kun hän eniten tarvitsee apua. Mutta kun sama meno vain jatkui ja jatkui, niin kahden vuoden kuluttua olin niin loppu ja rikki, että muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Jouduin puoleksi vuodeksi työkyvyttömäksi. Sinä aikana sain hoidettua toimintakykyni takaisin.
Erosta on nyt 1,5 vuotta enkä ole varma olenko vieläkään valmis tapailemaan muita. Aiemmat suhteeni ovat olleet hyviä, mutta silti tuon suhteen aikana minusta tuli esille tällainen liian kiltti puoli, joka asettaa toisen ihmisen itsensä edelle. Aiemmat miehet eivät ole käyttäneet tätä ominaisuuttani hyväksi, vaan ovat itsekin olleet kilttejä ja välittäviä. Ehkä se ei siksi ole ennen ollut ongelma.
En oikein vieläkään tiedä, miten välttyisin joutumasta samaan tilanteeseen jatkossa. Yksinäisyyttä onneksi kestän aika hyvin, ja olen saanut hoidettua itseäni ja parannettua elämääni monella tavalla. Silti kaikki onnistumiset ja ilon aiheetkin, joita kohdalleni tulee, tuntuvat aina myös vähän karvailta, koska minulle tulee usein mieleen kuinka paljon kivemmalta asia tuntuisi, jos sen voisi jakaa rakkaan ihmisen kanssa.
Voimia sinulle, ap! Etene pienin askelin kohti hyvää. Älä vaadi itseltäsi liikoja, mutta muista kuitenkin että et palaa enää vanhaan. Hiljaa hyvä tulee.
Kuulostaa siltä, että mieskin on tuossa ollut jonkin sortin läheisriippuvainen ja itseään toteuttavasti hädissään että hylkäät 🤔
Se riippuvuus vaan ilmenee eri tavoin eri ihmisissä.
Mulla on ollut myös tuollainen suhde, että mies oli herttainen ja välittävä, mutta myös tarvitseva ja takertuva. Aloin tunnistaa itsessäni, että jouduin ajattelemaan häntä kaiken aikaa, hän varmisti sen laittamalla tauotta viestiä joihin halusi minun aina vastaavan heti.
Oli pakko ihan tarkoituksella laittaa puhelin pois ja äänettömälle, ja olla vastaamatta koko päivänä. Sanoin, että minulla on muutakin elämää, enkä keskity sinuun koko aika.
Myös hän olisi halunnut nähdä joka päivä. Mun oli opeteltava sanomaan esim, että viikonloppuna teen muuta, enkä aio nähdä häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin parisuhteessa energiavampyyrin kanssa. Mies oli myös entinen alkoholisti, joka oli kuitenkin saanut juomisensa kohtalaisen hyvin hallintaan. Välillä lipsui jonkun verran, ja jo se tuntui minusta pahalta, koska en pidä humalaisten ihmisten seurasta. Varsinkaan jos heidän käytöksensä muuttuu ihan toisenlaiseksi verrattuna siihen, mitä ovat selvänä.
Tuo energiavampyyrius oli kuitenkin pahinta. Minun olisi pitänyt olla koko ajan pelkästään tämän miehen käytettävissä. En pystynyt edes töitä tekemään normaalisti. Jos kerroin että tämä on ongelma, mies syytti liian työkeskeiseksi. Miehellä oli hyvin kaoottinen elämä, kriisistä kriisiin. Olimme sopineet, että minulle voi aina soittaa jos on todellinen hätä, vaikka muuten yritinkin olla jämäkkä ja vetää rajaa siihen, kuinka monen tunnin puheluja voin päivittäin puhua. Kahdeksan tuntia ei ollut poikkeuksellista alussa, joten oli pakko yrittää tehdä asialle jotain. No miehelle tuli sitten joka viikko jokin uusi kriisi, sairaalaan joutuminen, kolariin joutuminen, töissä seksuaaliseksi ahdistelijaksi perusteetta (?) leimaaminen, jne. jne. jne. Aina jotain niin kamalaa, että tunsin että nyt minun on vain laitettava oma elämä syrjään, jotta voin olla miehen tukena.
Oli hyvin vaikeaa tajuta, että tuosta kuviosta täytyy irtautua, koska tunsin jättäväni silloin miehen oman onnensa nojaan juuri silloin, kun hän eniten tarvitsee apua. Mutta kun sama meno vain jatkui ja jatkui, niin kahden vuoden kuluttua olin niin loppu ja rikki, että muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Jouduin puoleksi vuodeksi työkyvyttömäksi. Sinä aikana sain hoidettua toimintakykyni takaisin.
Erosta on nyt 1,5 vuotta enkä ole varma olenko vieläkään valmis tapailemaan muita. Aiemmat suhteeni ovat olleet hyviä, mutta silti tuon suhteen aikana minusta tuli esille tällainen liian kiltti puoli, joka asettaa toisen ihmisen itsensä edelle. Aiemmat miehet eivät ole käyttäneet tätä ominaisuuttani hyväksi, vaan ovat itsekin olleet kilttejä ja välittäviä. Ehkä se ei siksi ole ennen ollut ongelma.
En oikein vieläkään tiedä, miten välttyisin joutumasta samaan tilanteeseen jatkossa. Yksinäisyyttä onneksi kestän aika hyvin, ja olen saanut hoidettua itseäni ja parannettua elämääni monella tavalla. Silti kaikki onnistumiset ja ilon aiheetkin, joita kohdalleni tulee, tuntuvat aina myös vähän karvailta, koska minulle tulee usein mieleen kuinka paljon kivemmalta asia tuntuisi, jos sen voisi jakaa rakkaan ihmisen kanssa.
Voimia sinulle, ap! Etene pienin askelin kohti hyvää. Älä vaadi itseltäsi liikoja, mutta muista kuitenkin että et palaa enää vanhaan. Hiljaa hyvä tulee.
Kuulostaa siltä, että mieskin on tuossa ollut jonkin sortin läheisriippuvainen ja itseään toteuttavasti hädissään että hylkäät 🤔
Se riippuvuus vaan ilmenee eri tavoin eri ihmisissä.
Kyllä, juuri näin itsekin "diagnosoin" tilanteen. Oli aivan hirvittävän kamalaa joutua jättämään hänet olemaan hädissään, kun huomasin miehen pelkojen johtuvan juuri hylkäämisen pelosta, ja silti oli pakko tehdä niin. :/ Selitin kyllä, miksi teen niin, ja että minulla on oltava myös omaa aikaa ja minun on voitava tehdä normaali määrä töitä arkipäivisin. Siitä huolimatta hän alkoi epäillä minua pettämisestä, kun en ollut joka hetkin tavoitettavissa.
Oli sydäntä raastavaa kuunnella kun mies selitti, että hänelle on ok sekin, jos haluan pettää häntä, kunhan vain olisin asiasta rehellinen. Minulla ei ollut ikinä edes houkutusta pettää, mutta mies ei uskonut, rukoili vain minulta että tunnustaisin asian.. Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että tapahtui juuri se miehen pahin pelko, eli lopullinen hylkääminen.
Kamalan raskasta muistellakin noita tilanteita. Tunsin olevani vankina, mutta samalla säälin toista koska näin hänen olevan vielä pahemmassa vankilassa, ja olisin halunnut voida auttaa hänet sieltä ulos. Enkä onnistunut siinä.
t. 132
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin parisuhteessa energiavampyyrin kanssa. Mies oli myös entinen alkoholisti, joka oli kuitenkin saanut juomisensa kohtalaisen hyvin hallintaan. Välillä lipsui jonkun verran, ja jo se tuntui minusta pahalta, koska en pidä humalaisten ihmisten seurasta. Varsinkaan jos heidän käytöksensä muuttuu ihan toisenlaiseksi verrattuna siihen, mitä ovat selvänä.
Tuo energiavampyyrius oli kuitenkin pahinta. Minun olisi pitänyt olla koko ajan pelkästään tämän miehen käytettävissä. En pystynyt edes töitä tekemään normaalisti. Jos kerroin että tämä on ongelma, mies syytti liian työkeskeiseksi. Miehellä oli hyvin kaoottinen elämä, kriisistä kriisiin. Olimme sopineet, että minulle voi aina soittaa jos on todellinen hätä, vaikka muuten yritinkin olla jämäkkä ja vetää rajaa siihen, kuinka monen tunnin puheluja voin päivittäin puhua. Kahdeksan tuntia ei ollut poikkeuksellista alussa, joten oli pakko yrittää tehdä asialle jotain. No miehelle tuli sitten joka viikko jokin uusi kriisi, sairaalaan joutuminen, kolariin joutuminen, töissä seksuaaliseksi ahdistelijaksi perusteetta (?) leimaaminen, jne. jne. jne. Aina jotain niin kamalaa, että tunsin että nyt minun on vain laitettava oma elämä syrjään, jotta voin olla miehen tukena.
Oli hyvin vaikeaa tajuta, että tuosta kuviosta täytyy irtautua, koska tunsin jättäväni silloin miehen oman onnensa nojaan juuri silloin, kun hän eniten tarvitsee apua. Mutta kun sama meno vain jatkui ja jatkui, niin kahden vuoden kuluttua olin niin loppu ja rikki, että muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Jouduin puoleksi vuodeksi työkyvyttömäksi. Sinä aikana sain hoidettua toimintakykyni takaisin.
Erosta on nyt 1,5 vuotta enkä ole varma olenko vieläkään valmis tapailemaan muita. Aiemmat suhteeni ovat olleet hyviä, mutta silti tuon suhteen aikana minusta tuli esille tällainen liian kiltti puoli, joka asettaa toisen ihmisen itsensä edelle. Aiemmat miehet eivät ole käyttäneet tätä ominaisuuttani hyväksi, vaan ovat itsekin olleet kilttejä ja välittäviä. Ehkä se ei siksi ole ennen ollut ongelma.
En oikein vieläkään tiedä, miten välttyisin joutumasta samaan tilanteeseen jatkossa. Yksinäisyyttä onneksi kestän aika hyvin, ja olen saanut hoidettua itseäni ja parannettua elämääni monella tavalla. Silti kaikki onnistumiset ja ilon aiheetkin, joita kohdalleni tulee, tuntuvat aina myös vähän karvailta, koska minulle tulee usein mieleen kuinka paljon kivemmalta asia tuntuisi, jos sen voisi jakaa rakkaan ihmisen kanssa.
Voimia sinulle, ap! Etene pienin askelin kohti hyvää. Älä vaadi itseltäsi liikoja, mutta muista kuitenkin että et palaa enää vanhaan. Hiljaa hyvä tulee.
Kuulostaa siltä, että mieskin on tuossa ollut jonkin sortin läheisriippuvainen ja itseään toteuttavasti hädissään että hylkäät 🤔
Se riippuvuus vaan ilmenee eri tavoin eri ihmisissä.Kyllä, juuri näin itsekin "diagnosoin" tilanteen. Oli aivan hirvittävän kamalaa joutua jättämään hänet olemaan hädissään, kun huomasin miehen pelkojen johtuvan juuri hylkäämisen pelosta, ja silti oli pakko tehdä niin. :/ Selitin kyllä, miksi teen niin, ja että minulla on oltava myös omaa aikaa ja minun on voitava tehdä normaali määrä töitä arkipäivisin. Siitä huolimatta hän alkoi epäillä minua pettämisestä, kun en ollut joka hetkin tavoitettavissa.
Oli sydäntä raastavaa kuunnella kun mies selitti, että hänelle on ok sekin, jos haluan pettää häntä, kunhan vain olisin asiasta rehellinen. Minulla ei ollut ikinä edes houkutusta pettää, mutta mies ei uskonut, rukoili vain minulta että tunnustaisin asian.. Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että tapahtui juuri se miehen pahin pelko, eli lopullinen hylkääminen.
Kamalan raskasta muistellakin noita tilanteita. Tunsin olevani vankina, mutta samalla säälin toista koska näin hänen olevan vielä pahemmassa vankilassa, ja olisin halunnut voida auttaa hänet sieltä ulos. Enkä onnistunut siinä.
t. 132
On kauheaa, jos parisuhde tuntuu vankilalta. Minulla oli hyvin nuorena poikaystävä, joka alkoi pyrkiä erilleen minusta. Halusi esim lomailla kaverin kanssa, eikä minun. Sanoi meidän erottua, ettei jaksanut olla symbioosissa. Silloin aloin ensimmäistä kertaa ajatella, että minussa on jotain vikaa, että miksi olen niin takertuva. Myöhemmin löysin termin läheisriippuva.
Todella sääli, että suhde päättyi niin. Hän oli elämäni rakkaus. Olin varmasti vaikea seurustelukumppani. Toivoin tietysti, että hän olisi osannut suhteessa pukea tuon sanoiksi, mutta olimme nuoria, eikä ollut kykyä eikä sanoja tunnistaa asioita. Ja olisinko ymmärtänyt häntä, kun en ymmärtänyt itseänikään.
Sen jälkeen parisuhteeni ovatkin olleet aika lailla kipuilua ja kylmää - kuumaa. Ensin haluan vain olla ihastuksen kanssa yötä päivää, sitten tajuan sen ja yritän löytää normaalia erillisyyttä. En tiedä millaista sen pitäisi olla, mikä on normaalia erillisyyttä, ja mikä alkaa olla jo hylkäämistä. Ehkä en ole onnistunut löytämään kumppaniakaan, joka sen tietäisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin parisuhteessa energiavampyyrin kanssa. Mies oli myös entinen alkoholisti, joka oli kuitenkin saanut juomisensa kohtalaisen hyvin hallintaan. Välillä lipsui jonkun verran, ja jo se tuntui minusta pahalta, koska en pidä humalaisten ihmisten seurasta. Varsinkaan jos heidän käytöksensä muuttuu ihan toisenlaiseksi verrattuna siihen, mitä ovat selvänä.
Tuo energiavampyyrius oli kuitenkin pahinta. Minun olisi pitänyt olla koko ajan pelkästään tämän miehen käytettävissä. En pystynyt edes töitä tekemään normaalisti. Jos kerroin että tämä on ongelma, mies syytti liian työkeskeiseksi. Miehellä oli hyvin kaoottinen elämä, kriisistä kriisiin. Olimme sopineet, että minulle voi aina soittaa jos on todellinen hätä, vaikka muuten yritinkin olla jämäkkä ja vetää rajaa siihen, kuinka monen tunnin puheluja voin päivittäin puhua. Kahdeksan tuntia ei ollut poikkeuksellista alussa, joten oli pakko yrittää tehdä asialle jotain. No miehelle tuli sitten joka viikko jokin uusi kriisi, sairaalaan joutuminen, kolariin joutuminen, töissä seksuaaliseksi ahdistelijaksi perusteetta (?) leimaaminen, jne. jne. jne. Aina jotain niin kamalaa, että tunsin että nyt minun on vain laitettava oma elämä syrjään, jotta voin olla miehen tukena.
Oli hyvin vaikeaa tajuta, että tuosta kuviosta täytyy irtautua, koska tunsin jättäväni silloin miehen oman onnensa nojaan juuri silloin, kun hän eniten tarvitsee apua. Mutta kun sama meno vain jatkui ja jatkui, niin kahden vuoden kuluttua olin niin loppu ja rikki, että muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Jouduin puoleksi vuodeksi työkyvyttömäksi. Sinä aikana sain hoidettua toimintakykyni takaisin.
Erosta on nyt 1,5 vuotta enkä ole varma olenko vieläkään valmis tapailemaan muita. Aiemmat suhteeni ovat olleet hyviä, mutta silti tuon suhteen aikana minusta tuli esille tällainen liian kiltti puoli, joka asettaa toisen ihmisen itsensä edelle. Aiemmat miehet eivät ole käyttäneet tätä ominaisuuttani hyväksi, vaan ovat itsekin olleet kilttejä ja välittäviä. Ehkä se ei siksi ole ennen ollut ongelma.
En oikein vieläkään tiedä, miten välttyisin joutumasta samaan tilanteeseen jatkossa. Yksinäisyyttä onneksi kestän aika hyvin, ja olen saanut hoidettua itseäni ja parannettua elämääni monella tavalla. Silti kaikki onnistumiset ja ilon aiheetkin, joita kohdalleni tulee, tuntuvat aina myös vähän karvailta, koska minulle tulee usein mieleen kuinka paljon kivemmalta asia tuntuisi, jos sen voisi jakaa rakkaan ihmisen kanssa.
Voimia sinulle, ap! Etene pienin askelin kohti hyvää. Älä vaadi itseltäsi liikoja, mutta muista kuitenkin että et palaa enää vanhaan. Hiljaa hyvä tulee.
Kuulostaa siltä, että mieskin on tuossa ollut jonkin sortin läheisriippuvainen ja itseään toteuttavasti hädissään että hylkäät 🤔
Se riippuvuus vaan ilmenee eri tavoin eri ihmisissä.Kyllä, juuri näin itsekin "diagnosoin" tilanteen. Oli aivan hirvittävän kamalaa joutua jättämään hänet olemaan hädissään, kun huomasin miehen pelkojen johtuvan juuri hylkäämisen pelosta, ja silti oli pakko tehdä niin. :/ Selitin kyllä, miksi teen niin, ja että minulla on oltava myös omaa aikaa ja minun on voitava tehdä normaali määrä töitä arkipäivisin. Siitä huolimatta hän alkoi epäillä minua pettämisestä, kun en ollut joka hetkin tavoitettavissa.
Oli sydäntä raastavaa kuunnella kun mies selitti, että hänelle on ok sekin, jos haluan pettää häntä, kunhan vain olisin asiasta rehellinen. Minulla ei ollut ikinä edes houkutusta pettää, mutta mies ei uskonut, rukoili vain minulta että tunnustaisin asian.. Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että tapahtui juuri se miehen pahin pelko, eli lopullinen hylkääminen.
Kamalan raskasta muistellakin noita tilanteita. Tunsin olevani vankina, mutta samalla säälin toista koska näin hänen olevan vielä pahemmassa vankilassa, ja olisin halunnut voida auttaa hänet sieltä ulos. Enkä onnistunut siinä.
t. 132
On kauheaa, jos parisuhde tuntuu vankilalta. Minulla oli hyvin nuorena poikaystävä, joka alkoi pyrkiä erilleen minusta. Halusi esim lomailla kaverin kanssa, eikä minun. Sanoi meidän erottua, ettei jaksanut olla symbioosissa. Silloin aloin ensimmäistä kertaa ajatella, että minussa on jotain vikaa, että miksi olen niin takertuva. Myöhemmin löysin termin läheisriippuva.
Todella sääli, että suhde päättyi niin. Hän oli elämäni rakkaus. Olin varmasti vaikea seurustelukumppani. Toivoin tietysti, että hän olisi osannut suhteessa pukea tuon sanoiksi, mutta olimme nuoria, eikä ollut kykyä eikä sanoja tunnistaa asioita. Ja olisinko ymmärtänyt häntä, kun en ymmärtänyt itseänikään.
Sen jälkeen parisuhteeni ovatkin olleet aika lailla kipuilua ja kylmää - kuumaa. Ensin haluan vain olla ihastuksen kanssa yötä päivää, sitten tajuan sen ja yritän löytää normaalia erillisyyttä. En tiedä millaista sen pitäisi olla, mikä on normaalia erillisyyttä, ja mikä alkaa olla jo hylkäämistä. Ehkä en ole onnistunut löytämään kumppaniakaan, joka sen tietäisi.
Minäkin sanoisin tästä takertujamiehestä, että hän oli elämäni rakkaus. Saan itseni välillä vieläkin kiinni siitä toiveesta, että hän olisi ollut edes vähän paremmin jo jaloillaan kun tapasimme. Tai että itse olisin osannut jotenkin vielä paremmin hallita tuota vaikeaa tilannetta, jotenkin niin ettei se olisi eskaloitunut. Toisaalta terapeuttini sanoo, ettei se olisi ollut mahdollista. Mies etsi minulta varmistusta siihen, että hän kelpaa, eikä mikään määrä vakuuttelua, läsnäoloa ja huomiota olisi riittänyt, vaan aina olisi pitänyt olla enemmän. Tämän kuvion myös tunnistin suhteen aikana.
Uskon siihen, että kun näitä asioita tiedostaa itsessään ja menneissä suhteissaan, se vaikuttaa siihen millaisiin ihmisiin jatkossa ihastuu. Toivottavasti sinullakin seuraava kumppani on jo astetta vakaampi ja itsenäisempi. Itse katsoin tämän miehen kanssa läpi sormien hänen ylitsevuotavaa hehkutustaan ihanuudestani ja täydellisyydestäni, joka alkoi heti ensimmäisellä tapaamisella. Oudoksuin sitä kyllä, ja sanoin hänelle että hänhän ei edes tunne minua vielä. Mutta jäin kuitenkin suhteeseen katsomaan jatkoa. Seuraavalla kerralla toimin varmasti toisin, jos kohtaan samaa.
Miten tänään menee, ap? Ja te muut, jotka kamppailette eroajatusten kanssa, tai yritätte pysyä itsenäisinä?
Heräsin sunnuntaihin omassa kivassa kodissa, eikä minun tarvitse jännittää mitään eikä ketään. Minun ei tarvitse tehdä tiliä päivästäni kenellekään, eikä olla kenenkään saatavissa. Se on ihanaa. Olen edelleen joka päivä kiitollinen siitä että lähdin siitä suhteesta. Paras päätös minkä olen tehnyt.
Ap, kannattaa kirjoittaa ylös niitä huonoja tapahtumia ja asioita miehestä, jotka johtivat ns. kamelin selän katkeamiseen, ja lukea niitä heikkona hetkenä. Mieli on niin ovela, että se unohtaa nuo negatiiviset mietteet silloin, kun läheisriippuvuus vaatii uutta annosta myrkyllistä rakkautta. Paraneminen vaatii vahingollisten ajatusrakennelmien murentumista, jotta tilaa tulisi uudelle. Tämä ei tapahdu ilman kipua. Aivan kuten huumeaddiktikaan ei pääse aineista eroon ilman vierotusoireista kärsimistä. Kun haava on puhdistunut myrkystä, paraneminen alkaa. Älä tuhlaa kallisarvoista elämääsi vääriin ihmisiin. Jatka eteenpäin. Elämä kantaa ja asiat järjestyvät kyllä.
Kiitos, tämä oli kauniisti kirjoitettu ja auttaa eteenpäin