Te ketkä annoitte anteeksi pettämisen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä niiden lähtijöiden ajatuksia alkuunkaan, jos kuvittelet että ylpeys näyttelee siinä suurtakin roolia.

Haluatko sinä kertoa, miksi se on kerrasta poikki? Olit onnellinen 25v, mutta kun toinen hairahti kännissä kerran niin lähdet? Mitä se on jos ei ylpeyttä?

Jos et sinä ymmärrä, että parisuhteen päättämiseen voi johtaa moni muukin tunnetila kuin ylpeys, niin en koe että asiaa on mielekästä lähteä sinulle selittämään.

Oikeasti? Sovitaan ettei harrasteta seksiä muiden kanssa?

En ymmärrä. Ja näitä kun lukee niin taidan olla vähemmistössä ajatusteni kanssa.

Siis pitääkö siitä aivan sopia? Ja sillä sopimuksella sitten vältetään se muiden kanssa seksin harrastaminen?

Kun ex-vaimo jäi ensimmäisen kerran kiinni pettämisestä tein kaikkeni ettei erottaisi koska en voinut kuvitella että lapseni kasvaisivat isoksi jossain muussa kuin ydinperheessä. Hän ei näyttänyt katumusta eikä ikinä edes pyytänyt kunnolla anteeksi. Kun parin vuoden jälkeen paljastui uusi sivusuhde ja ex-vaimo jäi taas kiinni valehtelusta minulle oli selvää että parempi ratkaisu on erota. Vuoroviikoilla mennään. Lapset olivat onneksi niin pieniä että ajatus kahdesta kodista oli heille lähinnä jännittävä. Emme ikinä puhuneet heille mistään rakkauden loppumisesta tai muusta sellaisesta, sanottiin vain että haluamme molemmat omat kodit. En ole huomannut että lapset jotenkin oireilisivat tästä järjestelystä. En tiedä olenko antanut anteeksi, ainakaan en enää varsinaisesti inhoa ex-vaimoa vaikka silmiin en häntä edelleenkään halua katsoa. Erosta nyt pari vuotta aikaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Kypsä ihminen osaa antaa anteeksi ja päästä irti katkeruudesta ja vihasta. Mutta se ei tarkoita, että suhteeseen pitää jäädä. Ei suhteeseen jääminen, missä pettämistä, tee kenestäkään yhtään sen kypsempää kuin sellaisesta, joka suhteesta päättää lähteä.

Jokaisen oma asia on, jääkö vai lähteekö, antaako anteeksi vai kantaako vihaa.

Mutta jostakin syystä lähtijöiden argumentit usein antavat epäkypsemmän vaikutelman kuin jääjien. Näin kärjistettynä ensimmäisten argumentointi on tyyliä ”miten sä annat kohdella itseäsi noin”, kun taas jälkimmäiset pohtivat perheen kokonaisetua, suhdetta kokonaisuutena, omaa osuuttaan suhteen vaikeuksissa.

Ei, vaan perustelevat ylevillä syillä kun tietävät että suurin osa ei hyväksy pettämistä. Jäämisen oikea syy on itsekunnioituksen puute. Paitsi tietysti niillä jotka eivät aidosti välitä.

Lähtijä ei perustele koska se on joka tapauksessa ymmärrettävää.

Pettämistä sinänsä ei voi antaa anteeksi kun se ei ole vahinko. Se on tahallinen teko.

Saat asian kuulostamaan siltä kuin suhteeseen jääminen tai siitä lähteminen olisi jonkinlainen ulkopuolisille suunnattu performanssi. Minäpä kunnioitan itseäni, ja lähden tästä ovet paukkuen, ja jos muut tekevät muuta, he eivät kunnioita itseään.

Valitettavasti tulet vahvistaneeksi sitä vaikutelmaa, että asiassa on kyse nimenomaan itsestä ja omasta ylpeydestä (vaikka sitä itsekunnioitukseksi kutsutkin).

Miksi minun kommenttini saivat asian kuulostamaan performanssilta ja edellisen eivät? Samoja sanavalintoja kuitenkin käytimme.

Aloin itsekin pohtia, että mistä tuo performanssimaisuus syntyy. Tietystä onttoudesta, suurista sanoista joita ei ole mietitty loppuun. Niin kuin esimerkiksi tuo loppulause, että pettämistä ei voi antaa anteeksi, koska se ei ole vahinko vaan tahallinen teko. Tahallisia tekoja ei voi antaa anteeksi? Really?

Olen eri, mutta ymmärrän mitä kommentilla ehkä tarkoitettiin. Jotkut pettäjät puolustelevat tekoa puhumalla siitä vahingonomaisesti humalaisena erehdyksenä, vaikka pohjimmiltaan ajatus toisen ihmisen panemisesta "vahingossa" on lähinnä absurdi. Pettäminen on aina tahallista. Siksi osa ihmisistä ajattelee, että näihin selityksiin ei kannata uskoa eikä siten myöskään kannata antaa anteeksi. Mitä hyvänsähän nyt tietysti voi antaa anteeksi - eri asia onko siinä mitään järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti? Sovitaan ettei harrasteta seksiä muiden kanssa?

En ymmärrä. Ja näitä kun lukee niin taidan olla vähemmistössä ajatusteni kanssa.

Siis pitääkö siitä aivan sopia? Ja sillä sopimuksella sitten vältetään se muiden kanssa seksin harrastaminen?

Mikä tässä oli sinusta omituista? Se, että jotkut ihmiset haluavat yksiavioisen suhteen? Vai se että jotkut jopa pystyvät siihen ja odottavat samaa kumppanilta?

-Nussin toista.

- Miksi?

- Kun eihän me oltu sovittu että ei.

- Ai niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.

Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.

En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.

Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.

Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.

Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.

Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.

Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.

Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.

Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia. 

Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.

Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.

En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.

Näinhän se olisi tietenkin ihanteellista, kuten kuvailit. On myös sinänsä hyviä suhteita, joissa tapahtuu ikäviä juttuja, eri syistä. Koska me ihmiset ei olla täydellisiä. 

Nyt ignoorasit kokonaan tuon suhteen eteen työskentelyn mokan jälkeen. Siitähän juuri seuraa, että seuraavalla kerralla EI mennä paneskelemaan toista. Siitä seuraa, että oma liitto vahvistuu ja omat toista rikkovat käytös- ja ongelmanratkaisut kehittyy niin, että osaa toimia seuraavalla kerralla toisin. Osaa sanoittaa omaa pahaa oloa, sen sijaan et menee hakemaan lohtua toisen sylistä.

Hyviä suhteita on monenlaisia. Kannattaa tutustua parisuhdekirjallisuuteen ja muihin pareihin syvällisesti, niin huomaa, että hyvissäkin suhteissa voi olla paljon rikkinäisyyttä. Vaillinaisen ihmisen hylkääminen ei ole aina ja ainoa ratkaisu. Riippuu myös siitä, onko nähnyt itsensä epätäydellisyyden. Uskallanko kohdata toisen syvällisesti, vaikkei kaikki olekaan niinkuin haluaisin? Sanoisin että armollisuus on Rakkautta.

Mutta kuten itse sanoit, ihmiset tekee virheitä. Puoliso saa siis pettää uudelleen ja uudelleen ja sitten leikitään sitä aikaa, kun "vahvistetaan" parisuhdetta? Kun eihän ihmiset ole täydellisiä, niinhän?

Tämä. Miksi nämä jotka hehkuttavat suhteeseen jäämistä jotenkin ylivertaisen kypsänä ja valaistuneena ratkaisuna ja halveksivat lähtijöitä kuitenkin usein sanovat lähtevänsä itsekin jos pettäminen toistuu? Jos se uskottomuuden takia häipyminen kerran on niin pirun lapsellista, niin miksi se on sitten seuraavalla kerralla kuitenkin ok?

Koska kerran voi kuka tahansa mokata, sinä tai minäkin, kun olosuhteet on tarpeeksi otolliset. Vaikka nyt meistä tuntuu, ettei ikinä voitais! 

Kerran voi antaa mokan anteeksi, outoa ettet ymmärrä parannuksen tekoa ja opiksi ottamisen merkitystä. Jos paha teko toistuu, se on jo aivan eri juttu, patologisen puolelle menee. Silloinhan toinen ei ole aidosti tehnyt parannusta.

Huoh teitä pettämisen puolustelijoita taas. Ettekö itse käsitä, miten mustavalkoista puhetta juuri tuo on? Kyllä, kaikki ihmiset mokaavat joskus. Kukaan tuskin on väittänyt muuta. Mutta ei, kaikki eivät ole yhtä alttiita mokaamaan juuri tällä kyseisellä tavalla kuin toiset. On kertakaikkiaan naurettavaa ajatella että olisivat. Ei se tee heistä parempia ihmisiä, heillä voi olla sata muuta vikaa joista osa voi olla jopa pahempia. Mutta tässä keskusteltiin nimenomaan uskottomuudesta, ei niistä kaikista mahdollisista muista tavoista joilla ihminen voi mokata.

Ja jos kerran tästä pettämisestä voi tehdä parannuksen, niin miten teidän on mahdotonta hyväksyä ajatusta, että jotkut eivät tarvitse sitä parannusta lainkaan? Jotkut ovat jo valmiiksi siellä, minne se "kerran mokaaja" sitten anteeksiannon ja parisuhdeterapian avulla joskus ehkä toivottavasti pääsee?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.

En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.

Näinhän se olisi tietenkin ihanteellista, kuten kuvailit. On myös sinänsä hyviä suhteita, joissa tapahtuu ikäviä juttuja, eri syistä. Koska me ihmiset ei olla täydellisiä. 

Nyt ignoorasit kokonaan tuon suhteen eteen työskentelyn mokan jälkeen. Siitähän juuri seuraa, että seuraavalla kerralla EI mennä paneskelemaan toista. Siitä seuraa, että oma liitto vahvistuu ja omat toista rikkovat käytös- ja ongelmanratkaisut kehittyy niin, että osaa toimia seuraavalla kerralla toisin. Osaa sanoittaa omaa pahaa oloa, sen sijaan et menee hakemaan lohtua toisen sylistä.

Hyviä suhteita on monenlaisia. Kannattaa tutustua parisuhdekirjallisuuteen ja muihin pareihin syvällisesti, niin huomaa, että hyvissäkin suhteissa voi olla paljon rikkinäisyyttä. Vaillinaisen ihmisen hylkääminen ei ole aina ja ainoa ratkaisu. Riippuu myös siitä, onko nähnyt itsensä epätäydellisyyden. Uskallanko kohdata toisen syvällisesti, vaikkei kaikki olekaan niinkuin haluaisin? Sanoisin että armollisuus on Rakkautta.

Mutta kuten itse sanoit, ihmiset tekee virheitä. Puoliso saa siis pettää uudelleen ja uudelleen ja sitten leikitään sitä aikaa, kun "vahvistetaan" parisuhdetta? Kun eihän ihmiset ole täydellisiä, niinhän?

Tämä. Miksi nämä jotka hehkuttavat suhteeseen jäämistä jotenkin ylivertaisen kypsänä ja valaistuneena ratkaisuna ja halveksivat lähtijöitä kuitenkin usein sanovat lähtevänsä itsekin jos pettäminen toistuu? Jos se uskottomuuden takia häipyminen kerran on niin pirun lapsellista, niin miksi se on sitten seuraavalla kerralla kuitenkin ok?

Koska kerran voi kuka tahansa mokata, sinä tai minäkin, kun olosuhteet on tarpeeksi otolliset. Vaikka nyt meistä tuntuu, ettei ikinä voitais! 

Kerran voi antaa mokan anteeksi, outoa ettet ymmärrä parannuksen tekoa ja opiksi ottamisen merkitystä. Jos paha teko toistuu, se on jo aivan eri juttu, patologisen puolelle menee. Silloinhan toinen ei ole aidosti tehnyt parannusta.

Jokainen määrittelee omista lähtökohdistaan ne asiat, joiden kohdalla ei tätä yhden ilmaisen mokan tarjousta ole. Esimerkiksi "yksikin lyönti on liikaa" on aika yleinen periaate. Monelle myös uskollisuus on samanlainen kynnyskysymys. Tietysti olisi kiva, että näistä asioista puhuttaisiin ennakkoon ja jokainen pystyisi löytämään kumppanin joka kunnioittaa juuri niitä omia rajoja. Meillä ollaan mokattu ja anteeksiannettu ihan valtavasti, mutta uskottomuus ei näihin asioihin kummallakaan kuulu. Jos ei ole varma osaako pitää housut jalassa, niin sitten kannattaa lyöttäytyä yhteen jonkun sellaisen kanssa joka niitä hairahduksia jaksaa antaa anteeksi.

"Kerran pettäjä, aina pettäjä" on sanonta, jossa on aika paljon totuutta takana. Tutkitusti. 

Vierailija kirjoitti:

Piti kasvattaa paljon itseä, keskustella paljon ja molempien oppia olemaan ihmisiä. Useimmat naiset tulevat petetyiksi.

Kenen kanssa ne miehet pettää. Onko sinkkuja niin paljon tarjolla että useimmat naiset tulevat petetyiksi, mutta useimmat miehet ei tule petetyiksi.

Täällä lapissa ainakin käy useimmiten parisuhteessa olevia naisia lomailemassa ja nuss.....ssa. Niillä varmaan on koriste se vihkisormus, olimpa hölmö kun en aiemmin sitä tajunnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.

Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.

En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.

Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.

Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.

Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.

Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.

Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.

Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.

Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia. 

Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.

Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.

Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä niiden lähtijöiden ajatuksia alkuunkaan, jos kuvittelet että ylpeys näyttelee siinä suurtakin roolia.

Haluatko sinä kertoa, miksi se on kerrasta poikki? Olit onnellinen 25v, mutta kun toinen hairahti kännissä kerran niin lähdet? Mitä se on jos ei ylpeyttä?

Jos et sinä ymmärrä, että parisuhteen päättämiseen voi johtaa moni muukin tunnetila kuin ylpeys, niin en koe että asiaa on mielekästä lähteä sinulle selittämään.

Harmi. Minäkin olisin mielelläni kuullut, mikä on se syy pistää hyvä suhde kerrasta poikki.

Itse en ole pettänyt, eikä tietääkseni puolisokaan, joten ei kannata mennä henkilökohtaisuuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu aivan käsittämättömältä itselleni, että antaisi pettämisen anteeksi. Jotenkin miksi jäisin suhteeseen ja heräisin joka päivä ihmisen vierestä, johon en voisi luottaa? Kun maailma on pullollaan ihmisiä, jotka ei kuuna kullan valkeana pettäisi. 

Kuitenkaan et voi mitenkään satavarmasti tietää, etteikö kumppanisi olisi pettänyt sinua.

Ja vaikka olisitkin omassa mielessäsi satavarma ettei ole niin joku osa tästä "tiedosta" on kuitenkin vain uskoa.

Eli saatat tietämättäsi luottaa sittenkin pettäjään vaikka muuta uskottelet itsellesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.

Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.

En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.

Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.

Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.

Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.

Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.

Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.

Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.

Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia. 

Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.

Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.

Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?

Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?

Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu aivan käsittämättömältä itselleni, että antaisi pettämisen anteeksi. Jotenkin miksi jäisin suhteeseen ja heräisin joka päivä ihmisen vierestä, johon en voisi luottaa? Kun maailma on pullollaan ihmisiä, jotka ei kuuna kullan valkeana pettäisi. 

Kuitenkaan et voi mitenkään satavarmasti tietää, etteikö kumppanisi olisi pettänyt sinua.

Ja vaikka olisitkin omassa mielessäsi satavarma ettei ole niin joku osa tästä "tiedosta" on kuitenkin vain uskoa.

Eli saatat tietämättäsi luottaa sittenkin pettäjään vaikka muuta uskottelet itsellesi.

Tämä on sikäli hyvä pointti, että suurin osa pettämisistä jää salaisuuksiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.

Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.

En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.

Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.

Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.

Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.

Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.

Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.

Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.

Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia. 

Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.

Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.

Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?

Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?

Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.

Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.

Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni, jonka kanssa tuolloin olimme olleet yhdessä 9 vuotta, jäi kiinni naapurinrouvan sängystä. Kerta oli alkoholin aiheuttama, ainoa ja hyvin yllättävä, hän ei ollut eikä ole mikään häntäheikki. Lapset olivat pieniä, suhde vauva-arjen väljähdyttämä. Järkytyin toki ja olin loukkaantunut, mutta tunnistin heti myös oman roolini tapahtumassa.

Alkushokki ajoi minut kuitenkin lasten kanssa muualle vetämään happea. Elämämme peruspalikat olivat kuitenkin niin hyvin, että palasin kotiin, ja jo viikossa kaikki oli aikalailla normaalia.

Perhe on mielestäni jotain muuta, kuin pelkkä kahdenvälinen parisuhde. Aikuisten tunteiden ja tarpeiden ohella on osattava huomioida ne lapsetkin. Siinä tilanteessa en vakavasti miettinyt eroa hetkeäkään, vaakakupissa painoi moni muukin asia, kuin omat tunteeni tai lapsellinen ajatus toisen omistamisesta.

Tapahtuneesta on nyt yli 10 vuotta. En tiedä, muuttiko tapahtuma välillämme jotain. Tuskin, sillä en aidostikaan edes mieti tätä. Jo ennen pettämistä intiimiys ja seksuaalisuus olivat himmentyneet muiden arvojen tieltä pienempään rooliin. Niin elämme nytkin: seksi ei ole meidän suhteessamme ykkönen, perhe on.

Jos mieheni sanoisi nyt, että hän haluaa seksisuhteen toisen kanssa, se olisi minulle ok. Ajallinen panostus perheeseen ja lasten edun asettaminen ykköseksi on kuitenkin se tärkein asia, sen haluan taata perheelleni.

Hämmästyttävää, miten eri lailla me rakennamme elämämme ja näemme maailman. Oikeastaan vähän kadehdin sinua siitä, että arvosi ovat noin selkeästi järjestyksessä. Sinulle avioliitto ja perhe ja koti on nimenomaan lapsille turva ja suoja. Kaikki mitä teet, tähtää siihen.

Minä en pystyisi puolestani elämään noin. Minulle avioliittoon kuuluu intohimoinen rakkaus. Minun minuuteeni kuuluu seksuaalisuus. Sinun miehesi asemassa minäkin olisin varmaan epätoivoissani eksynyt jonkun sänkyyn. Toisaalta, sinun miehesi asemassa olisin arvostanut, jos puolisoni olisi suoraan antanut minulle luvan elää avoimessa suhteessa, ja hakea seksuaalisia suhteita muilta.

Ymmärrän, että sinulle tuossa perhe-elämässä on kaikki tarpeellinen. En voi olla ajattelematta, että miehesi voi kokea toisin.

Emme elä avoimessa suhteessa, sillä emme kumpikaan kaipaa sitä. Olemme puhuneet siitä joskus kasuaalisti, joten asia on ollut pöydällä, mutta kummallakaan ei ole ollut sille tarvetta.

Miehen eksyminen muualle osoitti hänellekin sen, mikä on elämässä tärkeää, eikä se ole seksi vaan perhe. Tämä on molempien valinta ja halu, jonkun toisella tavalla ajattelevan kumppanin kanssa ei sama tietenkään toimisi.

Olemme todellakin erilaisia suhteissamme. Seksin takia en heittäisi hukkaan tätä hyvää kumppanuutta, koko ajatuskin on ihan hullu.

Lapset ovat jo teinejä ja muuttavat ennemmin tai myöhemmin omilleen. Siinä vaiheessa tilanne on taas toinen. Olen täysin avoin katsomaan suhdettamme siinä kohtaa avoimin silmin. Jos emme riitä toisillemme, annamme toistemme mennä.

Se, jota lainasit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.

Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.

En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.

Sinulle, exällesi ja perheellenne se varmasti oli hyvä vaihtoehto, enkä millään halua alkaa sitä kyseenalaistaa. Kommentoinkin henkilölle, joka piti teitä ”mahtavana esimerkkinä”.

Nykypäivänä näkisin vähintään yhtä mahtavana esimerkkinä sen, että lapset asuvat yhtä paljon molempien vanhempiensa kanssa ja asiat pystytään hoitamaan yhdessä.

Ahaa, koet että vuoroviikkosysteemi on kaikille paras, tilanteesta riippumatta. En ole samaa mieltä. Lapsilla on paras olla yksi varsinainen koti. Tähän on itse asiassa tutkimuksiakin.

Pienille lapsille eivät edes asiantuntijat suosittele vuoroviikkoa. Lisäksi mieheni elämänhallinta ei ollut sellainen, että lasten olisi ollut hyvä olla siellä niin paljon kuin puolet ajasta.

Tämä ei tarkoita, ettei lasten asioita olisi hoidettu yhteisymmärryksessä.

Myöskään vuoroviikko ei olisi tarkoittanut, etteikö ero ja minun muuttamiseni vanhempien lähelle olisi ollut hyvä asia. Lapsilla on hyvä olla suvun tuki ja turvaverkkoja.

Olisin itse toivonut, että omat vanhemmat olisivat eronneet. Ei "ehjä" perhe ole se parhain ratkaisu, varsinkin kun sillä antaa todella huonon parisuhdemallin lapsille, mikä aiheuttaa sitten ongelmia heille, kun he ovat aikuisia. 

Jos lapset ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa parisuhdemallia, niin silloinhan on ihan sama, eroaako huonosta liitosta vai pysyykö huonossa liitossa, kun lapset kumminkin hankkiutuvat huonoihin liittoihin.

Ei, vaan erotaan ja etsitään parempi suhde = lapset saavat paremman suhteen mallin.

Entäpä jos uusi suhde on vielä huonompi kuin edellinen? Tai uutta suhdetta ei löydy ollenkaan? Lapset eivät voi ikinä löytää elämäänsä omia suhteita, kun malli puuttuu?

Eli jos mies on väkivaltainen, niin on jäätävä siihen suhteeseen, koska perheen yhdessäolo on tärkeämpää? Mitä väliä sillä, mitä lapset näkevät tai millaisen mallin lapset saavat?

Eroaminen näyttää lapsille sen, ettei huonoon suhteeseen kannata jäädä vaan etsivät paremman puolison. Jäämällä kerrot lapsille, että jos puoliso on väkivaltianen, niin pakko on kuitenkin suhteeseen jäädä.

Ihan ohis. Jos jotakin mallia haluaisin lapsilleni näyttää, niin en eroa enkä huonoa suhdetta, vaan hyvän suhteen, tai ainakin suhteen jota olisin valmis parantamaan.

Mutta siltikään en uskoisi, että lasteni loppuelämä menisi hyvissä parisuhteissa ”koska isä ja äiti näytti näin”.

Se on ihan tutkittu, että vanhempien parisuhde vaikuttaa myös lapsien parisuhteeseen. Esim lapset, jotka ovat kokeneet paljon perheväkivaltaa ajautuvat myös itse väkivaltaisiin suhteisiin (eivät kaikki, mutta heillä on suurempi riski). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta tuntuu, että sinä et ymmärrä niiden lähtijöiden ajatuksia alkuunkaan, jos kuvittelet että ylpeys näyttelee siinä suurtakin roolia.

Haluatko sinä kertoa, miksi se on kerrasta poikki? Olit onnellinen 25v, mutta kun toinen hairahti kännissä kerran niin lähdet? Mitä se on jos ei ylpeyttä?

Jos et sinä ymmärrä, että parisuhteen päättämiseen voi johtaa moni muukin tunnetila kuin ylpeys, niin en koe että asiaa on mielekästä lähteä sinulle selittämään.

Harmi. Minäkin olisin mielelläni kuullut, mikä on se syy pistää hyvä suhde kerrasta poikki.

Itse en ole pettänyt, eikä tietääkseni puolisokaan, joten ei kannata mennä henkilökohtaisuuksiin.

Täh, enhän minä mihinkään henkilökohtaisuuksiin mennyt - saati väittänyt sinun pettäneen?? Nyt valoja päälle hei. Toin vain esiin, että minä ainakin keksin aika hiton monta muutakin mahdollista syytä suhteen lopettamiselle kuin ylpeys, etkö sinä oikeasti muka keksi? Miten olisi vaikka luottamuksen menetys? Viha, suru, katkeruus, toivottomuus, pelko?