Lue keskustelun säännöt.
Puolison ADHD
05.10.2013 |
Mun mies on saamassa adhd-diagnoosin ja mä olen erittäin ahdistunut.
Meidän kymmenen vuoden yhteiselon ongelmat on suoraan luettavissa adhd-oireiden listasta: vastuut on kasautunu mulle, lupauksia ei pidetä, rahaongelmat on koko ajan niskassa, miehellä vaikeuksia alkoholin kanssa, uskottomuutta, vaikeuksia keskustella ongelmista... Ollaan pari viimeistä vuotta oltu ihan eron partaalla koko ajan. Nyt sitten tämä diagnoosi kertoo, että lähes kaikki meidän ongelmat joko johtuu adhd:stä tai on pahentuneet sen takia.
Mun ihan ensimmäinen reaktio oli huojennus: mussa ei olekaan niin paljon vikaa - tälläisessä suhteessa käsitys normaaliudesta hämärtyy ja alkaa epäillä, että vika onkin minussa ja mä tosiaan olenkin vaan kärsimätön, kun en jaksa kuukautta katsella imuria keskellä olohuoneen lattiaa. Sekä huojennus siitä, että mies ei näitä juttuja tee ilkeyttään, vaan ehkä sittenkin välittää minusta (vaikkei se siltä tunnu, kun on 10 vuotta pyytänyt, että omat roskat laitettaisiin keittiössä suoraan roskiin ja edelleen ne odottaa pöydällä minua).
Sitten heti iski kamala ahdistus.
Miehelle ei ole vielä puhuttu lääkityksestä. Hän itse tuntuu ajattelevan, että lääkkeet tekee hänestä kertaheitolla "normaalin" (vastuu kun vieritetään aina jonkun muun harteille kuin itsen...). Minä en ihan noin optimistinen ole.
Lueskelin adhd:stä kertovaa kirjaa ja tajusin, että parhaassakin tapauksessa adhd tulee aina olemaan läsnä meidän suhteessa. Osaa miehen tavoista tai piirteistä minun on vaan opittava sietämään ja elämään niitten kanssa. Eli osa meidän ongelmista ei koskaan tule katoamaan. Minun pitää vaan lakata pitämästä niitä ongelmina. Eli jos mies ei kunnolla opi koskaan huomioimaan minun tunteitani, minun pitää vaan hyväksyä se.
En rehellisesti sanottuna tiedä psytynkö tähän. Viime vuodet on kuluttaneet minut aivan loppuun, kun olen saanut pärjätä talon ja lasten ja lainojen kanssa melkeinpä yksin. Nyt pitäisi alkaa miettiä miehen kuntoutumista: muistilappujärjestelmiä ja kalenterin käyttöä ja muuta. Opettaa aikuiselle ihmiselle omasta elämästä huolehtimista. Mutta minusta tuntuu, etten kykene tähän. En vaan jaksa.
Kertokaa te jotka elätte adhd-aikuisen kanssa millaista teidän arkenne on? Auttaako lääkkeet? Miten? Mitä tämä kaikki teiltä vaatii? Miten te jaksatte?
Kommentit (70)
Kokemuksesta sanon että ei kannata hankkia perhettä ellei ole pitkää valmennusta ja halua käsitellä ongelmaa. Minulla takana todella raskas avioliitto ADHD-miehen kanssa. Johti minutkin ja myös lapset todella syvälle toivottomuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista, että niin monet ADHD:t on päätyneet kuitenkin pitkiin parisuhteisiin ja perheitä perustamaan. Itse en olisi koskaan pystynyt, olen nyt 40 v ADHD-nainen. Minä kun olen aina tiennyt sen, että esim. kodin siistinä pitäminen, asioiden hoitaminen ja organisointi, velvoitteiden hoitaminen, ei ole olleet minun vahvoja puoliani, joten olen ajatellut aina että perhe-elämä ja varsinkaan lapset ei kerta kaikkiaan minulle sopisi.
Näin kun olen sinkkuna elellyt, olen pärjäillyt, omalla tavallani (koti on usein erittäin sotkuinen, laskut usein maksan vasta huomautuslaskusta jne) mutta en kyllä pystyisi ottamaan vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Enkä haluaisi ns. normaalia miestä parisuhteeseen kanssani, tuntisin itseni liian pohjattoman huonoksi sellaisen rinnalla.
Teit viisaasti. Olen ADHD-äidin lapsi, ja nyt taas tuntuu ettei missään ole mitään järkeä. Välillä saatiin diagnoosi, lääkkeet puri, elämä meni eteenpäin -sitten iski leskeys ja eläkkeelle meno. Jo pari vuotta sitä ennen alkoi olla hypomaanisia jaksoja työstressin takia.
Isälläkin oli omat juttunsa, vaikka rauhallinen olikin.
Jostain oikusta olen terve, syntyäni ja käsittelykykyni vuoksi. Lapsena jouduin/ pääsin välillä psykiatrin pakeille, koska kotielämä söi elävältä. Terveimpänä sain eniten paskaa päälleni.
Hyviä asioita on tietenkin myös, mutta vuosikymmeniä kiertäneisiin juttuihin olen enemmän kuin kypsä.
rakkaudella 2 kirjoitti:
vielä jatkan, että jos yritätte vielä yhdessä niin ottakaa yhteyttä adhd-liittoon. siellä on perheille ja läheisille ja addeille ylipäätään perusinfoja ja viikonloppuja ja leirejä. nää asiat ei oo millään tavalla vieraita.
miehesi voi tehdä tosi paljon itse jos haluaa.
mitä äkykkäämpi adhd sitä paremmin hän selviytyy.
fiksu aikuinen ei anna vieteillene periksi ja pystyy harjoittamana impulssikontrolliaan. JOS SIIS HALUAA.
tiedostamista täytyy harjoitella. jaahas, ennen kilahdin täsäs kohtaa. poistunpa nyt paikalta ja hengitän vähän aikaa. fiksu adhd toimii näin.
lukekaa knut flytlien kirja vitamiinit.
muita hyviä: adhd ja asperger vahvuutena. (tää on tosi hyvä)
saukkola&mannerström: voimaannuttvaan ohjaamisne käsikirja (aivan perusperusasiaa, ei ammattilaisille yhtään mitään)
ehdottomasti myös erityisherkkä ihminen.
koska erityisherkkyys on yleisin addin liitännäishäiriö.
nyt kun meet kirjaston järjestelmään kattoo adhd-kirjoja niin sieltä löytyy monia muitakin.
kaikkien teidän joiden omainen tai sinä itse oot adhd tai lapset on, niin kannattaa lukea.
Mä en ole saanut apua mistään liitosta. Pitäisi perustaa oma tukiryhmä, kuulemma. Omaiset mielenterveystyön puolesta on lopetanut aikuisten lasten tukiryhmät meillä päin. Jipii!
ADHD-lasten vanhemmat saa jo apua, mutta vanhempien lapset ei- olen ensimmäinen suomalainen, joka ikinä on kirjoittanut elämätarinansa arkistoon ja tutkijoiden käytettäväksi.Ukomailla on saatu samansisältöisiä kertomuksia enemmänkin.
Vierailija kirjoitti:
minulla on AdHd, sain diagnoosin viime syksynä. lääkkeet on, mutta kyseessä ei ole mikään "ihmepilleri" mihin oma mies oli vähän pettynyt. olen edelleen laiska siivoamaan, holtiton rahankäyttäjä, sähelö.. pikkuisen tasaisempi kyllä, mutta en edelleenkään "normaali". ja miksi pitäisi olla?!
Koska kukaan ei kestä holtitonta söhelöä. Eikä tarvitsekaan.
Ei tosiaan tarvi kenenkään kestää vastuuttomuutta, sitä ettei laskuja makseta, jatkuvaa säätöä ja sähläystä. Vaikea ajatella että rakkaus riittäisi tuon kaiken yli. Kuka haluaa uhrata oman ja perheensä hyvinvoinnin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 40-vuotias, urheilullinen ja komeaksikin sanottu, ADD-dg:n aikuisena saanut mies. Tavallaan dg oli helpotus tavallaan ei. Olen pärjännyt koulussa erinomaisesti, valmistuin di:ksi huippuarvosanoin.
En dokaile, käy vieraissa, piekse vaimoani tms. mitä täällä foorumeilla kirjoituksissa usein näkyy. Käyn töissä, on vaimo ja lapsikin. Adhd-immeisiä on moneen junaan, ja ympäristö / kasvatus vaikuttavat, minkälaiseksi sitä tulee. Ei kannata täysin stereotypisoida sitä tyypillistä diagnoosin saanutta.
Minkälaista elämäni on? On se pirun hankalaa. Ahdistun illanvietoissa (en oikein pysy kärryillä keskusteluissa), viihtyisin omissa oloissani, olen huono aloittamaan vastenmielisiä hommia (siivoukset yms.) ja olen aika kärsimätön. Kärsin sos.tilojen fobiasta, ja rakastan rutiineja (ne helpottavat mun elämää). Mulla on vaimo, joka on sosiaalinen, nauttii illanvietoista ja suhtautuu aika leppoisasti lapsemme kasvatukseen, tiukat rutiinit ovat hänestä elämää rajoitrava tekijä. Hänen mielestään olen kotinatsi, kellokalle yms. kun yritän pitää kiinni rutiineista ja suunnitella viikon ruokia pojalle etukäteen.
Olen seksuaalisesti utelias, haluaisin kokeilla kaikenlaista ja lempiä päivittäin. Haluaisin urheilla, koska liikunta on ihan parasta. Vaimolle liikuntaa on sauvakävely ja hän haluaisi istuskella kahviloissa.
Tästä tuli nyt ihan tajunnan virta -tyyppinen kirjoitus. Yritin siis sanoa, että adhd-ihminen voi olla ihan suht normikin. Tarkkaavaiauuden puute vaan aiheuttaa sen, että addi voi olla todella rasittava, kuin pikkulapsi. Ilot löytyvät silloin, kun addilla ja puolisolla on yhteiset kiinnostuksen kohteet. Meilläkin elämä olisi kovin toisenlaista, jos puolisollani olisi intohimona vaikka urheilu ja liikkuminen
Olen 40-vuotias, urheilullinen ja komeaksikin sanottu, ADD-dg:n aikuisena saanut mies. Tavallaan dg oli helpotus tavallaan ei. Olen pärjännyt koulussa erinomaisesti, valmistuin di:ksi huippuarvosanoin.
En dokaile, käy vieraissa, piekse vaimoani tms. mitä täällä foorumeilla kirjoituksissa usein näkyy. Käyn töissä, on vaimo ja lapsikin. Adhd-immeisiä on moneen junaan, ja ympäristö / kasvatus vaikuttavat, minkälaiseksi sitä tulee. Ei kannata täysin stereotypisoida sitä tyypillistä diagnoosin saanutta.
Minkälaista elämäni on? On se pirun hankalaa. Ahdistun illanvietoissa (en oikein pysy kärryillä keskusteluissa), viihtyisin omissa oloissani, olen huono aloittamaan vastenmielisiä hommia (siivoukset yms.) ja olen aika kärsimätön. Kärsin sos.tilojen fobiasta, ja rakastan rutiineja (ne helpottavat mun elämää). Mulla on vaimo, joka on sosiaalinen, nauttii illanvietoista ja suhtautuu aika leppoisasti lapsemme kasvatukseen, tiukat rutiinit ovat hänestä elämää rajoitrava tekijä. Hänen mielestään olen kotinatsi, kellokalle yms. kun yritän pitää kiinni rutiineista ja suunnitella viikon ruokia pojalle etukäteen.
Olen seksuaalisesti utelias, haluaisin kokeilla kaikenlaista ja lempiä päivittäin. Haluaisin urheilla, koska liikunta on ihan parasta. Vaimolle liikuntaa on sauvakävely ja hän haluaisi istuskella kahviloissa. SeksiäMoi on vaimon mielestä tarpeeksi, jos sitä on kerran kuussa.
Tästä tuli nyt ihan tajunnan virta -tyyppinen kirjoitus. Yritin siis sanoa, että adhd-ihminen voi olla ihan suht normikin. Tarkkaavaisuuden puute vaan aiheuttaa sen, että addi voi olla todella rasittava, kuin pikkulapsi. Ilot löytyvät silloin, kun addilla ja puolisolla on yhteiset kiinnostuksen kohteet. Meilläkin elämä olisi kovin toisenlaista, jos puolisollani olisi intohimona vaikka urheilu ja liikkuminen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo ei herranjumala, ADHD-miehet ovat kammottavia. Itsekkäitä, ylimielisiä, valehtelijoita, jotka piiloutuvat diagnoosina suojaan. Täytyy olla itsessä pahasti vikaa jos tuollaisen miehen ottaa huollettavakseen. Juuri niin, huollettavakseen. Mitään tasa-arvoista suhdetta ADHD-kilareita saavan pikkulapsen kanssa ei voi muodostaa. Jos haluat olla äiti miehellesi niin sitten!
Vierailija kirjoitti:
Joo ei herranjumala, ADHD-miehet ovat kammottavia. Itsekkäitä, ylimielisiä, valehtelijoita, jotka piiloutuvat diagnoosina suojaan. Täytyy olla itsessä pahasti vikaa jos tuollaisen miehen ottaa huollettavakseen. Juuri niin, huollettavakseen. Mitään tasa-arvoista suhdetta ADHD-kilareita saavan pikkulapsen kanssa ei voi muodostaa. Jos haluat olla äiti miehellesi niin sitten!
No ei sen näin tarvi olla, mutta tiettyjä haasteita se parisuhteeseen tuo. Mutta lääkitys ja tietyt toimintamallit/-rutiinit auttavat paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuolta löytyy jonku kertomana hyvä video mis löytyy sit tietoa aiheesta ja siitä voi olla apua nii ADHD ihmisten puolisoille ku niillä jotka epäilee sitä 😊
Säätäminen, tavararöykkiöt, sekasotkut . Sopimukset unohtuu ja avaimet. Ovesta rynnätään , yleensä myöhässä puolet tavaroista matkalle pudoten. Kaapin ovet ovat auki kaikkialla. Kaoottinen energia, levottomuus. Olen onnellinen, jos voin keskeytyksettä puhua yhden lauseen loppuun. Luovuus ja idearikkaus, aivot käynnissä monella kaistalla koko ajan. Sydän kultaa, ei ole tylsää ja silti VÄSYMYS JA PONNISTELU tavallisten asioiden kanssa syö rakkautta. Kuin lapsen kanssa, toiminnan ohjausta, muistuttelua, jälkien siivoamista, yli jyräämistä kun ei taas huomannut. Ei hän tee mitään tahallaan. Mutta miten se auttaa minua? Lopputulos on sama. Pettymyksiä, ennen kuin huomaa, ettei puheista huolimatta oppimista tapahdu. Kuin lapsi , joka ei opi, muutu, kehity.
Ihana , kyllä , spontaani , innostunut aina tuore . Minä en jaksa mukana. Tunnen olevani vanha ja väsynyt. Olen toivonut, että onnistuisimme, mutta ero näyttää olevan varteen otettavista vaihtoehdoista ainoa. EN VAAN JAKSA. Motivaatio kadonnut!
Lämpöiset terveiset muille uuvahtaneille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen niin samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanaaa. En jaksa enää, olen itse kohta työkyvytön ja lapset oireilevat. Pitkään uskoin että sekä meille molemmille että lapsille olisi kuitenkin parempi jos olisimme kaikki yhdessä. Nyt alan kääntyä sille kannalle, että onko tämä nykytilanne kuitenkin sellainen, että vain miehellä on tässä asiat hyvin ja minä ja lapset voisimme paremmin jos olisimme erillämme? Olen ihan korviani myöten täynnä niitä naistenlehtiartikkeleita missä hehkutetaan aikuisena ADHD-disgnoosin saaneiden onnea ja autuutta. Tämä on ihan ahterista oleva vitsaus ja ainakin itse vaihtaisin miehen ADHD-piirteet hetkenä minä hyvänsä ihan tavalliseen aikuiseen ihmiseen, joka pystyisi ottamaan vastuun edes itsestään saati sitten tasaveroisena aikuisena lapsista ja vähän ehkä jopa parisuhteesta.
mulla on kanssa adhd olen työ elämässä itsellä kanssa impulsiivisuutta ja muutenki agressiivisuutta mutta muuten olen hyvän luontoinen paitsi suuttuessani että tervetuloa kerhoon muutki joilla on adhd
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidilläni ja veljelläni on todennäköisesti adhd - kaikki oireet sopivat. Minulla oli raskas lapsuus, olin "äiti" heille molemmille. Huolehdin jo 4-vuotiaasta alkaen, että ovet ovat lukossa ja valot pois päältä. Äiti ja isä erosivat, kun olin pieni.
Lisäksi olin naimisissa add-miehen kanssa. Kaikilla lapsillamme diagnosoitiin adhd. Oli todella raskasta. Yli 20 vuotta avioliittoa kestin, sitten oli pakko lähteä, mutta onneksi lapset olivat jo joko aikuisia tai lähes aikuisia.
Kaikki lapsemme ovat korkeakoulututkinnon suorittaneita, mutta ei heillä todellakaan helppoa ole ollut, ja haasteita riittänee koko elämän ajaksi. Olen aina kehunut heitä, myös miestäni. Halusin keskittyä hyviin asioihin, se oli voimavara. Uskon, että lasten hyvä itsetunto, vaikkakin se on välillä heillä kaikilla ollut koetuksella, on kuitenkin auttanut selviämään monesta haasteesta.
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni ja veljelläni on todennäköisesti adhd - kaikki oireet sopivat. Minulla oli raskas lapsuus, olin "äiti" heille molemmille. Huolehdin jo 4-vuotiaasta alkaen, että ovet ovat lukossa ja valot pois päältä. Äiti ja isä erosivat, kun olin pieni.
Lisäksi olin naimisissa add-miehen kanssa. Kaikilla lapsillamme diagnosoitiin adhd. Oli todella raskasta. Yli 20 vuotta avioliittoa kestin, sitten oli pakko lähteä, mutta onneksi lapset olivat jo joko aikuisia tai lähes aikuisia.
Kaikki lapsemme ovat korkeakoulututkinnon suorittaneita, mutta ei heillä todellakaan helppoa ole ollut, ja haasteita riittänee koko elämän ajaksi. Olen aina kehunut heitä, myös miestäni. Halusin keskittyä hyviin asioihin, se oli voimavara. Uskon, että lasten hyvä itsetunto, vaikkakin se on välillä heillä kaikilla ollut koetuksella, on kuitenkin auttanut selviämään monesta haasteesta.
Siis iltaisin ennen nukkumaan menoa huolehdin, että ovet on lukossa, valot pois päältä. Toki huolehdin vähän kaikesta muustakin. Veljellä riittävästi vaatteita päällä kouluun lähtiessä. Äidin terapeuttina toimin jne.
Ennen kuin luen koko ketjua, vastaan ap sinulle heti: sinun ei pidä alkaa kouluttaa miestäni ja kehittää muistilappujärjestelmiä. Hänen pitää tehdä se itse. Tukea hän saa hoitotaholta tai hoitotahon määräämästä kuntoutuksesta. Hän jossain vaiheessa oivaltaa, että hänen on tutustuttava itseensä, oppia tuntemaan oma adhd:nsa ja etsimään ratkaisuja omiin adhd-pulmiinsa. Ja harjoitella, harjoitella ja harjoitella. Eikä sinun tarvitse kaikkea hyväksyä, ei todellakaan. Avoimuus on hyvä tie. Toivottavasti pystytte puhumaan kummankin mieltä painavista asioista. Silloin sinäkin tulet kuulluksi. Noniin, tämä kirjoittamisimpulssi täytetty, palaan lukemaan muiden vastauksia ;-) T: adhd, 20 vuotta parsuhteessa saman ihmisen kanssa
No huh huh! Minun äidilläni on ADD, enkä ole ikinä toiminut terapeuttina. Päin vastoin!
Mulla oli hauska lapsuus: äiti oli kotona, luova ja leikkisä. Ei minua häirinnyt raha-asiat tai sotku. En edes tiennyt mistään vaikeuksista. Hyvin hoiti mut ja naapuruston lapset. Äiti on rakkain maailmassa ja auttanut mua aina kaikessa.
Monet ADHD-diagnoosin saaneet aikuiset toimivat opettajina tai nuoriso-ohjaajina. Miksiköhän? Viihtyvät lasten kanssa ja ovat rentoja kasvattajia.
Vierailija kirjoitti:
No huh huh! Minun äidilläni on ADD, enkä ole ikinä toiminut terapeuttina. Päin vastoin!
Mulla oli hauska lapsuus: äiti oli kotona, luova ja leikkisä. Ei minua häirinnyt raha-asiat tai sotku. En edes tiennyt mistään vaikeuksista. Hyvin hoiti mut ja naapuruston lapset. Äiti on rakkain maailmassa ja auttanut mua aina kaikessa.
Ihana, että sinulla on ollut näin. Minun äitini oli erittäin äkkipikainen ja kova huutamaan. Aina kaikki hukassa, tavarat sikin sokin, myöhässä joka paikasta jne. Itsekeskeinen myös, mutta se ei ollut varmaan adhd:stä johtuvaa. Lapsethan sitten olivat "roskakorina" sille turhautumiselle ja raivolle, kun niin monet asiat menivät pieleen.
Miksi alapeukut? Ei adhd ole mikään ylimaallinen selitys, jonka taakse piiloutua ja selitellä huonoja puolia. Ei se ole luonteenpiirre tai moraalikäsitys, se on vain häiriö keskittymisessä ja taipumus tiettyihin asioihin.