Olen 29 ja tuntuu, että kaikki on nähty - muita?

Näen unia nuoruuden seikkailuista. Ikävöin sitä jännitystä ja tunnetta miten kaikki on mahdollista. Tällä hetkellä elän kuplassa josta on vaikea päästä pois. Kuvittelen että kaikki on nähty, vaikka tiedän ettei näin ole. En vain osaa puhkaista tätä kuplaa ja jatkaa seikkailuani.

Olen miettinyt voisiko maisemanvaihdos rikkoa tämän kuplan. Hain jopa opiskelemaan, mutten päässyt. Joka tapauksessa olen vasta 31-vuotias enkä aio jatkaa samalla tavalla koko loppuelämääni.

Minulla on nyt seitsemän vuotta takana samassa kaupungissa, saman alan töitä. Työpaikkaa tosin olen vaihtanut sillä olen aina lopulta kyllästynyt työtehtäviini.

Onko kellään ideaa miten 31-vuotias sinkku saisi elämäänsä lisää säpinää kun kaveritkin perustavat vain perheitä eikä itseäni voisi perhearki vähempää kiinnostaa?

Vierailija kirjoitti:

Hienosti kiteytit oman kokemusmaailmani.

Olen yrittänyt kuulostella onkontä masennusta , ei kai.

Omalle miehelle kuvailin oloa niin, että ”toivoisin että voisin olla taas naiivi”. Kaipaan nuoruuden naiiviutta.

Olen vähemmän tekemisissä ystävienkin kanssa koska koen ap:n tavoin kaikkien vain tavoittelevan samoja geneerisiä tavoitteita - vain hieman eri paketissa.

Tuntuu etten ole enää hauska , tai voisin olla, mutta vähän niinkuin kaikki vitsit olisi jo kerrottu.

Olen myös miettinyt, johtuuko tämä lapsettomuudesta ja omista elämänvalinnoista - mutta samaan aikaan ajattelen eikö ole aika surullista jos vain lapsen saaminen ”veisi tämän kaiken pois”. Luulen että sitten joutuisin vain teeskentelemään, etten kokisi näin. Toki ymmärrän että lapsen vuoksi se olisi välttämätöntä.

Minulla on tunne, että olen nähnyt esiripun taakse ja en pääse enää takaisin yleisöön. Magia on kadonnut, ja jäljellä on vain nämä elämän liikkuvat, toistuvat osat, joita miljoonat ja miljoonat toistavat elämässään päivittäin.

Itse olen 36 vuotias. Tämä tunne ollut läsnä noin 2 vuoden ajan.

Ehkä vähän liian koville pistät itsesi?

Mikä on sinun unrlmaasi ja mikä jonkun toisen?

Elätkö miellyttämisen ansassa?

Masennusta tulee, kun ei oikeinlöydä sitä omaa.

Jää itse piiloon.

Mahdollisuuksia on. Elämä.

Tähän aiheeseen liittyen: Fight Club -elokuva pisti aikoinaan miettimään oravanpyörää enemmänkin. Suosittelen.

Kokeile uutta kulmaa katsella maailmaa ja elämääsi!

Jos ei muu auta, hanki mikroskooppi tai opiskele fysiikkaa ja tähtitiedettä. Filosofiaa!

Maailma on ihmeitä täynnä

Hippulatvinkuu kirjoitti:

Näen unia nuoruuden seikkailuista. Ikävöin sitä jännitystä ja tunnetta miten kaikki on mahdollista. Tällä hetkellä elän kuplassa josta on vaikea päästä pois. Kuvittelen että kaikki on nähty, vaikka tiedän ettei näin ole. En vain osaa puhkaista tätä kuplaa ja jatkaa seikkailuani.

Olen miettinyt voisiko maisemanvaihdos rikkoa tämän kuplan. Hain jopa opiskelemaan, mutten päässyt. Joka tapauksessa olen vasta 31-vuotias enkä aio jatkaa samalla tavalla koko loppuelämääni.

Minulla on nyt seitsemän vuotta takana samassa kaupungissa, saman alan töitä. Työpaikkaa tosin olen vaihtanut sillä olen aina lopulta kyllästynyt työtehtäviini.

Onko kellään ideaa miten 31-vuotias sinkku saisi elämäänsä lisää säpinää kun kaveritkin perustavat vain perheitä eikä itseäni voisi perhearki vähempää kiinnostaa?

Kyllä maisemanvaihdos usein auttaa. Ainakin mua on auttanut. Ongelmat ei haittaa, olen mielummin raivostunut kuin edes lievästi apaattinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on tuo vaihe elämässä, kun uskoo kokeneensa kaiken ja tietävänsä liikaa. Odotapa edes että lapsesi syntyy ja kasvaa, niin huomaat olleesi väärässä.

Ja tämä. Ihanko totta on näin? Kysyn aidosti, en sarkastisesti. Voiko lapsen saaminen ratkaista ihmisen eksistentiaaliset ongelmat ja vaimentaa nämä pohdinnat? Eikö se ole lähinnä surullista.

Lapsen saaminen tekee elämästä yhtä aikaa hyvin konkreettista ja hyvin syvällistä. Kyllä se ainakin joksikin aikaa ratkaisee nietcheläis-eksistentiaalit vaivat. Ja kun tulet ulos sieltä (lapsiperhe-elämästä) et ole enää sama ihminen kuin nyt. Siinä ei ole mitään surullista, vaan se on juuri niinkuin asian kuuluu olla. Me jatkamme sukua ja huolehdimme elämästä ja siinä on kaikki tmikä on tärkeää. Tämä ei tarkoita sitä, ettei lapsettomien elämä olisi tärkeää tai että vain lapset olisivat tärkeitä. Mutta tämä on useimmille se tie.

Mun mielestä tässä se kiteytyy, eli eletään ihmisiksi. Itsekin joskus tuskailin näitä asioita mielessäni ja niin, eihän elämällä sinänsä ole tarkoitusta. Eli luo sille tarkoitus, luo merkitys miksi olet. Itse pyrin omalta osaltani ja parhaan kykyni mukaan tekemään maailmasta paremman paikan sillain mihin rahkeeni riittävät, se luo merkityksellisyyttä elämälleni, tasapainoa.

En ole ollenkaan samaa mieltä siitä että suvun jatkaminen on jonkinlainen elämän tarkoitus. Kyllä se merkittävää on, tunnetasolla, ja itsellenikin se on ollut ilahduttava kokemus, mutta ei se ole elämän tarkoitus. Muutenhan tosiaan lapsettomat olisivat vailla tarkoitusta.

En ole väittänyt, että suvun jatkaminen on elämän tarkoitus. Pikemminkin, että suvun jatkaminen - erittäin merkityksellisen tunnesuhteen kautta - tuo elämään merkityksellisyyden tunnett. Joku löytää merkityksellisyyden taiteesta, toinen uskosta. Tunneside toiseen ihmiseen - lapseen, koska se on tietyllä tavalla vaativin ja myös antoisin suhde - on yleisin väylä.

Minä en tiedä mikä on elämän tarkoitus, enkä oikeastaan välitäkään tietää, en enää. Olen nöyrtynyt sitten nuoruuden päivieni. ;) Täällä ollaan, yritetään elää ihmisiksi. Ei tämä ole mikään huvipuisto. Kohta kuollaan, siihen asti eletään ja nautitaan pienistä asioista. Sen nuoruuden ahdistuksen jälkeen tämä on ihanaa. Saan elää.

Äidin masennusta kannattaisi avata tarkemmin vaikka psykodynaamisessa terapiassa. Sekään kun ei ole pelkkää aivokemiaa, vaan paljon on siirtynyt sinuun tietämättäsi hänen antamastaan esimerkistä. Nyt kun sinulle on tulossa oma lapsi, saattavat tällaiset jutut nousta pintaan ja aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa. 

Minusta kuulostat pelokkaalta. Ja kyllä, älykkäät ihmiset saattavat kokea sen eksistentiaalisena kriisinä. 

Monet sanovat, että lapsen saaminen helpottaa automaattisesti. Se ei välttämättä ole totta. Lapsen saaminen on koko minuutta mullistava ja helvetin koetteleva käänne. Paljon ratkaisematonta nousee esiin joko tiedostetusti tai tiedostamatta. Sen havainnoiminen, että tavalla tai toisella muutumme omien vanhempiemme kaltaisiksi kasvattaessa omaa lastamme, on todella häiritsevää, ellei sitten ole sattunut kohdalle todella täydelliset vanhemmat. 

Käy juttelemassa jollekin sellaiselle terapeutille, jolle et todennäköisesti menisi muuten, esimerkiksi keski-ikäiselle naiselle, joka on erikoistunut vanhemmuuteen. Et siinä mitään menetäkään. Opettele päästämään irti defensseistäsi, logiikasta, älykkyydestä, menestyksestä, voidaksesi ottaa vastaan jotain uutta. Eivät ne sinua jätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.

Hyvä pointti. Kun luen omia ajatuksiani, niin perusongelma tuntuu olevan, että ymmärrän ja tunnen elämän ikävyydet, mutta ihan merkittävät positiiviset asiat eivät tunnu miltään.

Olen tutustunut psykoterapiaan ihan itsenäisesti ja sehän on yksi suorittajapersoonien kokemista ongelmista, että aina voi suorittaa enemmän ja suorituksen saavuttamisen takana odottaa aina tyhjyys.

Todennäköisesti hyötyisin terapiasta, mutta koen ongelmani ehkä varmaan egoistisesti enemmän älyllistä laatua olevaksi ja "keskity hetkeen, ole kiitollinen, nuku hyvin" -neuvot vain eivät resonoi millään tavalla.

Nyt töihin, kiitos kaikille kotiterapeuteille!

Ap

Olin aikeissa jo aiemmin kirjoittaa sinulle, että kaiken kertomasi perusteella olisi hyvä selvittää näitä ajatuksia yhdessä ammattilaisen kanssa. Olen itsekin perfektionismiin vahvasti taipuvainen ja parit terapiat läpikäynyt, enkä voi kun suositella edes antamaan terapialle mahdollisuuden. Tsemppiä Ap!

Elämässä ei ole mitään järkeä eikä muuta kuin masennusta jos keskittyy vain omaan onneensa eli oman napansa ympärille. Pitää keskittyä siihen, mitä hyvää voi tehdä muille(ihmisille, eläimille, kasveille). Lapsi antaa ilon, mutta lapsi lähtee luotasi ja sitten taas kuilussa. Tärkeää olisi auttaa muita täällä eteenpäin. On paljon kipua, surua, yksinäisyyttä kaikkea, missä tukea tarvitaan. Ilon ja merkityksen antaa se, kun kastelee kuihtuneet kukkansa, ruokkii siilin tai käyttää koiransa lenkillä. Työssä voi ajatella, että teen tässäkin tehtaassa työtä Suomen hyväksi. Tai opettajana teen työtä näiden lasten eteen. Jumala on antanut kaikille omanlaisiaan lahjoja, joilla tehdä hyvää meidän kaikkien yhteiseksi hyväksi. Tulisiko siitä elämään merkitys, kun joka päivä tekisikin enemmän muille kuin itselleen. Esim teatterissa käydessä ajattelisi, kuinka tärkeää olikaan, että tulin tänne, kun esiintyjät ilostuvat, kun on katsojia. Tai, miten luonto pelastuu, kun kierrätän muovini ym. Pois oman navan ympäriltä ja hyvää tekemään omilla lahjoilla. Se on minun neuvoni. Kenenkään elämä täällä ei ole turha. Emme vain vielä kaikkea ymmärrä

Hyvä ap, en lähde kommentoimaan tilannettasi muulla kuin toteamalla, että kaikki me käymme useamman kriisin läpi elämässämme, silloin kyseenalaistamme maailmaa ja kaikki näyttää merkityksettömältä.

Kriisi kuitenkin valmistaa meitä siirtymään seuraavalle "tasolle" elämässämme. Prosessi voi olla tuskallinen, mutta uskon kaiken päättyvän hyvin, löydät uuden tai "vanhan onnen, hiemän eri tavalla" kriisin toisesta päästä. Anna kriisille aikaa, älä taistele sitä vastaan. Se katoaa lopulta.

Suomessa vanhuus ja vanhukset ovat niin aliarvostettuja ja unohdettuja. Sen alitajuisesta ahdistuksesta eli vanhenemisen pelosta teidän tyhjyydentunteenne kumpuaa.  Amerikassa 80-vuotiaskin voi vielä hakea presidentiksi.

Itse ajattelen että elämällä ei ole ehkä mitään sen kummempaa tarkoitusta, eikä tarvitse ollakaan. Se oli minulle vapauttavaa huomata. En epäonnistu vaikken saakaan jotain suurta ja mahtavaa aikaiseksi  :). Nyt nautin vaan näennäisen jokapäiväisistä asioista, aurinkoisestä ilmasta, sateesta joka kastelee puutarhan ettei itse tarvitse, sileistä rantakallioista ja ulapan välkkeestä, perheenjäsenten seurasta, kotikissoista ja niitten metkuista. Ehkä sinun kriisisi ja tunne siitä että kaikki on koettu on jonkinlainen merkki että olet elämässäsi siirtymävaiheessa johonkin uuteen. Ehkä arvosi ja tulevaisuuden suunnitelmasi ovat murroksessa ja olet alkanut katsella maailmaa eri kantilta. Elämääsi tulee joka tapauksessa uusia ulottuvuuksia vauvan myötä.

Katsele rauhassa mitä tästä kehittyy. Ei tuo outo uusi tunne ole välttämättä huono asia.

Kolmenkympin kriisi johtuu siitä että kaikki syntymäeväät on syöty, talentit ovat tulleet esille ja lapsuudentraumoistakin on jo aikaa. Virheitä on tehty joku kiintiö täyteen. Monia vaivaava toisten miellyttäminen alkaa tuntua idioottimaiselta. Elämäsi alkaa vasta nyt. Ota ihan iisisti, niin jotain uutta viriää kyllä. Ympäristönvaihdos on usein hyvä juttu tuossa vaiheessa.

https://tuleuskoon.fi/markku-onko-elamassa-mitaan-jarkea/

Tällänen oli ja luin ja oli hyvä.

Aina voi haaveilla lisää! Jos ensimmäinen lapsi tulossa niin eihän sitten oo kaikkea kokenut? Ja jos ei ensimmäinen lapsi niin jokainen lapsi on yhtä tärkeä ja omanlainen seikkailu! Oletko jo isovanhempi? Jos et, sellainenkin rooli voi olla eessäpäin..

Itelle potkua tuo elämään uudet taidot. Oon ottanut tavoitteeksi opetella joku uusi taito joka vuosi. Virkkaus, neulominen, valokuvaus, kitaran soitto, nikkaroiminen.. Tai sitten voi oikein repäistä ja lähteä vaikka kuukaudeksi telttaileen lapin erämaahan. Yksin.

Vain taivas on rajana kun elämä ei ole vakavaa. Ja yks vinkki, unoha politiikka. Se jos joku sammuttaa elämän janon ja luovuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se aika typerää tämä ihmisen elämä. Samaa kaavaa mennään.

Suosittelen kumminkin, että keksikää/miettikää sitä teidän omaa juttuanne. Ja menkää sitä kohti pikkuhiljaa. Se sua mikä tuo teille mielihyvää.

Itse olen suorittajavanhempien kasvattama. Olen syntynyt ”väärään” perheeseen. Joten tuntuu välillä, että teen kaikki väärin ja palaan ”ruotuun”. Mutta se mihin on kasvatettu ei kiinnosta.

Joten mennään kohti sitä mikä on mun juttu.

Kiitos näkökulmasta! Täällä on tullut muutama neuvo mennä sitä kohti, mikä tuottaa mielihyvää sekä löytää 'oma juttu'ja keskittyä siihen.

Omat mielihyvänaiheuttajani ovat hyvin ruumiillisia asioita. Tein ihan tietoisen päätöksen mennä naimisiin jatkuvan ympäriinsä nussimisen sijaan, koska näin sen johtavan varmasti katkeraan ja yksinäiseen keski-ikään / vanhuuteen, vaikka tämän ikäisenä toki hyvännäköisten naisten kanssa paneminen olisi mukavaa. Mielihyvän etsijät ovat minusta suoraan sanottuna melkein eläimenkaltaisessa tilassa, jossa geneettinen ohjelmointi tekee ajattelutyön.

Tuon 'oman jutun' löytämisen suhteen olen ongelman siinä vaiheessa, että ymmärrän, että vaikka asia olisi minulle rakas ja tärkeä, sillä ei ole lopulta mitään merkitystä.

Ap

Kenelle sillä pitäisi olla jotain merkitystä? Läheisille? Tuntemattomille? Mailmankaikkeudelle?

Haluaisit siis että sinusta tehtäisiin patsaita, ja vuoksesi hurrattaisiin ihmismassoissa? Mutta nyt kun miettii, niin olisiko sillä sitten oikeastaan sinulle itsellesi merkitystä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat ihmiseltä joka ajattelee paljon, joskus jopa liikaa. Koita nauttia ihan perusjutuista elämässä ja koita miettiä mistä kaikesta olet kiitollinen. Vaikutat suhtautuvan elämään ikään kuin suorituksena tai strategiapelinä, mutta ei sen tarvitse olla noin. Jos kerran kaikki on jo nähty voit keskittyä asioihin joista pidät ja nauttia niistä.

Hyvä pointti. Kun luen omia ajatuksiani, niin perusongelma tuntuu olevan, että ymmärrän ja tunnen elämän ikävyydet, mutta ihan merkittävät positiiviset asiat eivät tunnu miltään.

Olen tutustunut psykoterapiaan ihan itsenäisesti ja sehän on yksi suorittajapersoonien kokemista ongelmista, että aina voi suorittaa enemmän ja suorituksen saavuttamisen takana odottaa aina tyhjyys.

Todennäköisesti hyötyisin terapiasta, mutta koen ongelmani ehkä varmaan egoistisesti enemmän älyllistä laatua olevaksi ja "keskity hetkeen, ole kiitollinen, nuku hyvin" -neuvot vain eivät resonoi millään tavalla.

Nyt töihin, kiitos kaikille kotiterapeuteille!

Ap

Kyllä mä näkisin että ongelma on nimen omaan älyllinen. Pitäisi olla vielä ihan pikkuisen älykkäämpio, että ymmärtäisi mitä moni täällä ajaa takaa. Toki siihen pääsee tyhmempikin kun elämä opettaa tolloimpiakin, mutta olisi helpompaa ymmärtää ja älytä ilman kantapääoppejakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haaveista totta kirjoitti:

Minä olen ratkaissut ongelman keksimällä aina uusia haaaveita, joita kohti ponnistella. Kun olen jonkun haaveen toteuttanut, on tilalla aina ollut joku uusi. Ei ole tullut elämä valmiiksi, vaikka olen sinua 20 vuotta vanhempi.

Kiitos elämänmakuisesta neuvosta! En tiedä, mistä enää haaveilisin. Materia ei ole koskaan kiinnostanut minua pätkääkään, ja sekä työssä että urheillessa olen päässyt sen verran pitkälle, että ymmärrän, kuinka kokonaisvaltaista omistautumista huippu vaatii. Urheilun suhteen olen siihen myös jo liian vanha ja geenini eivät ole riittävän täydelliset huipputasolle. Uran puolesta tavoittelen kiipeämistä lopulta tj-tasolle, mutta en odota mitään sisäistä täyttymystä sielläkään, enkä sinne välttämättä pääse.

Ehkä oikeana haaveena olisi saada vastaus, jonka hyväksyn, kysymykseen: mitä merkitystä millään on.

Ap

Mites on elämänkatsomuksesi laita? Oletko siinä elämää suorittaessasi miettinyt sitä ollenkaan? Sinulle on tulossa lapsikin, nyt olisi ihan paikallaan alkaa miettimään minkä elämänkatsomuksen lapsellesi välität. 

Unelmien jahtaajat täyttävät elämänsä tyhijiötä keksimällä aina uusia unelmia joita kohti tähdätä. Siinä on vain se ongelma että niiden toteutuessa pitää taas keksiä uusi haave. Se on loputonta kujanjuoksua, ja tyhjyys sisällä ammottaa edelleen, vuosikymmenten unelmanjahtaamisen jälkeenkin heti, kun tulee tyhjä hetki saavutuksen saavutettuasi. 

Tuo merkityksen etsiminen ei ole kovin mielekäs kysymys, koska ei siihen voi kukaan vastata, sillä se muuttuu koko ajan.  Tästä syystä ei kukaan voi antaa sinulle mieleistäsi vastausta. 

Omasta näkövinkkelistäni katsoen eteenpäinpyrkijät, ja taas seuraavaa juttua tavoittelevat ovat tylsiä ja näköalattomia ihmisiä, enkä heidän kanssaan jaksa olla tekemisissä. Ymmärrän siis että jossain vaiheesa nämä ihmiset eivät jaksa enää olla itsensä kanssa tekemisissä.

Minua on itse asiassa kuvailtu 'hipeimmäksi ihmiseksi, jonka tiedän' useammankin ihmisen taholta, koska ymmärrettyäni, ettei millään ole mitään väliä, en myöskään tuomitse muita juurikaan tai etenkään arvostele heidän elämänvalintojaan.

Olen päässyt minne olen päässyt melko vaivattomasti, koska olen onnistunut suuntautumaan tekemisiin, joihin minulla on lahjoja. En ole juuri miettinyt isompaa kuvaa tai seuraavaa askelta kuin vasta suht hiljattain.

Olen kyllä miettinyt, mikä on keskeinen elämänohje, jonka haluaisin välittää eteenpäin lapselleni: älä ole mulkku, älä ole push-around.

Ap

Ei elämänohjeella ja elämänkatsomuksella ole mitään tekemistä keskenään. Tiedätkö mitä elämänkatsomus tarkoittaa? Googletapa vaikka. Länsimainen hyvinvoiva ihminen ei enää kiinnitä huomiota elämänkatsomukseen. Ei tarvitse kun on pelit ja vehkeet millä poistaa tyhjyydentunnetta.

Hippulatvinkuu kirjoitti:

Näen unia nuoruuden seikkailuista. Ikävöin sitä jännitystä ja tunnetta miten kaikki on mahdollista. Tällä hetkellä elän kuplassa josta on vaikea päästä pois. Kuvittelen että kaikki on nähty, vaikka tiedän ettei näin ole. En vain osaa puhkaista tätä kuplaa ja jatkaa seikkailuani.

Olen miettinyt voisiko maisemanvaihdos rikkoa tämän kuplan. Hain jopa opiskelemaan, mutten päässyt. Joka tapauksessa olen vasta 31-vuotias enkä aio jatkaa samalla tavalla koko loppuelämääni.

Minulla on nyt seitsemän vuotta takana samassa kaupungissa, saman alan töitä. Työpaikkaa tosin olen vaihtanut sillä olen aina lopulta kyllästynyt työtehtäviini.

Onko kellään ideaa miten 31-vuotias sinkku saisi elämäänsä lisää säpinää kun kaveritkin perustavat vain perheitä eikä itseäni voisi perhearki vähempää kiinnostaa?

Etsit seuraa samanhenkisistä ihmisistä. Perheen perustaminen muuttaa ystävyyssuhteita... Joten mä epäilen että vanhat kaverit keskittyy enemmän perheenä yhdessä tekemiseen, kun ystävien kanssa hengailuun... Ei sillä ole väliä onko ystävät iältään nuorempia tai vanhempia, kunhan heidän seurassaan viihtyy.

Ei ole oikeastaan järkeä vastata sinulle ap, kun sivuutat kaikki ne kirjoitukset joista voisi oikeasti olla jotain apua matkallasi. Et löydä tuolla tavoin paikkaasi.