Lue keskustelun säännöt.
Puolison ADHD
05.10.2013 |
Mun mies on saamassa adhd-diagnoosin ja mä olen erittäin ahdistunut.
Meidän kymmenen vuoden yhteiselon ongelmat on suoraan luettavissa adhd-oireiden listasta: vastuut on kasautunu mulle, lupauksia ei pidetä, rahaongelmat on koko ajan niskassa, miehellä vaikeuksia alkoholin kanssa, uskottomuutta, vaikeuksia keskustella ongelmista... Ollaan pari viimeistä vuotta oltu ihan eron partaalla koko ajan. Nyt sitten tämä diagnoosi kertoo, että lähes kaikki meidän ongelmat joko johtuu adhd:stä tai on pahentuneet sen takia.
Mun ihan ensimmäinen reaktio oli huojennus: mussa ei olekaan niin paljon vikaa - tälläisessä suhteessa käsitys normaaliudesta hämärtyy ja alkaa epäillä, että vika onkin minussa ja mä tosiaan olenkin vaan kärsimätön, kun en jaksa kuukautta katsella imuria keskellä olohuoneen lattiaa. Sekä huojennus siitä, että mies ei näitä juttuja tee ilkeyttään, vaan ehkä sittenkin välittää minusta (vaikkei se siltä tunnu, kun on 10 vuotta pyytänyt, että omat roskat laitettaisiin keittiössä suoraan roskiin ja edelleen ne odottaa pöydällä minua).
Sitten heti iski kamala ahdistus.
Miehelle ei ole vielä puhuttu lääkityksestä. Hän itse tuntuu ajattelevan, että lääkkeet tekee hänestä kertaheitolla "normaalin" (vastuu kun vieritetään aina jonkun muun harteille kuin itsen...). Minä en ihan noin optimistinen ole.
Lueskelin adhd:stä kertovaa kirjaa ja tajusin, että parhaassakin tapauksessa adhd tulee aina olemaan läsnä meidän suhteessa. Osaa miehen tavoista tai piirteistä minun on vaan opittava sietämään ja elämään niitten kanssa. Eli osa meidän ongelmista ei koskaan tule katoamaan. Minun pitää vaan lakata pitämästä niitä ongelmina. Eli jos mies ei kunnolla opi koskaan huomioimaan minun tunteitani, minun pitää vaan hyväksyä se.
En rehellisesti sanottuna tiedä psytynkö tähän. Viime vuodet on kuluttaneet minut aivan loppuun, kun olen saanut pärjätä talon ja lasten ja lainojen kanssa melkeinpä yksin. Nyt pitäisi alkaa miettiä miehen kuntoutumista: muistilappujärjestelmiä ja kalenterin käyttöä ja muuta. Opettaa aikuiselle ihmiselle omasta elämästä huolehtimista. Mutta minusta tuntuu, etten kykene tähän. En vaan jaksa.
Kertokaa te jotka elätte adhd-aikuisen kanssa millaista teidän arkenne on? Auttaako lääkkeet? Miten? Mitä tämä kaikki teiltä vaatii? Miten te jaksatte?
Kommentit (70)
Mikä saa ihmisen tyytymään teidän kuvaamiin suhteisiin? Mikä on ihanaa miehessä, joka käyttäytyy kuin huonostikasvatettu kakara, joka tuhlaa rahat eikä siivoa jälkiään? Lisäksi on pettävä juoppo.
Tätä tee paapotte ja lellitte ja teette lapsia sen kanssa, eikä toinen ota mitään vastuuta tekemisistään. Ei oo mies ainoa, jolla on päässä vikaa. Onko se vaan niin tärkeää, että on parsuhde, ihan minkälainen vaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä saa ihmisen tyytymään teidän kuvaamiin suhteisiin? Mikä on ihanaa miehessä, joka käyttäytyy kuin huonostikasvatettu kakara, joka tuhlaa rahat eikä siivoa jälkiään? Lisäksi on pettävä juoppo.
Tätä tee paapotte ja lellitte ja teette lapsia sen kanssa, eikä toinen ota mitään vastuuta tekemisistään. Ei oo mies ainoa, jolla on päässä vikaa. Onko se vaan niin tärkeää, että on parsuhde, ihan minkälainen vaan?
Koska osa naisista luulee, että he pystyvät rakastamaan miehen ehjäksi. Oli se sitten juoppo, narkki, petturi, rikollinen tai adhd/add-ihminen. Ja aina joutuvat pettymään, mutta silti jatkavat suhdetta.
Käsittämätöntä.
Joku on jo varmaankin tämän sanonut, mutta uskottomuus ja epäluotettavuus eivät ole ADHD:ta. Ihan kaikkea ei voi laittaa diagnoosin piikkiin vaan omat persoonallisuuden piirteet vaikuttavat myös.
Kommentoin nyt tähän vanhaan ketjuun, jos saisin tuotua yhden erilaisen näkökulman vielä. Olen ADHD nainen. Elin vuosia sinkkuna ja hyvin kevyissä&lyhyissä suhteissa. Ajattelin etten halua kuormittaa ketään enkä olla vaivaksi. Juuri kuten täälläkin on niin moni kommentoinut että miksi kukaan tervejärkinen olisi parisuhteessa kamalan ADHD:n kanssa. Näin ajattelin; miksi kukaan järkevä valitsis mua. Tai jos pidin oikein jostain ihmisestä niin lopetin suhteen koska ajattelin että hän Ansaitsee parempaa, kunnollinen parisuhteen, tasavertaisen kumppanin.
Kunnes tapasin nykyisen puolisoni.
Ennen tuota olin ymmärtänyt että Ansaitsen rakkautta, olen riittävä, olen hyvä just näin.
Ja tapasin ihanan ihmisen joka rakastaa mua just tällaisena kuin olen!
Puhutaan avoimesti ja hän tietää missä asioissa tarvin tukea. En saa esim hoidettua virallisia asioita, enkä raha-asioita. Hän ei tee puolesta eikä toimi minään omaishoitajana, vaan tukee, muistuttaa, hoksauttaa.
Ihan kuten painonsa kanssa kamppaileva puoliso kannustaa liikkumaan, ei tahallaan osta herkkuja kotiin yms.
Tai kuulovammaisten puoliso opettelee uuden kielen ja toimii joissain tilanteissa tulkkina.
Kaikkien parisuhteissa on jotain haasteita, kaikki ihmiset tarvitsevat tukea jossain.
Ja kaikki ansaitsevat rakkautta!
Olen seurustellut pelkästään adhd/neurokirjon miesten kanssa. Ihmettelin pitkään, miten aina "sattuikin" samanlainen - kunnes tajusin olevani itse samasta puusta veistetty - sain bipolaaridiagnoosin 30-vuotiaana.
Ymmärrämme nykyisen puolison kanssa toisiamme ja tunnemme rajoitteemme, hän on adhd.
Naisena osaan peittää monet oireeni paremmin.
Ajattelen, että olemme kaksi huippuälykästä mutta tietyllä tapaa kroonisen vamman kanssa elävää ihmistä. Esim samaan tapaan kuin liikuntavammainen pariskunta.
Ja hiukan ymmärrystä toivoisin.
Ei kai kukaan pyörätuolissa istuvia pilkkaa että mitä te vammaiset nyt menette seurustelemaan.
Kaikki vammat eivät näy ulospäin, vältä ableismia koska et voi tietää, tuleeko itsellesi jokin rajoite vanhemmiten.
Mutta jos itse olet vammaton ja puolisollasi on tämä ominaisuus, sinun ei auta muu kuin hyväksyä asia tai erota. Tunteiden tahallinen loukkaaminen on tietenkin vain huonoa käytöstä eikä sitä pidä sietää.
Ja jos olet vammaton nainen ja viehätyit ihmisestä, jolla on rajoitteita: tutki itseäsi. Mikä sinussa itsessäsi on "vialla" , kun et valinnut tervettä puolisoa? Saatat löytää kiinnostavia vastauksia omasta psyykestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osalla aivan kauheaa puhetta adhd ihmisistä ikäänku olis joku rutto tai ebola kenen kans ei mitään suhdetta voi rakentaa kukaan ja pitäisi sysätä autiolle saarelle. Puhutteko samalla tavalla pyörätuolissa olevista kolareista vammautuineista ihmisistä. Etteivät enää ole minkään arvoisia??? Itsellä on osittainen ADHD ja se rajoittaa ja muuttaa tiettyjä asioita arjessa. Tiedän kuitenkin monia pariskuntia ketkä on onnellisia ja toisella on adhd+ ahdistushäiriö ja paniikkitilat. Jotku perusterveet on oksettavia ihmisiä kun haukkuu sairaita. Mikä päivä vaan saatatte itse olla onnettomuudessa tai aikusiiän diagnoosi puhjeta
just kuin ap:llä. lisäksi mukana ehkä ylisuoriutuvuutta adhdlle tietyissä mieluisissa ja heitä hyödyttävissä asioissa. vastapainona moni perheeen asia joks ei häntä kiinnosta ei sitten tippaakaan kiinnosta jää kesken jne. riidat ovat yleensä toisen syytä sama kuka ne aloitti, keskustelua ei pysty käymään portaittain perustellen heti koetaan että häntä vastaan hyökätään. yhteisiä päätöksiä suht vaikea tehdä
oletteko huomanneet poikeavia persoonapiirteitä puolidossa lisäksi vsi selitttyykö a.kirjon piirteillä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelletti kirjoitti:
Olen 40-vuotias, urheilullinen ja komeaksikin sanottu, ADD-dg:n aikuisena saanut mies. Tavallaan dg oli helpotus tavallaan ei. Olen pärjännyt koulussa erinomaisesti, valmistuin di:ksi huippuarvosanoin.
En dokaile, käy vieraissa, piekse vaimoani tms. mitä täällä foorumeilla kirjoituksissa usein näkyy. Käyn töissä, on vaimo ja lapsikin. Adhd-immeisiä on moneen junaan, ja ympäristö / kasvatus vaikuttavat, minkälaiseksi sitä tulee. Ei kannata täysin stereotypisoida sitä tyypillistä diagnoosin saanutta.
Minkälaista elämäni on? On se pirun hankalaa. Ahdistun illanvietoissa (en oikein pysy kärryillä keskusteluissa), viihtyisin omissa oloissani, olen huono aloittamaan vastenmielisiä hommia (siivoukset yms.) ja olen aika kärsimätön. Kärsin sos.tilojen fobiasta, ja rakastan rutiineja (ne helpottavat mun elämää). Mulla on vaimo, joka on sosiaalinen, nauttii illanvietoista ja suhtautuu aika leppoisasti lapsemme kasvatukseen, tiukat rutiinit ovat h
Elämänne voisi olla toisenlaista myös, jos sinua kiinnostaisi sauvakävely ja kahviloissa istuskelu😉
Vierailija kirjoitti:
Voi hyvä luoja noita sinun juttujasi!
"Lueskelin adhd:stä kertovaa kirjaa ja tajusin, että parhaassakin tapauksessa adhd tulee aina olemaan läsnä meidän suhteessa."
Onko tuo nyt jotenkin uutinen? Meidän perheessä ovat aina läsnä nivelreuma ja diabetes. Sitäpaitsi ADHD ei ole sairaus. Se on ominaisuus. Vähän kuin sanoisit että jos sinulla on lyhyt mies, lyhyys tulee aina olemaan läsnä teidän suhteessa. Älä nyt viitsi olla noin urpo.
Ei lyhyttä pituutta ja adht:ta voi verrata toisiinsa. Lyhyt on vain lyhyt, ei ehkä yletä vaatekaapin ylähyllylle, mutta adhd-tyyppi saattaa tuhota perheen talouden ja parisuhteen sekä olla jopa uhka mahdollisten lasten hengelle ja terveydelle tarkkaavuus- ja impulsiivisuusoireineen. Oli sairaus tai ei, niin haastava kuitenkin, yhtään reumaa tai diabetestakaan väheksymättä!
Harmi. Oma äitini oli varmasn kirjon toista laitaa? Meitä on moneksi. Tasan ei käy onnen lahjat!