Eikö ylioppilaan äiti enää hanki/käytä lyyra-korua lakkiaisissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne lyyrankantaja-äidit ovat jo lykkämässä koiranputkea! Nykyäideillä on itselläänkin yo-lakki, jota eivät juuri käytä, korkeintaan vappuna.

Pah! Minun äidillä on yo-lakki, mutta oikein hyvin kelpasi minun ostamani lyyrakin mekon rintapieleen. Äiti jopa liikuttui siitä, kun noudatin vanhaa perinnettä ja hankin lyyran. Hän luuli, etten tekisi niin. Osa äideistä on edelleen sen verran fiksuja, että ymmärtävät traditioiden merkityksen. 

Perinteitä voi arvostaa vaikkei jokaista haluaisikaan itse noudattaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuinkahan moni tällä palstalla tietää, mikä se on?

Siis mitä tarkoittaa sana lyyra.

Täällä tiedetään vain sanat vihervasemmisto, persut, ja Sanna Marin.

Nuo sanat täällä hallitaan erinomaisen hyvin.

Yo-lakeissahan on Helsingin yliopiston lyyra valmiina, mutta tilalle voi vaihtaa oman opinahjon kokardin. Harmi kun oma kokardini ei ole kullattu, niin se näyttää nuhjuiselta lyyralakkien rinnalla.

Kävin kolmissa ylioppilasjuhlissa Espoossa ja kaikilla näiden uusien ylioppilaiden äideillä oli lyyrat!

Toivottavasti oma lapseni ei hanki. Hän on kaikista sukulinjoista kolmannen polven ylioppilas ja joistakin haaroista vielä pidemmässäkin ketjussa.

Mieheni mummo sen sijaan pitää ylpeänä kaikissa juhlissa lyyrariviä, kun osasta hänen lapsiaan tuli suvun ensimmäisiä ylioppilaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinkahan moni tällä palstalla tietää, mikä se on?

Siis mitä tarkoittaa sana lyyra.

Täällä tiedetään vain sanat vihervasemmisto, persut, ja Sanna Marin.

Nuo sanat täällä hallitaan erinomaisen hyvin.

Yo-lakeissahan on Helsingin yliopiston lyyra valmiina, mutta tilalle voi vaihtaa oman opinahjon kokardin. Harmi kun oma kokardini ei ole kullattu, niin se näyttää nuhjuiselta lyyralakkien rinnalla.

Kuvottavaa hienoperse tekstiä.

Onpahan kommentteja.

Tuolla se, kultainen lyyra, odottaa vaatehuoneen hyllyllä yo-lakin säilytysrasian muassa, omassa pienessä tummansinisessä pussukassaan.

Poika kirjoittaa nyt syksyllä ja halusi sen minulle😍.

Joku sanoi, että teinihän siinä työn tekee, mutta perinnetieto sanoo, että se on kiitos ylioppilaan äidille kaikesta opiskeluun liittyvästä tuesta ym.

Ja allekirjoitan sen täysin, olen ollut tukena ja kiinnostunut ja mahdollistanut tämän 3,5v myös taloudellisesti huolettomaksi ajaksi hänen keskittyä opiskeluihinsa ja materiaalien hankkimiseen.

Oma äitini piti lyyraa ylpeänä siskoni lakkiaisissa, joten ilman muuta oletin, että äitini haluaa sellaisen myös minulta. Mutta minun lakkiaisissani hän kieltäytyi käyttämästä niitä koruja. Hän oli jo lukioaikanani tehnyt selväksi, ettei hyväksy sitä, että menin lukioon. Tästä päättelen, että lyyrasta kieltäytyminen minun juhlissani oli kannanotto tähän asiaan.

Tästä jäi siinä määrin "traumaattinen" suhde ko. koruun, etten halunnut sellaista itselleni. Pidän lyyrattomuuttani kannanottona siihen, että omat lapseni ovat saaneet ja saavat ihan itse valita, mitä opiskelevat.

Tuota mielestäni on silloin, kun sukuun saadaan ensimmäinen ylioppilas, ei niinkään akatermisissa suvuissa. En hankkinut 80-luvun lopussa äidilleni eikä hankkinut kukaan ystävistäkään, olimme kaikki akateemisista kodeista.

Muutama puolituttu osti äidilleen, olivat juuri näitä " perheen ensimmäinen ylioppilas" ja ne äidit myös oikeasti käytti niitä.

Omat lapseni eivät ole ostaneet enkä olisi lyyraa halunnut.

Pääsin ylioppilaaksi 2008 ja lopulta en hankkinut lyyraa äidille, mutta asiasta tuli melkoinen soppa. Ensinnäkin ainoa paikka jossa kuulin tällaisen perinteen olemassaolosta oli kotona, koulussa ei koskaan asiasta puhuttu, ja kotonakin isälle perinne oli vieras. Koin jotenkin kummallisena ajatuksen että äitiä erityisesti kiitettäisiin ylioppilaaksi pääsyn tukemisesta, kun meillä tilanne oli se että isä oli osallistunut lukioaikana mun kouluasioihin paljon enemmän ja auttanut esim. pitkän matikan ja fysiikan kanssa, joita äiti ei olisi edes osannut. Tuntui että perinne vaatii huomioimaan vain äitiä, riippumatta siitä kuka oikeasti on tukenut. Äiti tietysti tästä loukkaantui ja oli sitä mieltä että ei mitään lyyraa tarvitse sitten. Toki kun asiasta puhuttiin niin tajusin että onhan äitikin laajemmin ajatellen tehnyt paljon mun koulumenestyksen eteen, alkaen siitä että on lukenut mulle kun olin pieni. Mutta edelleen sisäinen feministini kyllä protestoi tällaista sukupuolierottelua. Joko kiitetään molempia vanhempia yleisesti kasvatuksesta ja asioiden mahdollistamisesta, tai jos valitaan toinen jota kiitetään, niin jollain muulla perusteella kuin sukupuolen mukaan!

Vierailija kirjoitti:

Ne lyyrankantaja-äidit ovat jo lykkämässä koiranputkea! Nykyäideillä on itselläänkin yo-lakki, jota eivät juuri käytä, korkeintaan vappuna.

Tämä. Oma neljäkymmentä luvun lopulla syntyneellä äidillä on yhteenjuotetut kultaiset lyyrat koruna. Oma oppikoulu jäi kesken kun oli kiire lisääntymään. Isä osti ne lyyrat ja teetti korun. Ennenwanhaan se oli semmounenäitienkunniamerkki.

Omista lapsista kolme on ylioppilaita eikä ole juolahtanut pieneen mieleenkään hankkia yhtään lyyraa itselle. Olen itse ylioppilas ja yliopistotutkinto löytyy.

Ei pysy. Jotain vikaa siinä kai.

Itse kuulin ekan kerran tästä lyyraperinteestä 90-luvulla ylioppilasjuhlan aamuna, kun alkoivat vanhemmat kysellä missä se hankkimani lyyra äidille viipyy. No isä sitten ajoi äkkiä keskustaan kultasepänliikkeeseen. 

Vanhanaikainen ja turha perinne. 

Minun lapseni kirjotti ylioppilaaksi viime keväänä ja eilen järjestettiin juhlat. Minulla ei ollut lyyraa. 90-luvulla kun minä kirjoitin niin äidilläni oli. Hän sanoi keväällä antavansa lyyransa minulle. Eilen kesken juhlien muistin, mutta ei jäänyt yhtään harmittamaan että unohtui. Lastani meillä eilen juhlittiin. Ei minua.

Vierailija kirjoitti:

Pääsin ylioppilaaksi 2008 ja lopulta en hankkinut lyyraa äidille, mutta asiasta tuli melkoinen soppa. Ensinnäkin ainoa paikka jossa kuulin tällaisen perinteen olemassaolosta oli kotona, koulussa ei koskaan asiasta puhuttu, ja kotonakin isälle perinne oli vieras. Koin jotenkin kummallisena ajatuksen että äitiä erityisesti kiitettäisiin ylioppilaaksi pääsyn tukemisesta, kun meillä tilanne oli se että isä oli osallistunut lukioaikana mun kouluasioihin paljon enemmän ja auttanut esim. pitkän matikan ja fysiikan kanssa, joita äiti ei olisi edes osannut. Tuntui että perinne vaatii huomioimaan vain äitiä, riippumatta siitä kuka oikeasti on tukenut. Äiti tietysti tästä loukkaantui ja oli sitä mieltä että ei mitään lyyraa tarvitse sitten. Toki kun asiasta puhuttiin niin tajusin että onhan äitikin laajemmin ajatellen tehnyt paljon mun koulumenestyksen eteen, alkaen siitä että on lukenut mulle kun olin pieni. Mutta edelleen sisäinen feministini kyllä protestoi tällaista sukupuolierottelua. Joko kiitetään molempia vanhempia yleisesti kasvatuksesta ja asioiden mahdollistamisesta, tai jos valitaan toinen jota kiitetään, niin jollain muulla perusteella kuin sukupuolen mukaan!

Minun äitini olisi ehkä loukkaantunut myös siitä, jos en olisi ostanut lyyraa, mutta näytti tuo loukkaantuvan siitäkin, kun ostin. Hän loukkaantui myös siitä, kun halusin pitää juhlat, ja laittaa valkoisen pöytäliinan tarjoilupöydälle. Sain sen kuitenkin laittaa, kun lupasin, että pesen sen sitten ihan itse.

t. vastaaja numero 27

Se kuului aikaan jolloin ylioppilastodistuksella vielä teki jotain.

Vierailija kirjoitti:

Se kuului aikaan jolloin ylioppilastodistuksella vielä teki jotain.

Tänäänhän sillä vasta tekeekin, jos pääsee suoraan sillä opiskelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vanhanaikainen ja turha perinne. 

Vanhanaikaiset perinteet eivät ole turhia vaan ihan hienoa että jotkin asiat säilyy. Perinteitä ei toki ole pakko noudattaa. Jos haluaa tätäkin perinnettä noudattaa olisi niitä ,joita asia koskee ,syytä informoida ajoissa eikä lakkiaisaamuna. Eilen tyttären lakitustilaisuudessa ehkä yhdellä äidillä viidestäkymmenestä oli lyyra rintapielessä.

Yhtä turha perinne tänäpäivänä kuin lyyra on ylioppilaslakki. Joskus kauan sitten molemmilla oli merkitystä, mutta miksi tänä päivänä joku lakki? Itse heitin lakkini menemään suursiivouksen yhteydessä vuosikymmeniä sitten.

Tulin ylioppilaaksi 1995, enpä ole ikinä ennen kuullutkaan moisesta perinteestä. Duunarisuku, mutta muitakin ylioppilaita kyllä kuin minä.