Lue keskustelun säännöt.
Puolison ADHD
05.10.2013 |
Mun mies on saamassa adhd-diagnoosin ja mä olen erittäin ahdistunut.
Meidän kymmenen vuoden yhteiselon ongelmat on suoraan luettavissa adhd-oireiden listasta: vastuut on kasautunu mulle, lupauksia ei pidetä, rahaongelmat on koko ajan niskassa, miehellä vaikeuksia alkoholin kanssa, uskottomuutta, vaikeuksia keskustella ongelmista... Ollaan pari viimeistä vuotta oltu ihan eron partaalla koko ajan. Nyt sitten tämä diagnoosi kertoo, että lähes kaikki meidän ongelmat joko johtuu adhd:stä tai on pahentuneet sen takia.
Mun ihan ensimmäinen reaktio oli huojennus: mussa ei olekaan niin paljon vikaa - tälläisessä suhteessa käsitys normaaliudesta hämärtyy ja alkaa epäillä, että vika onkin minussa ja mä tosiaan olenkin vaan kärsimätön, kun en jaksa kuukautta katsella imuria keskellä olohuoneen lattiaa. Sekä huojennus siitä, että mies ei näitä juttuja tee ilkeyttään, vaan ehkä sittenkin välittää minusta (vaikkei se siltä tunnu, kun on 10 vuotta pyytänyt, että omat roskat laitettaisiin keittiössä suoraan roskiin ja edelleen ne odottaa pöydällä minua).
Sitten heti iski kamala ahdistus.
Miehelle ei ole vielä puhuttu lääkityksestä. Hän itse tuntuu ajattelevan, että lääkkeet tekee hänestä kertaheitolla "normaalin" (vastuu kun vieritetään aina jonkun muun harteille kuin itsen...). Minä en ihan noin optimistinen ole.
Lueskelin adhd:stä kertovaa kirjaa ja tajusin, että parhaassakin tapauksessa adhd tulee aina olemaan läsnä meidän suhteessa. Osaa miehen tavoista tai piirteistä minun on vaan opittava sietämään ja elämään niitten kanssa. Eli osa meidän ongelmista ei koskaan tule katoamaan. Minun pitää vaan lakata pitämästä niitä ongelmina. Eli jos mies ei kunnolla opi koskaan huomioimaan minun tunteitani, minun pitää vaan hyväksyä se.
En rehellisesti sanottuna tiedä psytynkö tähän. Viime vuodet on kuluttaneet minut aivan loppuun, kun olen saanut pärjätä talon ja lasten ja lainojen kanssa melkeinpä yksin. Nyt pitäisi alkaa miettiä miehen kuntoutumista: muistilappujärjestelmiä ja kalenterin käyttöä ja muuta. Opettaa aikuiselle ihmiselle omasta elämästä huolehtimista. Mutta minusta tuntuu, etten kykene tähän. En vaan jaksa.
Kertokaa te jotka elätte adhd-aikuisen kanssa millaista teidän arkenne on? Auttaako lääkkeet? Miten? Mitä tämä kaikki teiltä vaatii? Miten te jaksatte?
Kommentit (70)
ADHD-vaimo vastaa: Ne lääkkeet voivat joissain tapauksissa todella tehdä ihmeitä!
Aamulääkkeet ei ole vielä vaikuttaneet, joten olen aika pöpperössä mutta yritetään :)
Minä olen yhä impulsiivinen, intensiivinen ja hieman holtiton, suuttuessani aika mahdoton, mutta nykyään koti on siisti, käytän rahaa maltillisesti ja kykenen työhön. Ja kiitos tästä lääkkeelle. Mieheni jaksaa kiitellä diagnoosin ja oikean avun löytämistä kuten myös minäkin. Elämä on nykyisin suorastaan harmonista.
Miehesi ei saa jäädä tuleen makaamaan, vana nyt diagnoosin saadessaan töitä on paiskittava ja lujaa. Hän tietää mistä elinikäiset vaikeudet ja ongelmat ovat johtuneet ja nyt hän voi tehdä asioille jotain! Miehesi ADHD ei käy selityksenä aivan joka-asiaan. Hyvittely, anteeksipyyntö ja suuri arvostus puolisoa kohtaan täytyy jokaisen ADHD puolison osata ja hemmetin hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan ot, asiasta mitään tietämättömänä kysyn, voiko pettämisen todella laittaa ADHD:n syyksi? "Muuten ei varmasti pettäisi, mutta tuo ADHD saa sen tekemään kaikkea älytöntä"?
Olen itse saanut ADHD dg muutama vuosi sitten. Lääkitys ei tehnyt heti ihmeitä vaan auttoi ajan kanssa kun sopiva annos löytyi noin 7kk aloittamisesta. Nykyään olen ehkä liiankin siisti, täsmällinen, pitkä pinnaisempi kuin ennen, mutta silti luova ja idealistinen - eli nuo ADHD:n hyvät ominaisuudet eivät hävinneet lääkityksen myötä.
Meillä raha-asiat hoitaa kokonaan mies ja se on minulle niin suuri helpotus :)
Olen paljolti samanlainen kuin ennen, mutta nykyään mieheni ei tarvitse pelätä että suutun tai räjähdän jostain asiasta, en lähde hetken mielijohteesta menemään, harkitsen ostokseni, teen paperille aikatauluja ja muistiinpanoja jotka auttavat arjen hallinnassa, ennen en muistanut tai ehtinyt edes tehdä muistiinpanoja saati että olisin lukenut niitä :)
Minä en ole koskaan pettänyt, mutta isäni jolla on myös ADHD on pettänyt koko nuoruutensa äitiäni. Isäni ei ole koskaan ollut lääkityksellä vaan on tasoittunut iän myötä (mikä on normaalia ADHD:lle) ja siitä rahat tuhlailevasta nuoresta miehestä on tullut nuuka 65-v joka on saanut hankittua useamman omistusasunnon, mökin jne. Äiti vieläkin välillä kauhistelee että miten jaksoi katsella isääni sellaisena kuin nuorena oli, mutta olen onnellinen että äitini on jaksanut ja minulla on ollut ehjä perhe.
Lisäksi lapsen silmin katsottuna isä on ollut aina ihana isä, joka on aktiivisesti ollut elämässäni.
[quote author="Vierailija" time="10.09.2014 klo 09:56"]
Ihan ot, asiasta mitään tietämättömänä kysyn, voiko pettämisen todella laittaa ADHD:n syyksi? "Muuten ei varmasti pettäisi, mutta tuo ADHD saa sen tekemään kaikkea älytöntä"?
[/quote]
ADHD saa elämään hetkessä tavalla, jota terve ei voi ymmärtää. ADHD potilaat ovat usein seksuaalisempia ja uskaliaampia sillä saralla. ADHD "edistää" pettämistä, mutta esim itse en ole koskaan pettänyt. Ymmärrän että vahinko käy kaltaisilleni helpommin, mutta hyväksyttävää se ei silti minusta ole. Vaatii vähän enemmän töitä vastustaa kiusausta ja hetken huumaa.
Hetken mielijohteesta on tullut tehtyä vaikka mitä muuta kyllä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä ongelmat ovat oikeasti parisuhteissa vaikeita sillä ei voi olettaa, että toinen ryhtyy toisen vanhemmaksi suhteessa. Sama ongelma on kuitenkin myös suhteissa joissa toinen kärsii vaikka vakavasta masennuksesta.
[quote author="Vierailija" time="10.09.2014 klo 10:20"]
Nämä ongelmat ovat oikeasti parisuhteissa vaikeita sillä ei voi olettaa, että toinen ryhtyy toisen vanhemmaksi suhteessa. Sama ongelma on kuitenkin myös suhteissa joissa toinen kärsii vaikka vakavasta masennuksesta.
[/quote]
Ei kaikki ADHD potilaat ole aivan tuommoisia mitä ap:n mies. Toisilla on paremmat selviytymismekanismit ja kyky kompensoida. Kyllä aivan terve ihminenkin saa asiansa ihan täysin sotkuun. Kyse on elämänhallinnasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.09.2014 klo 10:40"]
[quote author="Vierailija" time="10.09.2014 klo 10:20"]
Nämä ongelmat ovat oikeasti parisuhteissa vaikeita sillä ei voi olettaa, että toinen ryhtyy toisen vanhemmaksi suhteessa. Sama ongelma on kuitenkin myös suhteissa joissa toinen kärsii vaikka vakavasta masennuksesta.
[/quote]
Ei kaikki ADHD potilaat ole aivan tuommoisia mitä ap:n mies. Toisilla on paremmat selviytymismekanismit ja kyky kompensoida. Kyllä aivan terve ihminenkin saa asiansa ihan täysin sotkuun. Kyse on elämänhallinnasta.
[/quote]
Adhd ihminen jotuu tekemmään todella paljon töitä pitääkseen elämäsä kasassa. Osa onnistuu siinä loistavasti, mutta usein se energia on jostakin muusta pois.
Se on totta, että elämän voi sotkea muutenkin ja ihmisillä monia muita ongelmia.
[quote author="Vierailija" time="10.09.2014 klo 10:45"]
[quote author="Vierailija" time="10.09.2014 klo 10:40"]
[quote author="Vierailija" time="10.09.2014 klo 10:20"]
Nämä ongelmat ovat oikeasti parisuhteissa vaikeita sillä ei voi olettaa, että toinen ryhtyy toisen vanhemmaksi suhteessa. Sama ongelma on kuitenkin myös suhteissa joissa toinen kärsii vaikka vakavasta masennuksesta.
[/quote]
Ei kaikki ADHD potilaat ole aivan tuommoisia mitä ap:n mies. Toisilla on paremmat selviytymismekanismit ja kyky kompensoida. Kyllä aivan terve ihminenkin saa asiansa ihan täysin sotkuun. Kyse on elämänhallinnasta.
[/quote]
Adhd ihminen jotuu tekemmään todella paljon töitä pitääkseen elämäsä kasassa. Osa onnistuu siinä loistavasti, mutta usein se energia on jostakin muusta pois.
Se on totta, että elämän voi sotkea muutenkin ja ihmisillä monia muita ongelmia.
[/quote]
Tiedän tämän ihan omakohtaisesti. Siksipä olen "paraskin sanoja" :)
-28
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaimollani on diagnosoitu pari kk sitten ADHD. Lähes 27 vuotta naimisissa. Kysyn, että mitä teen, kun hän haukkuu minut aina huonoina aikoina täydeksi paskiaiseksi, jollainen muuten olenkin tai mielestäni, en mutta kun tarkemmin ajattelen, se pitää aika hyvin paikkansa. Eilen illalla oli taas sellainen ilta, mutta nukuttiin kuitenkin vierekkäin ja aamulla vaimo oli ihan toinen ihminen. MITÄ ihmettä pitäs tehdä / olla tekemättä?! Onneksi olen luonteeltani sellainen, etten enää aamulla muista mistä oli riitaa, mutta kun tulee reagoitua syytöksiin varmasti epäkypsästi ja otettua syytökset aika syvälle itseeni ikäänkuin muistiin kuitenkin.... Varmaan tähän ei ole vastausta, yritän kuitenkin parhaani mukaan luovia tilanteessa. Hankalaa on kun nuo tilanteet tulevat ihan puskista ja sitten huomaa, että jokin typerä lause laukaisi riidan (joka liittyy jotenkin omaan turhautuneisuuteen).
Jo 10-vuotta adhd miehen kanssa on takana. Hänellä on kaikki mahdolliset oireet ja voimakkaana. Hän on täydellinen pyörremyrsky, mutta ihana ja kiva.
Itse olen ollut tulla hulluksi. Raahasin 5-vuotta sitten hänet puoliväkisin lääkäriin ja hän sai diagnoosin. Ilman diagnoosia olisin silloin ottanut hänestä eron. Diagnoosi helpotti minua, että tiedän syyn omituiselle käytökselle, mutta masensi miestäni. Hän on joutunut pala palalta nielemään diagnoosin. Diagnoosi aiheutti hänelle masennusta, joka lisäsi taas hänen alkoholin käyttöään. Diagnoosi tuntuu olevan välillä syy dokaamiseen. Lääkkeitä hän ei ole suostunut syömään, kuin vain yksittäisiä pillereitä kokeilun vuoksi.
Olemme molemmat olleet aikaisemmin naimisissa ja meillä on lapset edellisistä liitoistamme. Olen kauhulla ajatellut, että jos olisin nuorena tavannut hänet, rakastunut päätä pahkaa ja olisimme perustaneet perheen. Olisin seonnut oikeasti. Hirvittää nuorten naisten kohtalo adhd-miesten kanssa.
Oma pelastumiseni nyt vanhemmalla iällä on oma itsenäisyyteni. Sitä haluan teroittaa teille nuoremmat naiset. Adhd-miehen kanssa on pakko opetella itsenäiseksi. On vähän sama ajatus kuin sodan ajan naisilla, jolloin miehet oli rintamalla ja naiset hoitivat kaiken kotirintamalla. Mieheni on ahkera, kova tekemään ja aloittamaan, mutta kaikki jää kesken. Olemme yrittäneet opetella 10-vuotta, että hän sulkee ovet perässään, mutta olen luopunut. Hän ei kykene. Ne jää auki, ellen minä käy sulkemassa. Oman mielenterveyden vuoksi kannattaa opetella hyväksymään näitä erikoisia piirteitä mitä kenelläkin on. Niille ei vain voi mitään. Se on ominaisuus. Olen yrittänyt sanoa itselleni, että perheessämme asuu avaruusolio, enkä voi vaatia häneltä normaaleita maan tapoja.
Nykyinen alkoholinkäyttö on sitten oma lukunsa, enkä tiedä miten sen kanssa tulee käymään. Jos jokainen kaljapullo on aina uusi impulssi joka pitää heti juoda. Huonolta näyttää. Tuskin jaksan enää sellaista kuningasta vastaan alkaa taistella.
Nuorena voi jotenkin selvitä adhd miehen kanssa, kun opettelee itsenäisyyttä, hyväksyy oman roolinsa erityisavustajana ja yrittää järjestellä asiat niin ettei tuolle alkoholille jäisi tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoista, että niin monet ADHD:t on päätyneet kuitenkin pitkiin parisuhteisiin ja perheitä perustamaan. Itse en olisi koskaan pystynyt, olen nyt 40 v ADHD-nainen. Minä kun olen aina tiennyt sen, että esim. kodin siistinä pitäminen, asioiden hoitaminen ja organisointi, velvoitteiden hoitaminen, ei ole olleet minun vahvoja puoliani, joten olen ajatellut aina että perhe-elämä ja varsinkaan lapset ei kerta kaikkiaan minulle sopisi.
Näin kun olen sinkkuna elellyt, olen pärjäillyt, omalla tavallani (koti on usein erittäin sotkuinen, laskut usein maksan vasta huomautuslaskusta jne) mutta en kyllä pystyisi ottamaan vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Enkä haluaisi ns. normaalia miestä parisuhteeseen kanssani, tuntisin itseni liian pohjattoman huonoksi sellaisen rinnalla.
Mun miehellä on adhd. Me olemme olleet yhdessä lukioikäisistä asti, joten olemme tavallaan opettaneet omasta elämästä huolehtimisen toinen toisillemme. En ole kokenut sitä ongelmaksi. Mun mies on kyllä äärimmäisen luotettava, ainakin kaikissa sellaisissa asioissa, jotka tajuaa tärkeiksi. Muutenkaan ei tarkoita olla petollinen, mutta saattaa, esim unohtaa, että oli tarkoitus mennä johonkin tai tehdä jotain, jos ei pidä sitä tärkeänä. Jos on epäilystä, tajuaako hän jonkun asian tärkeyden, osaan minä onneksi jo sanoa, että "tämä on sit tärkeä juttu, huomaa Ja muista!"
meillä kaikkien talous- sekä virallisten ja paperiasioiden hoito on mun vastuulla. Miehen vastuulla on fyysiset hommat. Kalenteria mies osaa käyttää ja meillä on myös perhekalenteri seinällä. lukio siltä jäi aikanaan kesken, mutta amiksen jälkeen kävi amkinkin. Sen tutkinnon mukaisia töitä mies kuitenkin piti tylsinä, joten palasi niihin duunarihommiin yrittäjänä. Kun on ostettu hyvä kirjanpitäjä, mies tekee varsin onnistunutta tiliä työssä josta tykkää ihan omaan tahtiinsa.
lääkkeet ei tee ihmeitä. Ne auttaa kyllä tosi paljon, mutta niiden vaikutus kestää vain 8 tuntia päivästä. Lisäksi niissä on sivuvaikutuksia - pahaa oloa, luvotusta, oksetusta, päänsärkyä, verenpaineen vaihtelua, unettomuutta - joiden takia esim mun mies on mielluummin käyttämättä niitä. Kaikille ei niitätule haitaksi asti, mutta toisille se anoos, joka tuo avun, tuo myös liian pahat sivarit. Omassa firmassa on voinut järjestää työnsä niin vaihteleviksi ja kiinnostaviksi, että lääke ei ole välttämätön. Jos olisi jossain keskijohdossa pikkupomona sen amk-koulutuksen kautta, olisi varmaan pakko käyttää lääkettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katsele vielä vähän aikaa. Miehestäsi ei tule kertaheitolla normaalia lääkityksen avulla, mutta siitä on kyllä todella paljon apua. Sain kaksi vuotta sitten oman diagnoosini, ja mieheni kanssa olemme sen jälkeen jakaneet vastuualueita uusiksi ja muutenkin järjestelleet elämäämme.
Toisen tunteiden huomioon ottaminen on mielestäni asia, joka pitää olla hallussa jokaisella, eikä sen puutetta voi sysätä pelkästään ADHD:n syyksi. Jos se ei muutu, voit alkaa harkitsemaan eroa.
Eihän se kuntoutuminen minun vastuullani ole, mutta en siitä täysin irrallaankaan voi olla, koska kyse on kuitenkin meidän jokapäiväisestä arjestamme. Ja se arki vie minulta kohtuuttomasti voimia koko ajan. Jotenkin pelkään, ettei miehelläni ole oikein käsitystä siitä ponnistelusta, mitä kuntoutuminen vaatii... Hänellä kun on tapana sysätä kaikki aina jonkun tekosyiden niskoille. Ja pelkään ettei se muutu, koska se on varmasti vähintään yhtä paljon tapa, kuin seurauskin... Ja munkin mies haaveilee silloin tällöin yrittäjyydestä, mutta olen sanonut, että sen jos hän tekee, niin minä lähden heti. Hän kun ei muista maksaa edes puhelinlaskua kuin ehkä kerran kolmessa kuussa. Hänen laiminlyönneistään kun tulee aina minun velvollisuuksiani.
Vielä ehkä viisi vuotta sitten olisin suhtautunut tähän kaikken toisin... nyt en tiedä jaksanko.
ap
Kakkosella on siis meneillään 20 vuoden avioliitto. En usko, että mä enää muutan mieltäni.
jJos perustaa yrityksen, sille pitää ostaa kirjanpito, joka sisältää tilipäätöksen lisäksi veroasiat, laskutuksen ja laskujen maksun. Näin ois tietty, vaikka olisi ihan neurotyypillinenkin.
[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 17:44"]
Hänellä kun on tapana sysätä kaikki aina jonkun tekosyiden niskoille.
[/quote]
Jos adhd-aikuinen saa tähän kommentoida, niin haluaisin tuota vähän selittää...ainakin omalta kannaltani kun en tietystikään ole miehesi. Ihminen on sellainen, että kun on asioita joita ei pysty kohtaamaan niin mieli keksii keinot kiertää ne. Kun ihan lapsesta asti on huonompi, näkee aina mihin muut pystyvät ja itse vaan ei vaikka miten yrittäisi, niin tekosyiden keksiminen on oikeastaan ainoa tapa pysyä jotenkin järjissään. Ihmisen on pakko luoda itsestään mielikuva jonka kanssa voi itse elää, muuten tulee hulluksi ihan oikeasti.
En sano että se käy mitenkään helposti tai nopeasti, tai jos miehesi ei halua niin eihän se käy lainkaan...mutta diagnoosi, lääkitys ja/tai kuntoutus voi saada hänet pikkuhiljaa näkemään mistä asiat oikeasti johtuvat. Voin omalta kohdaltani sanoa, että on ollut käsittämättömän raakaa huomata kuinka vähään kykenee. Kun on koko elämän yrittänyt uskotella itselleen jotain ihan muuta. On uskotellut ettei halua, tai ettei voi, tai että tämä juttu nyt ei onnistu koska minut koko ajan keskeytetään jne. Ja sitten täytyy kohdata totuus. Vaikka haluaisin hirveästi olla kuten muut, en pysty samoihin asioihin. Silloin on mahdollisuus, että mies alkaa etsiä erilaisia tapoja selviytyä.
En silti edes yritä luvata, että perheellä olisi sen helpompaa ainakaan vielä pitkään aikaan. Älä kuluta itseäsi aivan loppuun, koska se ei auta ketään. Hae nyt ainakin itsellesi keskusteluapua, tietoa ja tukea. Ja jos et jaksa, niin sitten et jaksa. Et voi vaatia itseltäsi enempää kuin mihin kykenet.
Kiitos kommentistasi! <3
Rehellisyytesi todella kosketti. Luulen, että miehelläni on vielä pitkä matka tuohon asian ymmärtämiseen ja hyväksymiseen. Samoin minulla. (Vaikka tajuan hyvin, että on vähän itsekästä itkeä omia hankaluuksia, kun toinen sulattelee diagnoosia omalla kohdallaan...Loppujen lopuksi, raa'asti sanottuna: minä voin vielä valita elänkö adhd:n kanssa - olettaen että lapsemme tältä välttyvät-, hän ei)
Olen tosiaan vasta nyt alkanut ymmärtää tätä adhd:n "laajuutta". Keskeneräiset hommat ja unohtelut jne on helppo ymmärtää osaksi sitä, mutta pikku hiljaa vasta nyt kun olen enemmän aiheesta lukenut, niin alan tajuta miten laajaa osaa mieheni elämää ja sitä kautta meidän perhe-elämää se koskettaa. Tavallaan tiedän, että tuo selittelykin siis "kuuluu asiaan"... Tuohon liittyy yksi ongelma mikä minulla tämän kaiken kanssa on. Se, että tietää, mistä kaikki johtuu, ei helpota niin paljon omaa suhtautumistani, kuin olisin kuvitellut tai toivonut. Hyvä, nyt tiedän, että selittely tai unohtelu tai lupausten pettäminen selittyvät adhd:llä, mutta se tieto ei varsinaisesti helpota niitten kohtaamista. Sotkut on edelleen siivottava ja se väsyttää ja ärsyttää edelleen jne.
Kiitos vielä!
ap
Hmph, ja laitoitte hynttyy yhteen siksi että...? Seurusteluaikanako ei ollut merkkejä ilmassa, että joudut itse hoitamaan kaikki ' asialliset asiat'?
En ymmärrä, miten jotakuta naista voi viehättää mies, joka ei kykene hoitamaan normaalia arkea laskuineen ja vastuineen.
10 oli kuin suoraan meidän elämästä. 16 vuotta yhteiselämää takana ja nyt alan olla niin loppu, että en jaksa enää. Pahinta on äkkipikaisuus, tiuskiminen sekä minulle että lapsille ja toisten tunteitten laiminlyönti. "Et sä voi tosta loukkaantua" on melko tavallinen lause. Hän sanelee mistä kukakin saa loukkaantua eikä anteeksi pyydetä juuri koskaan mitään. Minusta on tullut arkea pyörittävä itsestäänselvyys, joka on aivan ilmaa. Ei jaksa.