Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?
Olen opiskellut maisteriksi, tehnyt uraa, mennyt naimisiin, matkustellut, urheillut, tutustunut ihmisiin, lukenut, ihmetellyt. Viimeisen noin vuoden ajan minusta on tuntunut, että olen ymmärtänyt elämän keskeisen tarjonnan, eikä minua kiinnosta oikein mikään. Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa.
Olen suoraan sanottuna pettynyt ja sisältä katkeroitunut. Tätä ei voi näyttää kenellekään, koska vaimo lähtisi kävelemään (ennemmin tai myöhemmin) ja urakiito katkeaisi. Vaikka sinänsä millään ei ole lopulta mitään merkitystä, tunnen vastuuta vaimoni ja syntyvän lapseni hyvinvoinnista ja ajattelen, että jos edes he voivat tuntea merkityksellisyyttä omassa elämässään, olen tehnyt jollekin jotain hyvää. Omat ideaalini ovat ihan kuollleet.
Kiitos lukijoille.
Kommentit (918)
ap:n egotrippi jatkuu jo 12 sivun voimin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hienosti kiteytit oman kokemusmaailmani.
Olen yrittänyt kuulostella onkontä masennusta , ei kai.Omalle miehelle kuvailin oloa niin, että ”toivoisin että voisin olla taas naiivi”. Kaipaan nuoruuden naiiviutta.
Olen vähemmän tekemisissä ystävienkin kanssa koska koen ap:n tavoin kaikkien vain tavoittelevan samoja geneerisiä tavoitteita - vain hieman eri paketissa.
Tuntuu etten ole enää hauska , tai voisin olla, mutta vähän niinkuin kaikki vitsit olisi jo kerrottu.
Olen myös miettinyt, johtuuko tämä lapsettomuudesta ja omista elämänvalinnoista - mutta samaan aikaan ajattelen eikö ole aika surullista jos vain lapsen saaminen ”veisi tämän kaiken pois”. Luulen että sitten joutuisin vain teeskentelemään, etten kokisi näin. Toki ymmärrän että lapsen vuoksi se olisi välttämätöntä.
Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin.
Itse olen 36 vuotias. Tämä tunne ollut läsnä noin 2 vuoden ajan.
Lasten saaminen vei minulta nuo tunteet noin vuosikymmeneksi, koska se hektisyys vie mennessään ja väsyttääkin niin, ettei jaksa ajatella oikein mitään. Ja onhan siinä myös se puhdas biologinen onnentunne, kun hoivaa omia jälkeläisiään. Nyt kaikki paska kuitenkin palailee ajatuksiin entistä voimakkaammin, koska koen olevani vastuussa myös lasteni kurjuudesta, että hekin joutuvat elämään samat tuskat läpi... Toinen on jo teini ja perinyt (varmaan geneettisesti + tahattomasti mallioppimisen kautta) meikäläisen ahdistuneen tavan katsella maailmanmenoa ulkopuolisena, kuin ikkunan takaa. Vmp
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Löysää pipoa ja opiskele vaikka jotain ihan uutta alaa muutama vuosi.
Tämä ajatusmaailma. Ymmärrettävästi tällä tarkoitetaan hyvää, enkä halua väheksyä ajatuksiasi. Mutta minulle tämä kommentti on...jotain mitä huudetaan katsomosta. Mutta itse en sinne katsomoon enää pääse. Kun on nähnyt esiripun taakse, ei enää saa takaisin yleisön lumousta.
Melko ylimielistä kommentoida, että huudellaan katsomosta. Sinä yksin olet päässyt katselemaan esiripun taakse ja tiedät paremmin kuin muut? On varmasti onnetonta jos todella kuvittelee tietävänsä kaikesta kaiken. Tällaiset ihmiset ovat usein melko ikäviä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on myöskin olo joka aamu että taas mennään! Päiväni murmelina lähti käyntiin!
Minkä taidon meinasit tänään opetella?
Minusta kuulostat masentuneelta ja että tarvitsisit apua siihen, että alat kokea oleelliset asiat tärkeiksi. Ihmisen suurin tyydytys, ilo ja onni tulee muiden auttamisesta. Onko sydäntäsi lähellä ollut joskus jokin taho jolle voisit antaa resurssejasi ja nähdä mitä hyvää voit tehdä muille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perus 3-kympin kriisi. Naiset päätyvät tuon takia ilmeisen usein eroamaan, mutta eihän se ongelmaa poista. Kyllä se siitä.
Mikä ihmeen naishullu pyörii joka keskustelussa??
En tiedä, minä kirjoitin tuon, koska olen nainen ja oli hiuskarvan varassa, etten jättänyt miestäni tuon kriisin takia. Käytännössä kaikki kaverini päätyivätkin eroon samaan syssyyn kolmenkympin kolkutellessa.
Ei kai millään lopulta olekaan merkitystä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö elämästä voisi nauttia.
Juuri minä olen syntynyt tänne kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti ja aion tehdä kivoja ja toivottavasti hyödyllisiäkin asioita niiden vuosikymmenien aikana jotka ovat minun ainutkertainen elämäni.
Minua ei haittaa, ettei elämälläni ole suuremmassa mittakaavassa merkitystä. Elän niin etten aiheuta vahinkoa kenellekään toiselle ja vietän päiväni niin että itselläni ja läheisilläni on mahdollisimman mukavaa. Lapsia on, kasvatan heitä parhaan taitoni mukaan ja tarjoan heille hyvän kodin ja rakkautta.
Se, että olen olemassa riittää minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellaista se elämä on. Alkuperäinen on kuitenkin ehtinyt tehdä kaikkea enemmän mitä moni muu. Minä olen kymmenen vuotta vanhempi ja listasta saa vähentää monta asiaa. Oli minullakin vastaavia ajatuksia kolmikymppisenä. Kun elämässä on asiat hyvin, niin on aikaa tälläisille olemattomille "kriiseille".
Sulta puuttuu hetken tarkoitus elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa."
Aloittajan kirjoituksesta lainasin yllä olevan kohdan. Siinä tulevat oikeastaan täysin sanoitetuiksi ajatukseni.
Olen ajatellut samoin havaintojeni pohjalta. Voin olla väärässäkin. Olen nimittäin vasta hieman alle 25. ....
Minä olen jo eläkkeellä, enkä ole koskaan joutunut tuollaisen tilanteeseen, koska elämä on ollut yhtä ponnistelua.
Olen kuitenkin kokenut monia sellaisia asioita, mitä ei kaikille tule koskaan elämässä eteen.
Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut sellaista suvantovaihetta, missä olisin voinut alkaa pohtia oman tai yleensäkin elämän turhuutta tai mielettömyyttä. Haasteita on riittänyt yhtä ihmistä kohden.
Nyt voisi olla sellainen aika, mutta en uskalla heittäytyä siihen. Elämä on opettanut, että aina kun luulee, että nyt menee hyvin, matto lähtee alta.
Jos nyt olisin 29-vuotias ja olisi riittävästi varoja, hankkisin hyväsukuisen ja lupaavan ravihevosen. Lähtisin siihen maailmaan täysillä. Olen sen verran siihen tutustunut, että olen nähnyt sen palon, mikä niiden ihmisten silmissä on ja miten se houkuttaa. Hevonen on uljas eläin. Tämä on vain minun toteutumaton haaveeni, mutta en siis usko, että ihminen voi ikinä olla siinä pisteessä, että on kokenut aivan kaiken. Ei voi olla. Se on vain tunne, että niin on, mutta se ei ole totta.
Eli kun nuoruus alkaa olla takanapäin, huomaa, mitä kaikkea olisi voinut tehdä, mutta ei vain ole tullut tehdyksi. Elämä on loppujen lopuksi epäoikeudenmukaisen lyhyt. Voi olla, että vanhana muistelet tätä aikaa ja ajattelet, että mitähän minäkin oikein olin kaikesta tietävinäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli 24-vuotiaana sellainen olo, että kaikki on ”nähty”.
Nyt 27-vuotiaana (kohta 28) on taas sellainen olo, että miten tätä elämää ehtii ikinä tarpeeksi ahmia ja tekee mieli seikkailla ja lifettää hulluna.
Ikääntyminen kyllä ahdistaa semisti, haluaisin olla forever young.
Tuosta olen täysin samaa mieltä kanssasi, että ihmiset käytöksellään toistavat tiettyjä kaavoja ja normeja ollen hyvin ennalta-arvattavia.
Itse olen vain päässyt sen yli enkä välitä siitä enää; keskityn omiin juttuihini ja vaikka tiedostankin miten asiat menee, mitä seuraavaksi tapahtuu tässä tylsässä kaavassa jne. en anna sille hirveästi valtaa vaan keskitän huomioni kiinnostavimpiin detaljeihin tai vaikka vaan mielikuvitukseeni.
Hyvä mielikuvitus auttaa usein arkisen tylsyyden yli.
Mieti, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Kenties olet keskittynyt elämässäsi vääriin asioihin? Kenties sinun luonteellesi sopisi aivan erilainen työ ja harrastukset?
Ehkä olet liian hyväosainen etkä osaa arvostaa sitä? Ryhdy vaikka vapaaehtoiseksi saattohoito-osastolle sairaalaan, luen vanhuksille, jotka eivät enää pysty lukemaan, toimi tukihenkilönä lapselle, jonka perheessä on ongelmia. Ehkäpä näin silmäsi avautuvat ja löydät uudenlaista paloa elämääsi ja opit asettamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin.
Loppujen lopuksi me ihmiset olemme täällä toisia ihmisiä varten, emme rahan tai maineen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sveitsissä erän kemisti kehitti lääkkeen AP:n ongelmaan jo 1920 -luvun lopussa. Tosin tuli testanneeksi lääkkeen vahingossa itsellään vasta vuonna 1943.
aikanuori kirjoitti:
"Ihmisten välinen kanssakäyminen noudattaa samoja sääntöjä ja kaikki ovat pohjimmiltaan täyttämässä samoja perustarpeita, bisnestä tehdään tietyllä logiikalla, valta jakautuu epäreilusti ja Suomen rajojen ulkopuolella valtaosassa maita vielä epäreilummin. Mitä paremmin olen oppinut ymmärtämään ihmissuhteita, liiketoimintaa, politiikkaa - elämää, sitä enemmän olen pettynyt niihin kaikkiin. Olin nuorena aika palavasieluinen idealisti. Nykyisin minulla ei ole mitään arvopohjaa, koska elämä on osoittanut olevansa pelkkää darwinistista kilpajuoksua muita sekä aikaa vastaan ja kaiken pohjalla on ihmisen pohjaton itsekkyys, joka jalostuu tosin automaattisesti yhteistyöksi itseä hyödyttävien yksilöiden kanssa."
Aloittajan kirjoituksesta lainasin yllä olevan kohdan. Siinä tulevat oikeastaan täysin sanoitetuiksi ajatukseni.
Olen ajatellut samoin havaintojeni pohjalta. Voin olla väärässäkin. Olen nimittäin vasta hieman alle 25. ....
Eihän se iästä ole kiinni, milloin tiedostaa mitäkin.
Minä ymmärsin jo noin 10-vuotiaana miten epäreilu paikka maailma on (luin paljon esim. naisten kohtelusta eri kulttuureissa, historiaa jne. ja isäni puhui minulle maailmassa vallitsevasta taloudellisesta epätasa-arvosta ja siitä miten me olemme sitä marginaalia jotka istuvat kuorman päällä ja sitten on ne, jotka vetävät kuormaa, ja koska olen syntynyt sinne minne olen, tulen aina istumaan kuorman päällä jota muut vetää), mutta ihmisten täydellisen sosiaalisen kaavamaisuuden ja ennalta-arvattavuuden tiedostin vasta parikymppisenä.
Normit olen tiedostanut aina, ja inhonnut useimpia niistä.
Idealisti en ole ollut koskaan, vaan ennemminkin sitä nuorison maailmantuska-osastoa.
N27
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovin tuttuja mietteitä! Taisinpa olla saman ikäinenkin ap:n kanssa, kun tuo kausi oli pahimmillaan. Itselläni oli urheilutausta ja olin suht menestyvä yrittäjä, "kaikki oli nähty". Enkä jaksanut ihmisiä.
Sitten tapasin elämäni rakkauden, suhde eteni salamavauhtia ja nyt meille syntyi juuri esikoinen. Perhe-elämä on tuonut sell8merkityksellisyyttä ja onnellisuutta, mitä en uskonut olevan olemassa!
N31Minäkin tapasin elämäni rakkauden ja suhde eteni nopeasti. Tunne elämän rakkaudesta on myös hormonien tuotantoa, ja sen biologinen tehtävä on ajaa ihminen lisääntymään. Se hälvenee ja asiat arkipäiväistyvät kyllä, tämän olen huomannut omaksi totuudekseni.
Ap
Minä olen ollut nyt elämäni rakkauden kanssa 30 vuotta. Hän on kaikeni. Ei ole lasta tai koiraa välissämme..miläs teorialla tämä selitetään?
Tosi rakkaus kestää elämän ilot ja surut..huomaat kyllä.
Voisitko kertoa montako lasta se rakkaus pakottaa tekemään? yhden?
Darvinin mukaan uros painuu siitä levittämään geenejään muualle kun klapsi on noin pari vuotias
Voimia ja jaksamista haastavassa ja henkisesti tyhjässä elämässäsi ap.
Kuten moni muukin on sanonut, nuo ehdotukset uusista harrastuksista ovat vaan sitä tyhjiön täyttämistä, ei todellisen merkityksen löytämistä. Lisäksi monet väittävät, että lapsen saaminen tai muut kokemukset jotenkin mullistaa elämän. Itselläni on samanlaisia tunteita, vaikka olen äiti, eronnut ja myös leski. Oikeastaan ehkä vasta leskeytymisen jälkeen on tullut tuo tyhjyyden tunne, koska menetin elämäni rakkauden. Enää ei ole tavallaan mitään odotettavaa, koska elämän kulta-ajat ovat taaksejäänyttä aikaa. Mikään ei ole sen jälkeen tuonut edes lähellekään yhtä hyvää oloa kuin hänen kanssa oleminen. En usko, että kyse on masennuksestakaan.
Yksi asia mitä täällä ei ole sanottu, on asia jota en itsekään haluaisi sanoa. Uskon, että olet pohjimmiltaan onneton nykyisen kumppanisi kanssa. Et ole rakastunut häneen, ja suhteenne perustuu osittain vaan järkeen eikä sille, että olisit tavoitellut parasta, jonka kanssa elämä olisi oikeasti mielenkiintoista. Suurin osa ihmisistä löytää itsensä tuosta tilanteesta. Tyydytään vaan siihen joka on saatu. Itse tajusin tämän vasta, kun tapasin elämäni rakkauden. Aikaisempi pitkä parisuhteeni oli siihen verrattuna ankea. Nyt olen joutunut palaamaan takaisin siihen ankeuteen, koska menetin hänet.
Vanhempien kuolemasta monet sanovat, että se on yksi pahimmista asioista elämässä ja tieto siitä, että itse on seuraavana jonossa. Vaikka tiedostan sen, etten mitenkään tiedä etukäteen kuinka reagoin, niin olen lähes varma, että kestän sen melko helposti. Minulla on heihin normaalit välit.
Vierailija kirjoitti:
Mieti, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Kenties olet keskittynyt elämässäsi vääriin asioihin? Kenties sinun luonteellesi sopisi aivan erilainen työ ja harrastukset?
Ehkä olet liian hyväosainen etkä osaa arvostaa sitä? Ryhdy vaikka vapaaehtoiseksi saattohoito-osastolle sairaalaan, luen vanhuksille, jotka eivät enää pysty lukemaan, toimi tukihenkilönä lapselle, jonka perheessä on ongelmia. Ehkäpä näin silmäsi avautuvat ja löydät uudenlaista paloa elämääsi ja opit asettamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin.
Loppujen lopuksi me ihmiset olemme täällä toisia ihmisiä varten, emme rahan tai maineen takia.
Mustakin jotenkin tuntuu, että ap:lla on jäänyt elämästä jotain oleellista ymmärtämättä. Oletko koskaan kokenut mitään oikeita vastoinkäymisiä tai murhetta? Palaa sinne ruohonjuuritasolle ja ryhdy selvittämään itsellesi ihan käytännön kautta, millaisia oikeita haasteita ja ongelmia ihmisillä onkaan. Silmäsi varmaan avautuvat parhaimmin kun esim. pestaudut vapaaehtoiseksi auttamaan mielenterveyskuntoutujia tai syöpäsairaita. Psykologian, lääke- tai hoitotieteen opinnotkin saattavat auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perus 3-kympin kriisi. Naiset päätyvät tuon takia ilmeisen usein eroamaan, mutta eihän se ongelmaa poista. Kyllä se siitä.
Mikä ihmeen naishullu pyörii joka keskustelussa??
En tiedä, minä kirjoitin tuon, koska olen nainen ja oli hiuskarvan varassa, etten jättänyt miestäni tuon kriisin takia. Käytännössä kaikki kaverini päätyivätkin eroon samaan syssyyn kolmenkympin kolkutellessa.
Ai eikö AP olekaan mies?
Puhui vaimosta ja syntyvästä lapsesta, joten oletin mieheksi.
AP:n ajatuksetkin ovat mielestäni ihan miehille tyypillisiä, ihan kuten naisillekin - ihmisille tyypillisiä..
Alue: Aihe vapaa
Kuulostaapa aloitusteksti tutulta. Mietin paljolti samalla tavalla n10v sitten. Elämässä kaikki hyvin. Neljän sisaruksen perheestä jonka yh äitini kasvatti ja isää en oikeen koskaan nähnytkään. Sieltä lähteneenä unelmat paremmasta silmissä kouluun, töihin, yrittäjä , yrityskauppaa, osakekauppaa, kinteistöjä jne. Rakastava puoliso ja velattomat autot, mökit ja talot. Mikäpä sen mukavampaa. Silti sisällä salainen tyhjyys. Rahaan meni mielenkiinto. Uusi auto tai vene ei tunnu miltään. Lahjoitukset huonompi osaisille ei tuottanut auttamisen tunnetta. Jne. Psykiatrin mielestä ei masennusta ja terveydentila hyvä. Juoksu harrastus oli ainoa missä tunsi elävänsä.
Sitten tuli se syöpä. Kaikki meni uusiksi. Elämästä luopumisen ajatus pisti kaiken uusiksi. Pelotti, mikä oli oikeastaan elämäni ensimmäinen kerta kun joku asia pelottaa. Alkoi löytyä uusia arvoja elämään. Raha menetti merkitystään entisestään. Läheisten arvo nousi pilviin. Ystävät, työkaverit, naapuri, lähikaupan vanha talonmies ja naapurin kaksi lasta. Katsoin kaikkea ja kaikkia erilaisin silmin. Olen aina tykännyt esim naapuri lapsista. Mukavia 2-5v iloisia leikkiviä lapsia. Sairastumisen jälkeen minulla oli aikaa ja lielenkiintoa jutella heidän kanssaan. Joskus jopa kravatti kaulassa töistä tullessa, tehdä muutama hiekkakakku.
Elämä on ihmeellinen polku. Minun piti sairastua vakavasti ennen kuin löysin ilon uudelleen. Elämän halun ja palon. HÄVETTÄÄ jälkikäteen miten ajattelinkaan että kaikki on nähty ja tehty. Kaikki saavutettu mitä voi saavuttaa. Puoliakaan en ole tehnyt ja nähnyt. Puoliakaan en ole sanonut. Olin salaisesti itsekäs paskapää.