Te ketkä annoitte anteeksi pettämisen

Erottiin mutta en ole vielä antanut anteeksi. En tiedä tuleeko sitä anteeksi antoa jotenkin erikseen vai annanko vain olla ja unohdan pikkuhiljaa miehen. Erosta aikaa 8 kk, suhde oli parin vuoden mittainen. Olin jonkun verran eron jälkeen yhteyksissä, mutta enää en ole. Ajatuksia vielä kyllä kaikesta tapahtuneesta pyörii päässä. Välillä tunnen vielä vihaa ja katkeruuttakin, mutta en vello näissä tunteissa. Yleisesti ottaen ihan ok olla ja hymyilyttää. Yritin vähän aikaa sitten treffailla muitakin, mutta huomasin että en ole valmis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni jäi kiinni kolmen kuukauden suhteesta alkukesästä. ”Sivupanosuhde, jossa ei edes ollut erityisen hyvää seksiä”, näin mieheni tuon suhteen määritti.

Meillä yhteistä historiaa takana 15 vuotta, pienet lapset, omakotitalo.

Ensimmäinen kuukausi meni sumussa. Itkin ja huusin, söin rauhoittavia. Laihduin viisi kiloa. Mieheni syötti minua lattialla.

Olemme käyneet nyt miehen kanssa terapiassa ja minä myös omassa terapiassa. Molemmat ovat kaivanneet samoja asioita viimeiset pari vuotta, mutta emme ole osanneet niistä puhua ääneen. Sitten vaan etäännyimme toisistamme lisää. Seksiä ei juuri ollut. Se mitä oli, oli huonoa. Seksin puute oli juuri se tekijä, joka miehen ajoi vieraaseen sänkyyn. Myös itse mietin pettämistä alkuvuodesta, koska seksiä teki mieli, muttei sitä ollut.

Nyt sitten ollaan tilanteessa, että suhde voi paremmin kuin vuosiin. Oma mieliala alkaa olla tasaisempi, mutta mies on ahdistunut siitä, mitä teki meidän perheelle. Sanoo, että tuo suhde oli ”elämänsä suurin virhe”.

Meillä lähipiirissä yksi pari erosi vuosi sitten, koska nainen petti. Toinen pari miettii, mitä tekee, siellä mies jäi kiinni pettämisestä.

Kaiken tämän jälkeen rakkaus mieheeni on ainoastaan kasvanut. Mies alkoi itkeä alkuviikosta, että teki elämänsä suurimman virheen. Että miksi hän teki näin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin, että mieheni oikeasti itkee.

Rajat olen tehnyt selväksi; jos mikään tällainen toistuu, lähden lasten kanssa. Itse olen miestäni varakkaampi, joten oma elintaso pysyisi samana, vaikka eroaisimme.

Kaikki eivät tätä ratkaisua ymmärrä. Sen takia emme ole kertoneet tästä kuin kahdelle ystävälle. En voi vielä sanoa, että luotan täysillä mieheeni, mutta joka päivä lisää.

Silloin kun mies jäi tästä kiinni, ensimmäiset sanat olivat ”älä jätä minua”. Myös toinen nainen (kyllä, olen tavannut hänet) sanoi, että mieheni teki selväksi, ettei ole eroamassa. Toinen nainen on myös tahoillaan naimisissa, lapseton.

Kaikista helpointa olisi uhriutua. Että mies on sika ja kaikki on hänen syytänsä. Me molemmat olemme syyllisiä siihen, että suhteemme oli todella huono. Mies toki teki itsekään ja törkeän ratkaisun ja petti.

En voi neuvoa muita, mitä tehdä vastaavassa tilanteessa. Kuitenkin sen, että älkää tehkö ensimmäisen kuukauden aikana suuria päätöksiä.

Siis miehesi satutti sinua niin pahasti, että itkit ja huusit ja laihduit ja söit rauhottavia - ja sinusta se on ihan ok? Ihan käsittämättömiä kynnysmattoja ihmiset. Saako teitä ihan vapaasti hakatakin, kun henkisesti teille saa näemmä tehdä mitä vaan?

Kuka sanoi että se on ok? Aivan normaali reaktio itkeä, huutaa, laihtua ja ties mitä kun kuulee pettämisestä. Tuo reaktiohan juuri osoittaa, ettei se ole ok. 

Jos nainen olisi ollut et ei tässä mitään, eikö se olisi ollut kynnysmattona oloa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.

En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni jäi kiinni kolmen kuukauden suhteesta alkukesästä. ”Sivupanosuhde, jossa ei edes ollut erityisen hyvää seksiä”, näin mieheni tuon suhteen määritti.

Meillä yhteistä historiaa takana 15 vuotta, pienet lapset, omakotitalo.

Ensimmäinen kuukausi meni sumussa. Itkin ja huusin, söin rauhoittavia. Laihduin viisi kiloa. Mieheni syötti minua lattialla.

Olemme käyneet nyt miehen kanssa terapiassa ja minä myös omassa terapiassa. Molemmat ovat kaivanneet samoja asioita viimeiset pari vuotta, mutta emme ole osanneet niistä puhua ääneen. Sitten vaan etäännyimme toisistamme lisää. Seksiä ei juuri ollut. Se mitä oli, oli huonoa. Seksin puute oli juuri se tekijä, joka miehen ajoi vieraaseen sänkyyn. Myös itse mietin pettämistä alkuvuodesta, koska seksiä teki mieli, muttei sitä ollut.

Nyt sitten ollaan tilanteessa, että suhde voi paremmin kuin vuosiin. Oma mieliala alkaa olla tasaisempi, mutta mies on ahdistunut siitä, mitä teki meidän perheelle. Sanoo, että tuo suhde oli ”elämänsä suurin virhe”.

Meillä lähipiirissä yksi pari erosi vuosi sitten, koska nainen petti. Toinen pari miettii, mitä tekee, siellä mies jäi kiinni pettämisestä.

Kaiken tämän jälkeen rakkaus mieheeni on ainoastaan kasvanut. Mies alkoi itkeä alkuviikosta, että teki elämänsä suurimman virheen. Että miksi hän teki näin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin, että mieheni oikeasti itkee.

Rajat olen tehnyt selväksi; jos mikään tällainen toistuu, lähden lasten kanssa. Itse olen miestäni varakkaampi, joten oma elintaso pysyisi samana, vaikka eroaisimme.

Kaikki eivät tätä ratkaisua ymmärrä. Sen takia emme ole kertoneet tästä kuin kahdelle ystävälle. En voi vielä sanoa, että luotan täysillä mieheeni, mutta joka päivä lisää.

Silloin kun mies jäi tästä kiinni, ensimmäiset sanat olivat ”älä jätä minua”. Myös toinen nainen (kyllä, olen tavannut hänet) sanoi, että mieheni teki selväksi, ettei ole eroamassa. Toinen nainen on myös tahoillaan naimisissa, lapseton.

Kaikista helpointa olisi uhriutua. Että mies on sika ja kaikki on hänen syytänsä. Me molemmat olemme syyllisiä siihen, että suhteemme oli todella huono. Mies toki teki itsekään ja törkeän ratkaisun ja petti.

En voi neuvoa muita, mitä tehdä vastaavassa tilanteessa. Kuitenkin sen, että älkää tehkö ensimmäisen kuukauden aikana suuria päätöksiä.

Siis miehesi satutti sinua niin pahasti, että itkit ja huusit ja laihduit ja söit rauhottavia - ja sinusta se on ihan ok? Ihan käsittämättömiä kynnysmattoja ihmiset. Saako teitä ihan vapaasti hakatakin, kun henkisesti teille saa näemmä tehdä mitä vaan?

Tottakai mieheni teko satutti minua. Ja olin aivan shokissa ja järkyttynyt, kun se tuli ilmi. Samalla lailla lamaannuin, kun veljeni vaimon vauva kuoli äkillisesti kohtuun. Epänormaalia olisi sanoa Ok ja jatkaa elämää.

Tunteiden vuoristorata tämä on ollut. Kaikki tunteet surusta vihaan on käyty läpi.

Sen voin sanoa, että jos suhteemme ei pelastu, niin voin sanoa, että yritimme kaikkemme. Ei jää jossiteltavaa.

Tässä piilee ansa. Kaikkensa yrittäminen tarkoittaa normaalia parisuhdetta. Ihmisellä pitää olla raja, missä kohtaa huono kohtelu ei ole enää hyväksyttävissä. Pitää löytää itsestään ne luovuttamattomat asiat. Kaikki asiat ei ole neuvoteltavissa.

Lyöminen ei ole. Alkoholismi ei ole. Pettäminen ei minusta ole.

Että vielä senkin jälkeen yrittää "tehdä kaikkensa" on ensiksikin itsensä pettämistä, ja itsensä pienentämistä. Häpeää epäonnistumista niin paljon, että on valmis lakaisemaan loukkaukset maton alle. Näkee eron epäonnistumisena, ja ikään kuin olisi joku joka voi tuomita ulkopuolelta, oliko ero turha vai ei.

Ihmisellä on oikeus olla olematta sellaisen kanssa joka kohtelee huonosti. Se on ihan niin yksinkertaista. Ei pidä hävetä eroa, elämässä tapahtuu kaikenlaisia käänteitä, eivätkä kaikki suhteet kestä kuolemaan. Parikymppisenä, kun valitsee puolisoa, ei voi olla kristallipalloa eikä riittävää ihmistuntemusta, tietääkseen satavarmasti, että tämän ihmisen kanssa olen lopun ikää. Puoliso on erehtyväinen, hän petti. Minä olen erehtyväinen, valitsin puolison jonka kanssa emme sovi yhteen. Viisaampaa on lakata runnomasta nelikulmaista palikkaa pyöreään reikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Ihan mielenkiinnosta, koskeeko tämä sama asenne kaikkia muitakin satuttamistapoja, vai onko kaikki lapsellisia jotka lähtee suhteesta jossa satutetaan ja on paha olla?

Aika harvassa on ne hyvätkin suhteet, joissa ei koskaan satuteta toista tai ole paha olla. 

Melkein tulee mieleen, että onko vallan kulissiliitosta kyse? Ajatuksella, Jos et päästä toista iholle ja tutustumaan sisimpääsi, et varmaan tule satutetuksikaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Ihan mielenkiinnosta, koskeeko tämä sama asenne kaikkia muitakin satuttamistapoja, vai onko kaikki lapsellisia jotka lähtee suhteesta jossa satutetaan ja on paha olla?

Aika harvassa on ne hyvätkin suhteet, joissa ei koskaan satuteta toista tai ole paha olla. 

Melkein tulee mieleen, että onko vallan kulissiliitosta kyse? Ajatuksella, Jos et päästä toista iholle ja tutustumaan sisimpääsi, et varmaan tule satutetuksikaan?

Miksi normalisoitte sitä, että suhteessa pitäisi satuttaa toisia? Tai olla myrskyinen suhde? Ihan sekopää meinkiä.

Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä 7v. Ei olla riidelty tämän aikana, kuin ehkä kolme kertaa. Ollaan kummatkin aikuisia, osataan puhua ongelmistamme kuin aikuiset. Rakastan puolisoani, en minä häntä halua satuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni jäi kiinni kolmen kuukauden suhteesta alkukesästä. ”Sivupanosuhde, jossa ei edes ollut erityisen hyvää seksiä”, näin mieheni tuon suhteen määritti.

Meillä yhteistä historiaa takana 15 vuotta, pienet lapset, omakotitalo.

Ensimmäinen kuukausi meni sumussa. Itkin ja huusin, söin rauhoittavia. Laihduin viisi kiloa. Mieheni syötti minua lattialla.

Olemme käyneet nyt miehen kanssa terapiassa ja minä myös omassa terapiassa. Molemmat ovat kaivanneet samoja asioita viimeiset pari vuotta, mutta emme ole osanneet niistä puhua ääneen. Sitten vaan etäännyimme toisistamme lisää. Seksiä ei juuri ollut. Se mitä oli, oli huonoa. Seksin puute oli juuri se tekijä, joka miehen ajoi vieraaseen sänkyyn. Myös itse mietin pettämistä alkuvuodesta, koska seksiä teki mieli, muttei sitä ollut.

Nyt sitten ollaan tilanteessa, että suhde voi paremmin kuin vuosiin. Oma mieliala alkaa olla tasaisempi, mutta mies on ahdistunut siitä, mitä teki meidän perheelle. Sanoo, että tuo suhde oli ”elämänsä suurin virhe”.

Meillä lähipiirissä yksi pari erosi vuosi sitten, koska nainen petti. Toinen pari miettii, mitä tekee, siellä mies jäi kiinni pettämisestä.

Kaiken tämän jälkeen rakkaus mieheeni on ainoastaan kasvanut. Mies alkoi itkeä alkuviikosta, että teki elämänsä suurimman virheen. Että miksi hän teki näin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin, että mieheni oikeasti itkee.

Rajat olen tehnyt selväksi; jos mikään tällainen toistuu, lähden lasten kanssa. Itse olen miestäni varakkaampi, joten oma elintaso pysyisi samana, vaikka eroaisimme.

Kaikki eivät tätä ratkaisua ymmärrä. Sen takia emme ole kertoneet tästä kuin kahdelle ystävälle. En voi vielä sanoa, että luotan täysillä mieheeni, mutta joka päivä lisää.

Silloin kun mies jäi tästä kiinni, ensimmäiset sanat olivat ”älä jätä minua”. Myös toinen nainen (kyllä, olen tavannut hänet) sanoi, että mieheni teki selväksi, ettei ole eroamassa. Toinen nainen on myös tahoillaan naimisissa, lapseton.

Kaikista helpointa olisi uhriutua. Että mies on sika ja kaikki on hänen syytänsä. Me molemmat olemme syyllisiä siihen, että suhteemme oli todella huono. Mies toki teki itsekään ja törkeän ratkaisun ja petti.

En voi neuvoa muita, mitä tehdä vastaavassa tilanteessa. Kuitenkin sen, että älkää tehkö ensimmäisen kuukauden aikana suuria päätöksiä.

Siis miehesi satutti sinua niin pahasti, että itkit ja huusit ja laihduit ja söit rauhottavia - ja sinusta se on ihan ok? Ihan käsittämättömiä kynnysmattoja ihmiset. Saako teitä ihan vapaasti hakatakin, kun henkisesti teille saa näemmä tehdä mitä vaan?

Tottakai mieheni teko satutti minua. Ja olin aivan shokissa ja järkyttynyt, kun se tuli ilmi. Samalla lailla lamaannuin, kun veljeni vaimon vauva kuoli äkillisesti kohtuun. Epänormaalia olisi sanoa Ok ja jatkaa elämää.

Tunteiden vuoristorata tämä on ollut. Kaikki tunteet surusta vihaan on käyty läpi.

Sen voin sanoa, että jos suhteemme ei pelastu, niin voin sanoa, että yritimme kaikkemme. Ei jää jossiteltavaa.

Tässä piilee ansa. Kaikkensa yrittäminen tarkoittaa normaalia parisuhdetta. Ihmisellä pitää olla raja, missä kohtaa huono kohtelu ei ole enää hyväksyttävissä. Pitää löytää itsestään ne luovuttamattomat asiat. Kaikki asiat ei ole neuvoteltavissa.

Lyöminen ei ole. Alkoholismi ei ole. Pettäminen ei minusta ole.

Että vielä senkin jälkeen yrittää "tehdä kaikkensa" on ensiksikin itsensä pettämistä, ja itsensä pienentämistä. Häpeää epäonnistumista niin paljon, että on valmis lakaisemaan loukkaukset maton alle. Näkee eron epäonnistumisena, ja ikään kuin olisi joku joka voi tuomita ulkopuolelta, oliko ero turha vai ei.

Ihmisellä on oikeus olla olematta sellaisen kanssa joka kohtelee huonosti. Se on ihan niin yksinkertaista. Ei pidä hävetä eroa, elämässä tapahtuu kaikenlaisia käänteitä, eivätkä kaikki suhteet kestä kuolemaan. Parikymppisenä, kun valitsee puolisoa, ei voi olla kristallipalloa eikä riittävää ihmistuntemusta, tietääkseen satavarmasti, että tämän ihmisen kanssa olen lopun ikää. Puoliso on erehtyväinen, hän petti. Minä olen erehtyväinen, valitsin puolison jonka kanssa emme sovi yhteen. Viisaampaa on lakata runnomasta nelikulmaista palikkaa pyöreään reikään.

En ajattele, että ero on häpeä. Joissain tapauksissa ero on ainoa oikea ratkaisu.

Itse en (eikä mieheni) halua erota. Vaan päätimme jatkaa, koska haluamme olla yhdessä ja jatkaa entistä parempina puolisoina toisillemme.

Näen asia myös niin, että pitäiskö 15 vuoden suhde heittää roskiin kolmen kuukauden tapahtumien vuoksi? En voi peruuttaa tapahtunutta. Mutta voin vaikuttaa siihen, millainen ihminen haluan olla nyt ja tulevaisuudessa. Ja se ihminen haluaa olla entistä parempi puoliso, samoin kuin mieheni haluaa olla parempi ja molemmat haluamme kommunikoida paremmin. Se meidän parisuhde vain jäi sinne jonnekin lapsiperheen arjen alle.

Kaikki eivät tätä ratkaisua ymmärrä ja juuri sen takia emme ole tästä kertoneet.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni jäi kiinni kolmen kuukauden suhteesta alkukesästä. ”Sivupanosuhde, jossa ei edes ollut erityisen hyvää seksiä”, näin mieheni tuon suhteen määritti.

Meillä yhteistä historiaa takana 15 vuotta, pienet lapset, omakotitalo.

Ensimmäinen kuukausi meni sumussa. Itkin ja huusin, söin rauhoittavia. Laihduin viisi kiloa. Mieheni syötti minua lattialla.

Olemme käyneet nyt miehen kanssa terapiassa ja minä myös omassa terapiassa. Molemmat ovat kaivanneet samoja asioita viimeiset pari vuotta, mutta emme ole osanneet niistä puhua ääneen. Sitten vaan etäännyimme toisistamme lisää. Seksiä ei juuri ollut. Se mitä oli, oli huonoa. Seksin puute oli juuri se tekijä, joka miehen ajoi vieraaseen sänkyyn. Myös itse mietin pettämistä alkuvuodesta, koska seksiä teki mieli, muttei sitä ollut.

Nyt sitten ollaan tilanteessa, että suhde voi paremmin kuin vuosiin. Oma mieliala alkaa olla tasaisempi, mutta mies on ahdistunut siitä, mitä teki meidän perheelle. Sanoo, että tuo suhde oli ”elämänsä suurin virhe”.

Meillä lähipiirissä yksi pari erosi vuosi sitten, koska nainen petti. Toinen pari miettii, mitä tekee, siellä mies jäi kiinni pettämisestä.

Kaiken tämän jälkeen rakkaus mieheeni on ainoastaan kasvanut. Mies alkoi itkeä alkuviikosta, että teki elämänsä suurimman virheen. Että miksi hän teki näin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin, että mieheni oikeasti itkee.

Rajat olen tehnyt selväksi; jos mikään tällainen toistuu, lähden lasten kanssa. Itse olen miestäni varakkaampi, joten oma elintaso pysyisi samana, vaikka eroaisimme.

Kaikki eivät tätä ratkaisua ymmärrä. Sen takia emme ole kertoneet tästä kuin kahdelle ystävälle. En voi vielä sanoa, että luotan täysillä mieheeni, mutta joka päivä lisää.

Silloin kun mies jäi tästä kiinni, ensimmäiset sanat olivat ”älä jätä minua”. Myös toinen nainen (kyllä, olen tavannut hänet) sanoi, että mieheni teki selväksi, ettei ole eroamassa. Toinen nainen on myös tahoillaan naimisissa, lapseton.

Kaikista helpointa olisi uhriutua. Että mies on sika ja kaikki on hänen syytänsä. Me molemmat olemme syyllisiä siihen, että suhteemme oli todella huono. Mies toki teki itsekään ja törkeän ratkaisun ja petti.

En voi neuvoa muita, mitä tehdä vastaavassa tilanteessa. Kuitenkin sen, että älkää tehkö ensimmäisen kuukauden aikana suuria päätöksiä.

Olen naisena ollut miehesi asemassa. Uskon häntä, että hän katuu, ja on herännyt. Omaan lyhyeen suhteeseen ajauduin ihan turtana, ja vasta sitten tajusin, miten typerää ja korjaamatonta se oli.

Ihmiset tekee typeriä virheitä, ja voi aidosti oppia niistä. Mutta täytyy paljon miettiä ja käydä terapiassa, että miksi esim.pakenee noin. Että tunnistaa sen vahingollisen reagoinnin itsessään ja lopettaa alkuunsa. Olen sen oppinut, enkä ole samaa virhettä enää tehnyt. Nyt 10 vuotta jo. Mekään emme kertoneet, ihmiset ei olisi ymmärtäneet. Yleensä suhde tarkoittaa kerrasta poikki.

Olen antanut anteeksi vuosia sitten eikä asia ole vaivannut pätkääkään hyvin pitkään aikaan, mutta emme jatkaneet yhdessä. Pettäminen ei ollut ainoa syy lopettaa suhde. Kun pettäminen ei oikein hetkauttanut suuntaan tai toiseen, tajusin että omat tunteeni olivat kuolleet jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.

En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.

Näinhän se olisi tietenkin ihanteellista, kuten kuvailit. On myös sinänsä hyviä suhteita, joissa tapahtuu ikäviä juttuja, eri syistä. Koska me ihmiset ei olla täydellisiä. 

Nyt ignoorasit kokonaan tuon suhteen eteen työskentelyn mokan jälkeen. Siitähän juuri seuraa, että seuraavalla kerralla EI mennä paneskelemaan toista. Siitä seuraa, että oma liitto vahvistuu ja omat toista rikkovat käytös- ja ongelmanratkaisut kehittyy niin, että osaa toimia seuraavalla kerralla toisin. Osaa sanoittaa omaa pahaa oloa, sen sijaan et menee hakemaan lohtua toisen sylistä.

Hyviä suhteita on monenlaisia. Kannattaa tutustua parisuhdekirjallisuuteen ja muihin pareihin syvällisesti, niin huomaa, että hyvissäkin suhteissa voi olla paljon rikkinäisyyttä. Vaillinaisen ihmisen hylkääminen ei ole aina ja ainoa ratkaisu. Riippuu myös siitä, onko nähnyt itsensä epätäydellisyyden. Uskallanko kohdata toisen syvällisesti, vaikkei kaikki olekaan niinkuin haluaisin? Sanoisin että armollisuus on Rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Ihan mielenkiinnosta, koskeeko tämä sama asenne kaikkia muitakin satuttamistapoja, vai onko kaikki lapsellisia jotka lähtee suhteesta jossa satutetaan ja on paha olla?

Aika harvassa on ne hyvätkin suhteet, joissa ei koskaan satuteta toista tai ole paha olla. 

Melkein tulee mieleen, että onko vallan kulissiliitosta kyse? Ajatuksella, Jos et päästä toista iholle ja tutustumaan sisimpääsi, et varmaan tule satutetuksikaan?

Miksi normalisoitte sitä, että suhteessa pitäisi satuttaa toisia? Tai olla myrskyinen suhde? Ihan sekopää meinkiä.

Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä 7v. Ei olla riidelty tämän aikana, kuin ehkä kolme kertaa. Ollaan kummatkin aikuisia, osataan puhua ongelmistamme kuin aikuiset. Rakastan puolisoani, en minä häntä halua satuttaa.

Ihmisiä on monenlaisia, ja perhetaustoja on monenlaisia. Ihanaa, että on olemassa teidän kaltaisianne viilipyttyjä, mutta on myös ihanaa, että on niitä, joihin rakkaus välillä tekee kipeää, syystä tai toisesta. Eikä asia välttämättä muutu vaihtamalla puolisoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Ihan mielenkiinnosta, koskeeko tämä sama asenne kaikkia muitakin satuttamistapoja, vai onko kaikki lapsellisia jotka lähtee suhteesta jossa satutetaan ja on paha olla?

Aika harvassa on ne hyvätkin suhteet, joissa ei koskaan satuteta toista tai ole paha olla. 

Melkein tulee mieleen, että onko vallan kulissiliitosta kyse? Ajatuksella, Jos et päästä toista iholle ja tutustumaan sisimpääsi, et varmaan tule satutetuksikaan?

Miksi normalisoitte sitä, että suhteessa pitäisi satuttaa toisia? Tai olla myrskyinen suhde? Ihan sekopää meinkiä.

Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä 7v. Ei olla riidelty tämän aikana, kuin ehkä kolme kertaa. Ollaan kummatkin aikuisia, osataan puhua ongelmistamme kuin aikuiset. Rakastan puolisoani, en minä häntä halua satuttaa.

Sinä, miehesi ja suhteenne kuulostaa täydelliseltä, onnea siitä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä niiden lähtijöiden ajatuksia alkuunkaan, jos kuvittelet että ylpeys näyttelee siinä suurtakin roolia.

Vierailija kirjoitti:

Olen antanut anteeksi vuosia sitten eikä asia ole vaivannut pätkääkään hyvin pitkään aikaan, mutta emme jatkaneet yhdessä. Pettäminen ei ollut ainoa syy lopettaa suhde. Kun pettäminen ei oikein hetkauttanut suuntaan tai toiseen, tajusin että omat tunteeni olivat kuolleet jo.

Meilläkin miehen suhteet ei hetkauttaneet minua yhtään. Kaikkein suurin luottamuksen pettäminen oli ollut päällä jo vuosikaudet, hänen paheneva alkoholismi. Ja kaikki siihen kuuluva epäluotettavuus, valehtelu, petetyt lupaukset, yksin jääminen. Kun hän sen lisäksi jäi kiinni suhteesta, en enää silmää räpäyttänyt. Pettäminen ei ole pahinta mitä liitossa voi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.

En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.

Näinhän se olisi tietenkin ihanteellista, kuten kuvailit. On myös sinänsä hyviä suhteita, joissa tapahtuu ikäviä juttuja, eri syistä. Koska me ihmiset ei olla täydellisiä. 

Nyt ignoorasit kokonaan tuon suhteen eteen työskentelyn mokan jälkeen. Siitähän juuri seuraa, että seuraavalla kerralla EI mennä paneskelemaan toista. Siitä seuraa, että oma liitto vahvistuu ja omat toista rikkovat käytös- ja ongelmanratkaisut kehittyy niin, että osaa toimia seuraavalla kerralla toisin. Osaa sanoittaa omaa pahaa oloa, sen sijaan et menee hakemaan lohtua toisen sylistä.

Hyviä suhteita on monenlaisia. Kannattaa tutustua parisuhdekirjallisuuteen ja muihin pareihin syvällisesti, niin huomaa, että hyvissäkin suhteissa voi olla paljon rikkinäisyyttä. Vaillinaisen ihmisen hylkääminen ei ole aina ja ainoa ratkaisu. Riippuu myös siitä, onko nähnyt itsensä epätäydellisyyden. Uskallanko kohdata toisen syvällisesti, vaikkei kaikki olekaan niinkuin haluaisin? Sanoisin että armollisuus on Rakkautta.

Mutta kuten itse sanoit, ihmiset tekee virheitä. Puoliso saa siis pettää uudelleen ja uudelleen ja sitten leikitään sitä aikaa, kun "vahvistetaan" parisuhdetta? Kun eihän ihmiset ole täydellisiä, niinhän?

Mieheni, jonka kanssa tuolloin olimme olleet yhdessä 9 vuotta, jäi kiinni naapurinrouvan sängystä. Kerta oli alkoholin aiheuttama, ainoa ja hyvin yllättävä, hän ei ollut eikä ole mikään häntäheikki. Lapset olivat pieniä, suhde vauva-arjen väljähdyttämä. Järkytyin toki ja olin loukkaantunut, mutta tunnistin heti myös oman roolini tapahtumassa.

Alkushokki ajoi minut kuitenkin lasten kanssa muualle vetämään happea. Elämämme peruspalikat olivat kuitenkin niin hyvin, että palasin kotiin, ja jo viikossa kaikki oli aikalailla normaalia.

Perhe on mielestäni jotain muuta, kuin pelkkä kahdenvälinen parisuhde. Aikuisten tunteiden ja tarpeiden ohella on osattava huomioida ne lapsetkin. Siinä tilanteessa en vakavasti miettinyt eroa hetkeäkään, vaakakupissa painoi moni muukin asia, kuin omat tunteeni tai lapsellinen ajatus toisen omistamisesta.

Tapahtuneesta on nyt yli 10 vuotta. En tiedä, muuttiko tapahtuma välillämme jotain. Tuskin, sillä en aidostikaan edes mieti tätä. Jo ennen pettämistä intiimiys ja seksuaalisuus olivat himmentyneet muiden arvojen tieltä pienempään rooliin. Niin elämme nytkin: seksi ei ole meidän suhteessamme ykkönen, perhe on.

Jos mieheni sanoisi nyt, että hän haluaa seksisuhteen toisen kanssa, se olisi minulle ok. Ajallinen panostus perheeseen ja lasten edun asettaminen ykköseksi on kuitenkin se tärkein asia, sen haluan taata perheelleni.