Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Te ketkä annoitte anteeksi pettämisen
04.09.2020 |
Kertokaa millainen suhteenne on nyt pettämisen jälkeen? Kauan meni, että et ajatellut enää asiaa? Onko luottamus palannut? Meinaatteko jäädä loppuelämäksenne yhteen?
Kommentit (174)
Mies petti, jäi kiinni, oli lähdössä uuden matkaan. Jatkettiin kuitenkin yhdessä ja useampi vuosi meillä meni hyvin. Kunnes asiat alkoi mennä taas huonompaan suuntaan. 13 vuotta meni ja mies petti taas. Erottiinkin kolme vuotta sitten, viimeinkin. Ero oli tehnyt tuloaan jo vuosia, pettämimen sai sitten eron lopulta aikaan.
Hyvä niin, nyt olen onnellinen uudessa suhteessa. Meidän olisi pitänyt erota jo silloin kun mies jäi eka kerran kiinni
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu aivan käsittämättömältä itselleni, että antaisi pettämisen anteeksi. Jotenkin miksi jäisin suhteeseen ja heräisin joka päivä ihmisen vierestä, johon en voisi luottaa? Kun maailma on pullollaan ihmisiä, jotka ei kuuna kullan valkeana pettäisi.
Kuitenkaan et voi mitenkään satavarmasti tietää, etteikö kumppanisi olisi pettänyt sinua.
Ja vaikka olisitkin omassa mielessäsi satavarma ettei ole niin joku osa tästä "tiedosta" on kuitenkin vain uskoa.
Eli saatat tietämättäsi luottaa sittenkin pettäjään vaikka muuta uskottelet itsellesi.
Ja tämän takia kannattaa luottaa ihmiseen, joka tiedetään 100% varmasti pettäjäksi? 🤔
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.
Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.
Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski).
Kyllä, asiaa on tutkittu, ja tutkimuksien mukaan vanhempien tunnekylmä liitto on yllättäen lapsen myöhemmän elämän kannalta pienempi riskitekijä kuin vanhempien ero.
Eli jos haluaa antaa lapselle ”hyvän mallin”, pitäisi nimenomaan jäädä liittoon, mikäli liitossa ei ole väkivaltaa, päihteitä ja rajua riitelyä. Noin niin kuin tutkimusten mukaan.
Toki todellinen elämä on monimutkaisempaa, ja aikuisillakin on tarpeensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu aivan käsittämättömältä itselleni, että antaisi pettämisen anteeksi. Jotenkin miksi jäisin suhteeseen ja heräisin joka päivä ihmisen vierestä, johon en voisi luottaa? Kun maailma on pullollaan ihmisiä, jotka ei kuuna kullan valkeana pettäisi.
Kuitenkaan et voi mitenkään satavarmasti tietää, etteikö kumppanisi olisi pettänyt sinua.
Ja vaikka olisitkin omassa mielessäsi satavarma ettei ole niin joku osa tästä "tiedosta" on kuitenkin vain uskoa.
Eli saatat tietämättäsi luottaa sittenkin pettäjään vaikka muuta uskottelet itsellesi.
Ja tämän takia kannattaa luottaa ihmiseen, joka tiedetään 100% varmasti pettäjäksi? 🤔
-eri
Ehkä hän vihjaisi, että ei kannata olla niin valtavan ehdoton suuntaan tai toiseen.
-myös eri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.
Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.
Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski).
Kyllä, asiaa on tutkittu, ja tutkimuksien mukaan vanhempien tunnekylmä liitto on yllättäen lapsen myöhemmän elämän kannalta pienempi riskitekijä kuin vanhempien ero.
Eli jos haluaa antaa lapselle ”hyvän mallin”, pitäisi nimenomaan jäädä liittoon, mikäli liitossa ei ole väkivaltaa, päihteitä ja rajua riitelyä. Noin niin kuin tutkimusten mukaan.
Toki todellinen elämä on monimutkaisempaa, ja aikuisillakin on tarpeensa.
Voitko linkittää tuon tutkimuksen, haluaisin lukea sen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua petettiin toistuvasti. Annoin anteeksi kun heikko itsetunto ja kyseessä ensimmäinen poikaystävä. Emme ole enää onneksi yhdessä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.
Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.
Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.
ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.
Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.
En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.
Näinhän se olisi tietenkin ihanteellista, kuten kuvailit. On myös sinänsä hyviä suhteita, joissa tapahtuu ikäviä juttuja, eri syistä. Koska me ihmiset ei olla täydellisiä.
Nyt ignoorasit kokonaan tuon suhteen eteen työskentelyn mokan jälkeen. Siitähän juuri seuraa, että seuraavalla kerralla EI mennä paneskelemaan toista. Siitä seuraa, että oma liitto vahvistuu ja omat toista rikkovat käytös- ja ongelmanratkaisut kehittyy niin, että osaa toimia seuraavalla kerralla toisin. Osaa sanoittaa omaa pahaa oloa, sen sijaan et menee hakemaan lohtua toisen sylistä.
Hyviä suhteita on monenlaisia. Kannattaa tutustua parisuhdekirjallisuuteen ja muihin pareihin syvällisesti, niin huomaa, että hyvissäkin suhteissa voi olla paljon rikkinäisyyttä. Vaillinaisen ihmisen hylkääminen ei ole aina ja ainoa ratkaisu. Riippuu myös siitä, onko nähnyt itsensä epätäydellisyyden. Uskallanko kohdata toisen syvällisesti, vaikkei kaikki olekaan niinkuin haluaisin? Sanoisin että armollisuus on Rakkautta.
Mutta kuten itse sanoit, ihmiset tekee virheitä. Puoliso saa siis pettää uudelleen ja uudelleen ja sitten leikitään sitä aikaa, kun "vahvistetaan" parisuhdetta? Kun eihän ihmiset ole täydellisiä, niinhän?
Tämä. Miksi nämä jotka hehkuttavat suhteeseen jäämistä jotenkin ylivertaisen kypsänä ja valaistuneena ratkaisuna ja halveksivat lähtijöitä kuitenkin usein sanovat lähtevänsä itsekin jos pettäminen toistuu? Jos se uskottomuuden takia häipyminen kerran on niin pirun lapsellista, niin miksi se on sitten seuraavalla kerralla kuitenkin ok?
Koska kerran voi kuka tahansa mokata, sinä tai minäkin, kun olosuhteet on tarpeeksi otolliset. Vaikka nyt meistä tuntuu, ettei ikinä voitais!
Kerran voi antaa mokan anteeksi, outoa ettet ymmärrä parannuksen tekoa ja opiksi ottamisen merkitystä. Jos paha teko toistuu, se on jo aivan eri juttu, patologisen puolelle menee. Silloinhan toinen ei ole aidosti tehnyt parannusta.
Huoh teitä pettämisen puolustelijoita taas. Ettekö itse käsitä, miten mustavalkoista puhetta juuri tuo on? Kyllä, kaikki ihmiset mokaavat joskus. Kukaan tuskin on väittänyt muuta. Mutta ei, kaikki eivät ole yhtä alttiita mokaamaan juuri tällä kyseisellä tavalla kuin toiset. On kertakaikkiaan naurettavaa ajatella että olisivat. Ei se tee heistä parempia ihmisiä, heillä voi olla sata muuta vikaa joista osa voi olla jopa pahempia. Mutta tässä keskusteltiin nimenomaan uskottomuudesta, ei niistä kaikista mahdollisista muista tavoista joilla ihminen voi mokata.
Ja jos kerran tästä pettämisestä voi tehdä parannuksen, niin miten teidän on mahdotonta hyväksyä ajatusta, että jotkut eivät tarvitse sitä parannusta lainkaan? Jotkut ovat jo valmiiksi siellä, minne se "kerran mokaaja" sitten anteeksiannon ja parisuhdeterapian avulla joskus ehkä toivottavasti pääsee?
En puolusta pettämistä, en alkuunkaan! Tahallaan ehkä luet ja ymmärrät väärin? Olen uskovainen, miksi puolustelisin kuudennen käskyn rikkomista? En ole pettänyt kuin ajatuksen tasolla, mutta en silti voi vannoa, ettenkö KOSKAAN pettäisi. Mistäs sitä tietää, jos vaikka joskus naksahtaakin?
Minäkin olen siis "siellä" nyt, ja toivottavasti pysynkin. Mutta ymmärrän hyvin, että ihmiset tulevat eri taustoista, tämä ei ole niin mustavalkoista. Tunnen ihmisiä, jotka ovat päässeet "sinne" terapian avulla, onko se huono asia tai väärin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.
Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.
Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.
ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.
Minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä niiden lähtijöiden ajatuksia alkuunkaan, jos kuvittelet että ylpeys näyttelee siinä suurtakin roolia.
Haluatko sinä kertoa, miksi se on kerrasta poikki? Olit onnellinen 25v, mutta kun toinen hairahti kännissä kerran niin lähdet? Mitä se on jos ei ylpeyttä?
Jos et sinä ymmärrä, että parisuhteen päättämiseen voi johtaa moni muukin tunnetila kuin ylpeys, niin en koe että asiaa on mielekästä lähteä sinulle selittämään.
Harmi. Minäkin olisin mielelläni kuullut, mikä on se syy pistää hyvä suhde kerrasta poikki.
Itse en ole pettänyt, eikä tietääkseni puolisokaan, joten ei kannata mennä henkilökohtaisuuksiin.
Täh, enhän minä mihinkään henkilökohtaisuuksiin mennyt - saati väittänyt sinun pettäneen?? Nyt valoja päälle hei. Toin vain esiin, että minä ainakin keksin aika hiton monta muutakin mahdollista syytä suhteen lopettamiselle kuin ylpeys, etkö sinä oikeasti muka keksi? Miten olisi vaikka luottamuksen menetys? Viha, suru, katkeruus, toivottomuus, pelko?
Onhan tuo henkilökohtaisuuksiin menemistä, kun argumentoit tyyliin ”sinulle on turha lähteä selittämään”.
Luettelit tunteita, et syitä. Tunteet tulevat ja menevät. Ei ero poista vihaa, surua tai katkeruutta. Ne poistaa vain eletty elämä, sitä voi sitten valintansa mukaan elää yhdessä tai erikseen.
Vierailija kirjoitti:
"Kerran pettäjä, aina pettäjä" on sanonta, jossa on aika paljon totuutta takana. Tutkitusti.
Tietenkin näin, jollei pettäjä muuta elämänsä suuntaan. Moni onneksi on muuttanut, tutkitusti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Kerran pettäjä, aina pettäjä" on sanonta, jossa on aika paljon totuutta takana. Tutkitusti.
Tietenkin näin, jollei pettäjä muuta elämänsä suuntaan. Moni onneksi on muuttanut, tutkitusti.
Sanot aina tutkitusti, mutta et linkitä yhtään tutkimusta.
https://www.radionova.fi/uutiset/suhteet/a-141743
"Tutkimus vahvistaa: Jos pettää kerran, pettää uudelleen!"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.
Suhde on väkivaltainen, jos lyö kerran? Aika nopeasti tuomitset. Minusta on aivan eri asia, jos lyö kerran, kuin jos suhde on välivaltainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.
Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.
Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski).
Kyllä, asiaa on tutkittu, ja tutkimuksien mukaan vanhempien tunnekylmä liitto on yllättäen lapsen myöhemmän elämän kannalta pienempi riskitekijä kuin vanhempien ero.
Eli jos haluaa antaa lapselle ”hyvän mallin”, pitäisi nimenomaan jäädä liittoon, mikäli liitossa ei ole väkivaltaa, päihteitä ja rajua riitelyä. Noin niin kuin tutkimusten mukaan.
Toki todellinen elämä on monimutkaisempaa, ja aikuisillakin on tarpeensa.
Jossain näistä tutkimuksista ei eroteta vaikutuksista sitä, että aiemmin tai muissa maissa naiset saattoivat pudota taloudellisesti tyhjän päälle erotessa, ja lapset elivät eron jälkeen huonoissa oloissa ja huonoissa lähiöissä.
Nykyään Suomessa eronneet naiset voivat olla ihan hyvin palkatuissa töissä ja raittiita, hyvin voivia ja toimeentulevia ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.
Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.
Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski).
Totta. Mutta sanoisin että yksi lyönti tai pettäminen, josta lapsi ei tiedä, ei vielä pilaa lapsen elämää.
Sanon varmuuden vuoksi jottei luulla väärin: yksikin lyönti tai pettäminen on väärin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.
Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.
Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski).
Kyllä, asiaa on tutkittu, ja tutkimuksien mukaan vanhempien tunnekylmä liitto on yllättäen lapsen myöhemmän elämän kannalta pienempi riskitekijä kuin vanhempien ero.
Eli jos haluaa antaa lapselle ”hyvän mallin”, pitäisi nimenomaan jäädä liittoon, mikäli liitossa ei ole väkivaltaa, päihteitä ja rajua riitelyä. Noin niin kuin tutkimusten mukaan.
Toki todellinen elämä on monimutkaisempaa, ja aikuisillakin on tarpeensa.
Ei taida sun tutkimusta olla olemassa, kun ei tule linkkiä.
Ei omasta mielipiteestäsi tule totuutta, vaikka kuinka valehtelisit sen olevan tutkittua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu aivan käsittämättömältä itselleni, että antaisi pettämisen anteeksi. Jotenkin miksi jäisin suhteeseen ja heräisin joka päivä ihmisen vierestä, johon en voisi luottaa? Kun maailma on pullollaan ihmisiä, jotka ei kuuna kullan valkeana pettäisi.
Kuitenkaan et voi mitenkään satavarmasti tietää, etteikö kumppanisi olisi pettänyt sinua.
Ja vaikka olisitkin omassa mielessäsi satavarma ettei ole niin joku osa tästä "tiedosta" on kuitenkin vain uskoa.
Eli saatat tietämättäsi luottaa sittenkin pettäjään vaikka muuta uskottelet itsellesi.
Ja tämän takia kannattaa luottaa ihmiseen, joka tiedetään 100% varmasti pettäjäksi? 🤔
-eri
Ehkä hän vihjaisi, että ei kannata olla niin valtavan ehdoton suuntaan tai toiseen.
-myös eri.
Miksi? Jos ei halua elää uskottomassa suhteessa, niin miksi pitäisi? En kertakaikkiaan ymmärrä vaikka täällä on jankattu sitä monta sivua, kuinka pitää vaan kääntää toinen poski. Miksi pitäisi jos ei halua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.
Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.
Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski).
Kyllä, asiaa on tutkittu, ja tutkimuksien mukaan vanhempien tunnekylmä liitto on yllättäen lapsen myöhemmän elämän kannalta pienempi riskitekijä kuin vanhempien ero.
Eli jos haluaa antaa lapselle ”hyvän mallin”, pitäisi nimenomaan jäädä liittoon, mikäli liitossa ei ole väkivaltaa, päihteitä ja rajua riitelyä. Noin niin kuin tutkimusten mukaan.
Toki todellinen elämä on monimutkaisempaa, ja aikuisillakin on tarpeensa.
Voitko linkittää tuon tutkimuksen, haluaisin lukea sen :)
Judith Wallerstein on alan pioneeri. Hän on kirjoittanut aiheesta useampia kirjoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.
Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?
Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.
Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.
Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.
Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.
Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.
Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.
En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.
Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.
Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.
Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.
Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.
Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.
Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia.
Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.
Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.
Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?
Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?
Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.
Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.
Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski).
Totta. Mutta sanoisin että yksi lyönti tai pettäminen, josta lapsi ei tiedä, ei vielä pilaa lapsen elämää.
Sanon varmuuden vuoksi jottei luulla väärin: yksikin lyönti tai pettäminen on väärin!
Lapset vaistoavat todella nopeasti asioita. Se, etteivät he välttämättä nähneet sitä nin kyllä sen pariskunnan välisen muutoksen he huomaavat, vaikka luulisitte, etteivät huomaisi. Ja he myös huomaavat nopeasti, jos vanhemmat "esittävät".
Olen joutunut seuraamaan läheltä tuollaisen 5-kymppisen häntäheikin. Ei ajatellut edes teini-ikäistä tytärtään, joka vaikutti epävarmalta ja hennolta. Oksettava käytös. Onneksi vaimossa oli sen verran voimaa, että otti ja lähti, vaikka taloudellisesti vaikeata olikin. Nyt tämä ex-vaimo asuu uuden miesystävänsä kanssa kerrostalossa ja tuo häntäheikki heidän entisessä omakotitalossa. Miehellä on ollut useita kumppaneita, mutta mikään suhde ei ole kestänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.
Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.
Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.
ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.
Minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä niiden lähtijöiden ajatuksia alkuunkaan, jos kuvittelet että ylpeys näyttelee siinä suurtakin roolia.
Haluatko sinä kertoa, miksi se on kerrasta poikki? Olit onnellinen 25v, mutta kun toinen hairahti kännissä kerran niin lähdet? Mitä se on jos ei ylpeyttä?
Jos et sinä ymmärrä, että parisuhteen päättämiseen voi johtaa moni muukin tunnetila kuin ylpeys, niin en koe että asiaa on mielekästä lähteä sinulle selittämään.
Harmi. Minäkin olisin mielelläni kuullut, mikä on se syy pistää hyvä suhde kerrasta poikki.
Itse en ole pettänyt, eikä tietääkseni puolisokaan, joten ei kannata mennä henkilökohtaisuuksiin.
Täh, enhän minä mihinkään henkilökohtaisuuksiin mennyt - saati väittänyt sinun pettäneen?? Nyt valoja päälle hei. Toin vain esiin, että minä ainakin keksin aika hiton monta muutakin mahdollista syytä suhteen lopettamiselle kuin ylpeys, etkö sinä oikeasti muka keksi? Miten olisi vaikka luottamuksen menetys? Viha, suru, katkeruus, toivottomuus, pelko?
Nämä kaikki luettelemasi tunteet on sellaisia, joille voi ja kannattaa tehdä jotain. Jos pelkäät tai olet toivoton etkä käsittele sitä pettäjän kanssa, ne tunteet todennäköisesti seuraavat sinua seuraavaan suhteeseen. Parasta on käsitellä ne puolison ja ehkä terapeutinkin kanssa, vaikka sitten lopulta eroaisikin.
Alue: Aihe vapaa
Ei pidä. Mutta saa. Onko outo ajatus, saa antaa anteeksi jos valitsee haluta niin?
Enkä ymmärrä, miksi en voisi antaa anteeksi kerran lyömistä. Yhden kerran voi, toista ei, pätee niin pettämisessä kuin lyömisessäkin. Mutta terapiaa molempien jälkeen, ilman muuta mies ja ehkä itsekin on sen tarpeessa.