Syvä ahdistuminen riitatilanteissa puolison kanssa

Hyvin tutun kuuloista on monien tarina täällä. Eksäni raivokohtaukset milloin mistäkin, keitän vettä väärin, kahvia väärin, heitän paperit väärään roskikseen, kysyn väärään aikaan haluaako olutta kaupasta ja kun en loukkaavan sihinän jäljeen ostanut kuin itselleni, niin syyllistämistä siitä. Opin myös olemaan puhumatta, silloinkin kun mies tahallisesti käveli liian lujaa tai ajoi pyörällä niin kovaa, etten pysynyt perässä, kun kuumetta oli 38 ja kärsin infektioastmasta. Tiesin mikä raivoaminen siitä alkaa, jos kyseenalaistaisin miehen käytöksen. Loppujen lopuksi kaikki olisi minun vikaani, minä olisin epävakaa, liian herkkä, minä demonisoisin ja mustamaalaisin miestä. Myös minä muutuin ja kadotin itseni. Ja myös minä olin koukussa ja ero tuntui kuolemalta.

Mutta selvisin siitä. Mies ei tehnyt erosta helppoa, yritti kontroloida ajatuksiani ja tunteitani, vainosi viesteillä ja lähetti tekstiä varmaan kandin työn verran luettavakseni. Syyllistämistä, uhriutumista, raivoa, vaatimus anteeksipyynnöstä, kun kehtasin eron aikana kerrankin sanoa suoraan, miltä minusta tuntui ja miltä miehen käytös minun näkökulmastani näytti. Emme saaneet keskusteltua asioita läpi, kuten aikuiset normaalisti saavat, mutta en syytä siitä itseäni, sillä tiedän, että kenenkään toisen kanssa minulla ei ole mitään vaikeuksia keskustella. Myös minulla on taustalla lapsuuden traumoja ja kasvoin monin tavoin väkivaltaisessa perheessä.

Ja nyt olen hyvässä parisuhteessa. Suhteessa missä toinen ei missään nimessä halua loukata ja satuttaa. Suhteessa missä mies tekee kaikkensa ottaakseen minunkin tunteeni ja tarpeeni huomioon. Suhteessa jossa molemmat haluamme hyvää toisillemme ja käyttäydymme hyvin toisiamme kohtaan. Suhteessa missä kumpikaan ei koe, että on oikeus raivota, arvostella ja mitätöidä toista. Suhteessa missä ristiriidoista voi keskustella rauhallisesti ja ei tarvitse pelätä, että saanko sanoa tätä tai tuota. Suhteessa missä toinen ymmärtää, mitä puhun. Ei väännä, ei käännä, ei manipuloi.

Ja tämä tuntuu ihan uskomattomalta. Tällaistako tämä onkin, normaali terve parisuhde? Näissä tapauksissa mies ei muutu, luonnehäiriöinen ei muutu. Vain vaihtamalla paranee, kunhan vaihtaa normaaliin mieheen. Ja suosittelen tätä helpompaa ja monin verroin onnellisempaa elämää teille jokaiselle, olette ansainneet sen. Ihan jokainen teistä.

Ero on yhtä helvettiä, mutta siitäkin selviää. Sain paljon apua kirjasta ”Joustava mieli tukena elämän kriiseissä”. Älkää myöskään jääkö yksin, soittakaa vaikka kriisipuhelimeen pahan paikan tullen. Puhukaa puhukaa ja puhukaa. Alkuun jokainen päivä tuntuu siltä, kuin keho ja mieli tekisi hidasta ja tuskallista kuolemaa, on paljon hätää ja turvattomuutta. Mutta ne väistyvät, ajan myötä olo helpottaa. Ja tulee se päivä, kun tajuaa olevansa vapaa ja näkee niin kristallin kirkkaasti sen, millaisen ihmisen kanssa on todellisuudessa ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunteet off. Kun mies alkaa huutaa, ajattele että nyt tuon täytyy antaa hetki huutaa. Älä ota sitä itseesi.

Tunteita voi hallita järjellä.

Siis miehellä on oikeus huutaa ja mesota mielensä mukaan ja naisella ei ole mitään oikeutta ilmaista tunteitaan?

Onpa kamalaa.

Minä olen varmaan ärsyttävän rauhallinen riitatilanteissa. Annan toisen huutaa ja mesota ja sitten itse kerron rauhallisesti miltä minusta tuntuu ja voidaanko nyt keskustella asiasta huutamatta. 

En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat tahallaan ärsyttäviä/provosoivia, etenkin jos näkevät, että toisella on paha olla ja se pahenee.

Oletko ajatellut hakeutua terapiaan, jossa käydään läpi ahdistuksesi. Osa kantaa mukanaan traumaa lapsuudenperheestään, se ei ole riitelevän puolison vika.

??? Olen ajatellut riidassa yrittää toimia rakentavasti, en ärsyttävästi. Pyrin kohti ratkaisua, en kontrolloi toista ylirauhallisuudella tai ylidramaattisuudella. Myönnän, en pidä konflikteista, siksi en halua pitkittää tai dramatisoida niitä vaan käydä heti selvittämään asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ja miehellä vähän samantyyppinen tilanne kuin ap.

Olen myös joskus lyönyt itseäni, kerran tosi kovaa halolla (?) päähän, kun en kestä sitä tunnetta. Mies käskee olemaan hiljaa ja kieltäytyy puhumasta ja kuuntelemasta, ja riidat lähtee yleensä siitä että sanon jotain, jonka mies tulkitsee väärin ja sitten en saa selittää asiaa kun mies kieltäytyy keskustelemasta. Tai mies ei käsitä väärin sitä mitä sanon mutta loukkaantuu, jos sanon oman mielipiteeni ja se on eri tai jos olen eri mieltä.

Sen halon jälkeen en ole lyönyt itseäni kun se jotenkin säikäytti. Mutta en se kun se tilanne on niin epäreilu , tekee hulluksi. Ja joskus jos / kun yritän haastaa ja olla niin että mulla on oikeus puhua vaikka mies kieltää, mies onnistuu kääntämään asian jotenkin niin että minä näytän hullulta. Tai että lasten silmissä minä aiheutin taas riidan.. lasten läsnä ollessa en siis koskaan huuda tai lyö itseäni tms. Mutta sillon jos yritän sanoa siksi vähän vastaan ettei lapset opi mallia jossa naisen saa hiljentää.

Nykyään punnitsen enemmän mitä sanon. Jos olen eri mieltä, punnitsen hyvin tarkkaan sanonko sen vai en. Mihinkään miehen ideaan, oli se miten päätön tahansa, en sano mitään. En myöskään pyydä häneltä mitään koska niissä tilanteissa tulee herkästi myös riitoja. Hän ei myöskään kyllä pyydä minulta koskaan mitään oikeastaan, joten siksi häntä häiritsee jos minä pyydän. En voi pyytää häntä esim. Hoitamaan eläimiämme, riita siitä tulee. Alunperin ovat hänen eläimiä jotka hoidan. Sen olen ratkaissut ajattelemalla, että minäkin haluan eläimiä ja jos minulla ei olisi miestä , joutuisin hoitamaan ne yksin .

Lisäksi jossain vaiheessa, kun meillä oli seksiä vielä paljon, saman verran kuin suhteen alussa (4-5krt viikossa) , mies alkoi yhtäkkiä väittää että nykyään aina torjun hänet kun kerran torjuin kun väsytti. En ollenkaan tunnistanut itseäni siitä syytöksestä. Mies koki että jatkuvat torjunnat murtaa hänen itsetuntonsa. Joten en kieltäydy seksistä ellei ole 100% että mies haluaa myös nukkumaan eikä seksiä. Koska en kestä kuulla kun mies alkaa minun mielestäni keksiä asioita mitkä ei ole totta - että en halua häntä jne - ja sitten en voi selittää kun siitä seuraa riita.

Kerran mies alkoi kysellä miksi en enää puhu hänelle asioistani kuten ennen.. kerran sitten sanoin turhautuneena kun taas hän suuttui kun avasin suuni, että tästä syystä mä en puhu mitään enää.. no siinä taas sitten riita ja minä vaikutan aivan hirviöltä kun sanon niin törkeällä tavalla.

Mutta niin, minä oon ratkaissut tän sillä että teen kaikkeni, etten riitele tai sano / tee asioita mitkä voi aiheuttaa riidan. Esim yks päivä itkin mutta en voinut sanoa miksi koska mies olisi alkanut väittää että syyllistän. Silloin mies antoi onneksi olla mutta nyt on pitänyt olla iloisemman oloinen koska jos miehen fiilikset menee mun alakuloisuuden takia niin kuulen taas sitten siitä. Enkä voi taaskaan selittää tai kertoa tai perustella vaan jos avaan suuni, se on riidan haastamista. Joten pitää vaan ignoorata.

Sitä suosittelen ap:llekin; opettele ignooraamaan asia.

Ignooraaminen voi joissakin tilanteissa toimia, mutta ei kaikissa. Lähdin aikoinani ignooraamisen tielle, ja siitä seurasi se, että kadotin itseni ja oman tahtoni kokonaan. Sisääni kasaantui myös paljon pahaa oloa, joka ei päässyt purkautumaan.

Meillä tilanne henkisen väkivallan osalta meni siihe, että olin kesällä kolme viikkoa turvakodissa. En vain jaksanut enää ottaa kaikkea vastaan. Millään, mitä sanoin, ei ollut mitään merkitystä. Nyt mies yrittää muuttaa käytöstään, mutta en oikein usko, että pystyy muuttumaan.

Kiitos tämän kokemuksen jaksamisesta.. minä olen se joka ”suositteli” ignooraamista. En vaan jaksa niitä riitoja. Mutta nyt kun sanoit, tunnistan tuon itsen kadottamisen. Mutta tosiaan oma mies kun ei pelkästään suutu siitä jos olen eri mieltä.. vaan myös loukkaantuu. Hän käyttäytyy kuin (ja ehkä hän myös todella kokee loukkaantumista) niissä tilanteissa kun sanon vastaan/ olen eri mieltä/ sanon mielipiteeni asiaan josta voi aivan hyvin olla montaa mieltä mutta eri kuin miehen/ jos sanon lapselle että syö edes jotain tai huomautan jotain muuta lapselle mies tulkitsee sen niin että minä yritän osoittaa miten hän ei osaa kasvattaa lapsiaan (vaikka kyse saattaisi olla minun osalta ihan vaan yhdestä arkipäiväisestä lauseesta) jne jne .. niin mies tosiaan loukkaantuu. Alkukesästä minulla oli kausi jolloin sanoin enemmän miehelle vastaan ja se aiheutti miehessä vain uhriutumista ja hän jopa sanoi minua narsistiksi..

En tiedä missä vaiheessa minusta tuli tällainen. En ollut tällainen alkuun. Kaikki alkoi ehkä siitä kun tuntui että mies ymmärtää minua aina väärin. Ja aloin ahdistua siitä miksi minua on niin vaikea ymmärtää, siis ihan mitä tarkoitan kun sanon jotain. Siitä kai kaikki lähti. Ja miehen mököttämisistä ja mykkäkouluista.. en tiedä. Ja mies myös valehtelee minulle mutta kuulema vain siksi että en huolestu asioista (ja pilaa sitten asioita). Ja kerrankin tiesin että mies valehtelee ja sain aivopestyä itseni uskomaan sen valheen ja ajattelemaan että minä olen vainoharhainen.. mies on myös sanonut minua vainoharhaiseksi jo ihan suhteen aika alkuaikoina ja aika usein sanoo niin.

Joku kuvasi hyvin tätä tilaa että tällaisessa suhteessa on kuin sammakko jota kypsennetään hiljalleen vedessä kunnes vesi alkaa kiehua. Sammakko ei huomaa mitään. Vähän niinkuin minä.

Ja silti toivon vaan että nämä vaikeudet loppuisi ja elämä olisi taas ihanaa ja hyvää mitä se oli aiemmin.

Siis onko miehen loukkaantuminen asia, jota mielestäsi sinun tulee vältellä viimeiseen asti = voisit ajatella jättäväsi hänet, jos hän "vain" suuttuisi, mutta loukkaantuminen jotenkin muuttaa tilannetta? Onko loukkaantuminen syy, joka selittää hänen käytöksensä vai miksi se on sinusta tilanteessa olennaista?

Siis kaikki lähtee siitä loukkaantumisesta. En osaa selittää. Että minä loukkaan häntä jatkuvasti.. olisi helmpompaa jos hän raivoaisi minulle mutta kun tietää että se on minulle punainen vaate, ehkä siksi ei raivoa. Hän siis loukkaantuu, tuo ilmi että olen loukannut häntä, lopettaa puhumisen, ei suostu puhumaan tai jos puhuu kertoo miksi ja miten loukkasin ja miten olen viimeisen vuoden yms kohdellut häntä niin huonosti mutta hän uhrautuu ja jaksaa ja tässä kiitos, ja miten hänellä on ennenkin ollut narsisti puoliso ja miten hän toivoi ettei siihen enää joudu yms. Siis en jaksa kuunnella enää tätä. Ja tilanne pahenee jos sanon mitään takaisin. Minua ahdistaa olla samassa talossa ihmisen kanssa joka käyttäytyy kuin olisin ilmaa , en tiedä en ole vielä oppinut olemaan välittämättä siitä. Ja mitä pahemmaksi tilanne menee sen pidempään se jatkuu. Ja hän perustelee hyvin vahvasti miksi ja miten olen loukannut ja miten pahasti ja miten pahalta hänestä tuntuu jne. En tiedä voitko samastua tunteeseen jos mietit jotain kertaa kun on käynyt ilmi että olet loukannut toista tietämättäsi ? Vähän sen tyylinen tilanne.. en osaa selittää.

Tuota kutsutaan mykkäkouluksi. Se on henkistä väkivaltaa ja vallankäytön väline ja erittäin haavoittava parisuhteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ja miehellä vähän samantyyppinen tilanne kuin ap.

Olen myös joskus lyönyt itseäni, kerran tosi kovaa halolla (?) päähän, kun en kestä sitä tunnetta. Mies käskee olemaan hiljaa ja kieltäytyy puhumasta ja kuuntelemasta, ja riidat lähtee yleensä siitä että sanon jotain, jonka mies tulkitsee väärin ja sitten en saa selittää asiaa kun mies kieltäytyy keskustelemasta. Tai mies ei käsitä väärin sitä mitä sanon mutta loukkaantuu, jos sanon oman mielipiteeni ja se on eri tai jos olen eri mieltä.

Sen halon jälkeen en ole lyönyt itseäni kun se jotenkin säikäytti. Mutta en se kun se tilanne on niin epäreilu , tekee hulluksi. Ja joskus jos / kun yritän haastaa ja olla niin että mulla on oikeus puhua vaikka mies kieltää, mies onnistuu kääntämään asian jotenkin niin että minä näytän hullulta. Tai että lasten silmissä minä aiheutin taas riidan.. lasten läsnä ollessa en siis koskaan huuda tai lyö itseäni tms. Mutta sillon jos yritän sanoa siksi vähän vastaan ettei lapset opi mallia jossa naisen saa hiljentää.

Nykyään punnitsen enemmän mitä sanon. Jos olen eri mieltä, punnitsen hyvin tarkkaan sanonko sen vai en. Mihinkään miehen ideaan, oli se miten päätön tahansa, en sano mitään. En myöskään pyydä häneltä mitään koska niissä tilanteissa tulee herkästi myös riitoja. Hän ei myöskään kyllä pyydä minulta koskaan mitään oikeastaan, joten siksi häntä häiritsee jos minä pyydän. En voi pyytää häntä esim. Hoitamaan eläimiämme, riita siitä tulee. Alunperin ovat hänen eläimiä jotka hoidan. Sen olen ratkaissut ajattelemalla, että minäkin haluan eläimiä ja jos minulla ei olisi miestä , joutuisin hoitamaan ne yksin .

Lisäksi jossain vaiheessa, kun meillä oli seksiä vielä paljon, saman verran kuin suhteen alussa (4-5krt viikossa) , mies alkoi yhtäkkiä väittää että nykyään aina torjun hänet kun kerran torjuin kun väsytti. En ollenkaan tunnistanut itseäni siitä syytöksestä. Mies koki että jatkuvat torjunnat murtaa hänen itsetuntonsa. Joten en kieltäydy seksistä ellei ole 100% että mies haluaa myös nukkumaan eikä seksiä. Koska en kestä kuulla kun mies alkaa minun mielestäni keksiä asioita mitkä ei ole totta - että en halua häntä jne - ja sitten en voi selittää kun siitä seuraa riita.

Kerran mies alkoi kysellä miksi en enää puhu hänelle asioistani kuten ennen.. kerran sitten sanoin turhautuneena kun taas hän suuttui kun avasin suuni, että tästä syystä mä en puhu mitään enää.. no siinä taas sitten riita ja minä vaikutan aivan hirviöltä kun sanon niin törkeällä tavalla.

Mutta niin, minä oon ratkaissut tän sillä että teen kaikkeni, etten riitele tai sano / tee asioita mitkä voi aiheuttaa riidan. Esim yks päivä itkin mutta en voinut sanoa miksi koska mies olisi alkanut väittää että syyllistän. Silloin mies antoi onneksi olla mutta nyt on pitänyt olla iloisemman oloinen koska jos miehen fiilikset menee mun alakuloisuuden takia niin kuulen taas sitten siitä. Enkä voi taaskaan selittää tai kertoa tai perustella vaan jos avaan suuni, se on riidan haastamista. Joten pitää vaan ignoorata.

Sitä suosittelen ap:llekin; opettele ignooraamaan asia.

Ignooraaminen voi joissakin tilanteissa toimia, mutta ei kaikissa. Lähdin aikoinani ignooraamisen tielle, ja siitä seurasi se, että kadotin itseni ja oman tahtoni kokonaan. Sisääni kasaantui myös paljon pahaa oloa, joka ei päässyt purkautumaan.

Meillä tilanne henkisen väkivallan osalta meni siihe, että olin kesällä kolme viikkoa turvakodissa. En vain jaksanut enää ottaa kaikkea vastaan. Millään, mitä sanoin, ei ollut mitään merkitystä. Nyt mies yrittää muuttaa käytöstään, mutta en oikein usko, että pystyy muuttumaan.

Kiitos tämän kokemuksen jaksamisesta.. minä olen se joka ”suositteli” ignooraamista. En vaan jaksa niitä riitoja. Mutta nyt kun sanoit, tunnistan tuon itsen kadottamisen. Mutta tosiaan oma mies kun ei pelkästään suutu siitä jos olen eri mieltä.. vaan myös loukkaantuu. Hän käyttäytyy kuin (ja ehkä hän myös todella kokee loukkaantumista) niissä tilanteissa kun sanon vastaan/ olen eri mieltä/ sanon mielipiteeni asiaan josta voi aivan hyvin olla montaa mieltä mutta eri kuin miehen/ jos sanon lapselle että syö edes jotain tai huomautan jotain muuta lapselle mies tulkitsee sen niin että minä yritän osoittaa miten hän ei osaa kasvattaa lapsiaan (vaikka kyse saattaisi olla minun osalta ihan vaan yhdestä arkipäiväisestä lauseesta) jne jne .. niin mies tosiaan loukkaantuu. Alkukesästä minulla oli kausi jolloin sanoin enemmän miehelle vastaan ja se aiheutti miehessä vain uhriutumista ja hän jopa sanoi minua narsistiksi..

En tiedä missä vaiheessa minusta tuli tällainen. En ollut tällainen alkuun. Kaikki alkoi ehkä siitä kun tuntui että mies ymmärtää minua aina väärin. Ja aloin ahdistua siitä miksi minua on niin vaikea ymmärtää, siis ihan mitä tarkoitan kun sanon jotain. Siitä kai kaikki lähti. Ja miehen mököttämisistä ja mykkäkouluista.. en tiedä. Ja mies myös valehtelee minulle mutta kuulema vain siksi että en huolestu asioista (ja pilaa sitten asioita). Ja kerrankin tiesin että mies valehtelee ja sain aivopestyä itseni uskomaan sen valheen ja ajattelemaan että minä olen vainoharhainen.. mies on myös sanonut minua vainoharhaiseksi jo ihan suhteen aika alkuaikoina ja aika usein sanoo niin.

Joku kuvasi hyvin tätä tilaa että tällaisessa suhteessa on kuin sammakko jota kypsennetään hiljalleen vedessä kunnes vesi alkaa kiehua. Sammakko ei huomaa mitään. Vähän niinkuin minä.

Ja silti toivon vaan että nämä vaikeudet loppuisi ja elämä olisi taas ihanaa ja hyvää mitä se oli aiemmin.

Siis onko miehen loukkaantuminen asia, jota mielestäsi sinun tulee vältellä viimeiseen asti = voisit ajatella jättäväsi hänet, jos hän "vain" suuttuisi, mutta loukkaantuminen jotenkin muuttaa tilannetta? Onko loukkaantuminen syy, joka selittää hänen käytöksensä vai miksi se on sinusta tilanteessa olennaista?

Siis kaikki lähtee siitä loukkaantumisesta. En osaa selittää. Että minä loukkaan häntä jatkuvasti.. olisi helmpompaa jos hän raivoaisi minulle mutta kun tietää että se on minulle punainen vaate, ehkä siksi ei raivoa. Hän siis loukkaantuu, tuo ilmi että olen loukannut häntä, lopettaa puhumisen, ei suostu puhumaan tai jos puhuu kertoo miksi ja miten loukkasin ja miten olen viimeisen vuoden yms kohdellut häntä niin huonosti mutta hän uhrautuu ja jaksaa ja tässä kiitos, ja miten hänellä on ennenkin ollut narsisti puoliso ja miten hän toivoi ettei siihen enää joudu yms. Siis en jaksa kuunnella enää tätä. Ja tilanne pahenee jos sanon mitään takaisin. Minua ahdistaa olla samassa talossa ihmisen kanssa joka käyttäytyy kuin olisin ilmaa , en tiedä en ole vielä oppinut olemaan välittämättä siitä. Ja mitä pahemmaksi tilanne menee sen pidempään se jatkuu. Ja hän perustelee hyvin vahvasti miksi ja miten olen loukannut ja miten pahasti ja miten pahalta hänestä tuntuu jne. En tiedä voitko samastua tunteeseen jos mietit jotain kertaa kun on käynyt ilmi että olet loukannut toista tietämättäsi ? Vähän sen tyylinen tilanne.. en osaa selittää.

https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen_…

https://anna.fi/ihmiset-ja-suhteet/ihmissuhteet/mykkakoulu-parisuhteess…

Mun mielestä on ihan normaalia tuo sinun käyttäytymisesi.

Siinä on se pelko, että onko sen shhh alla väkivaltaa.

Pelkäät, että jos et tottele, niin tulee turpiin.

Näin veikkaan.

Olisi hyvä puhua tilanteen rauhoituttua, että mitä se shhh tarkoittaa.

Ei siinä tilanteessa kannata muuta kun antaa olla. Toimenhaltijoita pyytää siinä tilaa ja hän käyttää omaa tunteiden hillintää siinä. Fiksua se on.

Teillä on erilaiset tavat. Puhukaa normaalitilassa, että mitä ne ovat ja mitä ne kummankin mielessä tarkoittavat ja miltä ne tuntuvat.

Ihan terve reaktio. Älä itseäsi epäile. Ihan Ok.

Mutta silloin, kun toinen pyytää tilan, niin anna se. Se on hänen juttunsa ja tapansa käsitellä aggressiivisia tunteita. Minusta se on hyvä tapa.

Mä esim. satutin polveni ja sattu niin pirusti.... murkku oli siinä vieressä. Sanoin suoraan, että ”mene! Mene kauemmaksi minusta nyt. Mua sattuu hirveästi.”

Mä en olisi kestänyt siinä ketään, kun käsittelin sitä tunnetta. Joka hei mun kaiken energian. Siinä suojelin sitä toista myös.... etten ruvennut purkamaan sitä tunnettiin toiseen ihmiseen. Se olisi voinut olla jokin muukin tilanne, joka vaatii energiani.... TILAA!

Se on erikoista, miksi aina mietitään mikä vika naisessa on, onko hän läheisriippuvainen. Ainakin omalta osaltani olen yrittänyt elää rauhallisesti, olla empaattinen ja ystävällinen, en ole kantanut kaunaa toista kohtaan, olen ollut valmis pariterapiaan ja mihin vaan asioiden selvittelyyn. Minua kiinnostaa paljon enemmän, mikä näitä miehiä vaivaa ja mitä he tästä ajattelevat. Ongelma on vielä sen verran yleinen, että tuskin selittyvät ihan yksilötason ongelmilla. 

Mulla oli tuollainen suhde 20 vuotta. Yritin erota monta kertaa, ja se oli kuin olisi seissyt kuilun reunalla, ajatus oli niin kauhistuttava että olin aina valtavan helpottunut kun pystyin ummistamaan silmäni ja jatkamaan suhdetta. Minulla on todella rajuja ja traumaattisia yksin jäämiskokemuksia lapsuudesta.

Kunnes olin niin kireälle vedetty että olin romahtaa, siinä suhteessa. Ja miehen gaslighting oli jo tosi pitkällä, ja hän vihjaili tai sanoi suoraan että olen hullu eikä kukaan pidä minusta.

Arkikokemus muualta esim töistä ja harrastuksista kuitenkin antoi ymmärtää että olin siellä pidetty ja arvostettu ihminen.

Jotenkin siinä purin hammasta ja päätin etten suostu tulemaan hulluksi.

Yksi kerta sitten yöllä tilanne meni niin pahaksi että vain päätin itsekseni että nyt, tämä oli se viimeinen pisara.

Olin nukkuvinani ja odotin että mies nukkuu (sammuu).

Nousin ja puin ja käsilaukun ja vain kävelin ulos ovesta, ja tällä kertaa päätin että ihan sama mitä tulee, en mene takaisin.

Menin siitä siskolle muka kylään, ja kahvit juotua sanoin että meinaan erota ja saanko bunkata hänellä jonkun aikaa. Hän halasi ja sanoi että ihan niin kauan kuin tarviit.

Mulla oli myös ihan selittämätön kauhu, että maailma loppuu siihen. En nukkunut öisin, koko ajan odotin että jotain kauheaa tapahtuu.

Parissa viikossa sain elämän päällisin puolin järjestykseen, mutta pään sisällä oli kaikki sekaisin, en osannut olla yksin yhtään. Olin kauhean masentunut ja yksinäinen ja vailla suuntaa. No kai nyt kun olin niin kadottanut itseni.

Pelasin öisin ettei tarvinnut nukkua. Kävin treffeillä että näin ihmisiä. Tuntui että olen vain paperinukke ja elämäni on kulissi. Esitin minua ja elämääni.

Vuosi erosta tapasin mukavan miehen, mutta oli kauhean vaikea olla menemättä liian syvälle siihen. Tuntui että pitäisi taas keskittyä vain häneen ja viettää aikaa vain hänen kanssa. Sen vastustaminen oli monta vuotta raskasta ja työlästä.

Nyt erosta on viisi vuotta ja osaan elää ihan itsekseni. Tarkoituksella teen itse kaiken kotona, etten vain ala kuvitella että tarvitsen miestä siihen. Tulen toimeen omillaan ihan täysin. Edelleen seurustelen, mutta emme asu yhdessä emmekä edes näe kuin puolen aikaa. Minulla on omia menoja ja harrastuksia. Käyn vaikka matkoilla myös muiden kanssa.

Vielä täytyy tietoisesti tehdä suunnitelmia ilman miesystävää, sillä lailla on vähän kuin kuivilla oleva alkoholisti, että joka päivä täytyy tehdä tietoisia päätöksiä.

Elämä on nykyään minun näköistä ja seesteistä. Minulla on oma koti jonne en halua ketään. Jos tarvitsen sinne vaikka remonttia, tilaan sen. Jos en halua vastata puhelimeen tai viestiin, en vastaa. Osaan sanoa milloin haluan nähdä ihmisiä ja milloin vain viihtyä itsekseni. Enkä selittele, riittää että vain tuntuu siltä. Vietän kokonaisia päiviä ihan vain omissa puuhissa tyytyväisenä.

Vaikka tämä voi kuulostaa säälittävältä sellaiselle jolla läheisriippuvuutta ei ikinä ole ollut, olen mielestäni päässyt aika pitkälle parempaan suuntaan ja voin hyvin. Ja halusin kertoa että se on mahdollista.

207 jatkaa, myös minä olen sitä mieltä että vaihtamalla paranee. Nyt minulla on miesystävä joka huolehtii, antaa tilaa, kunnioittaa, keskustelee. Ei alista, kontrolloi, väheksy, mykkäkouluile eikä gaslightaa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli tuollainen suhde 20 vuotta. Yritin erota monta kertaa, ja se oli kuin olisi seissyt kuilun reunalla, ajatus oli niin kauhistuttava että olin aina valtavan helpottunut kun pystyin ummistamaan silmäni ja jatkamaan suhdetta. Minulla on todella rajuja ja traumaattisia yksin jäämiskokemuksia lapsuudesta.

Kunnes olin niin kireälle vedetty että olin romahtaa, siinä suhteessa. Ja miehen gaslighting oli jo tosi pitkällä, ja hän vihjaili tai sanoi suoraan että olen hullu eikä kukaan pidä minusta.

Arkikokemus muualta esim töistä ja harrastuksista kuitenkin antoi ymmärtää että olin siellä pidetty ja arvostettu ihminen.

Jotenkin siinä purin hammasta ja päätin etten suostu tulemaan hulluksi.

Yksi kerta sitten yöllä tilanne meni niin pahaksi että vain päätin itsekseni että nyt, tämä oli se viimeinen pisara.

Olin nukkuvinani ja odotin että mies nukkuu (sammuu).

Nousin ja puin ja käsilaukun ja vain kävelin ulos ovesta, ja tällä kertaa päätin että ihan sama mitä tulee, en mene takaisin.

Menin siitä siskolle muka kylään, ja kahvit juotua sanoin että meinaan erota ja saanko bunkata hänellä jonkun aikaa. Hän halasi ja sanoi että ihan niin kauan kuin tarviit.

Mulla oli myös ihan selittämätön kauhu, että maailma loppuu siihen. En nukkunut öisin, koko ajan odotin että jotain kauheaa tapahtuu.

Parissa viikossa sain elämän päällisin puolin järjestykseen, mutta pään sisällä oli kaikki sekaisin, en osannut olla yksin yhtään. Olin kauhean masentunut ja yksinäinen ja vailla suuntaa. No kai nyt kun olin niin kadottanut itseni.

Pelasin öisin ettei tarvinnut nukkua. Kävin treffeillä että näin ihmisiä. Tuntui että olen vain paperinukke ja elämäni on kulissi. Esitin minua ja elämääni.

Vuosi erosta tapasin mukavan miehen, mutta oli kauhean vaikea olla menemättä liian syvälle siihen. Tuntui että pitäisi taas keskittyä vain häneen ja viettää aikaa vain hänen kanssa. Sen vastustaminen oli monta vuotta raskasta ja työlästä.

Nyt erosta on viisi vuotta ja osaan elää ihan itsekseni. Tarkoituksella teen itse kaiken kotona, etten vain ala kuvitella että tarvitsen miestä siihen. Tulen toimeen omillaan ihan täysin. Edelleen seurustelen, mutta emme asu yhdessä emmekä edes näe kuin puolen aikaa. Minulla on omia menoja ja harrastuksia. Käyn vaikka matkoilla myös muiden kanssa.

Vielä täytyy tietoisesti tehdä suunnitelmia ilman miesystävää, sillä lailla on vähän kuin kuivilla oleva alkoholisti, että joka päivä täytyy tehdä tietoisia päätöksiä.

Elämä on nykyään minun näköistä ja seesteistä. Minulla on oma koti jonne en halua ketään. Jos tarvitsen sinne vaikka remonttia, tilaan sen. Jos en halua vastata puhelimeen tai viestiin, en vastaa. Osaan sanoa milloin haluan nähdä ihmisiä ja milloin vain viihtyä itsekseni. Enkä selittele, riittää että vain tuntuu siltä. Vietän kokonaisia päiviä ihan vain omissa puuhissa tyytyväisenä.

Vaikka tämä voi kuulostaa säälittävältä sellaiselle jolla läheisriippuvuutta ei ikinä ole ollut, olen mielestäni päässyt aika pitkälle parempaan suuntaan ja voin hyvin. Ja halusin kertoa että se on mahdollista.

<3 Kiitos, että jaat tarinasi. Tuo nykyinen elämäsi kuulostaa ihanalta, toivon sinulle kaikkea hyvää ja ihania ihmisiä elämääsi. Luot toivoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunteet off. Kun mies alkaa huutaa, ajattele että nyt tuon täytyy antaa hetki huutaa. Älä ota sitä itseesi.

Tunteita voi hallita järjellä.

Siis miehellä on oikeus huutaa ja mesota mielensä mukaan ja naisella ei ole mitään oikeutta ilmaista tunteitaan?

Onpa kamalaa.

Minä olen varmaan ärsyttävän rauhallinen riitatilanteissa. Annan toisen huutaa ja mesota ja sitten itse kerron rauhallisesti miltä minusta tuntuu ja voidaanko nyt keskustella asiasta huutamatta. 

Ja mitäs sitten teet, jos mies lähtee toistuvasti pois paikalta, kieltätyy keskustelemasta huutamatta? Jos mies selvästi osoittaa, että paskat piittaa siitä, miltä sinusta tuntuu ja selvästi sen osoittaa?

Mitä teet, jos mies huutamatta keskustelun sijaan alkaa haukkua sinua, huutaa, että olet vainoharhainen, hullu, itsekäs, hyväksikäyttäjä, haluat tuhota hänen elämänsä, eiku, olet jo tuhonnut hänen elämänsä?

Rauhallisesti kuuntelet vain, vuosikaupalla?

Vierailija kirjoitti:

Tässä on se vaikea asia että kun toisen kontrollointi tulee esiin ”vain” riitatilanteissa , niin tavallisessa arjessa tuntuu että ongelmaa ei ole. Sitten jos alkaa tarkastella tarkemmin huomaa että sama kuvio toistuu että mielipidettä ei saa sanoa, toisen suuttuu herkästi jne. Ja oppii jotenkin olemaan ja miellyttämään että niitä riitoja ei tulisi. Ja sitten kun on menny pitkään hyvin niin erehtyy esim kysymään, että voisitko sinä ulkoiluttaa koirat tänä iltana 🙈🤔😅 sitten on taas helvetti irti. Ei saa ehdottaa edes. Pitää vaan niellä se ketutus ja lakata kysymästä, näin itse teen nykyään, joitain kertoja kun olen sortunut kysymään. Kun ensin ajattelin pitkään että kyllähän normaalilta ihmiseltä voi kysyä tällaisesta asiasta kuin lemmikkien hoitovastuu, mutta ei voi.

Toinen asia on raha. Mies on periaatteessa velkaa niin 500 euroa parista isosta laskusta mutta jos haluan huonon ilmapiirin ja mustat pilvet suhteen ylle niin kysyn asiasta. Ja kun en halua niin olen kysymättä ja ajattelen, että ko kulut olisivat tulleet mulle yksinkin ollessa joten annan olla.

Näitä asioita aina yksi kerrallaan oppii, miten kussakin asiassa pitää ”olla ihmisiksi” jotta konflikteja ei tule. Nyt ei ole pitkään aikaan tullut uutta asiaa ja toivon ettei tule taas jotain uutta asialistalle. Yleensä menee niin että sitten kun en tee niitä ”vanhoja ärsyttäviä asioita” niin kohta tulee joku uusi ärsyttävä asia.

Just tämä että jos saavutat maalitolpat, ne on aina yöllä siirretty taas edemmäs yhtä kauas.

Jos se olisi elokuva, mitä katsoo, niin johan tuosta ymmärtäisi ettei maalia ole koskaan tarkoituskaan saavuttaa. Vallassa oleva vaatii aina mielivaltaisesti uutta. Hän haluaa pitää orjuutetun ikuisesti yrittämässä ja epäonnistumassa. Orjuutettu on sillä lailla rikkinäinen, että kuvittelee että olemalla vain tarpeeksi kiltti ja tunnollinen hän vielä saa orjuuttajalta tunnustuksen ja palkinnon.

Mutta mistä kohtaa se orjuuttaja on mennyt niin rikki, että mikään ei koskaan ole hänelle tarpeeksi, hänellä ei tule koskaan olemaan hyvä. On kuin hänellä olisi sisällä musta aukko joka syö kaiken positiivisen. Sitä ei täytetä millään.

Vierailija kirjoitti:

Pienenä yksityiskohtana: ihmettelen aina näitä, että joku (mies) on niin ihana ja lempeä ja huomaavainen, mutta --- ja sitten kuvataan jotain kamalaa, ahdistavaa, kontrolloivaa, pelottavaa, väkivaltaista. Siinä kuvauksessa tämä epämiellyttävä piirre ikäänkuin eristetään siitä ihmisestä, ikäänkuin hän ei " varsinaisesti" tai "oikeastaan" ole sellainen. Ikäänkuin ne mukavat - tai oikeastaan vaan normaalit- pilkahdukset olisivat se oikea kuva.

Kaikkea se rakastuminen teettää. Vai läheisriippuvuus?

Itse asiassa kyseessä on traumatisoituneiden harjoittama lohkominen. He käsittelevät elämäänsä lohkottuina, jolloin puolisosta voi olla olemassa rinnakkain kaksi täysin erilaista näkemystä: toiveikas ja epäuskottavan täydellinen ANP-osan ylläpitämä näkemys ja toinen torjuttu, hyvinkin rujoja piirteitä varastoiva ENP-osan näkemys.

Traumatisoitunut kokee puolisonsa ihanana ja lohkoo ikävät piirteet pois tietoisuudesta. Vakavimmillaan lohkominen johtaa dissosiatiiviseen persoonallisuushäiriöön. Lievemmin traumatisoitunut voi esimerkiksi kertoa raa'asta väkivallasta ja pahoinpitelyistä parisuhteessa, mutta ei kykene toimimaan tietojensa pohjalta. Toimintakykyä tulee vasta, kun lohkotut persoonan osat (ANP ja ENP) saadaan vuorovaikuttamaan keskenään. Traumatisoituneella on kirjaimellisesti rikkonainen mieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ja miehellä vähän samantyyppinen tilanne kuin ap.

Olen myös joskus lyönyt itseäni, kerran tosi kovaa halolla (?) päähän, kun en kestä sitä tunnetta. Mies käskee olemaan hiljaa ja kieltäytyy puhumasta ja kuuntelemasta, ja riidat lähtee yleensä siitä että sanon jotain, jonka mies tulkitsee väärin ja sitten en saa selittää asiaa kun mies kieltäytyy keskustelemasta. Tai mies ei käsitä väärin sitä mitä sanon mutta loukkaantuu, jos sanon oman mielipiteeni ja se on eri tai jos olen eri mieltä.

Sen halon jälkeen en ole lyönyt itseäni kun se jotenkin säikäytti. Mutta en se kun se tilanne on niin epäreilu , tekee hulluksi. Ja joskus jos / kun yritän haastaa ja olla niin että mulla on oikeus puhua vaikka mies kieltää, mies onnistuu kääntämään asian jotenkin niin että minä näytän hullulta. Tai että lasten silmissä minä aiheutin taas riidan.. lasten läsnä ollessa en siis koskaan huuda tai lyö itseäni tms. Mutta sillon jos yritän sanoa siksi vähän vastaan ettei lapset opi mallia jossa naisen saa hiljentää.

Nykyään punnitsen enemmän mitä sanon. Jos olen eri mieltä, punnitsen hyvin tarkkaan sanonko sen vai en. Mihinkään miehen ideaan, oli se miten päätön tahansa, en sano mitään. En myöskään pyydä häneltä mitään koska niissä tilanteissa tulee herkästi myös riitoja. Hän ei myöskään kyllä pyydä minulta koskaan mitään oikeastaan, joten siksi häntä häiritsee jos minä pyydän. En voi pyytää häntä esim. Hoitamaan eläimiämme, riita siitä tulee. Alunperin ovat hänen eläimiä jotka hoidan. Sen olen ratkaissut ajattelemalla, että minäkin haluan eläimiä ja jos minulla ei olisi miestä , joutuisin hoitamaan ne yksin .

Lisäksi jossain vaiheessa, kun meillä oli seksiä vielä paljon, saman verran kuin suhteen alussa (4-5krt viikossa) , mies alkoi yhtäkkiä väittää että nykyään aina torjun hänet kun kerran torjuin kun väsytti. En ollenkaan tunnistanut itseäni siitä syytöksestä. Mies koki että jatkuvat torjunnat murtaa hänen itsetuntonsa. Joten en kieltäydy seksistä ellei ole 100% että mies haluaa myös nukkumaan eikä seksiä. Koska en kestä kuulla kun mies alkaa minun mielestäni keksiä asioita mitkä ei ole totta - että en halua häntä jne - ja sitten en voi selittää kun siitä seuraa riita.

Kerran mies alkoi kysellä miksi en enää puhu hänelle asioistani kuten ennen.. kerran sitten sanoin turhautuneena kun taas hän suuttui kun avasin suuni, että tästä syystä mä en puhu mitään enää.. no siinä taas sitten riita ja minä vaikutan aivan hirviöltä kun sanon niin törkeällä tavalla.

Mutta niin, minä oon ratkaissut tän sillä että teen kaikkeni, etten riitele tai sano / tee asioita mitkä voi aiheuttaa riidan. Esim yks päivä itkin mutta en voinut sanoa miksi koska mies olisi alkanut väittää että syyllistän. Silloin mies antoi onneksi olla mutta nyt on pitänyt olla iloisemman oloinen koska jos miehen fiilikset menee mun alakuloisuuden takia niin kuulen taas sitten siitä. Enkä voi taaskaan selittää tai kertoa tai perustella vaan jos avaan suuni, se on riidan haastamista. Joten pitää vaan ignoorata.

Sitä suosittelen ap:llekin; opettele ignooraamaan asia.

Ignooraaminen voi joissakin tilanteissa toimia, mutta ei kaikissa. Lähdin aikoinani ignooraamisen tielle, ja siitä seurasi se, että kadotin itseni ja oman tahtoni kokonaan. Sisääni kasaantui myös paljon pahaa oloa, joka ei päässyt purkautumaan.

Meillä tilanne henkisen väkivallan osalta meni siihe, että olin kesällä kolme viikkoa turvakodissa. En vain jaksanut enää ottaa kaikkea vastaan. Millään, mitä sanoin, ei ollut mitään merkitystä. Nyt mies yrittää muuttaa käytöstään, mutta en oikein usko, että pystyy muuttumaan.

Kiitos tämän kokemuksen jaksamisesta.. minä olen se joka ”suositteli” ignooraamista. En vaan jaksa niitä riitoja. Mutta nyt kun sanoit, tunnistan tuon itsen kadottamisen. Mutta tosiaan oma mies kun ei pelkästään suutu siitä jos olen eri mieltä.. vaan myös loukkaantuu. Hän käyttäytyy kuin (ja ehkä hän myös todella kokee loukkaantumista) niissä tilanteissa kun sanon vastaan/ olen eri mieltä/ sanon mielipiteeni asiaan josta voi aivan hyvin olla montaa mieltä mutta eri kuin miehen/ jos sanon lapselle että syö edes jotain tai huomautan jotain muuta lapselle mies tulkitsee sen niin että minä yritän osoittaa miten hän ei osaa kasvattaa lapsiaan (vaikka kyse saattaisi olla minun osalta ihan vaan yhdestä arkipäiväisestä lauseesta) jne jne .. niin mies tosiaan loukkaantuu. Alkukesästä minulla oli kausi jolloin sanoin enemmän miehelle vastaan ja se aiheutti miehessä vain uhriutumista ja hän jopa sanoi minua narsistiksi..

En tiedä missä vaiheessa minusta tuli tällainen. En ollut tällainen alkuun. Kaikki alkoi ehkä siitä kun tuntui että mies ymmärtää minua aina väärin. Ja aloin ahdistua siitä miksi minua on niin vaikea ymmärtää, siis ihan mitä tarkoitan kun sanon jotain. Siitä kai kaikki lähti. Ja miehen mököttämisistä ja mykkäkouluista.. en tiedä. Ja mies myös valehtelee minulle mutta kuulema vain siksi että en huolestu asioista (ja pilaa sitten asioita). Ja kerrankin tiesin että mies valehtelee ja sain aivopestyä itseni uskomaan sen valheen ja ajattelemaan että minä olen vainoharhainen.. mies on myös sanonut minua vainoharhaiseksi jo ihan suhteen aika alkuaikoina ja aika usein sanoo niin.

Joku kuvasi hyvin tätä tilaa että tällaisessa suhteessa on kuin sammakko jota kypsennetään hiljalleen vedessä kunnes vesi alkaa kiehua. Sammakko ei huomaa mitään. Vähän niinkuin minä.

Ja silti toivon vaan että nämä vaikeudet loppuisi ja elämä olisi taas ihanaa ja hyvää mitä se oli aiemmin.

Siis onko miehen loukkaantuminen asia, jota mielestäsi sinun tulee vältellä viimeiseen asti = voisit ajatella jättäväsi hänet, jos hän "vain" suuttuisi, mutta loukkaantuminen jotenkin muuttaa tilannetta? Onko loukkaantuminen syy, joka selittää hänen käytöksensä vai miksi se on sinusta tilanteessa olennaista?

Siis kaikki lähtee siitä loukkaantumisesta. En osaa selittää. Että minä loukkaan häntä jatkuvasti.. olisi helmpompaa jos hän raivoaisi minulle mutta kun tietää että se on minulle punainen vaate, ehkä siksi ei raivoa. Hän siis loukkaantuu, tuo ilmi että olen loukannut häntä, lopettaa puhumisen, ei suostu puhumaan tai jos puhuu kertoo miksi ja miten loukkasin ja miten olen viimeisen vuoden yms kohdellut häntä niin huonosti mutta hän uhrautuu ja jaksaa ja tässä kiitos, ja miten hänellä on ennenkin ollut narsisti puoliso ja miten hän toivoi ettei siihen enää joudu yms. Siis en jaksa kuunnella enää tätä. Ja tilanne pahenee jos sanon mitään takaisin. Minua ahdistaa olla samassa talossa ihmisen kanssa joka käyttäytyy kuin olisin ilmaa , en tiedä en ole vielä oppinut olemaan välittämättä siitä. Ja mitä pahemmaksi tilanne menee sen pidempään se jatkuu. Ja hän perustelee hyvin vahvasti miksi ja miten olen loukannut ja miten pahasti ja miten pahalta hänestä tuntuu jne. En tiedä voitko samastua tunteeseen jos mietit jotain kertaa kun on käynyt ilmi että olet loukannut toista tietämättäsi ? Vähän sen tyylinen tilanne.. en osaa selittää.

Hän on siis löytänyt sun napin painalluksen. Jos se olisi huutaminen = tuntisit, että pahinta, mitä voi tehdä, on suuttua ja huutaa, hän todennäköisesti tekisi sitä.

Kyllä voin kuvitella jotenkin tuon tunteen. Huomaan itsessäni, vaikkakin todella lievässä mitassa, että annan miehelle "liikaa periksi". Juuri sen vuoksi, että jotenkin en kestä hänen loukkaantumistaan ja harmistumistaan yhtään hyvin. Kyse on paljon pienemmistä asioista, mutta aina välillä nämä harmittavat kuitenkin jälkeen päin. Miksi en sanonut, että haluan nyt katsoa telkkarista jotain muuta kuin laivanrakennusta, mene toiseen huoneeseen katsomaan tätä (tai mennyt itse toiseen huoneeseen)? Miksi jätän ostamatta jotain, mistä hän on sanonut, että tuo on ihan turhaa?

En siis pelkää miestä tippaakaan, vaan kohtelen häntä kuin nykyvanhemmat lapsiaan, helikopteroin ympärillä suojelemassa pettymyksiltä. Tähän vaikuttanee historiamme, olemme olleet tosi lähellä erota ja silloin aloin varmaan liikaa kiinnittämään huomiota siihen, miten itse voisin olla parempi kumppani.

Varmaan nyt olenkin helppo ja "hyvä", muta en itselleni. Ja välillä sitten kieltämättä pettymys? katkeruus? rävähtää typerällä tavalla esiin. 

Kuulostaa ihan typerältä ja älyttömältä, kun kirjoitan tämä auki. Siis erityiskiitos tästä ketjusta - voin toiseenkin suuntaan muuttaa itseäni, more for me!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ja miehellä vähän samantyyppinen tilanne kuin ap.

Olen myös joskus lyönyt itseäni, kerran tosi kovaa halolla (?) päähän, kun en kestä sitä tunnetta. Mies käskee olemaan hiljaa ja kieltäytyy puhumasta ja kuuntelemasta, ja riidat lähtee yleensä siitä että sanon jotain, jonka mies tulkitsee väärin ja sitten en saa selittää asiaa kun mies kieltäytyy keskustelemasta. Tai mies ei käsitä väärin sitä mitä sanon mutta loukkaantuu, jos sanon oman mielipiteeni ja se on eri tai jos olen eri mieltä.

Sen halon jälkeen en ole lyönyt itseäni kun se jotenkin säikäytti. Mutta en se kun se tilanne on niin epäreilu , tekee hulluksi. Ja joskus jos / kun yritän haastaa ja olla niin että mulla on oikeus puhua vaikka mies kieltää, mies onnistuu kääntämään asian jotenkin niin että minä näytän hullulta. Tai että lasten silmissä minä aiheutin taas riidan.. lasten läsnä ollessa en siis koskaan huuda tai lyö itseäni tms. Mutta sillon jos yritän sanoa siksi vähän vastaan ettei lapset opi mallia jossa naisen saa hiljentää.

Nykyään punnitsen enemmän mitä sanon. Jos olen eri mieltä, punnitsen hyvin tarkkaan sanonko sen vai en. Mihinkään miehen ideaan, oli se miten päätön tahansa, en sano mitään. En myöskään pyydä häneltä mitään koska niissä tilanteissa tulee herkästi myös riitoja. Hän ei myöskään kyllä pyydä minulta koskaan mitään oikeastaan, joten siksi häntä häiritsee jos minä pyydän. En voi pyytää häntä esim. Hoitamaan eläimiämme, riita siitä tulee. Alunperin ovat hänen eläimiä jotka hoidan. Sen olen ratkaissut ajattelemalla, että minäkin haluan eläimiä ja jos minulla ei olisi miestä , joutuisin hoitamaan ne yksin .

Lisäksi jossain vaiheessa, kun meillä oli seksiä vielä paljon, saman verran kuin suhteen alussa (4-5krt viikossa) , mies alkoi yhtäkkiä väittää että nykyään aina torjun hänet kun kerran torjuin kun väsytti. En ollenkaan tunnistanut itseäni siitä syytöksestä. Mies koki että jatkuvat torjunnat murtaa hänen itsetuntonsa. Joten en kieltäydy seksistä ellei ole 100% että mies haluaa myös nukkumaan eikä seksiä. Koska en kestä kuulla kun mies alkaa minun mielestäni keksiä asioita mitkä ei ole totta - että en halua häntä jne - ja sitten en voi selittää kun siitä seuraa riita.

Kerran mies alkoi kysellä miksi en enää puhu hänelle asioistani kuten ennen.. kerran sitten sanoin turhautuneena kun taas hän suuttui kun avasin suuni, että tästä syystä mä en puhu mitään enää.. no siinä taas sitten riita ja minä vaikutan aivan hirviöltä kun sanon niin törkeällä tavalla.

Mutta niin, minä oon ratkaissut tän sillä että teen kaikkeni, etten riitele tai sano / tee asioita mitkä voi aiheuttaa riidan. Esim yks päivä itkin mutta en voinut sanoa miksi koska mies olisi alkanut väittää että syyllistän. Silloin mies antoi onneksi olla mutta nyt on pitänyt olla iloisemman oloinen koska jos miehen fiilikset menee mun alakuloisuuden takia niin kuulen taas sitten siitä. Enkä voi taaskaan selittää tai kertoa tai perustella vaan jos avaan suuni, se on riidan haastamista. Joten pitää vaan ignoorata.

Sitä suosittelen ap:llekin; opettele ignooraamaan asia.

Ignooraaminen voi joissakin tilanteissa toimia, mutta ei kaikissa. Lähdin aikoinani ignooraamisen tielle, ja siitä seurasi se, että kadotin itseni ja oman tahtoni kokonaan. Sisääni kasaantui myös paljon pahaa oloa, joka ei päässyt purkautumaan.

Meillä tilanne henkisen väkivallan osalta meni siihe, että olin kesällä kolme viikkoa turvakodissa. En vain jaksanut enää ottaa kaikkea vastaan. Millään, mitä sanoin, ei ollut mitään merkitystä. Nyt mies yrittää muuttaa käytöstään, mutta en oikein usko, että pystyy muuttumaan.

Kiitos tämän kokemuksen jaksamisesta.. minä olen se joka ”suositteli” ignooraamista. En vaan jaksa niitä riitoja. Mutta nyt kun sanoit, tunnistan tuon itsen kadottamisen. Mutta tosiaan oma mies kun ei pelkästään suutu siitä jos olen eri mieltä.. vaan myös loukkaantuu. Hän käyttäytyy kuin (ja ehkä hän myös todella kokee loukkaantumista) niissä tilanteissa kun sanon vastaan/ olen eri mieltä/ sanon mielipiteeni asiaan josta voi aivan hyvin olla montaa mieltä mutta eri kuin miehen/ jos sanon lapselle että syö edes jotain tai huomautan jotain muuta lapselle mies tulkitsee sen niin että minä yritän osoittaa miten hän ei osaa kasvattaa lapsiaan (vaikka kyse saattaisi olla minun osalta ihan vaan yhdestä arkipäiväisestä lauseesta) jne jne .. niin mies tosiaan loukkaantuu. Alkukesästä minulla oli kausi jolloin sanoin enemmän miehelle vastaan ja se aiheutti miehessä vain uhriutumista ja hän jopa sanoi minua narsistiksi..

En tiedä missä vaiheessa minusta tuli tällainen. En ollut tällainen alkuun. Kaikki alkoi ehkä siitä kun tuntui että mies ymmärtää minua aina väärin. Ja aloin ahdistua siitä miksi minua on niin vaikea ymmärtää, siis ihan mitä tarkoitan kun sanon jotain. Siitä kai kaikki lähti. Ja miehen mököttämisistä ja mykkäkouluista.. en tiedä. Ja mies myös valehtelee minulle mutta kuulema vain siksi että en huolestu asioista (ja pilaa sitten asioita). Ja kerrankin tiesin että mies valehtelee ja sain aivopestyä itseni uskomaan sen valheen ja ajattelemaan että minä olen vainoharhainen.. mies on myös sanonut minua vainoharhaiseksi jo ihan suhteen aika alkuaikoina ja aika usein sanoo niin.

Joku kuvasi hyvin tätä tilaa että tällaisessa suhteessa on kuin sammakko jota kypsennetään hiljalleen vedessä kunnes vesi alkaa kiehua. Sammakko ei huomaa mitään. Vähän niinkuin minä.

Ja silti toivon vaan että nämä vaikeudet loppuisi ja elämä olisi taas ihanaa ja hyvää mitä se oli aiemmin.

Siis onko miehen loukkaantuminen asia, jota mielestäsi sinun tulee vältellä viimeiseen asti = voisit ajatella jättäväsi hänet, jos hän "vain" suuttuisi, mutta loukkaantuminen jotenkin muuttaa tilannetta? Onko loukkaantuminen syy, joka selittää hänen käytöksensä vai miksi se on sinusta tilanteessa olennaista?

Siis kaikki lähtee siitä loukkaantumisesta. En osaa selittää. Että minä loukkaan häntä jatkuvasti.. olisi helmpompaa jos hän raivoaisi minulle mutta kun tietää että se on minulle punainen vaate, ehkä siksi ei raivoa. Hän siis loukkaantuu, tuo ilmi että olen loukannut häntä, lopettaa puhumisen, ei suostu puhumaan tai jos puhuu kertoo miksi ja miten loukkasin ja miten olen viimeisen vuoden yms kohdellut häntä niin huonosti mutta hän uhrautuu ja jaksaa ja tässä kiitos, ja miten hänellä on ennenkin ollut narsisti puoliso ja miten hän toivoi ettei siihen enää joudu yms. Siis en jaksa kuunnella enää tätä. Ja tilanne pahenee jos sanon mitään takaisin. Minua ahdistaa olla samassa talossa ihmisen kanssa joka käyttäytyy kuin olisin ilmaa , en tiedä en ole vielä oppinut olemaan välittämättä siitä. Ja mitä pahemmaksi tilanne menee sen pidempään se jatkuu. Ja hän perustelee hyvin vahvasti miksi ja miten olen loukannut ja miten pahasti ja miten pahalta hänestä tuntuu jne. En tiedä voitko samastua tunteeseen jos mietit jotain kertaa kun on käynyt ilmi että olet loukannut toista tietämättäsi ? Vähän sen tyylinen tilanne.. en osaa selittää.

Hän on siis löytänyt sun napin painalluksen. Jos se olisi huutaminen = tuntisit, että pahinta, mitä voi tehdä, on suuttua ja huutaa, hän todennäköisesti tekisi sitä.

Kyllä voin kuvitella jotenkin tuon tunteen. Huomaan itsessäni, vaikkakin todella lievässä mitassa, että annan miehelle "liikaa periksi". Juuri sen vuoksi, että jotenkin en kestä hänen loukkaantumistaan ja harmistumistaan yhtään hyvin. Kyse on paljon pienemmistä asioista, mutta aina välillä nämä harmittavat kuitenkin jälkeen päin. Miksi en sanonut, että haluan nyt katsoa telkkarista jotain muuta kuin laivanrakennusta, mene toiseen huoneeseen katsomaan tätä (tai mennyt itse toiseen huoneeseen)? Miksi jätän ostamatta jotain, mistä hän on sanonut, että tuo on ihan turhaa?

En siis pelkää miestä tippaakaan, vaan kohtelen häntä kuin nykyvanhemmat lapsiaan, helikopteroin ympärillä suojelemassa pettymyksiltä. Tähän vaikuttanee historiamme, olemme olleet tosi lähellä erota ja silloin aloin varmaan liikaa kiinnittämään huomiota siihen, miten itse voisin olla parempi kumppani.

Varmaan nyt olenkin helppo ja "hyvä", muta en itselleni. Ja välillä sitten kieltämättä pettymys? katkeruus? rävähtää typerällä tavalla esiin. 

Kuulostaa ihan typerältä ja älyttömältä, kun kirjoitan tämä auki. Siis erityiskiitos tästä ketjusta - voin toiseenkin suuntaan muuttaa itseäni, more for me!

Pariterapiassa valitin miehelle, miten mulle ei ole jäänyt mahdollisuutta esim harrastaa, ja miten mun on ollut käytävä hänen sukulaisilla aina mukana, jälkeen päin ajatellen ihan turhaan niin paljon. Hän väitti ettei ole koskaan kieltänyt mua harrastamasta, eikä pakottanut sukulaisille. Että ihan omasta valinnasta olen tämän kaiken tehnyt, ihan oma vikani ja olen selvästi jotenkin rikki ja terapian tarpeessa.

Hänelle sopi hyvin unohtaa, millaisia murjotuksia ja mykkäkouluja hän järjesti aina kun minun harrastukseni oli ristiriidassa hänen tärkeämpien menojen kanssa. Ei siitä jäänyt mitään epäilystä, mutta tosiaan hän ei suoraan sanonut että en SAA mennä tai minun on PAKKO mennä. Hän teki vain selväksi että mitään rauhaa kotona ei tule ennen kuin teen niin kuin hän haluaa.

Mutta kuten sitten nähtiin, koska hän ei suoraan niillä sanoilla sanonut, hän ei ottanut siitä vastuuta vaan jätti vastuun ja rivien välistä lukemisen minulle.

Tuollainen manipulointi ja gaslighting saa ihmisen pään sekaisin. Ikään kuin hän ei muuta olisikaan kuin herttaisesti tukenut asioita jotka olivat minulle tärkeitä. Ja ihan itsekseni olin tehnyt toisin ja sitten syytän viatonta häntä.

Nykyään näen jo että kenenkään muun kanssa minulla ei ole tätä ongelmaa, ja pidän jo huolen ettei tulekaan. Olen ihan allerginen kaikelle marttyyritouhulle ja draamailulle, enkä ole tietääkseni ennen kuin minulle suoraan sanotaan. Voin kysyä ja kysynkin, että onko joku huonosti, tai tarkoitatko etten saa mennä. Mutta se on minulle sanottava ääneen. Ja nykyään sanon, että menen kuitenkin koska tämä on minulle tärkeä harrastus tai ystävä tai sukulainen.

Paljolti on kyse myös kasvatuksesta. Havahduin tähän, kun katselin yhdellä työkeikalla lastentarhassa, miten sukupuolille puhutaan.

Tytöille hoetaan koko ajan, että ajattele nyt, miltä susta tuntuisi, voi, nyt tuli toiselle paha mieli ja vihjailtiin,, että kyllä olisi kiva, jos auttaisit tätiä, täti tulee niin iloiseksi. Pojille annettiin suoria kieltoja ja käskyjä, et saa tehdä noin, vie nämä tonne.

Eli pojille elämä on yksinkertaista: se, mikä ei ole kiellettyä, on sallittua ja sitä, mitä ei käsketä, ei tarvitse tehdä. Tyttöjen piti koko ajan operoida jollakin tunnetasolla miellyttämässä.

Tämä nyt karkea yleistys, mutta ahdistuin tästä tuolloin jo ja tämä keskustelu herätti nämä muistot. Jos koko elämänsä elää kieltoja ja käskyjä odottaen ja noudattaen tai toisaalta tunnetiloja tarkkaillen, niin kyllä siinä eri tasolla ollaan riidankin sattuessa. Aikuisena sitten empaattisemmat ja haluan sanoa fiksummat miehet alkavat ymmärtää tunnetasojakin, mutta eivät tosiaankaan kaikki.

Ja vastaavasti analysoivat ja rohkeat naiset ohittaa tunnetasoja miellyttämisen menetyksen uhallakin.

Vierailija kirjoitti:

Paljolti on kyse myös kasvatuksesta. Havahduin tähän, kun katselin yhdellä työkeikalla lastentarhassa, miten sukupuolille puhutaan.

Tytöille hoetaan koko ajan, että ajattele nyt, miltä susta tuntuisi, voi, nyt tuli toiselle paha mieli ja vihjailtiin,, että kyllä olisi kiva, jos auttaisit tätiä, täti tulee niin iloiseksi. Pojille annettiin suoria kieltoja ja käskyjä, et saa tehdä noin, vie nämä tonne.

Eli pojille elämä on yksinkertaista: se, mikä ei ole kiellettyä, on sallittua ja sitä, mitä ei käsketä, ei tarvitse tehdä. Tyttöjen piti koko ajan operoida jollakin tunnetasolla miellyttämässä.

Tämä nyt karkea yleistys, mutta ahdistuin tästä tuolloin jo ja tämä keskustelu herätti nämä muistot. Jos koko elämänsä elää kieltoja ja käskyjä odottaen ja noudattaen tai toisaalta tunnetiloja tarkkaillen, niin kyllä siinä eri tasolla ollaan riidankin sattuessa. Aikuisena sitten empaattisemmat ja haluan sanoa fiksummat miehet alkavat ymmärtää tunnetasojakin, mutta eivät tosiaankaan kaikki.

Ja vastaavasti analysoivat ja rohkeat naiset ohittaa tunnetasoja miellyttämisen menetyksen uhallakin.

Hyvä ja oivaltava analyysi!

"Psykoterapian alkuvaiheessa potilas selitti kaikki oireensa työuupumuksella. Hän oli työskennellyt vuosia yli kestokykynsä. Suureksi lohduksi tilanteessa hän koki miehensä tuen ja rauhoittavan läsnäolon. Lukuisten keskustelujen jälkeen alkoi paljastua, että hänen tärkeimmäksi tueksi kuvaamansa aviomies oli pahoinpidellyt häntä erittäin raa'asti koko kaksikymmentä vuotta kestäneen avioliiton ajan. Pitkän aikaa terapiakeskusteluissa potilas oli kuitenkin ollut yhteydessä vain turvalliseen ja lohduttavaan mielikuvaan miehestään. "

AP vaikuttaa dissosioivan. Hän kokee miehensä ihanaksi, mutta voi kertoa tarkkoja esimerkkejä vakavasta henkisestä väkivallasta. Lisäksi AP ei erittele muita tunnetiloja kuin suuren ahdistuksen ja pyrkii pääsemään ahdistuksestaan eroon "korjaamalla itseään" paremmin puolisolleen sopivaksi.

Onko AP:lla huonomuistisuutta tai oletko unohtanut pitkiä jaksoja elämästäsi? Onko sinulla huoliin tai stressiin liittyviä kiputiloja (itselläni pelko ja ahdistus oireilevat mm. olkapääkipuina, vatsakipuina ja ruokatorven spasmeina - riippumatta siitä, tiedostanko olevani pelokas tai en)? Onko tunnetiloissasi outoja porrastuksia täydelliseen lamaannukseen tai täyteen hysteriaan?

Hyvä juttu, että pystyt havainnoimaan kaltoinkohtelun merkit 👍 Saatat tarvita ammattiapua, että kykenisit yhdistämään havaintosi tietoisuutesi käyttöön.

Vierailija kirjoitti:

"Psykoterapian alkuvaiheessa potilas selitti kaikki oireensa työuupumuksella. Hän oli työskennellyt vuosia yli kestokykynsä. Suureksi lohduksi tilanteessa hän koki miehensä tuen ja rauhoittavan läsnäolon. Lukuisten keskustelujen jälkeen alkoi paljastua, että hänen tärkeimmäksi tueksi kuvaamansa aviomies oli pahoinpidellyt häntä erittäin raa'asti koko kaksikymmentä vuotta kestäneen avioliiton ajan. Pitkän aikaa terapiakeskusteluissa potilas oli kuitenkin ollut yhteydessä vain turvalliseen ja lohduttavaan mielikuvaan miehestään. "

AP vaikuttaa dissosioivan. Hän kokee miehensä ihanaksi, mutta voi kertoa tarkkoja esimerkkejä vakavasta henkisestä väkivallasta. Lisäksi AP ei erittele muita tunnetiloja kuin suuren ahdistuksen ja pyrkii pääsemään ahdistuksestaan eroon "korjaamalla itseään" paremmin puolisolleen sopivaksi.

Onko AP:lla huonomuistisuutta tai oletko unohtanut pitkiä jaksoja elämästäsi? Onko sinulla huoliin tai stressiin liittyviä kiputiloja (itselläni pelko ja ahdistus oireilevat mm. olkapääkipuina, vatsakipuina ja ruokatorven spasmeina - riippumatta siitä, tiedostanko olevani pelokas tai en)? Onko tunnetiloissasi outoja porrastuksia täydelliseen lamaannukseen tai täyteen hysteriaan?

Hyvä juttu, että pystyt havainnoimaan kaltoinkohtelun merkit 👍 Saatat tarvita ammattiapua, että kykenisit yhdistämään havaintosi tietoisuutesi käyttöön.

Tämä oli upeasti avattu, kun olen aina ihmetellyt, että mitä tarkoittaa, ettei ole kosketuksissa tunteisiinsa. Että ihan kirjaimellisesti ei tietoisesti vaikka koe pelkoa ja tuskaa, mutta hartiat jumittavat ja vatsa on sekaisin.

Tunnistan edellisestä elämästä tasan tuon, että kun jotkut asiat ei sovi siihen kuvaan minkä haluaa nähdä ihanasta miehestään, niin jotenkin vain sulkee ne pois mielestä ja "unohtaa".

Löysin päiväkirjan johon olin kirjoittanut, että mustasukkainen aviomies viesteili kiukkuisesti miehelleni, ja käski jättää vaimonsa rauhaan. En muistanut siitä mitään, en minkäänlaista tunnereaktiota, vaikka olin kirjoittanut sen ylös. Kuvaani jonka halusin pitää hänestä, ei sopinut että hän pettäisi. En epäillyt häntä lainkaan, ja tuonkin tapahtuneen kuittasin täysin sillä, kun hän sanoi että joku sekopää. Varmaan yhdessä jopa naurettiin, että onpa kaikkia sekopäitä.

En voi käsittää mitä päässäni on liikkunut? Nimittäin ennen eroa sitten näin viestejä hänen puhelimessa, ja näin hänen naamasta että selitys oli vale. Ja eron jälkeen vuoden päästä löysin papereista hänen viagra-reseptin ja tukun rahaa, joista en tiennyt mitään. Meillä ei pitänyt olla niin paljon rahaa käteisenä, eikä hän kyllä minun kanssa sitä viagraa käyttänyt.

Vieläkään nämä asiat ei yhdisty päässäni. Vaikka on kaikki todisteet, ne tuntuu epätodellisilta ja liittyvän jonkun ihan tuntemattoman ihmisen elämään. En pysty vieläkään yhdistään niitä mitenkään omaan kuvaani meidän menneestä liitosta enkä mun exästä.

Mikä mun päässä on vialla? Ja kenen kanssa mä olin naimisissa?

Oikeastaan vasta nyt tätä kirjoittaessa tajuan, että jossain hyvin syvällä pinnan alla on kauheaa häpeää vielä siitä, että olen ollut niin totaalisen pihalla. Ja kauheaa vihaa siitä valheesta, jossa hän mua piti, ja elämästä jonka hän multa varasti. Ja nytkin mieli suojaa mua jollain verholla ja estää mua kokemasta niin kovia tunteita. Katson niitä jostain etäältä.

Tässä ketjussa oli hyvin kuvattu näitä tunteita, kuinka tekee mieli lyödä itseään, jopa tappaa itsensä ja millainen kauhu tulee kaltoinkohtelusta. Ei sinänsä ihme, että defenssinä se on pakko sulkea jonnekin pois ja tunnetta ei pysty käsittelemään/käsittämään. Se olisi mielenterveydelle hajottavaa jäädä siihen olotilaan. Arkielämä on myös monesti niin vaativaa kun on työt, lapset, lemmikit yms. että ei ehdi eikä pysty jämähtämään järkytyksen tilaan. Omalla kohdalla tietoisesti päätin jatkuvasti, että kunhan tulee loma tai mikä lie vapaa, niin silloin pohdin mitä teen parisuhteelle. Enkä sitten kuitenkaan. Se on kuin tulikuuma rauta, jota ei halua ottaa käsiinsä.

Omalla kohdallani tunteet saattoivat nousta pintaan etenkin yksin aamulla herätessä. Saatoin olla vihainen ja miettiä mitä kaikkea lohkaisen hänelle takaisin. Haukuin ja solvasin häntä mielessäni. Välillä itkeskelin itsekseni eniten kipua tuottaneita sanoja ja mietin eroa. En uskaltanut sanoa miehelle mitään. En uskaltanut erostakaan puhua, olen vain hymistellyt ja myötäillyt. Tehnyt parhaani, ettei mies vaan suuttuisi. Ja yrittänyt suojata häntä pettymyksiltä. Yksi iso ongelma on se, että häpeä ja asian käsittämättömyys estää puhumasta. Joku kirjoitti, ettei miehelle voi ehdottaa koirien lenkittämistä. Meilläkin miehen raivo nousi yhtä arkisista asioista. Moni ihmettelee syystäkin miksi tällaiseen suhteeseen jää, toisaalta "riidan" aihe ei ole merkittävä, koko asian selittäminen kenellekään tuntuu absurdilta. Itsellekin uskottelee, että ei tämä nyt niin iso asia ollut ja yrittää elää eteenpäin. Silti puristaa rinnassa kun ei tule kuulluksi.

Kiitos hänelle joka kirjoitti erosta ja siitä kuinka vaikeaa oli alkuun, kun oli kadottanut itsensä. Olen yrittänyt erota monta kertaa. Viime kerralla ero kesti jo kuukausia. Olin ihan pihalla mistä minä tykkään, kun yritin niitä asioida tehdä. Olo oli ontto, ja haahuilin itkuisena pitkin metsiä. En saanut otetta oikein mistään. Ihan valtava suru tuli kaikesta siitä, mitä olen suhteessa joutunut kokemaan, se tuntui musertavan. Suru siitä miten rakastuneena ja toiveikkaana suhteeseen lähti ja olin ihan varma, että loppuelämä eletään onnellisina yhdessä. On ollut aika järkyttävää miettiä niitä aikoja kun itkin ihan hysteerisesti lattialla ja mies vain pisteli loukkauksia tulemaan. Onnen sijasta traumatisoiduin. Silti on pakko kohdata ne tunteet ja tapahtumat, jotta kuva muuttuisi kokonaiseksi. Onneksi olen nyt vahvistunut. Eniten harmittaa, etten ole mennyt terapiaan tai juttelemaan jo aiemmin ammatti-ihmiselle. Se olisi varmasti auttanut jäsentämään ja käsittelemään tilannetta jo aiemmin. Olen hävennyt ihan turhaan.

Tällä ketjulla on mahdollisuus laajeta "70-luvulla syntyneet" kaltaiseksi vertaistukiketjuksi! Ei anneta muutaman ilkeän "mikset lähde"-tyypin pilata tätä!

Uskomattomia selvitymistarinoita, toivottavasti moni, joka tukea tarvitsee etenkin lähtemiseen, saa sitä täältä.

Olen kyynel silmässä lukenut näitä ja näissähän kuultaa läpi sama kuin tuossa aikaisemmin mainitsemassani ketjussa: naiset häpeävät, naiset toivovat, naiset yrittävät ja ennen kaikkea hakevat vikaa itsestään. Voi kun sen osaisimme auttaa toisistamme pois!

Miehet, ehkä teilläkin on ollut samankaltaisia kokemuksia?