Lue keskustelun säännöt.
Millenniaalien burnout
23.08.2020 |
https://yle.fi/uutiset/3-11499486
Miksi tämä juttu herättää kommentoijissa eli suurissa ikäluokissa niin paljon peppukipua? Hyvä, että Eeva puhuu tästä ja tunnustaa itsekin olleensa luomassa tätä täydellisen pöhinän kulttuuria. Itse olen vasta 29 ja palanut myös 3 kertaa loppuun. Ekan kerran lukiossa, sitten yliopistossa ja lopuksi työelämässä. Koko elämä on ollut ikäluokalleni pelkkää suorittamista ja pelkoa tulevaisuudesta.
Opintojen aikana työssä käyminen ei edes sovi kaikille, se ei sopinut minullekaan. Sainhan minä sieltä verkostoja jotka avittivat sitten vakituisen työn saamiseen, mutta oliko se sen arvoista? Kun paloin loppuun siellä vakityössäkin: esimies vaati aivan älyttömiä, enkä uskaltanut kyseenalaistaa. Firman Whatsapp lauloi viikonloppuisin ja lomalla ja aina piti olla tavoitettavissa. Perjantain afterworkit olivat liki pakollisia ja työyhteisöä piti kutsua toiseksi perheeksi. Lopulta en jaksanut ja otin loparit, karenssista huolimatta. Nyt mietin miten tästä etenen ja säästöillä yritän selvitä.
Kommentit (564)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näinhän se. Kaikki on tehty "oikein" (lukion ainevalinnat, kirjoituksiin ja pääsykokeisiin panostaminen, alavalinnan kanssa tasapainottelu niin että järki ja into kohtaavat, opintoihin panostaminen samalla töissä käyden, terveydestä ja ulkonäöstä huolehtiminen, someaktiivisuus, tiedostaminen ja kestävien valintojen tekeminen jne jne) mutta sitä palkintoa ei koskaan tule, kestäviä parisuhteita ei muodostu, ura ei urkene, työpaikkaa ei löydy tai jos löytyy niin pätkää pätkää pätkää ja hirveä kiire surkea palkka ja vielä surleammat työolot. Lisäksi joka ainoa talouskriisi viimeisen 30 vuoden aikana on pätkinyt päin näköä nimenomaan milleniaaleja. Edelleen kärsitään 90-luvun laman vaikutuksista eikä meno ole helpottanut ollenkaan. Ensimmäinen sukupolvi joka ei koskaan tule saavuttamaan vanhempiensa elintasoa.
Mietin ensin, että huh onneksi omat vanhempani jättivät riman aika matalalle, pienipalkkaiset julkisen alan duunarit, mullahan on jo parempi palkka. Mutta sitten aloin miettiä tuota "elintasoa", ainiin hitto, heillähän on iso omakotitalo kehyskunnassa, ja mulla vuokrakämppä, en ees saa asuntolainaa :D
Syynä tuohon on se että sinun elämäntapasi on huikeasti kalliimpi kuin pienituloisilla vanhemmillasi on ollut ikinä. Jos eläisit yhtä vaatimattomasti kuin he sinun ikäisinäsi, niin sinullakin olisi jo kaikki mitä heilläkin ja paljon enemmänkin. Vanhempasi eivät ostaneet joka aamu työmatkalla metroasemalta lattea, iltapäivälehteä ja croissanttia vaan polkivat työhön fillarilla eväät salkussa pyöränsarvessa.
Ai että, tää klassinen "älä juo lattea pösilö"-kommentti. Ei mitenkään se, että kaikki hinnat ovat nousseet elämisestä ruokaan, mutta palkkakehitys on pysynyt käytännössä paikoillaan.
Esimerkiksi 2003 muistan, että litran jäätelöä sai Ingmannin brändiltä 0.85€. Nyt se sama paketti on 2-3€, riippuen otatko laktoosilla vai ilman.
Asuin kämppiksen kanssa. Meidän vuokra oli 420€ per nenä eli 840€/kk. Kämppiksen äiti oli asunut samassa asunnossa pitkään, kunnes muutti miesystävänsä luo ja me kavereina vuokrattiin asunto kimppakämpäksi. Kun äiti oli muuttanut samaiseen asuntoon 10 vuotta aiemmin, sen vuokra oli 450€/kk.
Omat milleniaanikaverit nimenomaan eivät ostele mitään latteja tai muuta vastaavaa, koska siihen ei ole varaa. Lidl ja punalaput on kovia sanoja. Leffat katsotaan ilmaiseksi netistä. Ulkona syömässä käydään 2-3 kertaa vuodessa. jne. jne.
Lattehömpöttäjät on yleensä rikkaista perheistä olevia teinejä tai parikymppisiä, joiden pappa betalar.
Opetetaanko peruskoulussa inflaatio-sanaa? Tietysti hinnat on nyt korkeampia kuin 10 vuotta sitten, koska inflaatio.
Inflaatio nostaa tosiaan hintoja, mutta palkat eivät nouse. Ja silti sähistään, että juo milleniaani vähemmän niitä latteja. Ööö millä rahalla? Se inflaatio on syönyt ne ylimääräiset rahat.
Höpsis, kyllä ne palkatkin nousee. Ei enää ole samat palkat kuin 10 vuotta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ärsyttää, että te ette osaa asettaa rajoja. Älä lähde after workille, älä pidä työkännykkää auki, älä ole viikonloppuisin tavoitettavissa.
t. genX
Tämä on totta. Se, ettei aseta rajoja, johtaa loppujen lopuksi huonompaan työtulokseen ja on merkki huonosta itsetunnosta. Aikoinaan syyllistyin siihen itsekin, kunnes tajusin sen olevan vain eräänlaista pätemistä, että on muka niin tärkeä, että pitää aina olla tavoitettavissa.
Tämäpä, mutta se kynnys asettaa ne rajat on korkea jos kaikki muut suostuu siihen. Jos on ainoa jota ei tavoiteta töiden jälkeen tai viikonloppuna, muut saattavat kokea sinut hankalaksi. Eikä kukaan halua olla se hankala työkaveri.
Täällä jotkut kieriskelevät erinomaisuudessaan kuinka vähemmälläkin pärjää. Sit selviää, että on kumppani joka maksaa puolet menoista. Miettikää hetki sitä sinkun tilannetta. Kauhea stressi ja huoli kun on pakko jaksaa eikä ole ketään jakamassa kuluja. Stressi lisää näköalattomuutta. Mieti siinä sitten uraliikkeitä ja downshiftaamista!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lueskelin Kolun jutun monta kertaa läpi ja en löytänyt juurikaan samaistuttavaa elämääni. Olen valmistunut korkeakoulusta 2013 ja ollut siitä lähtien vakityössä, jossa työpaikkani on erittäin varmalla pohjalla loppuelämäni ajan. Työni on mukavaa ja mielenkiintoista myös ajoittain stressaavaa. Erittäin palkitsevaa työtä. Kaikkea sopivassa määrin minulle . Työni ei seuraa kotiini koskaan mukaan mutta minulle maksetaan myös suhteellisen alhaista kuukausipalkkaa, n 2500€ kuussa. Naisvaltaiset alat. Itselläni tämä raha riittää erinomaisesti kaikkeen.
Olen asunut omistusasunnossa avomieheni kanssa v 2014 lähtien ja meillä on nyt 3-vuotias lapsi. Mieheni tienaa minua jonkun verran enemmän. Elämäni ei ole suorittamista, en koe erityisesti paineita somen kauniista kuvista tai oikein mistään.
Tykkään lapsestani ja nautin ulkona touhuilusta hänen sekä mieheni kanssa. Käyn lenkkeilemässä kun mieleni tekee ja rakastan sarjojen katselua ja herkuttelua. En tiedä miksi tätä tänne kirjoitan mutta kai halusin jakaa erilaisen tarinan.. Tykkään elämästäni, jonkun mielestä se on varmasti tylsää mutta olen oikeastaan todella onnellinen. Minulla on rahaa matkustaa, ostaa tarpeellisia tavaroita, käydä syömässä jne.
Olen 31-vuotias ja koen eläväni todella onnellista aikaa elämässäni.
Täällä samanlaista. Vakituinen työpaikka jossa teen 80% työaikaa, käteen jää palkasta ja tuista n. 2000e, säästöön jää joka kuukausi satasia. 2 lasta, omakotitalo, mies joka tienaa tuplasti enemmän. Olen mielestäni nätti ja urheilen koska pidän siitä, kokkaan terveellistä ruokaa ja vietän perheen kanssa aikaa.
Ei ole erityisiä paineita että pitäisi vielä saavuttaa jotain, mitä se voisi olla..? Elämä on rauhallista ja mukavaa, turvattua. Ikä 30v.Entä jos sitä hyvin tienaavaa miestä ei olisi?
No sitten ei varmaan olisi lapsiakaan? Vai tarkoitatko että hän kuolisi? Uskon että pärjättäisiin ihan hyvin silti, ehkä talo pitäisi vaihtaa pienempään. Vaikka tuskin sitten olisin kovin onnellinen ainakaan hetkeen jos hän kuolisi.
Olisiko enemmän paineita pysyä työelämässä, olla hyvä työntekijä, pelottaisiko työttömyys tai tulevaisuus enemmän, jos ei olisi sitä tienaavaa kumppania jakamassa arjen menot ja haasteet?
Kyllä tässä sen kuvan saa, että nuoren korkeakoulutetun pitäisi heti saada hyvä liksa ja työpaikan paras palli. Onhan se nyt hirveätä, kun mitättömät merkonomit käskyttävät ja kuorivat kermat päältä.
Kyllä se työ yleensä opitaan tekemällä eikä kukaan ole valmis ja kaikkitietävä suoraan koulun penkiltä. Nuorilla on turhan suuret luulot itsestään ihan vain sen takia, että ovat päntänneet muutaman vuoden.
Eikä se koulutus takaa sitä, että olisit sovelias siihen työhön. Jos pää ei kestä hommaa, niin rekry on mennyt pieleen. Oli minullakin työkaverina milleniaali, joka valitti kaiken aikaa ja stressasi aivan turhia asioita. Ihan samaa hommaa tehtiin ja tämän ulisijan takia minulle kertyi enemmän töitä, koska ei pystynyt kaikkeen työhönsä. Yksinkertaisesti ei riittänyt älliä tarpeeksi tähän työhön.
Nuorten mielestä viiskymppiset eivät tee mitään eivätkä osaa mitään. Koomassako luulette meidän olleen menneet vuosikymmenet? Kai tässä nyt jotain on opittukin ja näitä oppeja aktiivisesti käytetään koko ajan.
Homman saa näyttämään helpolta, kun sen osaa. Tosiasiassa takana on suunnitelmallisuutta, ennakointia, kokonaisuuksien yhdistämistä toisiinsa, varautumista ja asioiden kokonaisvaltaista tajuamista. Jos teen tämän nyt, niin vältetään tuo ja tuon tekeminen ja saadaan asiat pienemmällä hosumisella maaliin. Kai se kokemus nyt jotain opettaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 28v nainen. Olin ekan kerran burnoutin partaalla lukiossa, liikaa vaativia harrastuksia ja halusin tehdä myös koulun hyvin. Itkin eteisen lattialla kotiin tullessa eräänä iltana ja vanhempien avustuksella karsin osan menoista pois.
Toisen kerran olin burnoutin partaalla 2v maisteriksi valmistumisen jälkeen (valmistuin tavoiteajassa, töitä koko opiskeluajan opintojen ohessa, lisäksi vaativaa harrastustoimintaa). Sain vakituisen työn suoraan opintojen jälkeen ja tein kohtalaisesti ylitöitä. Aloin saada fyysisiä oireita töissä. Nukuin aivan liian vähän ja palautumista ei ollut nimeksikään. Kävin oma-aloitteisesti terapiassa jonka avulla opin tunnistamaan ajoissa liusumisen väärille raiteille.
Nyt olen onnellinen perheenäiti. Töissä panostan edelleen, mutta tasaan satunnaiset ylityöt heti enkä päästä niitä kertymään. Tienaan hyvin, meillä on omakotitalo ja mies tienaa myös mukavasti. Jotenkin elämä on lasten myötä tasoittunut ja on alkanut nähdä kauneuden maailmassa ilman fomoa. Oppinut nauttimaan hetkestä ja arjesta.
Vierailija kirjoitti:
Lueskelin Kolun jutun monta kertaa läpi ja en löytänyt juurikaan samaistuttavaa elämääni. Olen valmistunut korkeakoulusta 2013 ja ollut siitä lähtien vakityössä, jossa työpaikkani on erittäin varmalla pohjalla loppuelämäni ajan. Työni on mukavaa ja mielenkiintoista myös ajoittain stressaavaa. Erittäin palkitsevaa työtä. Kaikkea sopivassa määrin minulle . Työni ei seuraa kotiini koskaan mukaan mutta minulle maksetaan myös suhteellisen alhaista kuukausipalkkaa, n 2500€ kuussa. Naisvaltaiset alat. Itselläni tämä raha riittää erinomaisesti kaikkeen.
Olen asunut omistusasunnossa avomieheni kanssa v 2014 lähtien ja meillä on nyt 3-vuotias lapsi. Mieheni tienaa minua jonkun verran enemmän. Elämäni ei ole suorittamista, en koe erityisesti paineita somen kauniista kuvista tai oikein mistään.
Tykkään lapsestani ja nautin ulkona touhuilusta hänen sekä mieheni kanssa. Käyn lenkkeilemässä kun mieleni tekee ja rakastan sarjojen katselua ja herkuttelua. En tiedä miksi tätä tänne kirjoitan mutta kai halusin jakaa erilaisen tarinan.. Tykkään elämästäni, jonkun mielestä se on varmasti tylsää mutta olen oikeastaan todella onnellinen. Minulla on rahaa matkustaa, ostaa tarpeellisia tavaroita, käydä syömässä jne.
Olen 31-vuotias ja koen eläväni todella onnellista aikaa elämässäni.
Oon onnellinen sun puolestasi, suurimmalla osalla 80-90-lukujen taitteessa syntyneistä ei mene noin hyvin. Ei mene minullakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näinhän se. Kaikki on tehty "oikein" (lukion ainevalinnat, kirjoituksiin ja pääsykokeisiin panostaminen, alavalinnan kanssa tasapainottelu niin että järki ja into kohtaavat, opintoihin panostaminen samalla töissä käyden, terveydestä ja ulkonäöstä huolehtiminen, someaktiivisuus, tiedostaminen ja kestävien valintojen tekeminen jne jne) mutta sitä palkintoa ei koskaan tule, kestäviä parisuhteita ei muodostu, ura ei urkene, työpaikkaa ei löydy tai jos löytyy niin pätkää pätkää pätkää ja hirveä kiire surkea palkka ja vielä surleammat työolot. Lisäksi joka ainoa talouskriisi viimeisen 30 vuoden aikana on pätkinyt päin näköä nimenomaan milleniaaleja. Edelleen kärsitään 90-luvun laman vaikutuksista eikä meno ole helpottanut ollenkaan. Ensimmäinen sukupolvi joka ei koskaan tule saavuttamaan vanhempiensa elintasoa.
Mietin ensin, että huh onneksi omat vanhempani jättivät riman aika matalalle, pienipalkkaiset julkisen alan duunarit, mullahan on jo parempi palkka. Mutta sitten aloin miettiä tuota "elintasoa", ainiin hitto, heillähän on iso omakotitalo kehyskunnassa, ja mulla vuokrakämppä, en ees saa asuntolainaa :D
Syynä tuohon on se että sinun elämäntapasi on huikeasti kalliimpi kuin pienituloisilla vanhemmillasi on ollut ikinä. Jos eläisit yhtä vaatimattomasti kuin he sinun ikäisinäsi, niin sinullakin olisi jo kaikki mitä heilläkin ja paljon enemmänkin. Vanhempasi eivät ostaneet joka aamu työmatkalla metroasemalta lattea, iltapäivälehteä ja croissanttia vaan polkivat työhön fillarilla eväät salkussa pyöränsarvessa.
Ai että, tää klassinen "älä juo lattea pösilö"-kommentti. Ei mitenkään se, että kaikki hinnat ovat nousseet elämisestä ruokaan, mutta palkkakehitys on pysynyt käytännössä paikoillaan.
Esimerkiksi 2003 muistan, että litran jäätelöä sai Ingmannin brändiltä 0.85€. Nyt se sama paketti on 2-3€, riippuen otatko laktoosilla vai ilman.
Asuin kämppiksen kanssa. Meidän vuokra oli 420€ per nenä eli 840€/kk. Kämppiksen äiti oli asunut samassa asunnossa pitkään, kunnes muutti miesystävänsä luo ja me kavereina vuokrattiin asunto kimppakämpäksi. Kun äiti oli muuttanut samaiseen asuntoon 10 vuotta aiemmin, sen vuokra oli 450€/kk.
Omat milleniaanikaverit nimenomaan eivät ostele mitään latteja tai muuta vastaavaa, koska siihen ei ole varaa. Lidl ja punalaput on kovia sanoja. Leffat katsotaan ilmaiseksi netistä. Ulkona syömässä käydään 2-3 kertaa vuodessa. jne. jne.
Lattehömpöttäjät on yleensä rikkaista perheistä olevia teinejä tai parikymppisiä, joiden pappa betalar.
Opetetaanko peruskoulussa inflaatio-sanaa? Tietysti hinnat on nyt korkeampia kuin 10 vuotta sitten, koska inflaatio.
Inflaatio nostaa tosiaan hintoja, mutta palkat eivät nouse. Ja silti sähistään, että juo milleniaani vähemmän niitä latteja. Ööö millä rahalla? Se inflaatio on syönyt ne ylimääräiset rahat.
Höpsis, kyllä ne palkatkin nousee. Ei enää ole samat palkat kuin 10 vuotta sitten.
Jaa, kyllä minulla vaan on.
Tai ei, palkka nousi 50 senttiä viime vuonna. Ehkä jos paahdan seuraavatkin 5 vuotta, se nousee taas 50 senttiä.
Jos palkat nousisivat inflaation mukana tarpeeksi, ei tarvitsisi keskustella työnantajien haluttomuudesta maksaa kunnollista palkkaa, monien palkka-alojen pienuudesta tai siitä, että palkat ovat niin kätyiset, että sosiaalituet menevät samalle rimalle niiden kanssa.
Palkka 1800€/kk käteen oli vielä 2000-luvulla vähän eri asia kuin nyt. Vaikka tuolla tuo jäätelökommentti, oliko se 85 senttiä? Sulla on 10e rahaa. 2000-luvulla saat sillä 10 litraa jäätelöä ja jää ylikin vielä tuhlattavaa. Nyt saat sitä samaa jäätelöä 4 litraa, jos hinta on 2,50 euroa. Ja nimenomaan samaa jäätelöä.
Postimerkit olivat jossain vaiheessa 75 senttiä. Oiskohan ollut 10 vuotta sitten. Nyt se taitaa olla jo 1.70 euroa. Missä vaiheessa palkat olisivat nousseet niin paljon, että voisi ostella postimerkkejä yhtä paljon kuin aiemmin?
Miten tuo sähkönsiirto? Bensa? Vuokrat ja asuminen? Ruoka ylipäätään?
Mietin näitä paljon, koska asun yksin lapsettomana ja minulla ei ole turvaverkkoja. Sillä mennään, mitä käteen saadaan ja sillä myös on pärjättävä.
N38
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Liittykää hyvät ihmiset ammattiliitoon! Tavallaan jokainen liittoon kuulumaton heikentää muiden työoloja. Ja ei liitotkaan toki täydellisiä ole, mutta parempi kun ei mitään ja liittoon kuuluessa asioihin voi myös vaikuttaa liiton sisällä.
Ja voisiko liitot jotenkin markkinoida nuorille, miksi siihen liittoon kannattaa kuulua ja mitä liitot ovat saaneet aikaan työelämän historiassa.
Liitot ei kyllä aja ollenkaan työntekijöiden asioita. Tehy ei ainakaan aja ollenkaan. Meillä hirveät henkilöstöongelmat, työvuoroja muutetaan kysymättä, annetaan varoituksia jos ei pompita pillin tahtiin, viikon pätkäsopimuksia ja Tehyn vastaus on "työnantajallakin on vaikeaa ja että voi voi".
Liitot toimi silloin 60-80-luvulla. Sen jälkeen eivät ole ajaneet työntekijöiden asiaa - ainakaan naisvaltaisilla aloilla.
Vierailija kirjoitti:
Työmyyrä kirjoitti:
Kertokaahan, mikä nykyisestä opiskelija- ja työelämästä tekee verrattuna takavuosiin? 80-luvulla oli vielä paljon aputöitä, eikä työtahti aina ollut kovin kummoinen. 90-luvun lama kuitenkin vei monet helpot konttorihommat. Eihän työ raksalla tai kaupan kassalla ole kummoisesti muuttunut 40 vuodessa.
Minä luulen, että vika on nuorten odotuksissa. Nyt työhön asetetaan paljon enemmän toiveita. Pitäisi olla mukavaa, hyvä palkka ja arvostusta. Ihan kuin sellaista olisi ennenkään ollut.
Voihan helvetti, ihan jo INTERNET ja se että sähköposti laulaa, noin nyt ihan ensimmäisenä. Lisäksi ei vakivirkoja suoraan koulusta kenellekään ja ei mitään mahdollisuuksia edetä uralla ilman korkakoulututkintoa. Voin toki jatkaakin, mutta siis huutonauran ja melkein itken kun luen sinun vertauskuviasi 80-luvun työelämään jossa ei ole ollut edes internettiä!
INTERNET! :D Miten ihmeessä se sinun töitäsi vaikeuttaa??? Milleniaalit ei näköjään ymmärrä, miten netti ja jopa sähköposti helpottaa elämää - ja myös töitä - kun kaikki mahdollinen tieto on parin painalluksen päässä. Vakiviroista suoraan koulusta ei juuri kukaan 80-luvun jälkeen työelämään siirtynyt tiedä mitään, silloin oli lama.
Koetapa pikku hetki ajatella, miten selviäisit nykyisistä töistäsi ilman nettiä, sähköpostia, kännykkää tai tietokonetta? Kaivat kirjoituskoneen ja pöytäpuhelimen kaapista, ja alat ottaa yhteyttä sidosryhmiisi ja hoitaa töitäsi. Paria kuvaa pitäisi vähän muokata - ainiin, nehän on negatiivista kehitetty, mutta homma pitää silti hoitaa. sitten taitat julkaisun ja toimitat sen painoon. (Tai mitä pirua sitten teetkin, mieti päiväsi ilman nykytekniikalla ja järjestelmiä. Helppoa, nopeaa ja kätevää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi epävarmuutta työmarkkinoilla luova asia ovat laskutuspalvelut. Koska tämä näennäisyrittäjyys on helppoa, niin työnantajat käyttävät sitä hyväkseen. Ei tarvi maksella mitään loma-, sairaus- ja vanhempainrahoja. Lisäksi moni kevytyrittäjä karsii kulut: ei maksa YEL-maksua kuin minimin, ei liity Yrittäjäkassaan, eikä Suomen Yrittäjiin tai Pro Sooloon, joista saa lakimiehen apua. Eli saa kyykyttää niin paljon kuin haluaa, ja maksaa jopa vielä surkeammin mitä minimipalkkatyöntekijälle.
Itse tein 2 vuotta töitä laskutuspalvelun kautta eräälle mainostoimistolle, kunnes romahdin tajutessani olevani kapitalistin orja. Karenssia tuli lopettaessani, mutta ihan oikean ratkaisun tein. Vaikka en ole työtä kahteen vuoteen saanut (ex-pomo pitää huolen mustamaalaamisestani), en kadu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näinhän se. Kaikki on tehty "oikein" (lukion ainevalinnat, kirjoituksiin ja pääsykokeisiin panostaminen, alavalinnan kanssa tasapainottelu niin että järki ja into kohtaavat, opintoihin panostaminen samalla töissä käyden, terveydestä ja ulkonäöstä huolehtiminen, someaktiivisuus, tiedostaminen ja kestävien valintojen tekeminen jne jne) mutta sitä palkintoa ei koskaan tule, kestäviä parisuhteita ei muodostu, ura ei urkene, työpaikkaa ei löydy tai jos löytyy niin pätkää pätkää pätkää ja hirveä kiire surkea palkka ja vielä surleammat työolot. Lisäksi joka ainoa talouskriisi viimeisen 30 vuoden aikana on pätkinyt päin näköä nimenomaan milleniaaleja. Edelleen kärsitään 90-luvun laman vaikutuksista eikä meno ole helpottanut ollenkaan. Ensimmäinen sukupolvi joka ei koskaan tule saavuttamaan vanhempiensa elintasoa.
Mietin ensin, että huh onneksi omat vanhempani jättivät riman aika matalalle, pienipalkkaiset julkisen alan duunarit, mullahan on jo parempi palkka. Mutta sitten aloin miettiä tuota "elintasoa", ainiin hitto, heillähän on iso omakotitalo kehyskunnassa, ja mulla vuokrakämppä, en ees saa asuntolainaa :D
Syynä tuohon on se että sinun elämäntapasi on huikeasti kalliimpi kuin pienituloisilla vanhemmillasi on ollut ikinä. Jos eläisit yhtä vaatimattomasti kuin he sinun ikäisinäsi, niin sinullakin olisi jo kaikki mitä heilläkin ja paljon enemmänkin. Vanhempasi eivät ostaneet joka aamu työmatkalla metroasemalta lattea, iltapäivälehteä ja croissanttia vaan polkivat työhön fillarilla eväät salkussa pyöränsarvessa.
Ai että, tää klassinen "älä juo lattea pösilö"-kommentti. Ei mitenkään se, että kaikki hinnat ovat nousseet elämisestä ruokaan, mutta palkkakehitys on pysynyt käytännössä paikoillaan.
Esimerkiksi 2003 muistan, että litran jäätelöä sai Ingmannin brändiltä 0.85€. Nyt se sama paketti on 2-3€, riippuen otatko laktoosilla vai ilman.
Asuin kämppiksen kanssa. Meidän vuokra oli 420€ per nenä eli 840€/kk. Kämppiksen äiti oli asunut samassa asunnossa pitkään, kunnes muutti miesystävänsä luo ja me kavereina vuokrattiin asunto kimppakämpäksi. Kun äiti oli muuttanut samaiseen asuntoon 10 vuotta aiemmin, sen vuokra oli 450€/kk.
Omat milleniaanikaverit nimenomaan eivät ostele mitään latteja tai muuta vastaavaa, koska siihen ei ole varaa. Lidl ja punalaput on kovia sanoja. Leffat katsotaan ilmaiseksi netistä. Ulkona syömässä käydään 2-3 kertaa vuodessa. jne. jne.
Lattehömpöttäjät on yleensä rikkaista perheistä olevia teinejä tai parikymppisiä, joiden pappa betalar.
Opetetaanko peruskoulussa inflaatio-sanaa? Tietysti hinnat on nyt korkeampia kuin 10 vuotta sitten, koska inflaatio.
Inflaatio nostaa tosiaan hintoja, mutta palkat eivät nouse. Ja silti sähistään, että juo milleniaani vähemmän niitä latteja. Ööö millä rahalla? Se inflaatio on syönyt ne ylimääräiset rahat.
Juuri tuossa vanhempien kanssa katseltiin asuntoja. He ostivat kalliosta hyväkuntoisen kolmion -90 hintaan 600 000mk, silloin ihmisten keskipalkka oli 12 000mk.
Nyt vastaava asunto maksaa Kalliossa 700 000€(!!!) Ja keskipalkka on 3200€.
Eli markkojen tilalle tullut eurot ja 15-20% lisää ja palkat on neljäsosan siitä mitä silloin.
Jeppistä jee:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työmyyrä kirjoitti:
Kertokaahan, mikä nykyisestä opiskelija- ja työelämästä tekee verrattuna takavuosiin? 80-luvulla oli vielä paljon aputöitä, eikä työtahti aina ollut kovin kummoinen. 90-luvun lama kuitenkin vei monet helpot konttorihommat. Eihän työ raksalla tai kaupan kassalla ole kummoisesti muuttunut 40 vuodessa.
Minä luulen, että vika on nuorten odotuksissa. Nyt työhön asetetaan paljon enemmän toiveita. Pitäisi olla mukavaa, hyvä palkka ja arvostusta. Ihan kuin sellaista olisi ennenkään ollut.
Voihan helvetti, ihan jo INTERNET ja se että sähköposti laulaa, noin nyt ihan ensimmäisenä. Lisäksi ei vakivirkoja suoraan koulusta kenellekään ja ei mitään mahdollisuuksia edetä uralla ilman korkakoulututkintoa. Voin toki jatkaakin, mutta siis huutonauran ja melkein itken kun luen sinun vertauskuviasi 80-luvun työelämään jossa ei ole ollut edes internettiä!
INTERNET! :D Miten ihmeessä se sinun töitäsi vaikeuttaa??? Milleniaalit ei näköjään ymmärrä, miten netti ja jopa sähköposti helpottaa elämää - ja myös töitä - kun kaikki mahdollinen tieto on parin painalluksen päässä. Vakiviroista suoraan koulusta ei juuri kukaan 80-luvun jälkeen työelämään siirtynyt tiedä mitään, silloin oli lama.
Koetapa pikku hetki ajatella, miten selviäisit nykyisistä töistäsi ilman nettiä, sähköpostia, kännykkää tai tietokonetta? Kaivat kirjoituskoneen ja pöytäpuhelimen kaapista, ja alat ottaa yhteyttä sidosryhmiisi ja hoitaa töitäsi. Paria kuvaa pitäisi vähän muokata - ainiin, nehän on negatiivista kehitetty, mutta homma pitää silti hoitaa. sitten taitat julkaisun ja toimitat sen painoon. (Tai mitä pirua sitten teetkin, mieti päiväsi ilman nykytekniikalla ja järjestelmiä. Helppoa, nopeaa ja kätevää?
Miten tuo liittyy mihinkään? Nyt excelit seuraavat jokaista hukka-askeltasi ja kahvitauotkin leimataan. Nykyään tavallinen duunari joutuu tekemään jopa esimiestensä töitä, koska samallahan sekin sähköpostia ja nettiä käyttämällä hoituu. Yksi työntekijä tekee nykyään vähintään kahden työt, luultavasti useammankin.
Syy burnouteille on se, että milleniaalit tekevät asiat väärässä järjestyksessä.
Lapsia tulla tupsahtelee ennen opintoja, opintojen aikana ennen avioliittoa. Kuka nyt sellaista jaksaa? On aika ja paikka kaikelle ja perinteinen opinnot, parisuhde, työ, avioliitto, talo ja lapset voi kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta edesauttaa jaksamisen kanssa suunnattomasti.
Lisäksi niitä lapsia ei tarvi tehdä kahden vuoden ikäerolla. Ihan hullu ajatuskin. Eikä koko ajan tarvi olla menossa ja tekemässä miljoonaa eri asiaa. Kotona möllöttäminenkin on täysin ok.
Vierailija kirjoitti:
Syy burnouteille on se, että milleniaalit tekevät asiat väärässä järjestyksessä.
Lapsia tulla tupsahtelee ennen opintoja, opintojen aikana ennen avioliittoa. Kuka nyt sellaista jaksaa? On aika ja paikka kaikelle ja perinteinen opinnot, parisuhde, työ, avioliitto, talo ja lapset voi kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta edesauttaa jaksamisen kanssa suunnattomasti.
Lisäksi niitä lapsia ei tarvi tehdä kahden vuoden ikäerolla. Ihan hullu ajatuskin. Eikä koko ajan tarvi olla menossa ja tekemässä miljoonaa eri asiaa. Kotona möllöttäminenkin on täysin ok.
Ööh... Oletko kuullut, miten paljon syntyvyys on laskenut viimeisen 10 vuoden aikana? Ongelmana ei ole, että milleniaalit tekisivät lapsia väärässä järjestyksessä, vaan se, että he eivät tee niitä ollenkaan. Tähän taas löytyy pitkälti syy työelämän epävarmuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Olen tuota naista 10 vuotta vanhempi ja minusta nuo on ihan normaaleja asioita suurimalla osalla, en ymmärrä miksi nämä niin uhriutuvat, ihan samlla tavalla -90 luvun lamaa kärsittiin, paitsi pikkulapset ei edes sellaisista ymmärtäneet.
Kuulostat ihan minun viisikymppiseltä ystävältä. Oma elämä aivan retuperällä (pienet lapset, mies lähti 20 vuotta nuoremman matkaan, talous kuralla, ystävät kaikkoavat vähitellen ympäriltä), mutta kulissit on pitänyt pitää pystyssä (Audilla voi ihan hyvin hakea ruoka-apua). Ei ymmärrä, miten nuoret uupuvat niin helposti, miksi ihmiset ovat nykyään niin heikkoja. Pieni vilkaisu peiliin voisi helpottaa omaa elämääkin.
Vierailija kirjoitti:
Palkka 1800€/kk käteen oli vielä 2000-luvulla vähän eri asia kuin nyt. Vaikka tuolla tuo jäätelökommentti, oliko se 85 senttiä? Sulla on 10e rahaa. 2000-luvulla saat sillä 10 litraa jäätelöä ja jää ylikin vielä tuhlattavaa. Nyt saat sitä samaa jäätelöä 4 litraa, jos hinta on 2,50 euroa. Ja nimenomaan samaa jäätelöä.
Postimerkit olivat jossain vaiheessa 75 senttiä. Oiskohan ollut 10 vuotta sitten. Nyt se taitaa olla jo 1.70 euroa. Missä vaiheessa palkat olisivat nousseet niin paljon, että voisi ostella postimerkkejä yhtä paljon kuin aiemmin?
Miten tuo sähkönsiirto? Bensa? Vuokrat ja asuminen? Ruoka ylipäätään?
Mietin näitä paljon, koska asun yksin lapsettomana ja minulla ei ole turvaverkkoja. Sillä mennään, mitä käteen saadaan ja sillä myös on pärjättävä.
N38
Aloitin 2001 osa-aikatyöt Finnkinolla ja tuntiliksa oli silloin jotain 6,50 €. Miettikää. Mutta kyllä sillä opiskelija pärjäsi vielä silloin. Kantakaupungistakin sai yksityisiltä markkinoilta kivan yksiön alle 500 €/kk, leffaliput maksoivat päivänäytöksiin jotain 6-6,50 €, viikonloppuisin 10 €. Ehdin olla alalla kymmenisen vuotta ja sinä aikana palkkani nousi liiton korotusten ja parin palkankorotuksen jälkeen noin 10 €/h. Lisiä maksettiin yöllä ja sunnuntaisin 100 % ja lauantai-iltaisin 50 %. Kaikki pyhät menivät töissä, jotta sillä liksalla pärjäsi. Mutta työn mukavuus ja ilmaiset leffaliput kyllä vähän tasoittivat, meno oli alkujaan rentoa, mutta kun tuossa vuoden 2008 paikkeilla firmassa alkoi omistajat vaihtua sijoittajiin, jotka haluavat tuottoa, niin henkilöstökuluissa tietenkin alettiin säästää eli suorittavasta portaasta nipistettiin, ei esimiehistä. Yhä pienempi määrä väkeä teki saman työmäärän kuin isompi porukka ennen, ja syyksi laitettiin digitaalisuus ja nettilipunmyynti - työt muka kevenevät. Just just. Salissa oli kuitenkin se sama lössimäärä kuin ennen, jotka velloivat sitten sotkemassa aulat ja vessat, ja niitä sitten sai siivota ja paimentaa. Eivät asiakkaat digitalisoituneet. Samalla alkoi konsulttifirmojen palveluiden osto. Yhtäkkiä kiva, yksinkertainen työ muuttui superhypermegaelämyspalveluksi, jossa piti koko ajan olla antamassa asiakkaalle ekstraa ja tähtikokemuksia. Piti tervehtiä ovella eri tavalla, ottaa kaikki huomioon, vaikka kun 300 ihmistä rynnii saliin, niin ei niitä kiinnosta jotkut henkilökunnan superhypertervehdykset ja megapalveluasenteet. Ne haluaa vain kaikki paikoilleen ja leffan kankaalle.
Mä ymmärrän hyvin tän millenniaalien kokemuksen ja väsymisen. Työelämästä on vain tullut niin vinksahtanutta tänä aikana. Koko ajan pitäisi antaa jotain 110% itsestään työlle ja vain jotta osakkeenomistajat saavat enemmän käteen. Hyväksikäyttö ja huono johtaminen on lisääntynyt. Johtamistaidoksi mielletään kyykyttäminen ja käskyttäminen sekä kyttääminen. Direktio-oikeuden kautta yritetään oikeuttaa tiesmillaiset työntekijät polkemiset niin, että asetelma kääntyy päälaelleen: ei ole enää vapaa-aikaa, vaan työnantaja haluaa päättää siitäkin, ikään kuin olisit heidän orjansa 24/7.
Ja kun täällä verrataan 90-luvun lamaan, niin älkää viittikö. Aina on joku sukupolvi, joka voi keulia sitäkin enemmän, esim. sotavuodet ja sisällissodan aika, nälkävuodet, isoviha... Parempi olisi kuunnella toisia mikä heidän mielestään tässä ajassa mättää kuin ohittaa se muistelemalla jotain menneitä.
Olen syntynyt vuonna -92. Pärjäsin tosi hyvin koulussa, vaikka olen luonteeltani laiska. Mua yritettiin väkisin ohjata lukioon ja sitä kautta yliopistoon, ettei älykkyyteni valuisi hukkaan. Menin kuitenkin amikseen siitä huolimatta, että isäni suuttui minulle kun minäkään en tee elämälläni mitään. Valmistumisen jälkeen työskentelin useamman vuoden ruokakaupassa. Olin tyytyväinen elämääni, työ oli rentoa, palkka ok, vakkarisoppari ja joka vuosi oli lomaakin.
Sitten alkoi 25-vuotissyntymäpäivä lähestyä ja vanhempien ja miesystävän painostuksesta sainkin ajatuksen, että mun elämä valuu hukkaan "paskaduunissa" ja voisin tienata enemmän rahaa ja saada hienomman auton ja ulkomaan reissuja, jos saisin toisenlaisen työpaikan. Ja niin siinä kävi että hain erästä toimistopaikkaa ja sen sain. Helvetinmoinen virhe. Nyt takana on kolme vuotta jatkuvaa verkostoitumista, itsensä kehittämistä ja haastamista, työnantajan suuntaan joustamista, pelkoa lomautuksesta, muka vapaaehtoisia vapaa-ajan aktiviteetteja mielistelevien kollegoiden kanssa... Ikävöin kaupan alan hommia enkä tajua, miksi sain pakkomielteen "kasvaa aikuiseksi." Jos aikuisuus on sitä, että herätyskello soi kuudelta, lähdet töihin seitsemältä, painelet peräsuoli pitkällä työpäivän, pääset kotiin viiden tai kuuden korvalla, laitat terveellistä kotitekoista ruokaa, pidät kämpän siistinä, harrastat parisuhdeseksiä kolme kertaa viikossa (siitäkin tullut nautinnon sijaan pelkkä suoritus), koitat pitää itsesi kauniina ja nukkua jossain välissä kahdeksan tuntia, viikonloputkaan ei riitä palautumiseen (kaupan alalla työterveydessä multa joskus kysyttiin että palaudutko hyvin töistä vapaa-ajallani ja pidin sitä outona kysymyksenä), niin aikuisuus ei todellakaan ole sitä mitä halusin!
Kesäloma päättyy ensi viikolla ja siitä se rumba lähtee taas pyörimään. Tuntuu etten ole enää se sama ihminen kuin vielä vuonna 2017. En ole enää hauska tai nokkela, koen itseni ja elämäni tylsäksi ja harmaaksi. Miesystävä on kuiskutellut tahtovansa lapsia. Siihen olen kyllä topakasti sanonut että mitä ihmettä sä haluat, tappaa mut töiden alle vai? En tajua miten ihmiset jaksavat tällaista arkea lapsien lisäksi. Musta tuntuu että teen kuolemaa vaikka mun tarvitsee hoitaa vain itseäni.
Mitä sinua kiinnostaa?