Te ketkä annoitte anteeksi pettämisen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Kypsä ihminen osaa antaa anteeksi ja päästä irti katkeruudesta ja vihasta. Mutta se ei tarkoita, että suhteeseen pitää jäädä. Ei suhteeseen jääminen, missä pettämistä, tee kenestäkään yhtään sen kypsempää kuin sellaisesta, joka suhteesta päättää lähteä.

Jokaisen oma asia on, jääkö vai lähteekö, antaako anteeksi vai kantaako vihaa.

Mutta jostakin syystä lähtijöiden argumentit usein antavat epäkypsemmän vaikutelman kuin jääjien. Näin kärjistettynä ensimmäisten argumentointi on tyyliä ”miten sä annat kohdella itseäsi noin”, kun taas jälkimmäiset pohtivat perheen kokonaisetua, suhdetta kokonaisuutena, omaa osuuttaan suhteen vaikeuksissa.

Ei, vaan perustelevat ylevillä syillä kun tietävät että suurin osa ei hyväksy pettämistä. Jäämisen oikea syy on itsekunnioituksen puute. Paitsi tietysti niillä jotka eivät aidosti välitä.

Lähtijä ei perustele koska se on joka tapauksessa ymmärrettävää.

Pettämistä sinänsä ei voi antaa anteeksi kun se ei ole vahinko. Se on tahallinen teko.

Saat asian kuulostamaan siltä kuin suhteeseen jääminen tai siitä lähteminen olisi jonkinlainen ulkopuolisille suunnattu performanssi. Minäpä kunnioitan itseäni, ja lähden tästä ovet paukkuen, ja jos muut tekevät muuta, he eivät kunnioita itseään.

Valitettavasti tulet vahvistaneeksi sitä vaikutelmaa, että asiassa on kyse nimenomaan itsestä ja omasta ylpeydestä (vaikka sitä itsekunnioitukseksi kutsutkin).

Miksi minun kommenttini saivat asian kuulostamaan performanssilta ja edellisen eivät? Samoja sanavalintoja kuitenkin käytimme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä niiden lähtijöiden ajatuksia alkuunkaan, jos kuvittelet että ylpeys näyttelee siinä suurtakin roolia.

Haluatko sinä kertoa, miksi se on kerrasta poikki? Olit onnellinen 25v, mutta kun toinen hairahti kännissä kerran niin lähdet? Mitä se on jos ei ylpeyttä?

Vierailija kirjoitti:

No minä annoin kerran, toisella kerralla pistin suhteen poikki.

Sama tarina

En ole varma sovinko ketjuun, koska mieheni ei koskaan "jäänyt kiinni" pettämisestä. Olin lähes varma, että hän petti minua yhden tietyn naisen kanssa lastemme ollessa aivan pieniä. Suljin silmäni.

Olemme nykyisin ihan onnellisia yhdessä, enkä usko hänen enää pettävän minua. On tullut vanhaksi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä niiden lähtijöiden ajatuksia alkuunkaan, jos kuvittelet että ylpeys näyttelee siinä suurtakin roolia.

Haluatko sinä kertoa, miksi se on kerrasta poikki? Olit onnellinen 25v, mutta kun toinen hairahti kännissä kerran niin lähdet? Mitä se on jos ei ylpeyttä?

Olen eri, mutta tuossa ei ole järjen hiventäkään. Toki on vaikea vastata, kun yksi selittää mitä sattuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.

Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.

En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.

Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.

Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä niiden lähtijöiden ajatuksia alkuunkaan, jos kuvittelet että ylpeys näyttelee siinä suurtakin roolia.

Haluatko sinä kertoa, miksi se on kerrasta poikki? Olit onnellinen 25v, mutta kun toinen hairahti kännissä kerran niin lähdet? Mitä se on jos ei ylpeyttä?

Olen eri, mutta jos olisin ollut suhteessa 25v ja mies päättäisi sitten vetäistä sellaiset kännit, että menisi panemaan toista ihmistä, niin se tarkoittaa vain sitä, ettei mies ole se henkilö enää, johon olin siihen asti ollut rakastunut. Ja selkeästi minä en ole tarpeeksi tärkeä hänelle, ettei hän olisi vetäissyt sellaisia kännejä, että menee panemaan jotain henkilöä. En tiedä, aika moni osaa olla panematta muita ihmisiä kännissä, on se outoa, että on sitten vain nämä tietyt ihmiset, jotka tekevät sitä "vahingossa".  Ja en tiedä, jos on niin kännissä, ettei pysty itseään kontrolloimaan tai ajattelemaan, niin mitenköhän mikään paikka on seissyt, että saa edes suoritettua kyseisen aktin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.

En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.

Näinhän se olisi tietenkin ihanteellista, kuten kuvailit. On myös sinänsä hyviä suhteita, joissa tapahtuu ikäviä juttuja, eri syistä. Koska me ihmiset ei olla täydellisiä. 

Nyt ignoorasit kokonaan tuon suhteen eteen työskentelyn mokan jälkeen. Siitähän juuri seuraa, että seuraavalla kerralla EI mennä paneskelemaan toista. Siitä seuraa, että oma liitto vahvistuu ja omat toista rikkovat käytös- ja ongelmanratkaisut kehittyy niin, että osaa toimia seuraavalla kerralla toisin. Osaa sanoittaa omaa pahaa oloa, sen sijaan et menee hakemaan lohtua toisen sylistä.

Hyviä suhteita on monenlaisia. Kannattaa tutustua parisuhdekirjallisuuteen ja muihin pareihin syvällisesti, niin huomaa, että hyvissäkin suhteissa voi olla paljon rikkinäisyyttä. Vaillinaisen ihmisen hylkääminen ei ole aina ja ainoa ratkaisu. Riippuu myös siitä, onko nähnyt itsensä epätäydellisyyden. Uskallanko kohdata toisen syvällisesti, vaikkei kaikki olekaan niinkuin haluaisin? Sanoisin että armollisuus on Rakkautta.

Mutta kuten itse sanoit, ihmiset tekee virheitä. Puoliso saa siis pettää uudelleen ja uudelleen ja sitten leikitään sitä aikaa, kun "vahvistetaan" parisuhdetta? Kun eihän ihmiset ole täydellisiä, niinhän?

Tämä. Miksi nämä jotka hehkuttavat suhteeseen jäämistä jotenkin ylivertaisen kypsänä ja valaistuneena ratkaisuna ja halveksivat lähtijöitä kuitenkin usein sanovat lähtevänsä itsekin jos pettäminen toistuu? Jos se uskottomuuden takia häipyminen kerran on niin pirun lapsellista, niin miksi se on sitten seuraavalla kerralla kuitenkin ok?

Koska kerran voi kuka tahansa mokata, sinä tai minäkin, kun olosuhteet on tarpeeksi otolliset. Vaikka nyt meistä tuntuu, ettei ikinä voitais! 

Kerran voi antaa mokan anteeksi, outoa ettet ymmärrä parannuksen tekoa ja opiksi ottamisen merkitystä. Jos paha teko toistuu, se on jo aivan eri juttu, patologisen puolelle menee. Silloinhan toinen ei ole aidosti tehnyt parannusta.

Kun mun mies kertoi ihastuneensa toiseen, meni mun maailma ihan sijoiltaan. Kesti oikeasti tosi pitkään edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Totta kai meillä oli pidempään mennyt rimaa hipoen; lapset, arki, kuljetusrumba, koulut jne.

Mutta silti. Ihan puskista.

Mies ei halunnut erota, itselläni ei taas ollut yhtään järjellistä ajatusta viikkokausiin. Onneksi menimme terapiaan, jossa ensimmäinen oppi oli, että päätöksiä pitää tehdä vasta kun pystyy siihen. Loukkaantuminen on huono syy lopettaa sinällään hyvä parisuhde.

Jotenkin siitä pettämisestä tuli meille yhteinen projekti ja jossain vaiheessa tajusin, että teemme molemmat yhdessä ja omilla tahoillamme tosi paljon töitä parisuhteen eteen. Ja itsemme eteen. Joten en ihan hirveän tosissani edes miettinyt eroa. Ehkä ilman terapeuttia olisi voinut olla toisin.

Ei tuo miehen toiseen ihastuminen tehnyt meistä parempia ihmisiä tai parantanut suhdetta. Mutta sen ansiosta olemme myllänneet omia ajatuksia ja joutuneet opettelemaan ottamaan itsestämme vastuuta.

Hetkeäkään en ole katunut yhteen jäämistä. Nyt on jo yli 10 vuotta kaikesta, enää ei ajatus tapahtuneista tunnu kehossa.

Elämässä tulee kuitenkin koko ajan uusia asioita ja uusia muistoja ja huonot hetket kyllä haalistuu ajan kanssa. Ne täytyy vain uskaltaa kohdata ja ottaa vastaan.

Tuttavapiiriin kuuluu myös sarjapettäjä, ja monta kertaa olen miettinyt, että puolison olisi pitänyt jättää se idiootti heti.

Eli jokainen tietää kyllä muita paremmin, mikä parisuhde on pelastamisen arvoinen ja mikä ei.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni, jonka kanssa tuolloin olimme olleet yhdessä 9 vuotta, jäi kiinni naapurinrouvan sängystä. Kerta oli alkoholin aiheuttama, ainoa ja hyvin yllättävä, hän ei ollut eikä ole mikään häntäheikki. Lapset olivat pieniä, suhde vauva-arjen väljähdyttämä. Järkytyin toki ja olin loukkaantunut, mutta tunnistin heti myös oman roolini tapahtumassa.

Alkushokki ajoi minut kuitenkin lasten kanssa muualle vetämään happea. Elämämme peruspalikat olivat kuitenkin niin hyvin, että palasin kotiin, ja jo viikossa kaikki oli aikalailla normaalia.

Perhe on mielestäni jotain muuta, kuin pelkkä kahdenvälinen parisuhde. Aikuisten tunteiden ja tarpeiden ohella on osattava huomioida ne lapsetkin. Siinä tilanteessa en vakavasti miettinyt eroa hetkeäkään, vaakakupissa painoi moni muukin asia, kuin omat tunteeni tai lapsellinen ajatus toisen omistamisesta.

Tapahtuneesta on nyt yli 10 vuotta. En tiedä, muuttiko tapahtuma välillämme jotain. Tuskin, sillä en aidostikaan edes mieti tätä. Jo ennen pettämistä intiimiys ja seksuaalisuus olivat himmentyneet muiden arvojen tieltä pienempään rooliin. Niin elämme nytkin: seksi ei ole meidän suhteessamme ykkönen, perhe on.

Jos mieheni sanoisi nyt, että hän haluaa seksisuhteen toisen kanssa, se olisi minulle ok. Ajallinen panostus perheeseen ja lasten edun asettaminen ykköseksi on kuitenkin se tärkein asia, sen haluan taata perheelleni.

Hämmästyttävää, miten eri lailla me rakennamme elämämme ja näemme maailman. Oikeastaan vähän kadehdin sinua siitä, että arvosi ovat noin selkeästi järjestyksessä. Sinulle avioliitto ja perhe ja koti on nimenomaan lapsille turva ja suoja. Kaikki mitä teet, tähtää siihen.

Minä en pystyisi puolestani elämään noin. Minulle avioliittoon kuuluu intohimoinen rakkaus. Minun minuuteeni kuuluu seksuaalisuus. Sinun miehesi asemassa minäkin olisin varmaan epätoivoissani eksynyt jonkun sänkyyn. Toisaalta, sinun miehesi asemassa olisin arvostanut, jos puolisoni olisi suoraan antanut minulle luvan elää avoimessa suhteessa, ja hakea seksuaalisia suhteita muilta.

Ymmärrän, että sinulle tuossa perhe-elämässä on kaikki tarpeellinen. En voi olla ajattelematta, että miehesi voi kokea toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.

En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.

Näinhän se olisi tietenkin ihanteellista, kuten kuvailit. On myös sinänsä hyviä suhteita, joissa tapahtuu ikäviä juttuja, eri syistä. Koska me ihmiset ei olla täydellisiä. 

Nyt ignoorasit kokonaan tuon suhteen eteen työskentelyn mokan jälkeen. Siitähän juuri seuraa, että seuraavalla kerralla EI mennä paneskelemaan toista. Siitä seuraa, että oma liitto vahvistuu ja omat toista rikkovat käytös- ja ongelmanratkaisut kehittyy niin, että osaa toimia seuraavalla kerralla toisin. Osaa sanoittaa omaa pahaa oloa, sen sijaan et menee hakemaan lohtua toisen sylistä.

Hyviä suhteita on monenlaisia. Kannattaa tutustua parisuhdekirjallisuuteen ja muihin pareihin syvällisesti, niin huomaa, että hyvissäkin suhteissa voi olla paljon rikkinäisyyttä. Vaillinaisen ihmisen hylkääminen ei ole aina ja ainoa ratkaisu. Riippuu myös siitä, onko nähnyt itsensä epätäydellisyyden. Uskallanko kohdata toisen syvällisesti, vaikkei kaikki olekaan niinkuin haluaisin? Sanoisin että armollisuus on Rakkautta.

Mutta kuten itse sanoit, ihmiset tekee virheitä. Puoliso saa siis pettää uudelleen ja uudelleen ja sitten leikitään sitä aikaa, kun "vahvistetaan" parisuhdetta? Kun eihän ihmiset ole täydellisiä, niinhän?

Tämä. Miksi nämä jotka hehkuttavat suhteeseen jäämistä jotenkin ylivertaisen kypsänä ja valaistuneena ratkaisuna ja halveksivat lähtijöitä kuitenkin usein sanovat lähtevänsä itsekin jos pettäminen toistuu? Jos se uskottomuuden takia häipyminen kerran on niin pirun lapsellista, niin miksi se on sitten seuraavalla kerralla kuitenkin ok?

Koska kerran voi kuka tahansa mokata, sinä tai minäkin, kun olosuhteet on tarpeeksi otolliset. Vaikka nyt meistä tuntuu, ettei ikinä voitais! 

Kerran voi antaa mokan anteeksi, outoa ettet ymmärrä parannuksen tekoa ja opiksi ottamisen merkitystä. Jos paha teko toistuu, se on jo aivan eri juttu, patologisen puolelle menee. Silloinhan toinen ei ole aidosti tehnyt parannusta.

Eli jos puoliso lyö sinua kännissä, niin sekin pitäisi antaa anteeksi? Kerta eihän puoliso silloin kännissä pannessaan toista myöskään osannut itseään kontrolloida? 

Olen pettänyt ja tullut petetyksi. Olen saanut anteeksi ja olen antanut anteeksi.

Olen hyvä ystävä ihmisen kanssa jonka harha-askel satutti minua muinoin. Hän on kuin sisarus minulle. Tärkeä ihminen.

Ihminen jonka kanssa minulla on lapsia on pettänyt minua ja minä häntä mutta tätä asiaa ei ole edes koskaan puitu. Niin vähäpätöistä se on.

Miksi ei voisi antaa anteeksi? Jokainen kuitenkin on vastuussa itsestään ja yksin loppujen lopuksi täällä vaeltaa. Ei voi toista omistaa tai määrätä. Jos kaikki rakentuu toisen varaan niin silloin on todella heikoilla.

Kittycat kirjoitti:

Olen pettänyt ja tullut petetyksi. Olen saanut anteeksi ja olen antanut anteeksi.

Olen hyvä ystävä ihmisen kanssa jonka harha-askel satutti minua muinoin. Hän on kuin sisarus minulle. Tärkeä ihminen.

Ihminen jonka kanssa minulla on lapsia on pettänyt minua ja minä häntä mutta tätä asiaa ei ole edes koskaan puitu. Niin vähäpätöistä se on.

Miksi ei voisi antaa anteeksi? Jokainen kuitenkin on vastuussa itsestään ja yksin loppujen lopuksi täällä vaeltaa. Ei voi toista omistaa tai määrätä. Jos kaikki rakentuu toisen varaan niin silloin on todella heikoilla.

Mitä tekemistä sillä on määräämisellä tai omistuksella, jos on yhdessä sovittu, ettei toisten ihmisten kanssa harrasteta seksiä? Se on yhteissopimus. Jostain syystä tuota saa vain toinen rikkoa (koska harvoin sille pettäjälle on ok, että myös puoliso käy toista panemassa).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.

Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.

En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.

Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.

Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.

Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.

Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.

Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.

Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Kypsä ihminen osaa antaa anteeksi ja päästä irti katkeruudesta ja vihasta. Mutta se ei tarkoita, että suhteeseen pitää jäädä. Ei suhteeseen jääminen, missä pettämistä, tee kenestäkään yhtään sen kypsempää kuin sellaisesta, joka suhteesta päättää lähteä.

Jokaisen oma asia on, jääkö vai lähteekö, antaako anteeksi vai kantaako vihaa.

Mutta jostakin syystä lähtijöiden argumentit usein antavat epäkypsemmän vaikutelman kuin jääjien. Näin kärjistettynä ensimmäisten argumentointi on tyyliä ”miten sä annat kohdella itseäsi noin”, kun taas jälkimmäiset pohtivat perheen kokonaisetua, suhdetta kokonaisuutena, omaa osuuttaan suhteen vaikeuksissa.

Ei, vaan perustelevat ylevillä syillä kun tietävät että suurin osa ei hyväksy pettämistä. Jäämisen oikea syy on itsekunnioituksen puute. Paitsi tietysti niillä jotka eivät aidosti välitä.

Lähtijä ei perustele koska se on joka tapauksessa ymmärrettävää.

Pettämistä sinänsä ei voi antaa anteeksi kun se ei ole vahinko. Se on tahallinen teko.

Saat asian kuulostamaan siltä kuin suhteeseen jääminen tai siitä lähteminen olisi jonkinlainen ulkopuolisille suunnattu performanssi. Minäpä kunnioitan itseäni, ja lähden tästä ovet paukkuen, ja jos muut tekevät muuta, he eivät kunnioita itseään.

Valitettavasti tulet vahvistaneeksi sitä vaikutelmaa, että asiassa on kyse nimenomaan itsestä ja omasta ylpeydestä (vaikka sitä itsekunnioitukseksi kutsutkin).

Miksi minun kommenttini saivat asian kuulostamaan performanssilta ja edellisen eivät? Samoja sanavalintoja kuitenkin käytimme.

Aloin itsekin pohtia, että mistä tuo performanssimaisuus syntyy. Tietystä onttoudesta, suurista sanoista joita ei ole mietitty loppuun. Niin kuin esimerkiksi tuo loppulause, että pettämistä ei voi antaa anteeksi, koska se ei ole vahinko vaan tahallinen teko. Tahallisia tekoja ei voi antaa anteeksi? Really?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.

Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.

En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.

Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.

Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.

Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.

Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.

Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.

Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.

Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia. 

Muutama vuosi sitten jäi kiinni ja erottiin 15-v. avioliitosta. Jotenkin sit päätettiin katsoa terapiakortti ja yllättäen sen avulla saatiin jopa parempi parisuhde. Luotan 100% ja tiedämme molemmat että toista kertaa en antaisi anteeksi. Itselleni oli terapeuttista kertoa kaikille miehen tekosista, en tiedä miksi. Yllätti miten monilla oli vastaavia kokemuksia ja oli annettu anteeksi. Toki oli heitäkin jotka sanoi että eivät olis anteeksi antaneet. Saatiin kolmas lapsikin tapahtuman jälkeen ja luulen että ollaan tavallista paria onnellisempia, mutta olen puolueellinen sanomaan. En ajattele pettämistä päivittäin, mutta viikottain varmasti. Ehkä joka toinen kk edelleen siitä puhutaan minun aloitteesta kun tulee joku tarve puhua. En varmasti unohda koskaan eikä tarvitsekaan, tämä on minun elämäni. Toinen nainen pyysi anteeksi ja annoin hänelle anteeksi. Mun vinkkini on kuunnella sydäntä ja intuitiota mikä on oikein. Eikä yrittää estää ajattelemasta jotain vaan antaa kaikkien ajatusten ja tunteiden tulla. Työtä se vaatii jos haluaa yli päästä, mutta hetkeäkään en ole epäröinyt että oliko oikein. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.

Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.

En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.

Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.

Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.

Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.

Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.

Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.

Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.

Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia. 

Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.

Annoin anteeksi koska pääsin siten ite pettämään.

Vierailija kirjoitti:

Omaksikin yllätyksekseni pettäminen ei heilauttanut minua juuri yhtään. Ihmetetytti lähinnä, miksi mies tekee siitä niin valtavan ja teatraalisen numeron. hän pani kännissä jotain vierasta siis, väärinhän se on ja mieskin sen ymmärsi kun siinä itkuisena aneli anteeksiantoa, mutta lopulta: so what. Tehty mitä tehty, sitä ei saa tekemättömäksi, mitä sitä enää miettimään. Annoin anteeksi eikä ole ollut mitänä luottamusongelmia. Ei minua kyllä erityisemmin olisi edes haitannut, jos tuollaisia kännipettämisiä olisi joskus toistekin käynyt. Sellainen kakkossuhteen pidempiaikainen ylläpito, joka sisältää tarkoituksellista salailua ja valehtelua pidemmän aikaa, olisi kyllä luultavasti ollut mulle pahempi paikka.

Passititko miehen sp-tautitesteihin tapahtuman jälkeen? 

Tiesitkö että kondomi ei suojaa kondyloomalta ja herpekseltä? 

Eikö sinua pelottanut että saisit korkean riskin HPV:n? 

Kertoo tosiaan sinusta tuo suhtautumistapa... Lienet itsekin harrastanut joskus irtosuhteita kun ei taudit pelota.