Lue keskustelun säännöt.
Millenniaalien burnout
23.08.2020 |
https://yle.fi/uutiset/3-11499486
Miksi tämä juttu herättää kommentoijissa eli suurissa ikäluokissa niin paljon peppukipua? Hyvä, että Eeva puhuu tästä ja tunnustaa itsekin olleensa luomassa tätä täydellisen pöhinän kulttuuria. Itse olen vasta 29 ja palanut myös 3 kertaa loppuun. Ekan kerran lukiossa, sitten yliopistossa ja lopuksi työelämässä. Koko elämä on ollut ikäluokalleni pelkkää suorittamista ja pelkoa tulevaisuudesta.
Opintojen aikana työssä käyminen ei edes sovi kaikille, se ei sopinut minullekaan. Sainhan minä sieltä verkostoja jotka avittivat sitten vakituisen työn saamiseen, mutta oliko se sen arvoista? Kun paloin loppuun siellä vakityössäkin: esimies vaati aivan älyttömiä, enkä uskaltanut kyseenalaistaa. Firman Whatsapp lauloi viikonloppuisin ja lomalla ja aina piti olla tavoitettavissa. Perjantain afterworkit olivat liki pakollisia ja työyhteisöä piti kutsua toiseksi perheeksi. Lopulta en jaksanut ja otin loparit, karenssista huolimatta. Nyt mietin miten tästä etenen ja säästöillä yritän selvitä.
Kommentit (564)
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt vuonna -92. Pärjäsin tosi hyvin koulussa, vaikka olen luonteeltani laiska. Mua yritettiin väkisin ohjata lukioon ja sitä kautta yliopistoon, ettei älykkyyteni valuisi hukkaan. Menin kuitenkin amikseen siitä huolimatta, että isäni suuttui minulle kun minäkään en tee elämälläni mitään. Valmistumisen jälkeen työskentelin useamman vuoden ruokakaupassa. Olin tyytyväinen elämääni, työ oli rentoa, palkka ok, vakkarisoppari ja joka vuosi oli lomaakin.
Sitten alkoi 25-vuotissyntymäpäivä lähestyä ja vanhempien ja miesystävän painostuksesta sainkin ajatuksen, että mun elämä valuu hukkaan "paskaduunissa" ja voisin tienata enemmän rahaa ja saada hienomman auton ja ulkomaan reissuja, jos saisin toisenlaisen työpaikan. Ja niin siinä kävi että hain erästä toimistopaikkaa ja sen sain. Helvetinmoinen virhe. Nyt takana on kolme vuotta jatkuvaa verkostoitumista, itsensä kehittämistä ja haastamista, työnantajan suuntaan joustamista, pelkoa lomautuksesta, muka vapaaehtoisia vapaa-ajan aktiviteetteja mielistelevien kollegoiden kanssa... Ikävöin kaupan alan hommia enkä tajua, miksi sain pakkomielteen "kasvaa aikuiseksi." Jos aikuisuus on sitä, että herätyskello soi kuudelta, lähdet töihin seitsemältä, painelet peräsuoli pitkällä työpäivän, pääset kotiin viiden tai kuuden korvalla, laitat terveellistä kotitekoista ruokaa, pidät kämpän siistinä, harrastat parisuhdeseksiä kolme kertaa viikossa (siitäkin tullut nautinnon sijaan pelkkä suoritus), koitat pitää itsesi kauniina ja nukkua jossain välissä kahdeksan tuntia, viikonloputkaan ei riitä palautumiseen (kaupan alalla työterveydessä multa joskus kysyttiin että palaudutko hyvin töistä vapaa-ajallani ja pidin sitä outona kysymyksenä), niin aikuisuus ei todellakaan ole sitä mitä halusin!
Kesäloma päättyy ensi viikolla ja siitä se rumba lähtee taas pyörimään. Tuntuu etten ole enää se sama ihminen kuin vielä vuonna 2017. En ole enää hauska tai nokkela, koen itseni ja elämäni tylsäksi ja harmaaksi. Miesystävä on kuiskutellut tahtovansa lapsia. Siihen olen kyllä topakasti sanonut että mitä ihmettä sä haluat, tappaa mut töiden alle vai? En tajua miten ihmiset jaksavat tällaista arkea lapsien lisäksi. Musta tuntuu että teen kuolemaa vaikka mun tarvitsee hoitaa vain itseäni.
Sullahan on ilmeinen ratkaisu tuohon. Palaat niihin kaupan hommiin. Et välitä mitä muut ajattelevat siitä mitä elämässä pitäisi tehdä ja olla.
Oikeasti sitä painetta siitä miten kaikkea mahdollista pitäisi olla on aika paljon ihmisten päässä ja se säteilee sitten ympäristöönkin. Oma isäni on työnarkomaani, jolla ura on tosi tärkeää. Se ei oikein ymmärrä, vaikka minä en hyvästä koulutuksesta huolimatta ole kiinnostunut etenemään urallani, vaan ihan suoraan sanon että lyhyt työpäivä ja stressitön elämä ovat minulle prioriteeteissa korkealla. En saa mitään kiksejä ajatuksesta että olisin aina vain isompi päällikkö. Isää taitaa vähän harmittaa, kun ei voi oman uransa lisäksi keulia minun saavutuksillani.
Mutta joku täällä jo hyvin sanoi, että se on sitä aikuisuutta. Pitää ajatella että se olet sinä ja sinun elämäsi, ja sinun prioriteettisi, eikä imeä ulkopäin jokainen mahdollinen ajatus, tavoite tai haihatus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Syy burnouteille on se, että milleniaalit tekevät asiat väärässä järjestyksessä.
Lapsia tulla tupsahtelee ennen opintoja, opintojen aikana ennen avioliittoa. Kuka nyt sellaista jaksaa? On aika ja paikka kaikelle ja perinteinen opinnot, parisuhde, työ, avioliitto, talo ja lapset voi kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta edesauttaa jaksamisen kanssa suunnattomasti.
Lisäksi niitä lapsia ei tarvi tehdä kahden vuoden ikäerolla. Ihan hullu ajatuskin. Eikä koko ajan tarvi olla menossa ja tekemässä miljoonaa eri asiaa. Kotona möllöttäminenkin on täysin ok.
Tolla tavalla kaikkien tähtien asentojen pitää olla "oikein" koko ajan. Oon se joka kasvoi kaksiossa ja joka jäi siksi ilman normaalia teini-ikää, koska asunto oli pieni joka vaikutti ilmapiiriin sekä kiusattiin koulussa. Sellainen väsyy vuosikausiksi elämään juuri silloin kun ihminen on nuori ja pitäisi pelata elämänpeli mahdollisimman hyvin.
Tuossa mallissa ikävuodet 18-30 täytyy "pelata" opintojen suhteen oikein. Pitää valita oikea ala ja löytää töitä ympäristöstä jossa asunnot ovat kohtuuhintaisia. Pitää olla omanarvontuntoa tunnistaa tasapainoiset kumppaniehdokkaat, asia jota rikkinäisistä perheistä tulevilla ei ole tai sellaisilla joille on kehittynyt hyvin huono itsetunto.
Tässä kohtaa moni millenniaali on vaikeuksissa, koska voi tulla työttömyyden ja laman rikkomasta perheestä ja kyllä tähänkin sukupolveen iski vielä sodan traumat.
Jos nyt kuitenkin kaikki on mennyt tähän mennessä ok niin täytyy myös olla muita taitoja: sosiaalisia taitoja, taloustaitoja (taitoja joita myös opitaan yleensä lapsuudessa) ja ulkonäköä sekä tietyt omaksutut arvot. Liberaalille vasemmistofeministille joka viihtyy yksin kaupungissa on vaikeampaa kerryttää omaisuutta kuin konservatiiville joka haluaa hyvän peruselämän maaseudulla tai pienemmässä kaupungissa jossain laitamilla.
Pitäisi siis käydä heti opinnot jotka tuottavat vakaan uran ja riittävästi rahaa, löytää sopiva kumppani ja pysyä liitossa, olla hedelmällinen sopivaan aikaan ja olla onnellinen avioliitossa sekä molempien säilyttää työt jotta omaisuus kertyy. Ei pidä stressaantua ja riidellä etteivät lapset kärsi, ei pidä sairastua etteivät tulot putoa, ei pidä saada burnoutia, ei pidä antaa huonoa mallia, ei pidä haluta jotain "parempaa" tai lähteä nuoremman perään kun lapset ovat pieniä...
Josjosjosjos. Kaikki tämä siis jos asiat menevät lähes täydellisesti. Ennen kun palkkataso oli korkeampi suhteessa hankittavaan omaisuuteen eli asuntojen ja autojen hintoihin nuo pystyi maksamaan pois paljon nopeammin kahden ihmisen palkalla. Tuollaisessa vapaudessa on paljon pienempi koeerttinen paine. Se on myös silloin kun ura on varma nakki paljon pienemmällä yrittämisellä. Tai silloin kun työnsä saa tehdä rauhassa.
Nyt ihmiset kipuilevat noiden asioiden kanssa koko elämänsä. Siksi jotkut uhkapelaavat lisääntymisellä hankkimalla lapsia taloudelliseen turvattomuuteen ja toiset eivät hanki ikinä. Eikä koko pakettia haluta hankkia väärän ihmisen kanssa, koska sen tyypin naamaa on kestettävä seuraavat 20 vuotta jos lapsille haluaa ehjän perheen ja tulevaisuuden. Kuulostaako helpolta?
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta kysyn kuitenkin: mitä alaa te (korkeakoulutetut) loppuunpalaneet milleniaalit olette opiskelleet?
Vähän samat sanat: mitä ihmettä tää nyt on? Omalla teknispainotteisella alalla rekrytään sopivassa suhteessa nuoria työntekijöitä sisäänajettaviksi kun vanhemmat eläköityy. Sisäänotettavia on vähemmän kuin pois jääviä, siinä yhdessä ehditään kehittää prosesseja ja hyödyntää automaatiota paremmin.
Edustaako tämä loppuunpalajien sakki jotain sellaista alaa, jossa opintoja valitessa työtilanne vaikutti lupaavammalta kuin mihin kehitys sitten alaa vei? Jossa muutamat harvat pöhisijät menestyy ja muut karsiutuu?
Kyllä minäkin jouduin aikanaan oman sinänsä väljän alan puitteissa valitsemaan suunnan jolla oli joitain tulevaisuudennäkymiä, vaikka sellaisesta ei ollut tietoakaan opintoja aloittaessa. Välillä se tarkoittaa vähän tylsemmän työn hyväksymistä, sellaisen, jota ei pidetä niin hohdokkaana. Mutta joka kuitenkin on tarpeellista.
Sinänsä työelämä on koko ajan kehittynyt: työterveys, tasapuolisuus, mahdollisuus tuoda epäkohtia julki.
Te olette kuitenkin sukupolvi, joka saattaa elää 200-vuotiaaksi, ellei melkein ikuisesti. Minä kuolen pois.
M-50 kirjoitti:
Te olette kuitenkin sukupolvi, joka saattaa elää 200-vuotiaaksi, ellei melkein ikuisesti. Minä kuolen pois.
Ei olla, mistä kehittelit tuon päätelmän? Jos elettäisiin 200 vuotiaaksi, maapallo ei edes kestäisi sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eräs firma kaupungissani hakee graafista suunnittelijaa. Ei riitä että osaa alan ohjelmistot ja tehdä nättiä jälkeä, vaan pitää olla somestarakin ja osata videokuvaus- ja editointi + blogitekstien rustaaminen. Koodaustaidoista myös plussaa. Hakemukseen vaaditaan myös video, jossa täytyy kehua itseään englanniksi. Työpaikka pienessä kaupungissa ja kaikki kollegat suomalaisia.
Onneksi vaihdoin alaa. Mainostoimistoala on ehkä se pahin ala nykyään, tuskin missään muualla työnantaja vaatii tekemään asioita, joihin ei ole ammattitaitoa.
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt vuonna -92. Pärjäsin tosi hyvin koulussa, vaikka olen luonteeltani laiska. Mua yritettiin väkisin ohjata lukioon ja sitä kautta yliopistoon, ettei älykkyyteni valuisi hukkaan. Menin kuitenkin amikseen siitä huolimatta, että isäni suuttui minulle kun minäkään en tee elämälläni mitään. Valmistumisen jälkeen työskentelin useamman vuoden ruokakaupassa. Olin tyytyväinen elämääni, työ oli rentoa, palkka ok, vakkarisoppari ja joka vuosi oli lomaakin.
Sitten alkoi 25-vuotissyntymäpäivä lähestyä ja vanhempien ja miesystävän painostuksesta sainkin ajatuksen, että mun elämä valuu hukkaan "paskaduunissa" ja voisin tienata enemmän rahaa ja saada hienomman auton ja ulkomaan reissuja, jos saisin toisenlaisen työpaikan. Ja niin siinä kävi että hain erästä toimistopaikkaa ja sen sain. Helvetinmoinen virhe. Nyt takana on kolme vuotta jatkuvaa verkostoitumista, itsensä kehittämistä ja haastamista, työnantajan suuntaan joustamista, pelkoa lomautuksesta, muka vapaaehtoisia vapaa-ajan aktiviteetteja mielistelevien kollegoiden kanssa... Ikävöin kaupan alan hommia enkä tajua, miksi sain pakkomielteen "kasvaa aikuiseksi." Jos aikuisuus on sitä, että herätyskello soi kuudelta, lähdet töihin seitsemältä, painelet peräsuoli pitkällä työpäivän, pääset kotiin viiden tai kuuden korvalla, laitat terveellistä kotitekoista ruokaa, pidät kämpän siistinä, harrastat parisuhdeseksiä kolme kertaa viikossa (siitäkin tullut nautinnon sijaan pelkkä suoritus), koitat pitää itsesi kauniina ja nukkua jossain välissä kahdeksan tuntia, viikonloputkaan ei riitä palautumiseen (kaupan alalla työterveydessä multa joskus kysyttiin että palaudutko hyvin töistä vapaa-ajallani ja pidin sitä outona kysymyksenä), niin aikuisuus ei todellakaan ole sitä mitä halusin!
Kesäloma päättyy ensi viikolla ja siitä se rumba lähtee taas pyörimään. Tuntuu etten ole enää se sama ihminen kuin vielä vuonna 2017. En ole enää hauska tai nokkela, koen itseni ja elämäni tylsäksi ja harmaaksi. Miesystävä on kuiskutellut tahtovansa lapsia. Siihen olen kyllä topakasti sanonut että mitä ihmettä sä haluat, tappaa mut töiden alle vai? En tajua miten ihmiset jaksavat tällaista arkea lapsien lisäksi. Musta tuntuu että teen kuolemaa vaikka mun tarvitsee hoitaa vain itseäni.
Tätä milleniaalien märinää en kyllä ymmärrä.
Joo, aikuisen elämä on sitä että herää aamulla, herättää lapset, laittaa aamupalaa, katsoo että niillä on kaikki kamppeet, menee töihin, tekee päivän töitä, tulee kotiin, laittaa ruokaa, välipalaa, pakkaa treenikasseja, vie treeneihin, käy kaupassa, käy lenkillä, hakee lapset treeneistä, laittaa iltapalaa, laittaa ne nukkumaan, katsoo telkkaria tunnin, menee nukkumaan. Ja repeat x 5, kaksi päivää välissä että saa nukkua pidempään.
Mitä ihmettä te miltsut oiken elämältä odotitte? Eikö ollutkaan kultapölyistä instaelämää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt vuonna -92. Pärjäsin tosi hyvin koulussa, vaikka olen luonteeltani laiska. Mua yritettiin väkisin ohjata lukioon ja sitä kautta yliopistoon, ettei älykkyyteni valuisi hukkaan. Menin kuitenkin amikseen siitä huolimatta, että isäni suuttui minulle kun minäkään en tee elämälläni mitään. Valmistumisen jälkeen työskentelin useamman vuoden ruokakaupassa. Olin tyytyväinen elämääni, työ oli rentoa, palkka ok, vakkarisoppari ja joka vuosi oli lomaakin.
Sitten alkoi 25-vuotissyntymäpäivä lähestyä ja vanhempien ja miesystävän painostuksesta sainkin ajatuksen, että mun elämä valuu hukkaan "paskaduunissa" ja voisin tienata enemmän rahaa ja saada hienomman auton ja ulkomaan reissuja, jos saisin toisenlaisen työpaikan. Ja niin siinä kävi että hain erästä toimistopaikkaa ja sen sain. Helvetinmoinen virhe. Nyt takana on kolme vuotta jatkuvaa verkostoitumista, itsensä kehittämistä ja haastamista, työnantajan suuntaan joustamista, pelkoa lomautuksesta, muka vapaaehtoisia vapaa-ajan aktiviteetteja mielistelevien kollegoiden kanssa... Ikävöin kaupan alan hommia enkä tajua, miksi sain pakkomielteen "kasvaa aikuiseksi." Jos aikuisuus on sitä, että herätyskello soi kuudelta, lähdet töihin seitsemältä, painelet peräsuoli pitkällä työpäivän, pääset kotiin viiden tai kuuden korvalla, laitat terveellistä kotitekoista ruokaa, pidät kämpän siistinä, harrastat parisuhdeseksiä kolme kertaa viikossa (siitäkin tullut nautinnon sijaan pelkkä suoritus), koitat pitää itsesi kauniina ja nukkua jossain välissä kahdeksan tuntia, viikonloputkaan ei riitä palautumiseen (kaupan alalla työterveydessä multa joskus kysyttiin että palaudutko hyvin töistä vapaa-ajallani ja pidin sitä outona kysymyksenä), niin aikuisuus ei todellakaan ole sitä mitä halusin!
Kesäloma päättyy ensi viikolla ja siitä se rumba lähtee taas pyörimään. Tuntuu etten ole enää se sama ihminen kuin vielä vuonna 2017. En ole enää hauska tai nokkela, koen itseni ja elämäni tylsäksi ja harmaaksi. Miesystävä on kuiskutellut tahtovansa lapsia. Siihen olen kyllä topakasti sanonut että mitä ihmettä sä haluat, tappaa mut töiden alle vai? En tajua miten ihmiset jaksavat tällaista arkea lapsien lisäksi. Musta tuntuu että teen kuolemaa vaikka mun tarvitsee hoitaa vain itseäni.
Tätä milleniaalien märinää en kyllä ymmärrä.
Joo, aikuisen elämä on sitä että herää aamulla, herättää lapset, laittaa aamupalaa, katsoo että niillä on kaikki kamppeet, menee töihin, tekee päivän töitä, tulee kotiin, laittaa ruokaa, välipalaa, pakkaa treenikasseja, vie treeneihin, käy kaupassa, käy lenkillä, hakee lapset treeneistä, laittaa iltapalaa, laittaa ne nukkumaan, katsoo telkkaria tunnin, menee nukkumaan. Ja repeat x 5, kaksi päivää välissä että saa nukkua pidempään.
Mitä ihmettä te miltsut oiken elämältä odotitte? Eikö ollutkaan kultapölyistä instaelämää?
Ihan mielenkiinnosta, mutta mitä sinä siis saat irti toisten ongelmien vähättelystä? Kiinnostaa tietää, empaattisena ihmisenä kun en yhtään käsitä tällaista "mitä siellä märiset" -näkökulmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt vuonna -92. Pärjäsin tosi hyvin koulussa, vaikka olen luonteeltani laiska. Mua yritettiin väkisin ohjata lukioon ja sitä kautta yliopistoon, ettei älykkyyteni valuisi hukkaan. Menin kuitenkin amikseen siitä huolimatta, että isäni suuttui minulle kun minäkään en tee elämälläni mitään. Valmistumisen jälkeen työskentelin useamman vuoden ruokakaupassa. Olin tyytyväinen elämääni, työ oli rentoa, palkka ok, vakkarisoppari ja joka vuosi oli lomaakin.
Sitten alkoi 25-vuotissyntymäpäivä lähestyä ja vanhempien ja miesystävän painostuksesta sainkin ajatuksen, että mun elämä valuu hukkaan "paskaduunissa" ja voisin tienata enemmän rahaa ja saada hienomman auton ja ulkomaan reissuja, jos saisin toisenlaisen työpaikan. Ja niin siinä kävi että hain erästä toimistopaikkaa ja sen sain. Helvetinmoinen virhe. Nyt takana on kolme vuotta jatkuvaa verkostoitumista, itsensä kehittämistä ja haastamista, työnantajan suuntaan joustamista, pelkoa lomautuksesta, muka vapaaehtoisia vapaa-ajan aktiviteetteja mielistelevien kollegoiden kanssa... Ikävöin kaupan alan hommia enkä tajua, miksi sain pakkomielteen "kasvaa aikuiseksi." Jos aikuisuus on sitä, että herätyskello soi kuudelta, lähdet töihin seitsemältä, painelet peräsuoli pitkällä työpäivän, pääset kotiin viiden tai kuuden korvalla, laitat terveellistä kotitekoista ruokaa, pidät kämpän siistinä, harrastat parisuhdeseksiä kolme kertaa viikossa (siitäkin tullut nautinnon sijaan pelkkä suoritus), koitat pitää itsesi kauniina ja nukkua jossain välissä kahdeksan tuntia, viikonloputkaan ei riitä palautumiseen (kaupan alalla työterveydessä multa joskus kysyttiin että palaudutko hyvin töistä vapaa-ajallani ja pidin sitä outona kysymyksenä), niin aikuisuus ei todellakaan ole sitä mitä halusin!
Kesäloma päättyy ensi viikolla ja siitä se rumba lähtee taas pyörimään. Tuntuu etten ole enää se sama ihminen kuin vielä vuonna 2017. En ole enää hauska tai nokkela, koen itseni ja elämäni tylsäksi ja harmaaksi. Miesystävä on kuiskutellut tahtovansa lapsia. Siihen olen kyllä topakasti sanonut että mitä ihmettä sä haluat, tappaa mut töiden alle vai? En tajua miten ihmiset jaksavat tällaista arkea lapsien lisäksi. Musta tuntuu että teen kuolemaa vaikka mun tarvitsee hoitaa vain itseäni.
Tätä milleniaalien märinää en kyllä ymmärrä.
Joo, aikuisen elämä on sitä että herää aamulla, herättää lapset, laittaa aamupalaa, katsoo että niillä on kaikki kamppeet, menee töihin, tekee päivän töitä, tulee kotiin, laittaa ruokaa, välipalaa, pakkaa treenikasseja, vie treeneihin, käy kaupassa, käy lenkillä, hakee lapset treeneistä, laittaa iltapalaa, laittaa ne nukkumaan, katsoo telkkaria tunnin, menee nukkumaan. Ja repeat x 5, kaksi päivää välissä että saa nukkua pidempään.
Mitä ihmettä te miltsut oiken elämältä odotitte? Eikö ollutkaan kultapölyistä instaelämää?
Tämä siis lasten kanssa. Miten ilman lapsia voi muka olla niin väsynyt ja burn out? Jos ei ole muita velvollisuuksia kuin työ? Tämä on mystistä. Ehkäpä kannattaisi perustaa se perhe ja lopettaa oman navan kaivelu niin tulisi muuta mietittävää kuin verkostoituminen hyvien tyyppien kanssa, pöhinät ja että näyttääkö hyvälle. Kuulostaa niin lapselliselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä mikä olen, -88 syntynyt. Ammattikorkeakoulusta valmistunut aikoinaan, ollut kotona lasten kanssa ja nyt teen ONNELLISESTI keikkavuoroja. Otan vuoroja silloin vastaan, kun ne minulle sattuu sopimaan. Ei stressiä ainaisesta työvuorolistasta (tätä kokeilin lähes 5 vuotta, ei kiitos!). Nyt saan valita lähes mihin menen, milloin menen ja mihin vuoroon. Ehdottomasti suosittelen tätä kaikille!
T: SH sijainen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua, mutta kysyn kuitenkin: mitä alaa te (korkeakoulutetut) loppuunpalaneet milleniaalit olette opiskelleet?
Vähän samat sanat: mitä ihmettä tää nyt on? Omalla teknispainotteisella alalla rekrytään sopivassa suhteessa nuoria työntekijöitä sisäänajettaviksi kun vanhemmat eläköityy. Sisäänotettavia on vähemmän kuin pois jääviä, siinä yhdessä ehditään kehittää prosesseja ja hyödyntää automaatiota paremmin.
Edustaako tämä loppuunpalajien sakki jotain sellaista alaa, jossa opintoja valitessa työtilanne vaikutti lupaavammalta kuin mihin kehitys sitten alaa vei? Jossa muutamat harvat pöhisijät menestyy ja muut karsiutuu?
Kyllä minäkin jouduin aikanaan oman sinänsä väljän alan puitteissa valitsemaan suunnan jolla oli joitain tulevaisuudennäkymiä, vaikka sellaisesta ei ollut tietoakaan opintoja aloittaessa. Välillä se tarkoittaa vähän tylsemmän työn hyväksymistä, sellaisen, jota ei pidetä niin hohdokkaana. Mutta joka kuitenkin on tarpeellista.
Sinänsä työelämä on koko ajan kehittynyt: työterveys, tasapuolisuus, mahdollisuus tuoda epäkohtia julki.
No tekninen koulutus minullakin, mutta mainittakoon, että ei tite. Hyvin paljon vaihtelee ihan jo työpaikoittain, millainen on meininki. Että onnea nyt sitten vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Inflaatio nostaa tosiaan hintoja, mutta palkat eivät nouse. Ja silti sähistään, että juo milleniaani vähemmän niitä latteja. Ööö millä rahalla? Se inflaatio on syönyt ne ylimääräiset rahat.
Juuri tuossa vanhempien kanssa katseltiin asuntoja. He ostivat kalliosta hyväkuntoisen kolmion -90 hintaan 600 000mk, silloin ihmisten keskipalkka oli 12 000mk.
Nyt vastaava asunto maksaa Kalliossa 700 000€(!!!) Ja keskipalkka on 3200€.
Eli markkojen tilalle tullut eurot ja 15-20% lisää ja palkat on neljäsosan siitä mitä silloin.
Jeppistä jee:)
No ei varmaan ole keskipalkka ollut 12000 markkaa vuonna 1990! Itse sain tuon verran hyvässä duunissa IT-alalla vuonna 1999...
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuossa vanhempien kanssa katseltiin asuntoja. He ostivat kalliosta hyväkuntoisen kolmion -90 hintaan 600 000mk, silloin ihmisten keskipalkka oli 12 000mk.
Nyt vastaava asunto maksaa Kalliossa 700 000€(!!!) Ja keskipalkka on 3200€.
Eli markkojen tilalle tullut eurot ja 15-20% lisää ja palkat on neljäsosan siitä mitä silloin.
Jeppistä jee:)
No ei varmaan ole keskipalkka ollut 12000 markkaa vuonna 1990! Itse sain tuon verran hyvässä duunissa IT-alalla vuonna 1999...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä burnout, ku ei saa edes töitä??? Työttömänä mielenterveys sakkaa kyllä.
T. 35 v
(2v tupperin myyntiä, on ainoa Palkkatyö kokemus, ilmaistyö kokemusta löytyy.)
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mikä olen, -88 syntynyt. Ammattikorkeakoulusta valmistunut aikoinaan, ollut kotona lasten kanssa ja nyt teen ONNELLISESTI keikkavuoroja. Otan vuoroja silloin vastaan, kun ne minulle sattuu sopimaan. Ei stressiä ainaisesta työvuorolistasta (tätä kokeilin lähes 5 vuotta, ei kiitos!). Nyt saan valita lähes mihin menen, milloin menen ja mihin vuoroon. Ehdottomasti suosittelen tätä kaikille!
T: SH sijainen
Eli sulla on siellä puoliso joka maksaa laskut jos et itse saa palkkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuossa vanhempien kanssa katseltiin asuntoja. He ostivat kalliosta hyväkuntoisen kolmion -90 hintaan 600 000mk, silloin ihmisten keskipalkka oli 12 000mk.
Nyt vastaava asunto maksaa Kalliossa 700 000€(!!!) Ja keskipalkka on 3200€.
Eli markkojen tilalle tullut eurot ja 15-20% lisää ja palkat on neljäsosan siitä mitä silloin.
Jeppistä jee:)
No ei varmaan ole keskipalkka ollut 12000 markkaa vuonna 1990! Itse sain tuon verran hyvässä duunissa IT-alalla vuonna 1999...
Kyllä saattoi hyvinkin olla, koska sain kesätöissä 8500 markkaa vuonna 2000. Ei ollut mitenkään hyvä palkka.
Vierailija kirjoitti:
En vielä lukenut juttua, tai kenties olen lukenut jo...
Mutta luulen, että kaikki ei ymmärrä, että milleniaalit kokevat ihan wanhoja kunnon oikeita ongelmiakin. Ei elämä ole pelkkää tekokynnen katkeilua ja Instagramin kaatumista meilläkään... On työpaikkakiusaamista, kohtuuttomia pomoja, epäoikeudenmukaisia potkuja jne.
Nykyinen työpaikkakiusaaminen on työpaikkakiusaamista vain siksi että milleniaalien sietokynnys on päästetty alas. Nykyäänhän sellaiseksi lasketaan jo puhumattomuuskin. Mielestäni ei ole mitenkään epäoikeudenmukaista antaa potkuja jos tyttö tai poika ei pärjää työelämässä, roikkuu päivät somessa ja kyttää vain omia etujaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt vuonna -92. Pärjäsin tosi hyvin koulussa, vaikka olen luonteeltani laiska. Mua yritettiin väkisin ohjata lukioon ja sitä kautta yliopistoon, ettei älykkyyteni valuisi hukkaan. Menin kuitenkin amikseen siitä huolimatta, että isäni suuttui minulle kun minäkään en tee elämälläni mitään. Valmistumisen jälkeen työskentelin useamman vuoden ruokakaupassa. Olin tyytyväinen elämääni, työ oli rentoa, palkka ok, vakkarisoppari ja joka vuosi oli lomaakin.
Sitten alkoi 25-vuotissyntymäpäivä lähestyä ja vanhempien ja miesystävän painostuksesta sainkin ajatuksen, että mun elämä valuu hukkaan "paskaduunissa" ja voisin tienata enemmän rahaa ja saada hienomman auton ja ulkomaan reissuja, jos saisin toisenlaisen työpaikan. Ja niin siinä kävi että hain erästä toimistopaikkaa ja sen sain. Helvetinmoinen virhe. Nyt takana on kolme vuotta jatkuvaa verkostoitumista, itsensä kehittämistä ja haastamista, työnantajan suuntaan joustamista, pelkoa lomautuksesta, muka vapaaehtoisia vapaa-ajan aktiviteetteja mielistelevien kollegoiden kanssa... Ikävöin kaupan alan hommia enkä tajua, miksi sain pakkomielteen "kasvaa aikuiseksi." Jos aikuisuus on sitä, että herätyskello soi kuudelta, lähdet töihin seitsemältä, painelet peräsuoli pitkällä työpäivän, pääset kotiin viiden tai kuuden korvalla, laitat terveellistä kotitekoista ruokaa, pidät kämpän siistinä, harrastat parisuhdeseksiä kolme kertaa viikossa (siitäkin tullut nautinnon sijaan pelkkä suoritus), koitat pitää itsesi kauniina ja nukkua jossain välissä kahdeksan tuntia, viikonloputkaan ei riitä palautumiseen (kaupan alalla työterveydessä multa joskus kysyttiin että palaudutko hyvin töistä vapaa-ajallani ja pidin sitä outona kysymyksenä), niin aikuisuus ei todellakaan ole sitä mitä halusin!
Kesäloma päättyy ensi viikolla ja siitä se rumba lähtee taas pyörimään. Tuntuu etten ole enää se sama ihminen kuin vielä vuonna 2017. En ole enää hauska tai nokkela, koen itseni ja elämäni tylsäksi ja harmaaksi. Miesystävä on kuiskutellut tahtovansa lapsia. Siihen olen kyllä topakasti sanonut että mitä ihmettä sä haluat, tappaa mut töiden alle vai? En tajua miten ihmiset jaksavat tällaista arkea lapsien lisäksi. Musta tuntuu että teen kuolemaa vaikka mun tarvitsee hoitaa vain itseäni.
Tätä milleniaalien märinää en kyllä ymmärrä.
Joo, aikuisen elämä on sitä että herää aamulla, herättää lapset, laittaa aamupalaa, katsoo että niillä on kaikki kamppeet, menee töihin, tekee päivän töitä, tulee kotiin, laittaa ruokaa, välipalaa, pakkaa treenikasseja, vie treeneihin, käy kaupassa, käy lenkillä, hakee lapset treeneistä, laittaa iltapalaa, laittaa ne nukkumaan, katsoo telkkaria tunnin, menee nukkumaan. Ja repeat x 5, kaksi päivää välissä että saa nukkua pidempään.
Mitä ihmettä te miltsut oiken elämältä odotitte? Eikö ollutkaan kultapölyistä instaelämää?
Tämä siis lasten kanssa. Miten ilman lapsia voi muka olla niin väsynyt ja burn out? Jos ei ole muita velvollisuuksia kuin työ? Tämä on mystistä. Ehkäpä kannattaisi perustaa se perhe ja lopettaa oman navan kaivelu niin tulisi muuta mietittävää kuin verkostoituminen hyvien tyyppien kanssa, pöhinät ja että näyttääkö hyvälle. Kuulostaa niin lapselliselta.
Mun mielestä tuo koko narina kuulostaa lapselliselta. Nämä uniikit lumihiutaleet kärsivät alisuorittamisesta ja harhakuvitelmasta, että elämä on jotain juhlaa koko ajan.
Olen itse milleniaali, sieltä aikuisemmasta päästä, ja väitän että kaikki on omasta päästä ja asenteesta kiinni.
Nuorten pitää ymmärtää, että aikuisen elämä on töitä ja stressiä, jota pitää vaan sietää. Jos lukio jo tuntuu vaikealta ja stressaavalta, kannattaa ehkä siirtyä suorittavaan työhön. Miksi väkisin yrittää akateemiseksi, jos pää ei kestä edes lukiota?
Some on oma valinta, jokaikiseen viestiin vastaaminen on oma valinta, töistä irtisanoutuminen on oma valinta ja luovuttamista, sitä alisuorittamista, ja lapsellista koska ei ymmärretä ettei se pomo ole töissä siksi, että milleeniaanilla olisi kivaa.
Ja ihan vertailun vuoksi, isäni opiskeli 70-luvulla yliopistossa. Jo silloin porukka tappoi itseään koska ei jaksanut opintoja.
Nyt ei tapeta itseään, nyt vingutaan somessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri tuossa vanhempien kanssa katseltiin asuntoja. He ostivat kalliosta hyväkuntoisen kolmion -90 hintaan 600 000mk, silloin ihmisten keskipalkka oli 12 000mk.
Nyt vastaava asunto maksaa Kalliossa 700 000€(!!!) Ja keskipalkka on 3200€.
Eli markkojen tilalle tullut eurot ja 15-20% lisää ja palkat on neljäsosan siitä mitä silloin.
Jeppistä jee:)
No ei varmaan ole keskipalkka ollut 12000 markkaa vuonna 1990! Itse sain tuon verran hyvässä duunissa IT-alalla vuonna 1999...
Lainaus Hesarista vuodelta 1991:
Keskimääräinen kuukausipalkka oli viime vuoden loka-joulukuussa 8937 markkaa.
Eli vuonna 1990 keskimääräinen kuukausipalkka oli 8937 markkaa.
Tuolloin myös pankkilainan korko oli keskimäärin yli 10 %, nyt se on noin 1 %.
En lukenut koko ketjua, mutta kysyn kuitenkin: mitä alaa te (korkeakoulutetut) loppuunpalaneet milleniaalit olette opiskelleet?