Miten päästä yli pakeista/torjumisesta?

Mullekin oli pakit kova paikka. Mutta vähitellen rakkaus muuttui kiukuksi ja sitten välinpitämättömyydeksi.

Some want some won't so what next.

Vierailija kirjoitti:

Mullekin oli pakit kova paikka. Mutta vähitellen rakkaus muuttui kiukuksi ja sitten välinpitämättömyydeksi.

Miten saisi edistettyä sitä tunteiden muutosta toisiksi?

Rakastuit siihen tunteeseen mikä sinulle hänen kanssa tuli?

Silloin et varsinaisesti rakastunut häneen.

Sain 10 vuotta sitten pakit mieheltä. Hän tykkäsi minusta. Minä tykkäsin hänestä. Kemiaa oli paljon.

Silti hän jätti. Lähti maailmalle.

Tiedän, että lyhyen romanssin aikana olin hänelle merkityksellinen. Jotenkin vaan tiedän, että hän vuosien jälkeen tykkää minusta edelleen.

En usko, että koskaan voin unohtaa häntä.

Nykyään kumpikin naimisissa omilla tahoillaan eri maissa.

En halua vähätellä kokemustasi ja tunteitasi, mutta tuntuu siltä että kompensoit tällä intensiivisellä pakkomielteellä jotain elämäsi toista osa-aluetta. On jopa mahdollista että olet alitajuisesti ihastunut saavuttamattomaan kohteeseen juuri siksi, että se on turvallisempi kuin normaali ja lopulta hyvin arkinen parisuhdearki ihan oikean, elävän ihmisen kanssa - ei "jumalattaren". Lähtisin purkamaan tätä kerää kysymällä mitkä tekijät elämässäsi mahdollisesti ovat muuten pielessä, miksi tarvitset tätä naista muuttaaksesi itseäsi parempaan suuntaan, mitä muita unelmia sinulla on elämässäsi, jne.

Mulla on vähän samanlainen tilanne. Pakeista on vuosi, mutta me ollaan kyllä kavereita, ei tosin mitenkään tiiviisti tekemisissä. Huomaankin valitettavasti olevani takertuva ja pelkään että etäännytään kavereina. Kun haluan olla edes kaveri. En ole päässyt miehestä yli. En ole hänelle sitä myöntänyt. Olin vain niin varma, että tässä se oikea nyt on ja muutkin sanoi että olisimme täydellinen pari. Mutta hän ei vain ole sillä tavalla kiinnostunut eikä voi asialle mitään. :(

Niin hyvin en häntä tunne, että olisi tullut huonoja puolia esiin. Mutta se siinä onkin, että juuri hänen kanssaan olisin valmis elämään niiden rasittavienkin piirteiden kanssa sitä tavallista tylsää arkea. Ollaan alusta asti tultu todella hyvin toimeen ja meillä on ollut hyviä keskusteluja. Juuri sellainen sielunkumppani-fiilis hänestä.

Ahdistaa kun en voi vain päättää, että en ajattele häntä enää. Niin kauan kuin hän on mielessä, en pääse eteenpäin tässä asiassa. Pelkään että en pysty ihastumaan enää koskaan keneenkään muuhun, varsinkaan näin voimakkaasti. Tuntuisi väärältä sitä mahdollista uutta ihmistäkin kohtaan edes lähteä tutustumaan siinä mielessä, kun ajattelen vain tätä toista.

Olen voinut todella huonosti tämän asian takia. Pelkään oikeasti tulevani hulluksi. Haluaisin päästä kyllä eteenpäin, kun näyttää siltä että hänen kanssaan ei toivoa ole. Lisäksi olen myös aika nuori ja ympärillä ikätoverit on alkanut jo mennä naimisiin. Minä olen ollut yksin melkein 8 vuotta. On vain niin vaikea kuvitella ketään muuta tilalle.

Kunpa joku mies tuntisi minustakin samoin kuin ap :(

N26