Millenniaalien burnout

Lueskelin Kolun jutun monta kertaa läpi ja en löytänyt juurikaan samaistuttavaa elämääni. Olen valmistunut korkeakoulusta 2013 ja ollut siitä lähtien vakityössä, jossa työpaikkani on erittäin varmalla pohjalla loppuelämäni ajan. Työni on mukavaa ja mielenkiintoista myös ajoittain stressaavaa. Erittäin palkitsevaa työtä. Kaikkea sopivassa määrin minulle . Työni ei seuraa kotiini koskaan mukaan mutta minulle maksetaan myös suhteellisen alhaista kuukausipalkkaa, n 2500€ kuussa. Naisvaltaiset alat. Itselläni tämä raha riittää erinomaisesti kaikkeen.

Olen asunut omistusasunnossa avomieheni kanssa v 2014 lähtien ja meillä on nyt 3-vuotias lapsi. Mieheni tienaa minua jonkun verran enemmän. Elämäni ei ole suorittamista, en koe erityisesti paineita somen kauniista kuvista tai oikein mistään.

Tykkään lapsestani ja nautin ulkona touhuilusta hänen sekä mieheni kanssa. Käyn lenkkeilemässä kun mieleni tekee ja rakastan sarjojen katselua ja herkuttelua. En tiedä miksi tätä tänne kirjoitan mutta kai halusin jakaa erilaisen tarinan.. Tykkään elämästäni, jonkun mielestä se on varmasti tylsää mutta olen oikeastaan todella onnellinen. Minulla on rahaa matkustaa, ostaa tarpeellisia tavaroita, käydä syömässä jne.

Olen 31-vuotias ja koen eläväni todella onnellista aikaa elämässäni.

Olen 28 vuotias nainen, tehnyt nuorena duunia kesät, käynyt koulut, lukion ja ammattikoulun, ollut ulkomailla työharjoittelussa. Sitä kunnon duunia en kuitenkaan koskaan saanut, kilpailu niin jäätävää että heti ekana putosin kyydistä kuinka kova pitää olla. Nyt olen ollut pätkäduuneissä vuosien varrella mutta muuten työttömänä. Olen luovien alojen taitaja ja suunnittelija mutta olen nöyrtynyt ja tehnyt muita surkeampia hommia kuten ollut esim myyjänä kaupassa ja se oli aika yllättävän raskas työ jossa en kumma kyllä menestynyt. Tiesivät että olen kokematon noissa hommissa ja kuukauden jälkeen potkivat ulos koska en oppinut tarpeeksi nopeasti, olin liian hidas, en päässyt yhtähyviin tuloksiin kuin muut. Minulle siitä usein puitiin ja sanottiin suoraan että olen "heikoin lenkki"!! Siis mitä? Noinko kovaa on jo perus myyjänduunit?? Ihan sairasta. No päätin sitten etten enään hae mihinkään töihin kun en kelpaa, olenhan monet kokeillut nuoresta asti. Ihan terve motivoitunut nainen olen.

Nyt Elän ihan mukavaa työttömän elämää, ekstra rahaa pimeästi, ei stressiä, ikinä ole voinut paremmin kuin nyt ihme kyllä, varmaankin juuri tuo stressi, paine ja yhteiskunnan odotukset, media jne.. Olen käynyt läpi masennukset ja mielenterveysongelmat ja puskenut itseäni kauheasti ja kehittynyt. Näköjään yhteiskunta ei sitä arvosta vaan paikallaan makoiluun innostetaan, otan tämän osan sitten vastaan, samapa tuo, hyvin mulla ainakin menee joten kaiketi tie on oikea. 

ps. työtön en tietenkään halua olla ikuisesti mutta se on nyt tällähetkellä mitä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tekee jotain randompaskaa työtä, niin mitä kunnianhimoa tai kehittymistä siinä oikeasti tarvitsee tehdä? Nykyään kaikkien pitäisi olla jotain koodausvelhoja ja asiakasrajapintaninjoja, vaikka oikeasti tekee jotain ihan perustoimistohommaa. Mä olen töissä taloushallinnossa eikä se kiinnosta mua pätkääkään. Teen töitä omassa tahdissa ja stressaamatta. Yritän toki saada kaiken valmiiksi ajallaan ja tilikauden vaihtuessa saatan tehdä vähän pidempää päivää, että saan kaiken tehtyä, mutta en todellakaan ota siitä mitään stressiä. Voin mennä jonnekin työnantajan tarjoamalle taloushallintokurssille, mutta en kyllä nää, että tästä mulle koskaan mikään loistokas ura tulisi.

Toki yritän näyttää ahkeralta töissä enkä räplää kännyä koko ajan.

Juuri tätä tarkoitin. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi kuinka paljon aiheutat kollegoillesi lisätyötä tuolla asenteella ”ei kiinnosta mua pätkääkään”. Jos olisit motivoituneempi, olisit helpompi työkaveri ja vähemmän työllistävä muille.

Tsot tsot. Et voi vetää tuollaisia johtopäätöksiä siitä, miten hyvin kritisoimasi ihminen työnsä tekee.

Älä projisoi.

Niin, minusta tuo taloushallintotyyppi saattaa olla jopa erinomainen hommassaan, koska pitää pään kylmänä ja keskittyy olennaiseen, ilman mitään ylimääräistä pöhinää. On ehkä itse vaatimaton.

Vai että kertoo opintojen pitkittyminen kaiken. Omalla kohdalla se kertoo lähinnä siitä, että opiskelukaveri alkoi vainota ja se loppui vasta lähestymiskiellolla. Valitettavasti siitä jäi traumoja ja aloin kärsiä paniikkikohtauksista. Samoihin aikoihin sisko sairastui vakavasti. Joo, ihan oma valintahan tämä oli. Tein graduni kyllä valmiiksi myöhemmin, mutta en vaan pystynyt siihen kaiken kuormituksen aikana. Varmaan mulla oli väärä asenne :p

Itsekkin sain ensimmäisen burnoutin puolitoistavuotta valmistumisesta. Koulunpenkiltä suoraan haastavaan erikoissairaanhoitoon töihin, joka oli kaukana omasta erikoistumisesta. Työn vaativuus kumminkin vei mennessään ja alkuhuumassa tein ihan liikaa ylitöitä ja suostuin välillä tekemään 7 päivän työviikkoa yhdellä vapaapäivällä. (Todella typerää, tiedän). Lisäksi meillä oli ja on edelleen todella ihana työporukka jossa kaikki auttavat toisiaan. Eihän tällöin pystynyt jättämään työkavereita pulaan jos henkilöstä oli liian vähän niin helposti tuli sanottua että voin jäädä tuplavuoroon.

No sitten tuli kesä ja kesäsijaiset ilman lääke/iv lupia ja pian huomasit olevasi se kokenein vuorossa vain vuoden kokemuksella. Pianhan siinä alkoi päässä tuntumaan kun piti vahtia muiden tekemisiä ja ohjata heitä, sekä vahtia myös omaa työtään kun varmuutta ei vielä ollut. Pianhan aloin itkemään työpäivän loputtua, nukkumaan huonosti ja saamaan paniikkikohtauksia varastossa kun en löytänyt heti jotain tavaraa varastossa. Kamelinselkä sitten katkesi yksi päivä kun äiti soitti kesken työpäivän ja sanoi puhelimeen ”hei kulta”, niin aloin itkemään ihan holtittomasti ja josta ei tullut loppua. Äiti käski mennä työterveyteen, josta sain samantien kk saikkua lepäämiseen.

Edelleen samassa työpaikassa ja työtä rakastan yhtälailla kuin ennenkin. Nyt kuitenkin osaan pitää paremmin huolta jaksamisestani ja sanoa ei lisätöille jos en oikeasti koe jaksavani.

Sh-26

Vierailija kirjoitti:

Lueskelin Kolun jutun monta kertaa läpi ja en löytänyt juurikaan samaistuttavaa elämääni. Olen valmistunut korkeakoulusta 2013 ja ollut siitä lähtien vakityössä, jossa työpaikkani on erittäin varmalla pohjalla loppuelämäni ajan. Työni on mukavaa ja mielenkiintoista myös ajoittain stressaavaa. Erittäin palkitsevaa työtä. Kaikkea sopivassa määrin minulle . Työni ei seuraa kotiini koskaan mukaan mutta minulle maksetaan myös suhteellisen alhaista kuukausipalkkaa, n 2500€ kuussa. Naisvaltaiset alat. Itselläni tämä raha riittää erinomaisesti kaikkeen.

Olen asunut omistusasunnossa avomieheni kanssa v 2014 lähtien ja meillä on nyt 3-vuotias lapsi. Mieheni tienaa minua jonkun verran enemmän. Elämäni ei ole suorittamista, en koe erityisesti paineita somen kauniista kuvista tai oikein mistään.

Tykkään lapsestani ja nautin ulkona touhuilusta hänen sekä mieheni kanssa. Käyn lenkkeilemässä kun mieleni tekee ja rakastan sarjojen katselua ja herkuttelua. En tiedä miksi tätä tänne kirjoitan mutta kai halusin jakaa erilaisen tarinan.. Tykkään elämästäni, jonkun mielestä se on varmasti tylsää mutta olen oikeastaan todella onnellinen. Minulla on rahaa matkustaa, ostaa tarpeellisia tavaroita, käydä syömässä jne.

Olen 31-vuotias ja koen eläväni todella onnellista aikaa elämässäni.

Täällä samanlaista. Vakituinen työpaikka jossa teen 80% työaikaa, käteen jää palkasta ja tuista n. 2000e, säästöön jää joka kuukausi satasia. 2 lasta, omakotitalo, mies joka tienaa tuplasti enemmän. Olen mielestäni nätti ja urheilen koska pidän siitä, kokkaan terveellistä ruokaa ja vietän perheen kanssa aikaa.

Ei ole erityisiä paineita että pitäisi vielä saavuttaa jotain, mitä se voisi olla..? Elämä on rauhallista ja mukavaa, turvattua. Ikä 30v.

Itselleni tuli burnout 27-vuotiaana. Olin liian tunnollinen, en vaan osannut sanoa ei ja kieltäytyä ylitöistä. Muut lähtivät kotiin, minä mietin eikö heitä huoleta firman maine ja tulevaisuus, jos emme hoida tehtäviämme luvatusti. Tein liian monta 60-80 tuntista työviikkoa vuorotyönä ilman vapaapäiviä, koska jonkunhan ne oli tehtävä tai asiakkaat eivät ole tyytyväisiä ja tehokkuusmittarit kärsivät. Nukuin 3 tuntia vuorokaudessa mihin kellonaikaan sattui, vain jotta työt tulee tehtyä. Lopulta sain rajuja fyysisiä oireita ja jouduin lääkäriin. Välittömästi pitkä sairasloma.

Ja parastahan tässä on se, että mitään kiitosta en saanut missään välissä joustavuudestani työnantajan suunnalta, vain vaatimuksia vaatimusten perään.

Työn ohellahan pitäisi myös samalla elää terveellisesti, näyttää hyvältä, olla hyvä äiti, olla hyvä vaimo, olla hyvä ystävä, olla hyvä sukulainen, olla hyvä naapuri, jne. Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tuota. Jokainen valinta pitäisi ajatella myös ekologiselta kannalta. Moni vaatimus tulee täysin ulkopuolisilta ihmisiltä. Tällä palstalla haukutaan ihmisiä jotka eivät ehdi lukea kirjoja, valitetaan jos jollakin on lenkkarit jalassa ulkona, valitetaan miksi joku söi proteiinipatukan lenkin jälkeen, kummastellaan miksi naapurilla on sälekaihtimet kiinni, ihmetellään miksi elokuussa pukeudutaan takkiin ja äitiyteen liittyviä odotuksia ja kummasteluja onkin sitten loputon määrä.

Osaisipa vain olla välittämättä mistään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lueskelin Kolun jutun monta kertaa läpi ja en löytänyt juurikaan samaistuttavaa elämääni. Olen valmistunut korkeakoulusta 2013 ja ollut siitä lähtien vakityössä, jossa työpaikkani on erittäin varmalla pohjalla loppuelämäni ajan. Työni on mukavaa ja mielenkiintoista myös ajoittain stressaavaa. Erittäin palkitsevaa työtä. Kaikkea sopivassa määrin minulle . Työni ei seuraa kotiini koskaan mukaan mutta minulle maksetaan myös suhteellisen alhaista kuukausipalkkaa, n 2500€ kuussa. Naisvaltaiset alat. Itselläni tämä raha riittää erinomaisesti kaikkeen.

Olen asunut omistusasunnossa avomieheni kanssa v 2014 lähtien ja meillä on nyt 3-vuotias lapsi. Mieheni tienaa minua jonkun verran enemmän. Elämäni ei ole suorittamista, en koe erityisesti paineita somen kauniista kuvista tai oikein mistään.

Tykkään lapsestani ja nautin ulkona touhuilusta hänen sekä mieheni kanssa. Käyn lenkkeilemässä kun mieleni tekee ja rakastan sarjojen katselua ja herkuttelua. En tiedä miksi tätä tänne kirjoitan mutta kai halusin jakaa erilaisen tarinan.. Tykkään elämästäni, jonkun mielestä se on varmasti tylsää mutta olen oikeastaan todella onnellinen. Minulla on rahaa matkustaa, ostaa tarpeellisia tavaroita, käydä syömässä jne.

Olen 31-vuotias ja koen eläväni todella onnellista aikaa elämässäni.

Täällä samanlaista. Vakituinen työpaikka jossa teen 80% työaikaa, käteen jää palkasta ja tuista n. 2000e, säästöön jää joka kuukausi satasia. 2 lasta, omakotitalo, mies joka tienaa tuplasti enemmän. Olen mielestäni nätti ja urheilen koska pidän siitä, kokkaan terveellistä ruokaa ja vietän perheen kanssa aikaa.

Ei ole erityisiä paineita että pitäisi vielä saavuttaa jotain, mitä se voisi olla..? Elämä on rauhallista ja mukavaa, turvattua. Ikä 30v.

Entä jos sitä hyvin tienaavaa miestä ei olisi?

Vierailija kirjoitti:

Hyvään tottonut sukupolvi kirjoitti:

Saatanan Tunarit kirjoitti:

Itse olen syntynyt 81 ja nähnyt aika laajan skaalan työpaikkoja ja eihän 2000-luvulta eteenpäin mikään eroa mistään alasta riippumatta hölmöläisten yritystoimintaa.

8e tuntipalkkoja ja työtaakka on vähintään 18e tuntipalkkalaisen hommaa. Halvalla lähtee vapaa-aikakin.

Muistan kun itse hengailin lapsuuden vanhempien työpaikalla ja sukulaisten myös.

Homma oli tupakointia ja keskikaljan kittaamista työn lomassa.

Palkat oli huippuja ihan tavan korjaamossakin. Tupakointia ja keskarin kittaamista. Naureskelua ja paskanjauhantaa. Ylitöistä sai tuplat.

Istuskelin ja olin eräänlainen maskotti. Kaikki duunarit rakasti minua.

Minä rakastin työelämää jo lapsena. Katselin että nämähän pitää täällä lystiä. Myöhemmin ajattelin että vitsi kun tämä koulu on niin mälsää, pääsispä töihin äkkiä.

Mieli muuttui sitten myöhemmin laman jälkeen kun oikeasti pääsin töihin.

Se porukka joka nyt toimii yritysten johtajina, ne on niitä jotka biletti työajalla 80-luvulla.

Ne odottaa meiltä ja nuoremmiltaan samaa ja kovempaa työtahtia ja omistautumista kuin omilta isovanhemmilta. Aika järkyttävää toimintaa.

Me maksetaan nyt heidän sikailunsa. Meidän pitäisi oikeastaan vaatia heitä maksumiehiksi siitä, että ovat vetäneet kaiken konkurssiin.

Buumerit tottui 80-luvun korkeisiin palkkoihin, niin riistävät sen palkan nyt nuoremmiltaan johtajina.

Heidän ei koskaan tarvinnut luopua saavutetuista eduista. Meidän muiden tehtävänä on kiristää vyötä, kun he päinvastoin ostavat isommat housut ja lisää autoja parkkipaikalle.

En taida vielä ihan virallisesti boomeri olla, mutta voin sanoa että on luovuttu eläkerahoista ja aika kovinkin.

mies52v

Miten niin "vielä". Olet X-sukupolven edustaja ja sellaisena pysyt. Niinpä tuo buumereille osoitettu kirjoitelma ei koske sinua.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No eiköhän tuo milleniaalin herkkyys ja "jaksamattomuus" liity ennenkaikkea siihen että nämä kasvatettiin ihmelapsiksi jo ihan pienestä. Silloin sai valtansa tämä ylenpalttinen kehumiskulttuuri jossa jokainen pottaan väkerretty pökälekin sai aikaan ihastuksen  huudahduksia ja mukulat kasvoivat kouluikään luullen olevansa ainutlaatuisia ihmelapsia. Sitten kun ei pärjättykään enää porukassa kun sosiaaliset taidot ulottuivat vain omaan napaan asti, näistä lapsista tehtiin "ertyislapsia" ja termi erityisherkkä valtasi kanavat ja palstat. Ja kun ei tavis geenit omaava lapsi ei enää pärjännytkään koulussa, silloin keksittiin läjä diagnooseja ADHD , Asperger ja autismit. Ei voida myöntää että kaikki ei vaan kaikessa pärjää. Ennen vanhaan nämälaitettiin apukouluun ja se oli ihan oikea termi, apukoulussa annettiin lisäapua. Osa sitten pääsi johonkin hanttihommiin tms mutta nyt kaikki syrjäytyvät jolleivat pääse suoraan it-johtajaksi. Pitäisi oppia elämän realiteet ja kasvattaa lapset jo pienestä siihen ettei kaikista vaan olepresidentiksi tai supermanniksi.

Ihan hyvä teoria sinällään, mutta näyttö on toista.

Se vaan näyttäisi sille että millet on kovempia ja tehokkaampia työntekijöitä kuin ennen heitä olleet ovat.

Heillä ei ole perheitä tai välttämättä edes kumppania. He uhraavat kaiken työelämälleen.

Tuskin edes veteraanit tekivät niin kovaa duunia kuin nuoret nykyään.

Jos homma olisi kuten sinä teorisoit, niin täällä ei firmat pyörisi 24h/7.

Vanhempana pitää todeta että ei minusta olisi nuorena ollut samaan mitä nuoret tekee nyt.

En olisi jaksanut. Minulla oli 80-luvulla treffejä ja työn jälkeistä elämää.

Nuorilla on pelkkää työelämää.

Ihmettelen tosiaan että miksi mielenterveysongelmia on niin vähän. Toki nykyään on niin hyviä lääkkeitä tarjolla että jaksavat painaa kovempaa kuin ihmiskunta on töitä koskaan painanut.

Taidat olla aika nuori kuitenkin? Ei kaiken uhraaminen työelämälle ole tervettä, tasapainoista, eikä johda hyvään lopputulokseen. Terve 8-8-8 tasapaino työn, vapaa-ajan ja nukkumisen välillä on todistettu parhaaksi.  Ei ihme, että tulee burn-outeja, jos nuoret oikeasti toimivat noin, minun kokemukseni mukaan eivät toimi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lueskelin Kolun jutun monta kertaa läpi ja en löytänyt juurikaan samaistuttavaa elämääni. Olen valmistunut korkeakoulusta 2013 ja ollut siitä lähtien vakityössä, jossa työpaikkani on erittäin varmalla pohjalla loppuelämäni ajan. Työni on mukavaa ja mielenkiintoista myös ajoittain stressaavaa. Erittäin palkitsevaa työtä. Kaikkea sopivassa määrin minulle . Työni ei seuraa kotiini koskaan mukaan mutta minulle maksetaan myös suhteellisen alhaista kuukausipalkkaa, n 2500€ kuussa. Naisvaltaiset alat. Itselläni tämä raha riittää erinomaisesti kaikkeen.

Olen asunut omistusasunnossa avomieheni kanssa v 2014 lähtien ja meillä on nyt 3-vuotias lapsi. Mieheni tienaa minua jonkun verran enemmän. Elämäni ei ole suorittamista, en koe erityisesti paineita somen kauniista kuvista tai oikein mistään.

Tykkään lapsestani ja nautin ulkona touhuilusta hänen sekä mieheni kanssa. Käyn lenkkeilemässä kun mieleni tekee ja rakastan sarjojen katselua ja herkuttelua. En tiedä miksi tätä tänne kirjoitan mutta kai halusin jakaa erilaisen tarinan.. Tykkään elämästäni, jonkun mielestä se on varmasti tylsää mutta olen oikeastaan todella onnellinen. Minulla on rahaa matkustaa, ostaa tarpeellisia tavaroita, käydä syömässä jne.

Olen 31-vuotias ja koen eläväni todella onnellista aikaa elämässäni.

Täällä samanlaista. Vakituinen työpaikka jossa teen 80% työaikaa, käteen jää palkasta ja tuista n. 2000e, säästöön jää joka kuukausi satasia. 2 lasta, omakotitalo, mies joka tienaa tuplasti enemmän. Olen mielestäni nätti ja urheilen koska pidän siitä, kokkaan terveellistä ruokaa ja vietän perheen kanssa aikaa.

Ei ole erityisiä paineita että pitäisi vielä saavuttaa jotain, mitä se voisi olla..? Elämä on rauhallista ja mukavaa, turvattua. Ikä 30v.

Entä jos sitä hyvin tienaavaa miestä ei olisi?

En tiedä kummalle kysymys oli vai oliko kysymys noin ikään yleisellä tasolla? Olen tuo ensimmäinen kirjoittaja ja ainakaan minun mieheni ei ole mitenkään erityisen hyvin tienaava, perus duunari siinä missä minäkin, ja maksamme kaiken tasan, asumisesta, hoitomaksuista yms lähtien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuossa ylen artikkelissakin yksi kommentoija osuu asian ytimeen, vaikka kommentti onkin ehkä vähän turhan kärjistävä:

”Jutun julmuus onkin siinä, että Kolu on osaltaan ollut mukana luomassa kuvastoa, jonka on myöhemmin havainnut haitalliseksi. Sitä mielikuvaa, ettei riitä että kaikki elämässä on ihanaa, vaan sen täytyisi olla sitä ihan itsestään, yrittämättä, vähän kuin vahingossa. Siitä kaikesta vain keveästi raportoidaan muille siinä sivussa, kun oma aika "oikeasti" käytetään tiedostavaan itsensä kehittämiseen. Omia saavutuksia (esim. juuri harrastusten saralla, joiden tulee olla kehittäviä, mitattavia ja edistyviä) yhtä aikaa nostetaan esille ja toisaalta vähätellään, sillä niiden eteen tehty työ painetaan piiloon. Tuli juostua maraton, remontoitua rintamamiestalo lattiasta kattoon, julkaistua lastenkirja - hups! Ja kaikki tämä sillä aikaa kun etenin urallani, kasvatin lapset, pidin parisuhteeni vireänä ja ihan vain keskityin olemaan onnellinen lueskellessani tietokirjallisuutta patiolla roseviinilasi kädessä!”

Minäkin olen joskus aikoinani katsonut Eevan somekuvia ja blogia ja kokenut huonommuudentunnetta, todellakin. Välillä ihan huomaamattakin. Ironista ajatella että kuvien ottaja ja postaaja Eeva siellä itse ei pääse itkultaan maasta ylös...

Somesta on tullut huono tapa, ajanviettoväline kun ei oikein tiedä mitä muuta tekisi, mutta siitä saattaa joskus jäädä todella paha maku suuhun. Sitä luulee ottavansa inspiraatiota mutta oikeasti ottaakin vain paineita, joskus enemmän joskus vähemmän. Kodista, työstä, ystävistä, kaikesta.

Asiaan liittyy toki muutakin, kuten työmarkkinoiden muutos ja bla bla. Mutta niitä ovatkin aiemmat vastaajat jo käsitelleet.

Tämä. Olen seurannut tuota Kolua. On muka oppivinaan virheistään, lopettaa blogia ja hetken päästä aloittaa uudestaan, yhtä feikkin vaikka yrittää muka burn outin tuomaa "syvyyttä" kauniisiin kuviinsa saada. Miksi hyvät älykkäät nuorehkot naiset yleensä seuraatte näitä ja muodostatte ne tavoitetasonne niiden perusteella?

Alkuperäinen kommentoija vastaa :)

Kysymyksesi on todella hyvä.

Luulen että itse ajauduin nuorempana lukemaan blogeja (myöh. instaa) kun oli ns. tyhjää aikaa, epävarmuutta siitä mitä pitäisi tehdä, ehkä yksinäisyyttäkin. Muistelen että ensimmäiseen ”tyyliblogiin” päädyin kun googlailin tietoja eri opiskelualoista. Jotenkin sitä vain huomaamattaan ajautuu ajattelemaan että näyttääpä hienolta kaikki. Että tuolla joku todella elää elämäänsä. Ja sitä sisältöä kun vain riittää ja riittää.

Tavallaan näin jälkikäteen käy melkein sääliksi se nuorempi itse joka ajautui lukemaan noita, kun oma suunta oli haussa ja mieli oli vähän maassa.

Tämä se varmaan on se erottava sukupolvikokemus. Olen 44, minulla ei ole instaa enkä seuraa mitään blogeja. Elämäni on mahtavaa; mukava perhe, ihanat harrastukset ja tapeeksi kiva ja motivoiva työ. Tässä järjestyksessä. Ei tarvitse miettiä

mitä muut ajattelee tai kadehtia kenenkään tuntemattoman elämää.

Sano vielä, että myös omakotitalo, vakityö ja autot pihassa ja varaa matkustaa? Sinulla on aika paljon mistä milleniaalit voi vain haaveilla. Huomaa, ettet tajua sitä todellisuutta missä moni milleniaali elää. Vaikka olisi kuinka kouluttautunut ja olisi työkokemusta niin monikaan ei saavuta noita asioita mitä sinulla on. Jatkuva epävarmuus syö todella. Terveisin kolmekymppinen milleniaali jolla juuri taas yksi pätkätyö loppumassa eikä uutta näköpiirissä vaikka minulla on maisterintutkinto ja työkokemusta. Asun myös vuokralla eikä minulla ole autoa.

Sain ensimmäisen vakituisen työpaikan yli nelikymppisenä. Kaksi korkeakoulututkintoa tutkintoa taskussa, ei ollut autoa eikä taloa kolmikymppisenä. Ei ihan mennyt sinun arvailut nappiin, täsmälleen samat epävarmuudet on eletty. Ilman sitä instaa tosin.

Oikeastaan tämä kommentti lohdutti minua. Ehkä minullakin on siis toivoa vielä paremmasta ja haaveilemastani elämästä. Tosin tuntuu tällä hetkellä saavuttamattomalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lueskelin Kolun jutun monta kertaa läpi ja en löytänyt juurikaan samaistuttavaa elämääni. Olen valmistunut korkeakoulusta 2013 ja ollut siitä lähtien vakityössä, jossa työpaikkani on erittäin varmalla pohjalla loppuelämäni ajan. Työni on mukavaa ja mielenkiintoista myös ajoittain stressaavaa. Erittäin palkitsevaa työtä. Kaikkea sopivassa määrin minulle . Työni ei seuraa kotiini koskaan mukaan mutta minulle maksetaan myös suhteellisen alhaista kuukausipalkkaa, n 2500€ kuussa. Naisvaltaiset alat. Itselläni tämä raha riittää erinomaisesti kaikkeen.

Olen asunut omistusasunnossa avomieheni kanssa v 2014 lähtien ja meillä on nyt 3-vuotias lapsi. Mieheni tienaa minua jonkun verran enemmän. Elämäni ei ole suorittamista, en koe erityisesti paineita somen kauniista kuvista tai oikein mistään.

Tykkään lapsestani ja nautin ulkona touhuilusta hänen sekä mieheni kanssa. Käyn lenkkeilemässä kun mieleni tekee ja rakastan sarjojen katselua ja herkuttelua. En tiedä miksi tätä tänne kirjoitan mutta kai halusin jakaa erilaisen tarinan.. Tykkään elämästäni, jonkun mielestä se on varmasti tylsää mutta olen oikeastaan todella onnellinen. Minulla on rahaa matkustaa, ostaa tarpeellisia tavaroita, käydä syömässä jne.

Olen 31-vuotias ja koen eläväni todella onnellista aikaa elämässäni.

Täällä samanlaista. Vakituinen työpaikka jossa teen 80% työaikaa, käteen jää palkasta ja tuista n. 2000e, säästöön jää joka kuukausi satasia. 2 lasta, omakotitalo, mies joka tienaa tuplasti enemmän. Olen mielestäni nätti ja urheilen koska pidän siitä, kokkaan terveellistä ruokaa ja vietän perheen kanssa aikaa.

Ei ole erityisiä paineita että pitäisi vielä saavuttaa jotain, mitä se voisi olla..? Elämä on rauhallista ja mukavaa, turvattua. Ikä 30v.

Entä jos sitä hyvin tienaavaa miestä ei olisi?

No sitten ei varmaan olisi lapsiakaan? Vai tarkoitatko että hän kuolisi? Uskon että pärjättäisiin ihan hyvin silti, ehkä talo pitäisi vaihtaa pienempään. Vaikka tuskin sitten olisin kovin onnellinen ainakaan hetkeen jos hän kuolisi.

Nojaa. Mä en oo koskaan luonut itselleni menestymispaineita. Tyydyn siihen, mitä minulla milläkin hetkellä on ja nautin elämästä päivä kerrallaan.

Joskus jotkut ulkopuoliset on pyöritelleet silmiään mun työvalinnoille, mutta itseäni varten mä täällä pallolla tallustan. Ihan hyvin on mennyt, mutta tiedän että huomenna voi olla toisinkin. Tätähän se elämä on.

Enpähän tosin olekaan mistään akateemisesta/korkeakoulutetusta perheestä, eli perheen puolesta vaatimuksia ei oo uran tai opiskelun suhteen koskaan ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvään tottonut sukupolvi kirjoitti:

Saatanan Tunarit kirjoitti:

Itse olen syntynyt 81 ja nähnyt aika laajan skaalan työpaikkoja ja eihän 2000-luvulta eteenpäin mikään eroa mistään alasta riippumatta hölmöläisten yritystoimintaa.

8e tuntipalkkoja ja työtaakka on vähintään 18e tuntipalkkalaisen hommaa. Halvalla lähtee vapaa-aikakin.

Muistan kun itse hengailin lapsuuden vanhempien työpaikalla ja sukulaisten myös.

Homma oli tupakointia ja keskikaljan kittaamista työn lomassa.

Palkat oli huippuja ihan tavan korjaamossakin. Tupakointia ja keskarin kittaamista. Naureskelua ja paskanjauhantaa. Ylitöistä sai tuplat.

Istuskelin ja olin eräänlainen maskotti. Kaikki duunarit rakasti minua.

Minä rakastin työelämää jo lapsena. Katselin että nämähän pitää täällä lystiä. Myöhemmin ajattelin että vitsi kun tämä koulu on niin mälsää, pääsispä töihin äkkiä.

Mieli muuttui sitten myöhemmin laman jälkeen kun oikeasti pääsin töihin.

Se porukka joka nyt toimii yritysten johtajina, ne on niitä jotka biletti työajalla 80-luvulla.

Ne odottaa meiltä ja nuoremmiltaan samaa ja kovempaa työtahtia ja omistautumista kuin omilta isovanhemmilta. Aika järkyttävää toimintaa.

Me maksetaan nyt heidän sikailunsa. Meidän pitäisi oikeastaan vaatia heitä maksumiehiksi siitä, että ovat vetäneet kaiken konkurssiin.

Buumerit tottui 80-luvun korkeisiin palkkoihin, niin riistävät sen palkan nyt nuoremmiltaan johtajina.

Heidän ei koskaan tarvinnut luopua saavutetuista eduista. Meidän muiden tehtävänä on kiristää vyötä, kun he päinvastoin ostavat isommat housut ja lisää autoja parkkipaikalle.

En taida vielä ihan virallisesti boomeri olla, mutta voin sanoa että on luovuttu eläkerahoista ja aika kovinkin.

mies52v

Miten niin "vielä". Olet X-sukupolven edustaja ja sellaisena pysyt. Niinpä tuo buumereille osoitettu kirjoitelma ei koske sinua.

-eri

Kiitos selvennyksestä..tuleepahan käsitteet kuntoon

mies52v

Vierailija kirjoitti:

Terve 8-8-8 tasapaino työn, vapaa-ajan ja nukkumisen välillä on todistettu parhaaksi.

lol, ei ole. kun 8-tuntinen työpäivä saatiin läpi, kukaan ei ajatellut että kehitys pysähtyisi siihen, vaan meillä piti olla puolta lyhyempi työviikko jo ajat sitten. joka kerran kun tuottavuutta ja työntekijöinten terveyttä ja hyvinvointia tutkitaan, 8 tuntia ja 5 päivää reippaasti lyhyemmät työviikot voittavat kirkkaasti.

Liittyvätkö milleniaalit yleisesti ottaen ammattiliittoihin?

Vierailija kirjoitti:

No eiköhän tuo milleniaalin herkkyys ja "jaksamattomuus" liity ennenkaikkea siihen että nämä kasvatettiin ihmelapsiksi jo ihan pienestä. Silloin sai valtansa tämä ylenpalttinen kehumiskulttuuri jossa jokainen pottaan väkerretty pökälekin sai aikaan ihastuksen  huudahduksia ja mukulat kasvoivat kouluikään luullen olevansa ainutlaatuisia ihmelapsia. Sitten kun ei pärjättykään enää porukassa kun sosiaaliset taidot ulottuivat vain omaan napaan asti, näistä lapsista tehtiin "ertyislapsia" ja termi erityisherkkä valtasi kanavat ja palstat. Ja kun ei tavis geenit omaava lapsi ei enää pärjännytkään koulussa, silloin keksittiin läjä diagnooseja ADHD , Asperger ja autismit. Ei voida myöntää että kaikki ei vaan kaikessa pärjää. Ennen vanhaan nämälaitettiin apukouluun ja se oli ihan oikea termi, apukoulussa annettiin lisäapua. Osa sitten pääsi johonkin hanttihommiin tms mutta nyt kaikki syrjäytyvät jolleivat pääse suoraan it-johtajaksi. Pitäisi oppia elämän realiteet ja kasvattaa lapset jo pienestä siihen ettei kaikista vaan olepresidentiksi tai supermanniksi.

Miten sinusta tulee edes rividuunaria kun työpaikkoja ei yksinkertaisesti ole. Nyt valoja päälle :D

Olen 37-vuotias. En ole instassa, twitterissä, fakebookissa tai snapissä. En ole koskaan seurannut blogeja eikä kiinnosta mitkään Kardashianit. Työelämän paineet ovat silti todellisia. Hankin hyvän koulutuksen, sillä minulle uskoteltiin, että se on avain vakinaiseen työsuhteeseen. Not so. KTM

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näinhän se. Kaikki on tehty "oikein" (lukion ainevalinnat, kirjoituksiin ja pääsykokeisiin panostaminen, alavalinnan kanssa tasapainottelu niin että järki ja into kohtaavat, opintoihin panostaminen samalla töissä käyden, terveydestä ja ulkonäöstä huolehtiminen, someaktiivisuus, tiedostaminen ja kestävien valintojen tekeminen jne jne) mutta sitä palkintoa ei koskaan tule, kestäviä parisuhteita ei muodostu, ura ei urkene, työpaikkaa ei löydy tai jos löytyy niin pätkää pätkää pätkää ja hirveä kiire surkea palkka ja vielä surleammat työolot. Lisäksi joka ainoa talouskriisi viimeisen 30 vuoden aikana on pätkinyt päin näköä nimenomaan milleniaaleja. Edelleen kärsitään 90-luvun laman vaikutuksista eikä meno ole helpottanut ollenkaan. Ensimmäinen sukupolvi joka ei koskaan tule saavuttamaan vanhempiensa elintasoa.

Mietin ensin, että huh onneksi omat vanhempani jättivät riman aika matalalle, pienipalkkaiset julkisen alan duunarit, mullahan on jo parempi palkka. Mutta sitten aloin miettiä tuota "elintasoa", ainiin hitto, heillähän on iso omakotitalo kehyskunnassa, ja mulla vuokrakämppä, en ees saa asuntolainaa :D

Syynä tuohon on se että sinun elämäntapasi on huikeasti kalliimpi kuin pienituloisilla vanhemmillasi on ollut ikinä. Jos eläisit yhtä vaatimattomasti kuin he sinun ikäisinäsi, niin sinullakin olisi jo kaikki mitä heilläkin ja paljon enemmänkin. Vanhempasi eivät ostaneet joka aamu työmatkalla metroasemalta lattea, iltapäivälehteä ja croissanttia vaan polkivat työhön fillarilla eväät salkussa pyöränsarvessa.

Ai että, tää klassinen "älä juo lattea pösilö"-kommentti. Ei mitenkään se, että kaikki hinnat ovat nousseet elämisestä ruokaan, mutta palkkakehitys on pysynyt käytännössä paikoillaan.

Esimerkiksi 2003 muistan, että litran jäätelöä sai Ingmannin brändiltä 0.85€. Nyt se sama paketti on 2-3€, riippuen otatko laktoosilla vai ilman.

Asuin kämppiksen kanssa. Meidän vuokra oli 420€ per nenä eli 840€/kk. Kämppiksen äiti oli asunut samassa asunnossa pitkään, kunnes muutti miesystävänsä luo ja me kavereina vuokrattiin asunto kimppakämpäksi. Kun äiti oli muuttanut samaiseen asuntoon 10 vuotta aiemmin, sen vuokra oli 450€/kk.

Omat milleniaanikaverit nimenomaan eivät ostele mitään latteja tai muuta vastaavaa, koska siihen ei ole varaa. Lidl ja punalaput on kovia sanoja. Leffat katsotaan ilmaiseksi netistä. Ulkona syömässä käydään 2-3 kertaa vuodessa. jne. jne. 

Lattehömpöttäjät on yleensä rikkaista perheistä olevia teinejä tai parikymppisiä, joiden pappa betalar.

Opetetaanko peruskoulussa inflaatio-sanaa? Tietysti hinnat on nyt korkeampia kuin 10 vuotta sitten, koska inflaatio.

Inflaatio nostaa tosiaan hintoja, mutta palkat eivät nouse. Ja silti sähistään, että juo milleniaani vähemmän niitä latteja. Ööö millä rahalla? Se inflaatio on syönyt ne ylimääräiset rahat.