Lue keskustelun säännöt.
Syvä ahdistuminen riitatilanteissa puolison kanssa
epätoivoinen
23.08.2020 |
Tarvitsisin neuvoja kuinka selättää pakokauhumainen ahdistus riitatilanteissa.
Riidellessä (ts. miehen suuttuessa) en saa itse korottaa ääntäni tai yrittää keskustella asiasta. Mies sanoo shhh ja suu kiinni. Häneen ei myöskään saa koskea.
En oikein itse osaa riidellä vaan haluaisin puhua asiat auki. Ahdistun tästä jostain syystä ihan mielettömästi ja tuntuu, että minut valtaa suorastaan pakokauhu. Tekisi mieli lähteä juoksemaan tai alkaa itkeä, mutta itkeminenkös se vasta ärsyttää miestä. Tunnen olevani kuin painekattila ja mieleni täyttyy itsetuhoisin ajatuksin. Joskus saatan lyödä itseäni rauhoittuakseni. Sairastahan se on. :(
Tiedän, ettei tämä ole terve tapa reagoida, ja siksi haluaisin teiltä neuvoja. Uskon, että reaktioni liittyy menneisyyteeni, sillä olen kokenut parisuhdeväkivaltaa (minua mm. uhattu aseella) ja myös isäni on pahoinpidellyt minua fyysisesti ja henkisesti lapsena.
Osaisiko joku antaa rauhoittumisneuvoja?
Kommentit (228)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ja miehellä vähän samantyyppinen tilanne kuin ap.
Olen myös joskus lyönyt itseäni, kerran tosi kovaa halolla (?) päähän, kun en kestä sitä tunnetta. Mies käskee olemaan hiljaa ja kieltäytyy puhumasta ja kuuntelemasta, ja riidat lähtee yleensä siitä että sanon jotain, jonka mies tulkitsee väärin ja sitten en saa selittää asiaa kun mies kieltäytyy keskustelemasta. Tai mies ei käsitä väärin sitä mitä sanon mutta loukkaantuu, jos sanon oman mielipiteeni ja se on eri tai jos olen eri mieltä.
Sen halon jälkeen en ole lyönyt itseäni kun se jotenkin säikäytti. Mutta en se kun se tilanne on niin epäreilu , tekee hulluksi. Ja joskus jos / kun yritän haastaa ja olla niin että mulla on oikeus puhua vaikka mies kieltää, mies onnistuu kääntämään asian jotenkin niin että minä näytän hullulta. Tai että lasten silmissä minä aiheutin taas riidan.. lasten läsnä ollessa en siis koskaan huuda tai lyö itseäni tms. Mutta sillon jos yritän sanoa siksi vähän vastaan ettei lapset opi mallia jossa naisen saa hiljentää.
Nykyään punnitsen enemmän mitä sanon. Jos olen eri mieltä, punnitsen hyvin tarkkaan sanonko sen vai en. Mihinkään miehen ideaan, oli se miten päätön tahansa, en sano mitään. En myöskään pyydä häneltä mitään koska niissä tilanteissa tulee herkästi myös riitoja. Hän ei myöskään kyllä pyydä minulta koskaan mitään oikeastaan, joten siksi häntä häiritsee jos minä pyydän. En voi pyytää häntä esim. Hoitamaan eläimiämme, riita siitä tulee. Alunperin ovat hänen eläimiä jotka hoidan. Sen olen ratkaissut ajattelemalla, että minäkin haluan eläimiä ja jos minulla ei olisi miestä , joutuisin hoitamaan ne yksin .
Lisäksi jossain vaiheessa, kun meillä oli seksiä vielä paljon, saman verran kuin suhteen alussa (4-5krt viikossa) , mies alkoi yhtäkkiä väittää että nykyään aina torjun hänet kun kerran torjuin kun väsytti. En ollenkaan tunnistanut itseäni siitä syytöksestä. Mies koki että jatkuvat torjunnat murtaa hänen itsetuntonsa. Joten en kieltäydy seksistä ellei ole 100% että mies haluaa myös nukkumaan eikä seksiä. Koska en kestä kuulla kun mies alkaa minun mielestäni keksiä asioita mitkä ei ole totta - että en halua häntä jne - ja sitten en voi selittää kun siitä seuraa riita.
Kerran mies alkoi kysellä miksi en enää puhu hänelle asioistani kuten ennen.. kerran sitten sanoin turhautuneena kun taas hän suuttui kun avasin suuni, että tästä syystä mä en puhu mitään enää.. no siinä taas sitten riita ja minä vaikutan aivan hirviöltä kun sanon niin törkeällä tavalla.
Mutta niin, minä oon ratkaissut tän sillä että teen kaikkeni, etten riitele tai sano / tee asioita mitkä voi aiheuttaa riidan. Esim yks päivä itkin mutta en voinut sanoa miksi koska mies olisi alkanut väittää että syyllistän. Silloin mies antoi onneksi olla mutta nyt on pitänyt olla iloisemman oloinen koska jos miehen fiilikset menee mun alakuloisuuden takia niin kuulen taas sitten siitä. Enkä voi taaskaan selittää tai kertoa tai perustella vaan jos avaan suuni, se on riidan haastamista. Joten pitää vaan ignoorata.
Sitä suosittelen ap:llekin; opettele ignooraamaan asia.
Voi että, ihan sydäntä viilsi kun luin tämän. :( Mikä siinä on, että jotkut käyttäytyvät näin? Pelkäävätköhän he jotenkin asemansa puolesta, jos ovat "väärässä"? En ymmärrä. Mutta uskon myös, että tuo ignooraaminen voi olla ihan hyvä vaihtoehto. Tuhiskoon hetken yksinään ja sitten kun leppyy, voidaan taas jutella. Ehkä näissä tilanteissa on ahdistavinta se, kun kokee tulleensa väärinymmäeretyksi, mutta ei ole lupaa edes selittää. Ehkä pitäisi ajatella, jos hän itse haluaa itselleen ehdoin tahdoin huonon mielen kuvittelemalla jotain, mikä ei pidä paikkaansa. Empaattisena ihmisenä tämä toki on vaikeaa, kun ei millään haluaisi nähdä, että toista sattuu.
Ap
Niin tavallaan näin mäkin ajattelen, että itse mies aiheuttaa itselleen eniten harmia ja vahinkoa kun on kokoajan pahalla tuulella. Mutta minua jotenkin sisäisesti kalvaa tilanteen epäoikeudenmukaisuus.. ja kai vähän se että miehen kohtuuton käytös täytyy vain haudata. Että näen ja koen jotain minkä tiedän olevan epäreilua, mutta en saa tehdä asiaa näkyväksi. Mies huutaa myös lapsilleen ja suhteen alussa pari kertaa reagoin asiaan kun en ollut kuullut kenenkään huutavan sillä tavalla lapsilleen ikinä, niin minut leimattiin hulluksi ja nuorempi lapsista jopa sanoi että minä olen hullu .. kun miehen kanssa tuli riita kun ihan asiallisesti mielestäni sanoin että voisiko tämän kasvatustyön hoitaa muulla tavalla kun huutamalla kun se on tosi ahdistavaa kuunneltavaa.. ja sitten mies aina väitti kivenkovaan ettei huuda yms . Niin tänään kuulin miehen taas karjuvan ja huutavan ja ekaluokkalainen itkee kun mies otti lapsen ja uhkasi viedä ulos kun ei suostunut hampaita pesemään. Niin minä tunsin iloa, että hahaa nyt sain taas todisteet että kyllä mies huutaa enkä keksi sitä ! Siis häiritsevä tunne että olen iloinen siinä tilanteessa. Mutta kun mies aina sanoo että minä tulkitsen väärin/keksin/ muistan väärin niin tuli se tunne että sain taas yhden todisteen itselleni, että mä en ole keksinyt.
Harmi kun meillä oli niin kivaa miehen kanssa alkuun ja en minä oikeastaan muista miten se meni, että yhtäkkiä mies olikin tosi herkillä joka asiasta. En muista milloin mies ensi kertaa mun kuullen huusi lapsille.. muistan kuulleeni joskus pihalta kamalaa karjumista ja toinen lapsi tuli sisälle ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, silloin ihmettelin vähän. Ja karjumista nimenomaan semmosta ihan jäätävää.
Minulle mies ei niin yleensä karju vaan lakkaa puhumasta. Mulle mies pikemminkin karjaisee vain kerran.
Mutta niin, tuntuu harmilliselta nähdä että ihminen itselleen itse aiheuttaa niin pahan olon kokoajan. Ja on suuri suru että mies ei osaa olla onnellinen.
Suurin harhakuvitelma on se, että toisen voi tehdä onnelliseksi ilman, että toinen on valmis tulemaan onnelliseksi. Tai että hän olisi kykenevä muuttumaan ja kasvamaan onnelliseksi ilman ammattiapua ja tahtoa siitä, että en pidä tällaisesta elämästä.
Ne, ketkä eivät halua muuttua, eivät kärsi tilanteesta. Tai jos kärsivät, eivät osaa hakea apua. Olen joskus jostain kuullut psykologin lausahduksen, että ihminen ei tietoisesti tee elämässään mitään sellaista, josta hän ei saa jotain positiviista itselleen. Vaikka se ulkoisesti näyttäisikin ihan kahelille, että eihän tosta nyt voi saada mitään positiivista. Klassinen esimerkki on toimimaton ja onneton suhde, jossa ollaan kuitenkin, kun se tuo turvallisuuden tunnetta toisin kuin irtaantuminen kohti tuntematonta huomista.
Totta , tässähän minäkin olen tilanteesta huolimatta enkä pysty lähtemään ja eroamaan ..en halua. Välillä on hyviä onnellisia kausia..sitten taas kun on riita tulee niin väsynyt olo, ahdistunut, miksi tämä tapahtuu, miksi minua ei kuunnella, miksi en saa puhua, miksi jos yritän puhua /selittää kaikki mitä sanon on kuin hepreaa toiselle? Kaikki mitä sanon provosoi /loukkaa yms. Riidat vie voimat joksikin aikaa mikä antaa lisäaihetta riidoille jos mies huomaa että olen väsynyt /ahdistunut. En vaan jaksa.. ja olen tehnyt valintoja ja jäänyt tähän enkä pysty lähtemään enkä selittämään kenelläkään tätä tilannetta.. pitäisi mennä nukkumaan mutta ahdistaa ajatus herätä taas eihän tämä mihinkään tästä muutu. Kaiken tämän lisäksi on tietynlainen hämmennys /häpeä että miten olen tällaisessa suhteessa? Toisaalta mietin että tämä on pakko olla vain väliaikaista ja menee ohi.. pakko.. tai minä aiheutan tämän jotenkin. Kaikki mitä sanon jos se ei ole ihan tyhjänpäiväistä, on miehen mielestä kritiikkiä/vittuilua/päsmäröintiä/ yritän olla parempi kuin hän/ yritän näyttää osaavani enemmän / minulle ei kelpaa /huomautan tahallani jne jne. On kommenttini mikä tahansa se aina osuu johonkin noista edellä mainituista kategorioista, aina. Se voi olla joku niin viaton kuin ”voisitko kaataa minulle lisää kahvia ” mistä se mylly alkaa pyörimään ja sitten on loppupäivä sitä joka käänteessä että ”taas sä vaadit, koko ajan vaadit multa jotain, miks mä en saa ikinä levätä, sä pidät mua palvelijana jne” syytöksiä jotka ei ole todenperäisiä. Jos sanon vastaan, mitätöin miehen puhetta ja kokemusta ja ”taas käyttäydyn niinkuin tietäisin miestä paremmin ”. Joten jäljelle jää olla hiljaa ja pyytää anteeksi ja ensi kerralla pysytellä hiljaa.
Rukoilen jumalaa , jos se jotain auttaisi. Nyt menen nukkumaan jos näkisin hyviä unia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli tuosta lapsille huutamisesta mieleen, kun mies selitti, että ei hänen lapsetkaan ole moksiskaan kun hän joskus heille huutaa. Tällä yritti selittää kuinka minussa on vika, kun menen raivoamisesta pois tolaltani. Yritin myös puuttua siihen, että ei minulle raivoaisi lapsien ollessa paikalla. Hänen mukaansa lapsia ei vähäänkään kiinnosta meidän välit. Silloin kun käy kuumana, ei ajattele yhtään toisia. Mutta rauhallisella mielellä on ihan eri mieltä asiasta ja jopa itkee sitä, kuinka "hullu" hän on ja pilannut kaiken omalla käytöksellään. Hän on itsekin sanonut, että raivoissaan loppuu tunteet kaikkia kohtaan, kaikki tuntuu olevan pielessä ja ajattelee että pistää paskaksi kaikki lopullisesti. Siltä se tuntuukin, on niin ilkeä, että en voisi enää antaa anteeksi.
Olin tulossa komppaamaan, että lue kirja Why does he do that. Tein itselleni lupauksen, että kommentoin palstalla näitä aloituksia, niinkuin minuakin aikanaan täällä autettiin. Pelottavaa, että tosi monella on samanlaisia parisuhteita jotka toistaa ihan samoja kaavoja! Mies joka kilahtaa pikkuasioista, ja oma tarve vahingoittaa itseään jne. Minun tarve vahingoittaa itseäni riidan aikana loppui, kun etenin omassa terapiassani ja aloin vihdoin näkemään koko kuvion. Kun on traumatisoitunut, mieli dissosioi asioita pois, jolloin niitä ei kunnolla pysty käsittelemään ja tiedostamaan. Ajattelin, että kaiken täytyy olla minun syytäni ja olen ansainnut raivoamisen. Ihan oikeasti, tuo on henkistä väkivaltaa. Suhteenne ei ole tasa-arvoinen. Kaikki mitä olet sanonut, on kuin minun kynästäni aikanaan. Jos en olisi mennyt terapiaan, en varmaan olisi koskaan oppinut näkemään mikä tilanne oikeasti oli, vaan olisin syyttänyt itseäni maailman tappiin asti, ja muovautunut miehen tarpeiden mukaan. Spoiler; ei ole mahdollista muovautua miehen tarpeisiin. Vaikka miten yrittäisi, mies aina löytää syyn riidalle ja oman pahan olon purkuun. Se hetki kun lopulta tajusin tuon oli vapauttava. Lue tuo kirja. Siinä on kuvattu väkivallan mekanismeja, ja varmasti bongaat sieltä tuttuja juttuja.
Mulla on ihan sama parisuhteen riitatilanteissa. ( Tosin en välittäisi paskaakaan jos mulle sanottisiin suu kiinni!)
Olen itse väkivaltaisesta lapsuudenkodista ja se vaikuttaa tähän. Viimeisimmässä suhteessa ahdistuin vastapuolenminua haukkuessa, jossitellessa suhteemme jatkumista ja riitaa haastaessa niin syvästi, että ajattelin jopa hetkellisesti, että itsemurha olisi parempi kuin sietää sitä tunnetta.
Lopetin suhteen enkä ole moneen vuoteen ollut tekemisissa parisuhdeasioiden kanssa. En kestä yhtään ns. turhaa riitelyä.
Jos haluatte jatkaa suhdettanne niin ehkä ulkopuolinen keskusteluapu voisi auttaa teitä oppimaan rakentavampaa riitelyä?
Muttanyt kuin luin ketjua muuten niin ei taida olla ihan normaali tämä vastapuoli. Nämä raivoajat usein selittelevät raivoamistaan parhainpäin, mutta siinähän on kyse siitä ettei ole oppinut käsittelemään/ilmaisemaan hankalia tunteita muuten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä on se vaikea asia että kun toisen kontrollointi tulee esiin ”vain” riitatilanteissa , niin tavallisessa arjessa tuntuu että ongelmaa ei ole. Sitten jos alkaa tarkastella tarkemmin huomaa että sama kuvio toistuu että mielipidettä ei saa sanoa, toisen suuttuu herkästi jne. Ja oppii jotenkin olemaan ja miellyttämään että niitä riitoja ei tulisi. Ja sitten kun on menny pitkään hyvin niin erehtyy esim kysymään, että voisitko sinä ulkoiluttaa koirat tänä iltana 🙈🤔😅 sitten on taas helvetti irti. Ei saa ehdottaa edes. Pitää vaan niellä se ketutus ja lakata kysymästä, näin itse teen nykyään, joitain kertoja kun olen sortunut kysymään. Kun ensin ajattelin pitkään että kyllähän normaalilta ihmiseltä voi kysyä tällaisesta asiasta kuin lemmikkien hoitovastuu, mutta ei voi.
Toinen asia on raha. Mies on periaatteessa velkaa niin 500 euroa parista isosta laskusta mutta jos haluan huonon ilmapiirin ja mustat pilvet suhteen ylle niin kysyn asiasta. Ja kun en halua niin olen kysymättä ja ajattelen, että ko kulut olisivat tulleet mulle yksinkin ollessa joten annan olla.
Näitä asioita aina yksi kerrallaan oppii, miten kussakin asiassa pitää ”olla ihmisiksi” jotta konflikteja ei tule. Nyt ei ole pitkään aikaan tullut uutta asiaa ja toivon ettei tule taas jotain uutta asialistalle. Yleensä menee niin että sitten kun en tee niitä ”vanhoja ärsyttäviä asioita” niin kohta tulee joku uusi ärsyttävä asia.
Yksi ongelma on myös se, että kun riitatilanne ei ole päällä sen jotenkin tiedostamatta unohtaa, ei niitä muista samalla tavalla kuin kivoja asioita.
Pitäisi pitää kirjaa, jotta pystyisi muodostamaan todellisen kuvan siitä, kuinka paljon riidat ja siihen liittyvä ahdistus pilaa elämästä. Se vasta avaa monen silmät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huoh. On surullisia vanhempia naisia, joiden nuoruudessa ei ollut sitä tietoa mikä nyt on. Kun on vuosikymmeniä muovauduttu johonkin rooliin, on vaikeampi lähteä ja myös traagista huomata, ettei elämä mennyt niinkuin olisi voinut mennä. Jos olisi ollut se tieto mikä nyt on.
Niin nyt on tietoa ja silti nuoret naiset täällä pohtii, kannattaako jatkaa sian kanssa. Ei kannata, ei tarvi, ei saa.
Vierailija kirjoitti:
Yksi ongelma on myös se, että kun riitatilanne ei ole päällä sen jotenkin tiedostamatta unohtaa, ei niitä muista samalla tavalla kuin kivoja asioita.
Pitäisi pitää kirjaa, jotta pystyisi muodostamaan todellisen kuvan siitä, kuinka paljon riidat ja siihen liittyvä ahdistus pilaa elämästä. Se vasta avaa monen silmät.
Tietysti voit pitää listaa, jossa on muistissa red flagit. Kun sitten viimein käy sietämättömäksi, muistat että siihen ei tultu hetkessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toi hyssyttely ei oo oikein. Epäkunnioittavaa paskaa, joka osoittaa ettei mies arvosta sua. Jätä se, ja järjestä itsellesi terapiaa jotta pääset menneisyyden haamuista eroon. Todennäköisesti vahingossa päädyt uudelleen turhien miesten pariksi, koska et menneisyyden takia tunnista enää kunnolla millainen on sinua rakastava ja arvostava mies.
Kävin terapiassa itse samankaltaisten ongelmien takia, ja nyt huomaan taas "normaalilla" tavalla onko joku kunnollinen ihminen vai ei. Tietenkään ei ole sinun vikasi, eikä kukaan aina etukäteen tiedä onko ihminen vaaraksi vai ei. Mutta moni meistä uhreista uhriutuu uudelleen, kun saattaa pitää ihan paskaa käytöstä normaalina eikä niin helposti tiedä millaista kohtelua kuuluisi odottaa muilta. Kun ei ole koskaan kunnollista kohtelua saanut. :)
Tsemppiä, ja toki varmista että jätät miehen turvallisesti jos jätät. Toi "shhh" osottaa ettei arvosta, joten tuskin tykkää että osoitat omapäisyyttä jättämällä.
Ovatpa nämä kamalaa luettavaa:-(
Täällä nyt kirjoittaa enemmän naisia, mutta kyllä tälläisiä suhteita tietysti toisinkin päin on, eli kontrolloivia naisia, joille mikään ei koskaan riitä ja pienikin asia laukaisee jäkätysmoodin ja viikkojen mykkäkoulun. Vasta nämä luettuani ymmärsin, millaista väkivaltaa henkinen väkivalta "oikeasti" on, tuo itsensä satuttamisen halu järkytti oikein.
Joku sanoi, että kontrollointia sekin on - no, on varmaan, mutta samanlaista kontrollointia, mitä heikossa asemassa olevat käyttävät. Kontrollointia mitä suurimmassa määrin on anoreksiakin, mutta siinäkin vahingoitetaan itseä, kun muuta ei voi kontrolloida ja paha on olo.
Sekin tuntuu kummalta, että jatkuvasti annetaan ohjeeksi, että keskustele miehen kanssa, mutta kun sehän on hemmetti se ongelma, että juuri keskustelu ei onnistu! On aika alentavaa neuvoa, että kerro miehelle, että hänellä on huonot riitelytaidot. Eiköhän se ole selvää kaikille osapuolille, mies vain ei näe mitään syytä taitojaan parantaa tai tapojaan muuttaa.
On kieltämättä kummallista, että eivät halua muuttaa itseään tässä kohtaa. Jotain tyydytystä siis, aika syvääkin, tuon räjähtelyn ja kohtuuttoman mäyhäämisen täytyy antaa, etenkin näille, jotka ovat muutoin niin lutuisia ja kultaisia. Itselle nousee jopa synkkä kuva siitä, miten tyydyttäväksi saattavat kokea sen, että pitkän hyvän jakson jälkeen toinen luhistuu silmissä.
Siitä olen samaa mieltä, että kukaan ei tiedostaen, mutta vielä vähemmän tiedostamattomasti, tee mitään sellaista, joka ei pohjimmiltaan tuota itselle JOTAIN. Joten sinä, joka olet tälläisessä suhteessa, oletko syvällisesti miettinyt, mitä se sinulle on? On helppo vastata "turvallisuuden tunne kun on suhteessa" mutta haloo: turvalliseksiko olosi tunnet? Rakkaus? Hmm.
Itse liippaisin liian läheltä tälläistä suhdetta, mutta väistin luodin. Se johtui siitä, että onnistuin kohtaamaan (mielestäni) todellisen motiivini jäädä suhteeseen: en halunnut antaa periksi. En halunnut uskoa, että muut olivat oikeassa ja minä väärässä. Kyseessä siis ei ollutkaan jalo rakkaus tms. vaan ainoastaan haluni säilyttää kasvoni ja olla oikeassa. Voin sanoa, että auts.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen suhteessa miehen kanssa, joka oli ennen tällainen.
Tai on kai edelleenkin, mutta hyvin paljon lievemmin. Uskon lieventymiseen olevan useita syitä.
Miehen ikä; epävakaa persoonallisuushäiriö lieventyy itsestään iän myötä.
Se, että olen "oppinut olemaan", eli kierrän aiheet, jotka raivarin aiheuttaisivat, paitsi jos ne ovat hyvin tärkeitä, eli valitsen taisteluni.
Ja ennen kaikkea se, etten enää välitä. Joskus menin ihan raiteiltani miehen raivokohtauksista. Satutin itseäni pahasti, ihme, että olen vielä hengissä. Olin ihan hysteerinen ja jopa pelkäsin miestä.
Toivoin usein, että lakkaisin reagoimasta ja välittämästä, mutta se tuntui mahdottomalta.
Lopulta kai vain väsyin, enkä todella enää jaksanut välittää. Suhtaudun miehen raivareihin kuin pikkulapsen uhmaan, en enää peläten ja pakokauhulla.
Heti kun ilmapiiri synkkenee, alan elää omaa elämääni, lähden omiin harrastuksiini ja laitan puhelimen äänettömälle sekä poistan lukematta haukkumisviestit. Olen kuin miestä ei olisi olemassakaan ja otan pahan vaiheen ikäänkuin loman kannalta, omana aikanani.
Ja se, että tämä lopulta lopetti miehen raivarit kertoo karua kieltään siitä, että mun ajaminen pois raiteiltaan oli _tavoite_. Eli sai siitä jotain, jota enää ei saa, joten turha möyhötä. Aika hurjaa, mutta näin se vain on.
Tosin en ikinä muuttaisi miehen kanssa yhteen tms, mutta koska en itsekään vakavaa suhdetta halua enkä tule koskaan haluamaankaan, niin tämä sopii minulle.
Jos yhtään haaveilee sellaisesta parisuhteesta, joka voi johtaakin johonkin, sitoutumisesta toiseen, molemminpuolisesta arvostuksesta ym. niin kannattaa lopettaa väkivaltainen suhde mitä pikimmin.
Lisään vielä, että ennen kuin raivokohtaukset loppuivat, opin mm. lukemaan tyynesti makkarissa sillä aikaa kun mies mylvi uhkauksiaan olohuoneessa muutaman tunnin ajan. Koira vierelläni takasi sen, että antoi mun olla siellä makkarissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On kieltämättä kummallista, että eivät halua muuttaa itseään tässä kohtaa. Jotain tyydytystä siis, aika syvääkin, tuon räjähtelyn ja kohtuuttoman mäyhäämisen täytyy antaa, etenkin näille, jotka ovat muutoin niin lutuisia ja kultaisia. Itselle nousee jopa synkkä kuva siitä, miten tyydyttäväksi saattavat kokea sen, että pitkän hyvän jakson jälkeen toinen luhistuu silmissä.
Huh. Tätä en ole koskaan ajatellut, mutta...kyllähän mies on ennen näitä kohtauksia jotenkin ikään kuin odottava ja sitten tyyntyy kohtauksen jälkeen. Nyt kun asiaa ajattelen, se on vähän kuin seksiä:-( eli jännitys nousee ja sitten purkautuu. Sitten ikään kuin tyydyttyneenä on helppo olla helliväinen taas.
Nyt vasta tuli kamala olo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kieltämättä kummallista, että eivät halua muuttaa itseään tässä kohtaa. Jotain tyydytystä siis, aika syvääkin, tuon räjähtelyn ja kohtuuttoman mäyhäämisen täytyy antaa, etenkin näille, jotka ovat muutoin niin lutuisia ja kultaisia. Itselle nousee jopa synkkä kuva siitä, miten tyydyttäväksi saattavat kokea sen, että pitkän hyvän jakson jälkeen toinen luhistuu silmissä.
Huh. Tätä en ole koskaan ajatellut, mutta...kyllähän mies on ennen näitä kohtauksia jotenkin ikään kuin odottava ja sitten tyyntyy kohtauksen jälkeen. Nyt kun asiaa ajattelen, se on vähän kuin seksiä:-( eli jännitys nousee ja sitten purkautuu. Sitten ikään kuin tyydyttyneenä on helppo olla helliväinen taas.
Nyt vasta tuli kamala olo.
https://aijaa.com/OjJFpV
Perheväkivallan kehämalli
Tällä on tapana muuttua raaemmaksi koko ajan.
Tämä on myös joillekin hyvin silmiä avaava kuvio.
Vierailija kirjoitti:
Ovatpa nämä kamalaa luettavaa:-(
Täällä nyt kirjoittaa enemmän naisia, mutta kyllä tälläisiä suhteita tietysti toisinkin päin on, eli kontrolloivia naisia, joille mikään ei koskaan riitä ja pienikin asia laukaisee jäkätysmoodin ja viikkojen mykkäkoulun. Vasta nämä luettuani ymmärsin, millaista väkivaltaa henkinen väkivalta "oikeasti" on, tuo itsensä satuttamisen halu järkytti oikein.
Joku sanoi, että kontrollointia sekin on - no, on varmaan, mutta samanlaista kontrollointia, mitä heikossa asemassa olevat käyttävät. Kontrollointia mitä suurimmassa määrin on anoreksiakin, mutta siinäkin vahingoitetaan itseä, kun muuta ei voi kontrolloida ja paha on olo.
Sekin tuntuu kummalta, että jatkuvasti annetaan ohjeeksi, että keskustele miehen kanssa, mutta kun sehän on hemmetti se ongelma, että juuri keskustelu ei onnistu! On aika alentavaa neuvoa, että kerro miehelle, että hänellä on huonot riitelytaidot. Eiköhän se ole selvää kaikille osapuolille, mies vain ei näe mitään syytä taitojaan parantaa tai tapojaan muuttaa.
On kieltämättä kummallista, että eivät halua muuttaa itseään tässä kohtaa. Jotain tyydytystä siis, aika syvääkin, tuon räjähtelyn ja kohtuuttoman mäyhäämisen täytyy antaa, etenkin näille, jotka ovat muutoin niin lutuisia ja kultaisia. Itselle nousee jopa synkkä kuva siitä, miten tyydyttäväksi saattavat kokea sen, että pitkän hyvän jakson jälkeen toinen luhistuu silmissä.
Siitä olen samaa mieltä, että kukaan ei tiedostaen, mutta vielä vähemmän tiedostamattomasti, tee mitään sellaista, joka ei pohjimmiltaan tuota itselle JOTAIN. Joten sinä, joka olet tälläisessä suhteessa, oletko syvällisesti miettinyt, mitä se sinulle on? On helppo vastata "turvallisuuden tunne kun on suhteessa" mutta haloo: turvalliseksiko olosi tunnet? Rakkaus? Hmm.
Itse liippaisin liian läheltä tälläistä suhdetta, mutta väistin luodin. Se johtui siitä, että onnistuin kohtaamaan (mielestäni) todellisen motiivini jäädä suhteeseen: en halunnut antaa periksi. En halunnut uskoa, että muut olivat oikeassa ja minä väärässä. Kyseessä siis ei ollutkaan jalo rakkaus tms. vaan ainoastaan haluni säilyttää kasvoni ja olla oikeassa. Voin sanoa, että auts.
Tunnistan tämän motiivin jäädä suhteeseen ja pitkään ajattelin, että se ei ole mulle se syy. Mutta kyllä se vähän on. Ehkä puolet. Jotenkin voin leikkiä sitä, että kumppani on se keneksi häntä luulin ennen kuin piirteet tulivat esiin. Toinen asia on se tietynlainen ”tappion tunnustaminen”. Että jos lähtisin, lähtisin luuserina. Ei olisi mitään mahdollisuuta keskustella mistään, löytää lopputulosta, erota mitenkään järkevästi. Ja tuntuu että olisin niin luuseri jos lähtisin. Vaikea edes kuvitella sitä elämää mitä se olisi. Aina luulen että mies /tämä suhde ei ole vaikuttanut itsetuntooni mutta kyllä
se varmaan on. Tunnen itseni jotenkin noloksi ja häpeän itseäni paljon nykyään, eron ajatteleminenkin ensimmäisenä hävettää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kieltämättä kummallista, että eivät halua muuttaa itseään tässä kohtaa. Jotain tyydytystä siis, aika syvääkin, tuon räjähtelyn ja kohtuuttoman mäyhäämisen täytyy antaa, etenkin näille, jotka ovat muutoin niin lutuisia ja kultaisia. Itselle nousee jopa synkkä kuva siitä, miten tyydyttäväksi saattavat kokea sen, että pitkän hyvän jakson jälkeen toinen luhistuu silmissä.
Huh. Tätä en ole koskaan ajatellut, mutta...kyllähän mies on ennen näitä kohtauksia jotenkin ikään kuin odottava ja sitten tyyntyy kohtauksen jälkeen. Nyt kun asiaa ajattelen, se on vähän kuin seksiä:-( eli jännitys nousee ja sitten purkautuu. Sitten ikään kuin tyydyttyneenä on helppo olla helliväinen taas.
Nyt vasta tuli kamala olo.
Olen huomannut tämän saman, mies ei minulle tosiaan saa niitä pahimpia karjumisraivareita vaan ne saa lapsilleen. Ja mies on selkeästi rauhoittuneempi kohtaustensa jälkeen. Niinkuin hän saisi purettua sisälleen kertyneet paineet sillä että saa karjua ja huutaa lapsille, pakottaa huoneeseen / seisomaan tietyssä paikassa, menemään ulos , makaamaan sängylle tms. Mies tekee tällaista lapsille. Kerran puutuin asiaan kun mies pakotti lapset istumaan eteisen lattialla ja karjui kurkku suorana , tämä oli se kerta kun toinen lapsista ei puhunut minulle loppupäivänä mitään muuta, kuin että minä olen hullu. Sen jälkeen en ole puuttunut. En mihinkään mitä kuulen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ja miehellä vähän samantyyppinen tilanne kuin ap.
Olen myös joskus lyönyt itseäni, kerran tosi kovaa halolla (?) päähän, kun en kestä sitä tunnetta. Mies käskee olemaan hiljaa ja kieltäytyy puhumasta ja kuuntelemasta, ja riidat lähtee yleensä siitä että sanon jotain, jonka mies tulkitsee väärin ja sitten en saa selittää asiaa kun mies kieltäytyy keskustelemasta. Tai mies ei käsitä väärin sitä mitä sanon mutta loukkaantuu, jos sanon oman mielipiteeni ja se on eri tai jos olen eri mieltä.
Sen halon jälkeen en ole lyönyt itseäni kun se jotenkin säikäytti. Mutta en se kun se tilanne on niin epäreilu , tekee hulluksi. Ja joskus jos / kun yritän haastaa ja olla niin että mulla on oikeus puhua vaikka mies kieltää, mies onnistuu kääntämään asian jotenkin niin että minä näytän hullulta. Tai että lasten silmissä minä aiheutin taas riidan.. lasten läsnä ollessa en siis koskaan huuda tai lyö itseäni tms. Mutta sillon jos yritän sanoa siksi vähän vastaan ettei lapset opi mallia jossa naisen saa hiljentää.
Nykyään punnitsen enemmän mitä sanon. Jos olen eri mieltä, punnitsen hyvin tarkkaan sanonko sen vai en. Mihinkään miehen ideaan, oli se miten päätön tahansa, en sano mitään. En myöskään pyydä häneltä mitään koska niissä tilanteissa tulee herkästi myös riitoja. Hän ei myöskään kyllä pyydä minulta koskaan mitään oikeastaan, joten siksi häntä häiritsee jos minä pyydän. En voi pyytää häntä esim. Hoitamaan eläimiämme, riita siitä tulee. Alunperin ovat hänen eläimiä jotka hoidan. Sen olen ratkaissut ajattelemalla, että minäkin haluan eläimiä ja jos minulla ei olisi miestä , joutuisin hoitamaan ne yksin .
Lisäksi jossain vaiheessa, kun meillä oli seksiä vielä paljon, saman verran kuin suhteen alussa (4-5krt viikossa) , mies alkoi yhtäkkiä väittää että nykyään aina torjun hänet kun kerran torjuin kun väsytti. En ollenkaan tunnistanut itseäni siitä syytöksestä. Mies koki että jatkuvat torjunnat murtaa hänen itsetuntonsa. Joten en kieltäydy seksistä ellei ole 100% että mies haluaa myös nukkumaan eikä seksiä. Koska en kestä kuulla kun mies alkaa minun mielestäni keksiä asioita mitkä ei ole totta - että en halua häntä jne - ja sitten en voi selittää kun siitä seuraa riita.
Kerran mies alkoi kysellä miksi en enää puhu hänelle asioistani kuten ennen.. kerran sitten sanoin turhautuneena kun taas hän suuttui kun avasin suuni, että tästä syystä mä en puhu mitään enää.. no siinä taas sitten riita ja minä vaikutan aivan hirviöltä kun sanon niin törkeällä tavalla.
Mutta niin, minä oon ratkaissut tän sillä että teen kaikkeni, etten riitele tai sano / tee asioita mitkä voi aiheuttaa riidan. Esim yks päivä itkin mutta en voinut sanoa miksi koska mies olisi alkanut väittää että syyllistän. Silloin mies antoi onneksi olla mutta nyt on pitänyt olla iloisemman oloinen koska jos miehen fiilikset menee mun alakuloisuuden takia niin kuulen taas sitten siitä. Enkä voi taaskaan selittää tai kertoa tai perustella vaan jos avaan suuni, se on riidan haastamista. Joten pitää vaan ignoorata.
Sitä suosittelen ap:llekin; opettele ignooraamaan asia.
Ignooraaminen voi joissakin tilanteissa toimia, mutta ei kaikissa. Lähdin aikoinani ignooraamisen tielle, ja siitä seurasi se, että kadotin itseni ja oman tahtoni kokonaan. Sisääni kasaantui myös paljon pahaa oloa, joka ei päässyt purkautumaan.
Meillä tilanne henkisen väkivallan osalta meni siihe, että olin kesällä kolme viikkoa turvakodissa. En vain jaksanut enää ottaa kaikkea vastaan. Millään, mitä sanoin, ei ollut mitään merkitystä. Nyt mies yrittää muuttaa käytöstään, mutta en oikein usko, että pystyy muuttumaan.
Suurin harhakuvitelma on se, että toisen voi tehdä onnelliseksi ilman, että toinen on valmis tulemaan onnelliseksi. Tai että hän olisi kykenevä muuttumaan ja kasvamaan onnelliseksi ilman ammattiapua ja tahtoa siitä, että en pidä tällaisesta elämästä.
Ne, ketkä eivät halua muuttua, eivät kärsi tilanteesta. Tai jos kärsivät, eivät osaa hakea apua. Olen joskus jostain kuullut psykologin lausahduksen, että ihminen ei tietoisesti tee elämässään mitään sellaista, josta hän ei saa jotain positiviista itselleen. Vaikka se ulkoisesti näyttäisikin ihan kahelille, että eihän tosta nyt voi saada mitään positiivista. Klassinen esimerkki on toimimaton ja onneton suhde, jossa ollaan kuitenkin, kun se tuo turvallisuuden tunnetta toisin kuin irtaantuminen kohti tuntematonta huomista.