Te ketkä annoitte anteeksi pettämisen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Ihan mielenkiinnosta, koskeeko tämä sama asenne kaikkia muitakin satuttamistapoja, vai onko kaikki lapsellisia jotka lähtee suhteesta jossa satutetaan ja on paha olla?

Aika harvassa on ne hyvätkin suhteet, joissa ei koskaan satuteta toista tai ole paha olla. 

Melkein tulee mieleen, että onko vallan kulissiliitosta kyse? Ajatuksella, Jos et päästä toista iholle ja tutustumaan sisimpääsi, et varmaan tule satutetuksikaan?

Miksi normalisoitte sitä, että suhteessa pitäisi satuttaa toisia? Tai olla myrskyinen suhde? Ihan sekopää meinkiä.

Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä 7v. Ei olla riidelty tämän aikana, kuin ehkä kolme kertaa. Ollaan kummatkin aikuisia, osataan puhua ongelmistamme kuin aikuiset. Rakastan puolisoani, en minä häntä halua satuttaa.

Sinä, miehesi ja suhteenne kuulostaa täydelliseltä, onnea siitä!

Emme ole täydellisiä, mutta osaamme keskustella ilman, että pitää huutaa ja satuttaa toista. 

Pettämistä enemmän häiritsi se että miksi eksä ei puhunut asioista?

Annoin anteeksi ja yritettiin uudestaan. Hetken aikaa parisuhde olikin aivan erilainen kuin ennen, parempi.

Yhtäaikaa eksää häiritsi oma käytös eli ei osannut antaa itselleen anteeksi.

Käytiin parisuhdeterapiassa ym. Loppujen lopuksi erosin koska eksä ei enää jaksanut panostaa suhteeseen,

jälkeenpäin tajuan että jos ei tietoisesti niin sitten epätietoisesti savusti mut ulos...

Nyt kaikki hyvin, lapset vuoroviikoin ja itse hyvässä parisuhteessa, tosin emme asu yhdessä enkä haluakaan vielä mitään uusioperhettä. Ajan kanssa. Lapset tulevat toimeen naisystäväni kanssa hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.

Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.

En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.

Näinhän se olisi tietenkin ihanteellista, kuten kuvailit. On myös sinänsä hyviä suhteita, joissa tapahtuu ikäviä juttuja, eri syistä. Koska me ihmiset ei olla täydellisiä. 

Nyt ignoorasit kokonaan tuon suhteen eteen työskentelyn mokan jälkeen. Siitähän juuri seuraa, että seuraavalla kerralla EI mennä paneskelemaan toista. Siitä seuraa, että oma liitto vahvistuu ja omat toista rikkovat käytös- ja ongelmanratkaisut kehittyy niin, että osaa toimia seuraavalla kerralla toisin. Osaa sanoittaa omaa pahaa oloa, sen sijaan et menee hakemaan lohtua toisen sylistä.

Hyviä suhteita on monenlaisia. Kannattaa tutustua parisuhdekirjallisuuteen ja muihin pareihin syvällisesti, niin huomaa, että hyvissäkin suhteissa voi olla paljon rikkinäisyyttä. Vaillinaisen ihmisen hylkääminen ei ole aina ja ainoa ratkaisu. Riippuu myös siitä, onko nähnyt itsensä epätäydellisyyden. Uskallanko kohdata toisen syvällisesti, vaikkei kaikki olekaan niinkuin haluaisin? Sanoisin että armollisuus on Rakkautta.

Mutta kuten itse sanoit, ihmiset tekee virheitä. Puoliso saa siis pettää uudelleen ja uudelleen ja sitten leikitään sitä aikaa, kun "vahvistetaan" parisuhdetta? Kun eihän ihmiset ole täydellisiä, niinhän?

Tämä. Miksi nämä jotka hehkuttavat suhteeseen jäämistä jotenkin ylivertaisen kypsänä ja valaistuneena ratkaisuna ja halveksivat lähtijöitä kuitenkin usein sanovat lähtevänsä itsekin jos pettäminen toistuu? Jos se uskottomuuden takia häipyminen kerran on niin pirun lapsellista, niin miksi se on sitten seuraavalla kerralla kuitenkin ok?

Minä annoin anteeksi. Me oltiin oltu yhdessä 12 vuotta. Käytiin pitkä terapia ja todella pohjalla, mutta yhdessä selvittiin ja menee paremmin kuin koskaan. Näissä keskusteluissa inhoan sitä, että me jotka on päätetty jatkaa nähdään jotenkin kynnysmattona tai huonoina ihmisinä. Minä tein henkilökohtaisen päätöksen, että koitan antaa anteeksi ja teen töitä meidän suhteen eteen ja jos sit ei tunnu siltä, niin sit erotaan. Minä tein sen, koska en ollut valmis luopumaan siitä hyvästä mitä meillä oli. Minä koitin ymmärtää, että elämä ei ole niin musta-valkoista mitä täällä annetaan ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Kypsä ihminen osaa antaa anteeksi ja päästä irti katkeruudesta ja vihasta. Mutta se ei tarkoita, että suhteeseen pitää jäädä. Ei suhteeseen jääminen, missä pettämistä, tee kenestäkään yhtään sen kypsempää kuin sellaisesta, joka suhteesta päättää lähteä.

Jokaisen oma asia on, jääkö vai lähteekö, antaako anteeksi vai kantaako vihaa.

Mutta jostakin syystä lähtijöiden argumentit usein antavat epäkypsemmän vaikutelman kuin jääjien. Näin kärjistettynä ensimmäisten argumentointi on tyyliä ”miten sä annat kohdella itseäsi noin”, kun taas jälkimmäiset pohtivat perheen kokonaisetua, suhdetta kokonaisuutena, omaa osuuttaan suhteen vaikeuksissa.

Ei, vaan perustelevat ylevillä syillä kun tietävät että suurin osa ei hyväksy pettämistä. Jäämisen oikea syy on itsekunnioituksen puute. Paitsi tietysti niillä jotka eivät aidosti välitä.

Lähtijä ei perustele koska se on joka tapauksessa ymmärrettävää.

Pettämistä sinänsä ei voi antaa anteeksi kun se ei ole vahinko. Se on tahallinen teko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.

En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.

Näinhän se olisi tietenkin ihanteellista, kuten kuvailit. On myös sinänsä hyviä suhteita, joissa tapahtuu ikäviä juttuja, eri syistä. Koska me ihmiset ei olla täydellisiä. 

Nyt ignoorasit kokonaan tuon suhteen eteen työskentelyn mokan jälkeen. Siitähän juuri seuraa, että seuraavalla kerralla EI mennä paneskelemaan toista. Siitä seuraa, että oma liitto vahvistuu ja omat toista rikkovat käytös- ja ongelmanratkaisut kehittyy niin, että osaa toimia seuraavalla kerralla toisin. Osaa sanoittaa omaa pahaa oloa, sen sijaan et menee hakemaan lohtua toisen sylistä.

Hyviä suhteita on monenlaisia. Kannattaa tutustua parisuhdekirjallisuuteen ja muihin pareihin syvällisesti, niin huomaa, että hyvissäkin suhteissa voi olla paljon rikkinäisyyttä. Vaillinaisen ihmisen hylkääminen ei ole aina ja ainoa ratkaisu. Riippuu myös siitä, onko nähnyt itsensä epätäydellisyyden. Uskallanko kohdata toisen syvällisesti, vaikkei kaikki olekaan niinkuin haluaisin? Sanoisin että armollisuus on Rakkautta.

Mutta kuten itse sanoit, ihmiset tekee virheitä. Puoliso saa siis pettää uudelleen ja uudelleen ja sitten leikitään sitä aikaa, kun "vahvistetaan" parisuhdetta? Kun eihän ihmiset ole täydellisiä, niinhän?

Tämä. Miksi nämä jotka hehkuttavat suhteeseen jäämistä jotenkin ylivertaisen kypsänä ja valaistuneena ratkaisuna ja halveksivat lähtijöitä kuitenkin usein sanovat lähtevänsä itsekin jos pettäminen toistuu? Jos se uskottomuuden takia häipyminen kerran on niin pirun lapsellista, niin miksi se on sitten seuraavalla kerralla kuitenkin ok?

Ai jaa. Mun mielestä täällä haukutaan niitä, jotka on päättänyt jäädä. Jos joku haluaa lähteä, niin se on sun päätös ja ok, mutta toisenlainenkin päätös on myös ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Kypsä ihminen osaa antaa anteeksi ja päästä irti katkeruudesta ja vihasta. Mutta se ei tarkoita, että suhteeseen pitää jäädä. Ei suhteeseen jääminen, missä pettämistä, tee kenestäkään yhtään sen kypsempää kuin sellaisesta, joka suhteesta päättää lähteä.

Jokaisen oma asia on, jääkö vai lähteekö, antaako anteeksi vai kantaako vihaa.

Mutta jostakin syystä lähtijöiden argumentit usein antavat epäkypsemmän vaikutelman kuin jääjien. Näin kärjistettynä ensimmäisten argumentointi on tyyliä ”miten sä annat kohdella itseäsi noin”, kun taas jälkimmäiset pohtivat perheen kokonaisetua, suhdetta kokonaisuutena, omaa osuuttaan suhteen vaikeuksissa.

Ei, vaan perustelevat ylevillä syillä kun tietävät että suurin osa ei hyväksy pettämistä. Jäämisen oikea syy on itsekunnioituksen puute. Paitsi tietysti niillä jotka eivät aidosti välitä.

Lähtijä ei perustele koska se on joka tapauksessa ymmärrettävää.

Pettämistä sinänsä ei voi antaa anteeksi kun se ei ole vahinko. Se on tahallinen teko.

Tämä kommentti on paremman ihmisen kirjoittama, jolla on oikeus määrittää toisen elämä ja ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Minä annoin anteeksi. Me oltiin oltu yhdessä 12 vuotta. Käytiin pitkä terapia ja todella pohjalla, mutta yhdessä selvittiin ja menee paremmin kuin koskaan. Näissä keskusteluissa inhoan sitä, että me jotka on päätetty jatkaa nähdään jotenkin kynnysmattona tai huonoina ihmisinä. Minä tein henkilökohtaisen päätöksen, että koitan antaa anteeksi ja teen töitä meidän suhteen eteen ja jos sit ei tunnu siltä, niin sit erotaan. Minä tein sen, koska en ollut valmis luopumaan siitä hyvästä mitä meillä oli. Minä koitin ymmärtää, että elämä ei ole niin musta-valkoista mitä täällä annetaan ymmärtää.

Inhoaisin minäkin kynnysmatoksi sanomista. Ei se inho tarkoita kuitenkaan että en ole kynnysmatto.

Ei täällä puhuta elämästä vaan pettämisestä. Se on mustavalkoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Ihan mielenkiinnosta, koskeeko tämä sama asenne kaikkia muitakin satuttamistapoja, vai onko kaikki lapsellisia jotka lähtee suhteesta jossa satutetaan ja on paha olla?

Aika harvassa on ne hyvätkin suhteet, joissa ei koskaan satuteta toista tai ole paha olla. 

Melkein tulee mieleen, että onko vallan kulissiliitosta kyse? Ajatuksella, Jos et päästä toista iholle ja tutustumaan sisimpääsi, et varmaan tule satutetuksikaan?

Lienee aika normaalia, että useimmat parit joskus riitelevät ja loukkaavat toisiaan. Sen sijaan ei ole millään tavalla väistämätöntä loukata toista niin syvästi kuin uskottomuus tekee. En ymmärrä tätä pettämisen puolustajien vakioteesiä, että jos ei hyväksy pettämistä niin sitten ei ymmärrä tai hyväksy minkäänlaisia ristiriitoja tai vastoinkäymisiä. Ei se nyt ihan niin mustavalkoista ole. Eri ihmisillä on omat henkilökohtaiset rajansa, ja minusta on lähinnä lapsellista tuomita niitä ulkoa päin vääriksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.

En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.

Näinhän se olisi tietenkin ihanteellista, kuten kuvailit. On myös sinänsä hyviä suhteita, joissa tapahtuu ikäviä juttuja, eri syistä. Koska me ihmiset ei olla täydellisiä. 

Nyt ignoorasit kokonaan tuon suhteen eteen työskentelyn mokan jälkeen. Siitähän juuri seuraa, että seuraavalla kerralla EI mennä paneskelemaan toista. Siitä seuraa, että oma liitto vahvistuu ja omat toista rikkovat käytös- ja ongelmanratkaisut kehittyy niin, että osaa toimia seuraavalla kerralla toisin. Osaa sanoittaa omaa pahaa oloa, sen sijaan et menee hakemaan lohtua toisen sylistä.

Hyviä suhteita on monenlaisia. Kannattaa tutustua parisuhdekirjallisuuteen ja muihin pareihin syvällisesti, niin huomaa, että hyvissäkin suhteissa voi olla paljon rikkinäisyyttä. Vaillinaisen ihmisen hylkääminen ei ole aina ja ainoa ratkaisu. Riippuu myös siitä, onko nähnyt itsensä epätäydellisyyden. Uskallanko kohdata toisen syvällisesti, vaikkei kaikki olekaan niinkuin haluaisin? Sanoisin että armollisuus on Rakkautta.

Mutta kuten itse sanoit, ihmiset tekee virheitä. Puoliso saa siis pettää uudelleen ja uudelleen ja sitten leikitään sitä aikaa, kun "vahvistetaan" parisuhdetta? Kun eihän ihmiset ole täydellisiä, niinhän?

Tämä. Miksi nämä jotka hehkuttavat suhteeseen jäämistä jotenkin ylivertaisen kypsänä ja valaistuneena ratkaisuna ja halveksivat lähtijöitä kuitenkin usein sanovat lähtevänsä itsekin jos pettäminen toistuu? Jos se uskottomuuden takia häipyminen kerran on niin pirun lapsellista, niin miksi se on sitten seuraavalla kerralla kuitenkin ok?

Suo anteeksi että puutun keskusteluun, vaikkei minulla olekaan kokemusta pettämisestä. Sen sijaan on kokemusta puolison henkilökohtaisesta ongelmasta, joka sai hänet valehtelemaan.

Annoin anteeksi kerran ja toisenkin. Olemme edelleen yhdessä. En kuitenkaan olisi antanut anteeksi loputtoman monta kertaa. Näin kliseisesti sanoen kysymys on siitä, mitä rakkaus kestää. Edelleen, kaikkine vikoineen, puolisoni on mielestäni maailman mielenkiintoisin ihminen, ja olen valmis ottamaan senkin riskin, että vielä kerran tulen satutetuksi. Jos jonakin päivänä en koe häntä ihmisenä sen riskin arvoiseksi, sitten ei ole enää syytä olla yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Kypsä ihminen osaa antaa anteeksi ja päästä irti katkeruudesta ja vihasta. Mutta se ei tarkoita, että suhteeseen pitää jäädä. Ei suhteeseen jääminen, missä pettämistä, tee kenestäkään yhtään sen kypsempää kuin sellaisesta, joka suhteesta päättää lähteä.

Jokaisen oma asia on, jääkö vai lähteekö, antaako anteeksi vai kantaako vihaa.

Mutta jostakin syystä lähtijöiden argumentit usein antavat epäkypsemmän vaikutelman kuin jääjien. Näin kärjistettynä ensimmäisten argumentointi on tyyliä ”miten sä annat kohdella itseäsi noin”, kun taas jälkimmäiset pohtivat perheen kokonaisetua, suhdetta kokonaisuutena, omaa osuuttaan suhteen vaikeuksissa.

Ei, vaan perustelevat ylevillä syillä kun tietävät että suurin osa ei hyväksy pettämistä. Jäämisen oikea syy on itsekunnioituksen puute. Paitsi tietysti niillä jotka eivät aidosti välitä.

Lähtijä ei perustele koska se on joka tapauksessa ymmärrettävää.

Pettämistä sinänsä ei voi antaa anteeksi kun se ei ole vahinko. Se on tahallinen teko.

Tämä kommentti on paremman ihmisen kirjoittama, jolla on oikeus määrittää toisen elämä ja ihminen.

Kiitos. Kauniisti sanottu, vaikka en nyt niin paljon parempi ole :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä annoin anteeksi. Me oltiin oltu yhdessä 12 vuotta. Käytiin pitkä terapia ja todella pohjalla, mutta yhdessä selvittiin ja menee paremmin kuin koskaan. Näissä keskusteluissa inhoan sitä, että me jotka on päätetty jatkaa nähdään jotenkin kynnysmattona tai huonoina ihmisinä. Minä tein henkilökohtaisen päätöksen, että koitan antaa anteeksi ja teen töitä meidän suhteen eteen ja jos sit ei tunnu siltä, niin sit erotaan. Minä tein sen, koska en ollut valmis luopumaan siitä hyvästä mitä meillä oli. Minä koitin ymmärtää, että elämä ei ole niin musta-valkoista mitä täällä annetaan ymmärtää.

Inhoaisin minäkin kynnysmatoksi sanomista. Ei se inho tarkoita kuitenkaan että en ole kynnysmatto.

Ei täällä puhuta elämästä vaan pettämisestä. Se on mustavalkoista.

Sinun mielestäsi. Minä näin asian erillä tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.

En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.

Näinhän se olisi tietenkin ihanteellista, kuten kuvailit. On myös sinänsä hyviä suhteita, joissa tapahtuu ikäviä juttuja, eri syistä. Koska me ihmiset ei olla täydellisiä. 

Nyt ignoorasit kokonaan tuon suhteen eteen työskentelyn mokan jälkeen. Siitähän juuri seuraa, että seuraavalla kerralla EI mennä paneskelemaan toista. Siitä seuraa, että oma liitto vahvistuu ja omat toista rikkovat käytös- ja ongelmanratkaisut kehittyy niin, että osaa toimia seuraavalla kerralla toisin. Osaa sanoittaa omaa pahaa oloa, sen sijaan et menee hakemaan lohtua toisen sylistä.

Hyviä suhteita on monenlaisia. Kannattaa tutustua parisuhdekirjallisuuteen ja muihin pareihin syvällisesti, niin huomaa, että hyvissäkin suhteissa voi olla paljon rikkinäisyyttä. Vaillinaisen ihmisen hylkääminen ei ole aina ja ainoa ratkaisu. Riippuu myös siitä, onko nähnyt itsensä epätäydellisyyden. Uskallanko kohdata toisen syvällisesti, vaikkei kaikki olekaan niinkuin haluaisin? Sanoisin että armollisuus on Rakkautta.

Mutta kuten itse sanoit, ihmiset tekee virheitä. Puoliso saa siis pettää uudelleen ja uudelleen ja sitten leikitään sitä aikaa, kun "vahvistetaan" parisuhdetta? Kun eihän ihmiset ole täydellisiä, niinhän?

Tämä. Miksi nämä jotka hehkuttavat suhteeseen jäämistä jotenkin ylivertaisen kypsänä ja valaistuneena ratkaisuna ja halveksivat lähtijöitä kuitenkin usein sanovat lähtevänsä itsekin jos pettäminen toistuu? Jos se uskottomuuden takia häipyminen kerran on niin pirun lapsellista, niin miksi se on sitten seuraavalla kerralla kuitenkin ok?

Ai jaa. Mun mielestä täällä haukutaan niitä, jotka on päättänyt jäädä. Jos joku haluaa lähteä, niin se on sun päätös ja ok, mutta toisenlainenkin päätös on myös ok.

Jos sanotaan, että jääjällä on todennäköisesti huono itsetunto = haukkumista

Jos sanotaan, että lähtijä on lapsellinen = ei haukkumista?

Kerro mulle, miksi tuo on haukkumista, mutta toinen ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä annoin anteeksi. Me oltiin oltu yhdessä 12 vuotta. Käytiin pitkä terapia ja todella pohjalla, mutta yhdessä selvittiin ja menee paremmin kuin koskaan. Näissä keskusteluissa inhoan sitä, että me jotka on päätetty jatkaa nähdään jotenkin kynnysmattona tai huonoina ihmisinä. Minä tein henkilökohtaisen päätöksen, että koitan antaa anteeksi ja teen töitä meidän suhteen eteen ja jos sit ei tunnu siltä, niin sit erotaan. Minä tein sen, koska en ollut valmis luopumaan siitä hyvästä mitä meillä oli. Minä koitin ymmärtää, että elämä ei ole niin musta-valkoista mitä täällä annetaan ymmärtää.

Inhoaisin minäkin kynnysmatoksi sanomista. Ei se inho tarkoita kuitenkaan että en ole kynnysmatto.

Ei täällä puhuta elämästä vaan pettämisestä. Se on mustavalkoista.

Sinun mielestäsi. Minä näin asian erillä tavalla.

Luulen että jotkut parisuhteet ovat sellaisia, että kumppanin epäluotettavuuteen vain kasvaa ja sopeutuu. Siksi tuon mittaluokan petos on mahdollista sulattaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Kypsä ihminen osaa antaa anteeksi ja päästä irti katkeruudesta ja vihasta. Mutta se ei tarkoita, että suhteeseen pitää jäädä. Ei suhteeseen jääminen, missä pettämistä, tee kenestäkään yhtään sen kypsempää kuin sellaisesta, joka suhteesta päättää lähteä.

Jokaisen oma asia on, jääkö vai lähteekö, antaako anteeksi vai kantaako vihaa.

Mutta jostakin syystä lähtijöiden argumentit usein antavat epäkypsemmän vaikutelman kuin jääjien. Näin kärjistettynä ensimmäisten argumentointi on tyyliä ”miten sä annat kohdella itseäsi noin”, kun taas jälkimmäiset pohtivat perheen kokonaisetua, suhdetta kokonaisuutena, omaa osuuttaan suhteen vaikeuksissa.

Ei, vaan perustelevat ylevillä syillä kun tietävät että suurin osa ei hyväksy pettämistä. Jäämisen oikea syy on itsekunnioituksen puute. Paitsi tietysti niillä jotka eivät aidosti välitä.

Lähtijä ei perustele koska se on joka tapauksessa ymmärrettävää.

Pettämistä sinänsä ei voi antaa anteeksi kun se ei ole vahinko. Se on tahallinen teko.

Saat asian kuulostamaan siltä kuin suhteeseen jääminen tai siitä lähteminen olisi jonkinlainen ulkopuolisille suunnattu performanssi. Minäpä kunnioitan itseäni, ja lähden tästä ovet paukkuen, ja jos muut tekevät muuta, he eivät kunnioita itseään.

Valitettavasti tulet vahvistaneeksi sitä vaikutelmaa, että asiassa on kyse nimenomaan itsestä ja omasta ylpeydestä (vaikka sitä itsekunnioitukseksi kutsutkin).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Ihan mielenkiinnosta, koskeeko tämä sama asenne kaikkia muitakin satuttamistapoja, vai onko kaikki lapsellisia jotka lähtee suhteesta jossa satutetaan ja on paha olla?

Aika harvassa on ne hyvätkin suhteet, joissa ei koskaan satuteta toista tai ole paha olla. 

Melkein tulee mieleen, että onko vallan kulissiliitosta kyse? Ajatuksella, Jos et päästä toista iholle ja tutustumaan sisimpääsi, et varmaan tule satutetuksikaan?

Miksi normalisoitte sitä, että suhteessa pitäisi satuttaa toisia? Tai olla myrskyinen suhde? Ihan sekopää meinkiä.

Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä 7v. Ei olla riidelty tämän aikana, kuin ehkä kolme kertaa. Ollaan kummatkin aikuisia, osataan puhua ongelmistamme kuin aikuiset. Rakastan puolisoani, en minä häntä halua satuttaa.

Et nyt selvästikään ymmärrä. Eihän suhteessa pitäisi satuttaa, mutta niin vain saattaa joskus, ehkä kerran kymmennessä vuodessa käydä, koska emme ole täydellisiä. 

Läheinen suhde tavallaan jatkaa siitä, mihin oma suhde vanhempiin jäi. Jos kiukuttelulla sai tahtonsa läpi lapsuudenkodissaan, saattaa yrittää kiukuttelulla selvitä parisuhteessakaan. Tai jos oma äiti mökötti, niin saattaa olla omakin yritys vaikuttaa kumppaniin. Kypsää? Ei, mutta inhimillistä ja ymmärrettävääkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää olevan pettäjät yläpeukuttamassa sitä, että kannattaa jäädä suhteeseen, kun puoliso pettää.

Minä olen yksi yläpeukuttaja. En ole pettänyt koskaan ketään, mutta jotenkin näen ihmisen, joka pystyy antamaan anteeksi, kypsempänä kuin sen, joka ei pysty.

Tämä. Tunnen useammankin parin, joiden suhde on lähtenyt ihan uusiin sfääreihin pettämisen jälkeen. Koska ovat alkaneet työstää suhteensa ja omia kipupisteitä, ovat löytäneet syvemmän tason suhteeseensa. Tämä vaatii paljon työtä, mutta kypsempää on nähdä vaivaa liittonsa eteen kuin olla edes yrittämättä parantaa sitä ja pistää kerrasta poikki, koska omaa ylpeyttä on loukattu.

ENKÄ puolusta pettämistä! Tiedän vain, että on mahdollista päästä siitäkin yli, jos ja kun molemmat oikeasti tahtovat sitä.

Minusta se kertoo aika paljon siitä puolisosta, joka petti, että menee mielummin panemaan toista henkilöä, kuin että panostaisi suhteeseen ensiksi. Ja jos tulee taas huononpi aika suhteessa, niin taas varmaan mennään paneskelemaan muita.

En tiedä. Hyvässä suhteessa nuo panostus tehdään ennen pettämistä ja jos se ei tuota tulosta, niin erotaan.

Näinhän se olisi tietenkin ihanteellista, kuten kuvailit. On myös sinänsä hyviä suhteita, joissa tapahtuu ikäviä juttuja, eri syistä. Koska me ihmiset ei olla täydellisiä. 

Nyt ignoorasit kokonaan tuon suhteen eteen työskentelyn mokan jälkeen. Siitähän juuri seuraa, että seuraavalla kerralla EI mennä paneskelemaan toista. Siitä seuraa, että oma liitto vahvistuu ja omat toista rikkovat käytös- ja ongelmanratkaisut kehittyy niin, että osaa toimia seuraavalla kerralla toisin. Osaa sanoittaa omaa pahaa oloa, sen sijaan et menee hakemaan lohtua toisen sylistä.

Hyviä suhteita on monenlaisia. Kannattaa tutustua parisuhdekirjallisuuteen ja muihin pareihin syvällisesti, niin huomaa, että hyvissäkin suhteissa voi olla paljon rikkinäisyyttä. Vaillinaisen ihmisen hylkääminen ei ole aina ja ainoa ratkaisu. Riippuu myös siitä, onko nähnyt itsensä epätäydellisyyden. Uskallanko kohdata toisen syvällisesti, vaikkei kaikki olekaan niinkuin haluaisin? Sanoisin että armollisuus on Rakkautta.

Mutta kuten itse sanoit, ihmiset tekee virheitä. Puoliso saa siis pettää uudelleen ja uudelleen ja sitten leikitään sitä aikaa, kun "vahvistetaan" parisuhdetta? Kun eihän ihmiset ole täydellisiä, niinhän?

Tämä. Miksi nämä jotka hehkuttavat suhteeseen jäämistä jotenkin ylivertaisen kypsänä ja valaistuneena ratkaisuna ja halveksivat lähtijöitä kuitenkin usein sanovat lähtevänsä itsekin jos pettäminen toistuu? Jos se uskottomuuden takia häipyminen kerran on niin pirun lapsellista, niin miksi se on sitten seuraavalla kerralla kuitenkin ok?

Ai jaa. Mun mielestä täällä haukutaan niitä, jotka on päättänyt jäädä. Jos joku haluaa lähteä, niin se on sun päätös ja ok, mutta toisenlainenkin päätös on myös ok.

Jos sanotaan, että jääjällä on todennäköisesti huono itsetunto = haukkumista

Jos sanotaan, että lähtijä on lapsellinen = ei haukkumista?

Kerro mulle, miksi tuo on haukkumista, mutta toinen ei?

Minä en ole kirjoittanut kuin tuon yhden kommentin. Mä en osaa sanoa muiden suhteista, enkä ala niitä tuomitsemaan. Mulla on omassa suhteessa ihan tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En antanut anteeksi, en unohtanut enkä luota, ja silti ollaan yhdessä. Ei ollut rohkeutta aikanaan lähteä, kun lapset olivat pieniä. Tässä sitten ollaan rakkaudettomassa liitossa, mutta ihan hyvää elämää enimmäkseen eletään, vaikkei meitä oikein mikään muu yhdistä kuin aikuiset lapset.

Jos nyt saisit valita, jäisitkö lasten takia vaikka ne olisivat pieniä?

Olen eri, mutta en jäisi vain siksi että lapset ovat pieniä. Järjestäisin arkeni niin, että pärjään. Muuttaisin lähelle vanhempiani ja pyytäisin heiltä välillä apuja lasten hakemiseen päiväkodista. Hakisin kunnan vuokra-asunnon, olisin jonossa etusijalla, kun ero ja pienet lapset. Sinnittelisin mieluummin sen ajan kirpparilöydöillä, pieniä lapsia se ei haittaa.

Minä ja moni yh on eron jälkeen päästy elämässä eteenpäin ihan sitkeydellä. Haettu paremmin palkattu työ. Joku on opiskellut lisätutkinnon ja saanut paremman työn. Me kaikki on tavattu joku luotettavampi, yksi ystäväni meni naimisiin, rakensi talon ja mökin ja sai kaksi lasta lisää. Minä otin lainaa ja ostin talon lasteni kodiksi.

Ei elämä ole siitä yhdestä miehestä kiinni.

Hieno kommentti! Olet mahtava esimerkki muille.

Käsittääkseni yksinhuoltajuutta on varsin hankala saada nykypäivänä, joten ihan kaikki eivät voi tätä esimerkkiä toteuttaa.

Yksinhuoltajalla tarkoitin lähivanhempaa, jonka luona lapset asuu enimmän aikaa, ja tapaa säännöllisesti etävanhempaa. Ihan normi settiä.

Yhteishuoltajuudessa ei kuitenkaan pysty tuosta noin päättämään, että minäpä otan lähivanhemmuuden ja lähden tästä asustamaan omien vanhempieni lähelle.

En tiedä miksi haluat nyt kinata tästä, kyllä se minulle oli juuri noin yksinkertaista. En muuttanut satojen kilometrien päähän vaan samaan koulupiiriin, mutta täytyihän joka tapauksessa muuttaa erilleen asumaan. Olin lapsille jo lähtökohtaisesti arkea pyörittävä läheisempi vanhempi, omasta näkökulmasta olin ilmeinen lähivanhempi, eikä mies lähtenyt oikeusteitse sitä koettelemaan. Mielestäni tarjosin hänelle ihan hyvän kompromissin, ja hän hyväksyi sen. Tiesi myös, milloin olen tosissani.

12 vuotta mennyt, vieläkin asia tulee mieleen tietyissä tilanteissa yllättvän usein. Wituttaa, että päästin ton baskakasan niin helpolla. Kostan näin, etten halunnut erota, koska tiedän, että elämäni on näin parempaa. En anna ton saada parempaa elämää. Ha.