Lue keskustelun säännöt.
Syvä ahdistuminen riitatilanteissa puolison kanssa
epätoivoinen
23.08.2020 |
Tarvitsisin neuvoja kuinka selättää pakokauhumainen ahdistus riitatilanteissa.
Riidellessä (ts. miehen suuttuessa) en saa itse korottaa ääntäni tai yrittää keskustella asiasta. Mies sanoo shhh ja suu kiinni. Häneen ei myöskään saa koskea.
En oikein itse osaa riidellä vaan haluaisin puhua asiat auki. Ahdistun tästä jostain syystä ihan mielettömästi ja tuntuu, että minut valtaa suorastaan pakokauhu. Tekisi mieli lähteä juoksemaan tai alkaa itkeä, mutta itkeminenkös se vasta ärsyttää miestä. Tunnen olevani kuin painekattila ja mieleni täyttyy itsetuhoisin ajatuksin. Joskus saatan lyödä itseäni rauhoittuakseni. Sairastahan se on. :(
Tiedän, ettei tämä ole terve tapa reagoida, ja siksi haluaisin teiltä neuvoja. Uskon, että reaktioni liittyy menneisyyteeni, sillä olen kokenut parisuhdeväkivaltaa (minua mm. uhattu aseella) ja myös isäni on pahoinpidellyt minua fyysisesti ja henkisesti lapsena.
Osaisiko joku antaa rauhoittumisneuvoja?
Kommentit (228)
Pienenä yksityiskohtana: ihmettelen aina näitä, että joku (mies) on niin ihana ja lempeä ja huomaavainen, mutta --- ja sitten kuvataan jotain kamalaa, ahdistavaa, kontrolloivaa, pelottavaa, väkivaltaista. Siinä kuvauksessa tämä epämiellyttävä piirre ikäänkuin eristetään siitä ihmisestä, ikäänkuin hän ei " varsinaisesti" tai "oikeastaan" ole sellainen. Ikäänkuin ne mukavat - tai oikeastaan vaan normaalit- pilkahdukset olisivat se oikea kuva.
Kaikkea se rakastuminen teettää. Vai läheisriippuvuus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies on väärä, eroa. Hän voisi keskustella kanssasi, vaikkei riitele. Ehkä jonkun toisen kanssa toimii ja et ahdistu.
Olen yrittänyt päästä omasta suhteestani monta kertaa eroon. Nyt kuvittelen tämän eron olevan viimeinen. Tuntuu vihdoin, että en kaipaa ja tarvitse miestä enää mihinkään ja kaikki kuvitelmat muuttumisesta on silkkaa utopiaa. Näen hänet eri silmin kuin ennen. Se on erikoinen koukku mihin näissä suhteissa jää. Kerran kun mies oli ollut taas todella törkeä minua kohtaan, yritin tosissani pysyä erossa. Varmaan parin viikon jälkeen psyyke alkoi hajoilemaan ja olo oli ahdistava ja sekava, tunsin epämääräistä kauhua kaikesta. Otin rauhoittavia ja lähdin lenkkipolulle juoksemaan. Lopulta itkevänä ja tärisevänä soitin sieltä maastosta miehelle, että tarvitsen apua, hajoan tänne. Mies lähti tulemaan saman tien, otti syliin, lohdutti, laittoi ruokaa ja rutisti koko yön. Vannoi, että pääni saadaan kuntoon, kunhan arki rullaa. Niin lähti arki rullaamaan saman tien ja minun normaali toimintakyky palasi. Tuntui kuin koko miehen raivo, minun eroamisyritys ja hajoaminen olisi jostain toisesta todellisuudesta, vaikea käsittää sellaista edes tapahtuneen. Jossakin sanottiin, että näissä suhteissa olevaa koukkua voi verrata huumeisiin, niin minulle ainakin se on jossain määrin totta. Silti tietää koko ajan, että onhan se ihan sairas kuvio. Siihen ajautuu, ei se tuosta koskaan lähde liikkeelle.
Minullakin on ollut samaa, että väistelen puheenaiheita vaikka olemme olleet näennäisen avoimia. "Riitoja" ei voida puida siihen asti, että minäkin ymmärtäisin miten siihen päädytään ja tarkoittiko mies asioita, joita sanoi. En voi kysellä asioista, jotka hänen käytöksessään on mietittynyt minua. Väistelen raha-asioista puhumista, vaikka siinäkin on sellaista mihin haluaisin selvyyttä. Minulle kävi niin, että kadotin itseni. Olin hymistelijä ja myötäilijä, jossain vaiheessa luulin olevani sellainen oikeasti. Olen lukenut kirjallisuutta mm. paljon mainitun Why does he do that, Tule lähelle, mene pois, Miksi se ei vain lähde. Olen vahvistunut paljon ja mies on huomannut sen. Käytös muuttui minua kohtaan, mutta tuli se raivarikin lopulta sieltä puolen vuoden yrittämisen jälkeen ja minun sisälle se ennestään tuttu kauhun tunne. Niin rakastunut kuin olinkin pitkään, niin en minä häntä enää rakasta. Kaikista vaikeinta on ollut kun olin pari vuotta sitten todella heikoilla läheisen ihmisen menettämisen takia, niin hän veti niitä lapsellisia raivareitaan ja oli lähellä etten menettänyt mielenterveyttäni kokonaan. Ei sellaista ihmistä, joka on kohdellut sillä tavalla voi rakastaa, arvostaa ja kunnioittaa. Nämä miehet kokee oikeudekseen tuntea ihan mitä tunteita vaan ja mihin aikaan vuorokaudesta vaan ja naisen on se kestettävä, mutta nainen ei saa tuntea pienintäkään mielipahaa yhtään mistään.
Ei näitä suhteita oikeasti ymmärrä sellainen, joka on normaalissa suhteissa aina ollut. Ette te huumeriippuvaisellekaan sano, että hei huumeet on sulle pahasta, lopeta, ja odota, että näin todella sormia napsauttamalla käy.
Pahintahan näissä onkin, että kyllä sen sairauden koko ajan tiedostaa ja tahtoisi elää normaalia, kivaa, turvallista, tavallista elämää. Kuka ei tahtoisi??
Joku täällä myös koko ajan alapeukuttaa näitä kokemuksia - tahtoisin tietää hänen motiivinsa. Mikä saa alapeukuttamaan ihmisen oikeaa tuskaa? Varmaan tämä peukuttelija voisi enemmänkin kertoa myös näiden miesten mielenmaisemasta.
Täällä on ollut todella hyviä huomioita näistä suhteista. Mutta yhtä asiaa toivoisin: huomattaisiin, että todella haitallinen neuvo on, että ignooraa. Se voi toimia hetken, mutta hinta siitä on todella tuhoisa. Miettikääpä, antaisitteko huumeriippuvaiselle neuvon, että jatka vain käyttöä ja ignooraa haittavaikutukset?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ja miehellä vähän samantyyppinen tilanne kuin ap.
Olen myös joskus lyönyt itseäni, kerran tosi kovaa halolla (?) päähän, kun en kestä sitä tunnetta. Mies käskee olemaan hiljaa ja kieltäytyy puhumasta ja kuuntelemasta, ja riidat lähtee yleensä siitä että sanon jotain, jonka mies tulkitsee väärin ja sitten en saa selittää asiaa kun mies kieltäytyy keskustelemasta. Tai mies ei käsitä väärin sitä mitä sanon mutta loukkaantuu, jos sanon oman mielipiteeni ja se on eri tai jos olen eri mieltä.
Sen halon jälkeen en ole lyönyt itseäni kun se jotenkin säikäytti. Mutta en se kun se tilanne on niin epäreilu , tekee hulluksi. Ja joskus jos / kun yritän haastaa ja olla niin että mulla on oikeus puhua vaikka mies kieltää, mies onnistuu kääntämään asian jotenkin niin että minä näytän hullulta. Tai että lasten silmissä minä aiheutin taas riidan.. lasten läsnä ollessa en siis koskaan huuda tai lyö itseäni tms. Mutta sillon jos yritän sanoa siksi vähän vastaan ettei lapset opi mallia jossa naisen saa hiljentää.
Nykyään punnitsen enemmän mitä sanon. Jos olen eri mieltä, punnitsen hyvin tarkkaan sanonko sen vai en. Mihinkään miehen ideaan, oli se miten päätön tahansa, en sano mitään. En myöskään pyydä häneltä mitään koska niissä tilanteissa tulee herkästi myös riitoja. Hän ei myöskään kyllä pyydä minulta koskaan mitään oikeastaan, joten siksi häntä häiritsee jos minä pyydän. En voi pyytää häntä esim. Hoitamaan eläimiämme, riita siitä tulee. Alunperin ovat hänen eläimiä jotka hoidan. Sen olen ratkaissut ajattelemalla, että minäkin haluan eläimiä ja jos minulla ei olisi miestä , joutuisin hoitamaan ne yksin .
Lisäksi jossain vaiheessa, kun meillä oli seksiä vielä paljon, saman verran kuin suhteen alussa (4-5krt viikossa) , mies alkoi yhtäkkiä väittää että nykyään aina torjun hänet kun kerran torjuin kun väsytti. En ollenkaan tunnistanut itseäni siitä syytöksestä. Mies koki että jatkuvat torjunnat murtaa hänen itsetuntonsa. Joten en kieltäydy seksistä ellei ole 100% että mies haluaa myös nukkumaan eikä seksiä. Koska en kestä kuulla kun mies alkaa minun mielestäni keksiä asioita mitkä ei ole totta - että en halua häntä jne - ja sitten en voi selittää kun siitä seuraa riita.
Kerran mies alkoi kysellä miksi en enää puhu hänelle asioistani kuten ennen.. kerran sitten sanoin turhautuneena kun taas hän suuttui kun avasin suuni, että tästä syystä mä en puhu mitään enää.. no siinä taas sitten riita ja minä vaikutan aivan hirviöltä kun sanon niin törkeällä tavalla.
Mutta niin, minä oon ratkaissut tän sillä että teen kaikkeni, etten riitele tai sano / tee asioita mitkä voi aiheuttaa riidan. Esim yks päivä itkin mutta en voinut sanoa miksi koska mies olisi alkanut väittää että syyllistän. Silloin mies antoi onneksi olla mutta nyt on pitänyt olla iloisemman oloinen koska jos miehen fiilikset menee mun alakuloisuuden takia niin kuulen taas sitten siitä. Enkä voi taaskaan selittää tai kertoa tai perustella vaan jos avaan suuni, se on riidan haastamista. Joten pitää vaan ignoorata.
Sitä suosittelen ap:llekin; opettele ignooraamaan asia.
Ignooraaminen voi joissakin tilanteissa toimia, mutta ei kaikissa. Lähdin aikoinani ignooraamisen tielle, ja siitä seurasi se, että kadotin itseni ja oman tahtoni kokonaan. Sisääni kasaantui myös paljon pahaa oloa, joka ei päässyt purkautumaan.
Meillä tilanne henkisen väkivallan osalta meni siihe, että olin kesällä kolme viikkoa turvakodissa. En vain jaksanut enää ottaa kaikkea vastaan. Millään, mitä sanoin, ei ollut mitään merkitystä. Nyt mies yrittää muuttaa käytöstään, mutta en oikein usko, että pystyy muuttumaan.
Kiitos tämän kokemuksen jaksamisesta.. minä olen se joka ”suositteli” ignooraamista. En vaan jaksa niitä riitoja. Mutta nyt kun sanoit, tunnistan tuon itsen kadottamisen. Mutta tosiaan oma mies kun ei pelkästään suutu siitä jos olen eri mieltä.. vaan myös loukkaantuu. Hän käyttäytyy kuin (ja ehkä hän myös todella kokee loukkaantumista) niissä tilanteissa kun sanon vastaan/ olen eri mieltä/ sanon mielipiteeni asiaan josta voi aivan hyvin olla montaa mieltä mutta eri kuin miehen/ jos sanon lapselle että syö edes jotain tai huomautan jotain muuta lapselle mies tulkitsee sen niin että minä yritän osoittaa miten hän ei osaa kasvattaa lapsiaan (vaikka kyse saattaisi olla minun osalta ihan vaan yhdestä arkipäiväisestä lauseesta) jne jne .. niin mies tosiaan loukkaantuu. Alkukesästä minulla oli kausi jolloin sanoin enemmän miehelle vastaan ja se aiheutti miehessä vain uhriutumista ja hän jopa sanoi minua narsistiksi..
En tiedä missä vaiheessa minusta tuli tällainen. En ollut tällainen alkuun. Kaikki alkoi ehkä siitä kun tuntui että mies ymmärtää minua aina väärin. Ja aloin ahdistua siitä miksi minua on niin vaikea ymmärtää, siis ihan mitä tarkoitan kun sanon jotain. Siitä kai kaikki lähti. Ja miehen mököttämisistä ja mykkäkouluista.. en tiedä. Ja mies myös valehtelee minulle mutta kuulema vain siksi että en huolestu asioista (ja pilaa sitten asioita). Ja kerrankin tiesin että mies valehtelee ja sain aivopestyä itseni uskomaan sen valheen ja ajattelemaan että minä olen vainoharhainen.. mies on myös sanonut minua vainoharhaiseksi jo ihan suhteen aika alkuaikoina ja aika usein sanoo niin.
Joku kuvasi hyvin tätä tilaa että tällaisessa suhteessa on kuin sammakko jota kypsennetään hiljalleen vedessä kunnes vesi alkaa kiehua. Sammakko ei huomaa mitään. Vähän niinkuin minä.
Ja silti toivon vaan että nämä vaikeudet loppuisi ja elämä olisi taas ihanaa ja hyvää mitä se oli aiemmin.
Siis onko miehen loukkaantuminen asia, jota mielestäsi sinun tulee vältellä viimeiseen asti = voisit ajatella jättäväsi hänet, jos hän "vain" suuttuisi, mutta loukkaantuminen jotenkin muuttaa tilannetta? Onko loukkaantuminen syy, joka selittää hänen käytöksensä vai miksi se on sinusta tilanteessa olennaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pienenä yksityiskohtana: ihmettelen aina näitä, että joku (mies) on niin ihana ja lempeä ja huomaavainen, mutta --- ja sitten kuvataan jotain kamalaa, ahdistavaa, kontrolloivaa, pelottavaa, väkivaltaista. Siinä kuvauksessa tämä epämiellyttävä piirre ikäänkuin eristetään siitä ihmisestä, ikäänkuin hän ei " varsinaisesti" tai "oikeastaan" ole sellainen. Ikäänkuin ne mukavat - tai oikeastaan vaan normaalit- pilkahdukset olisivat se oikea kuva.
Kaikkea se rakastuminen teettää. Vai läheisriippuvuus?
Kognitiivinen dissonanssi. Polttaahan ihmiset tupakkaa kin, vaikka tietävät sen olevan pahaksi terveydelle. Ihmisten pitää mielessään keksiä asioille selityksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteet off. Kun mies alkaa huutaa, ajattele että nyt tuon täytyy antaa hetki huutaa. Älä ota sitä itseesi.
Tunteita voi hallita järjellä.Siis miehellä on oikeus huutaa ja mesota mielensä mukaan ja naisella ei ole mitään oikeutta ilmaista tunteitaan?
Onpa kamalaa.
Minä olen varmaan ärsyttävän rauhallinen riitatilanteissa. Annan toisen huutaa ja mesota ja sitten itse kerron rauhallisesti miltä minusta tuntuu ja voidaanko nyt keskustella asiasta huutamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luota kehoosi, sehän jo kertonut mitä pitää tehdä. Lenkkarit jalkaan ja juoksemaan, saat kasata ajatuksesi ja miehesi saa hengähtää. Sen jälkeen on parempi puida asiat kun tunteet ovat laantuneet.
Vierailija kirjoitti:
Pienenä yksityiskohtana: ihmettelen aina näitä, että joku (mies) on niin ihana ja lempeä ja huomaavainen, mutta --- ja sitten kuvataan jotain kamalaa, ahdistavaa, kontrolloivaa, pelottavaa, väkivaltaista. Siinä kuvauksessa tämä epämiellyttävä piirre ikäänkuin eristetään siitä ihmisestä, ikäänkuin hän ei " varsinaisesti" tai "oikeastaan" ole sellainen. Ikäänkuin ne mukavat - tai oikeastaan vaan normaalit- pilkahdukset olisivat se oikea kuva.
Kaikkea se rakastuminen teettää. Vai läheisriippuvuus?
Läheisriippuvuus on tuttu termi minulle mutta siihen yleensä liittyy vastuuntunto toisesta , yhtenä syynä miksi ei voi lähteä. Luulen että se voi olla vähän sitäkin mutta vaikea sanoa, kun on tosiaan siinä hiljalleen kiehuvassa liemessä kypsynyt sammakko. Jos mies vetäisi mua turpaan ja jäisin, voisin suoraan sanoa että se on läheisriippuvuutta kun pystyisin selittämään sellaisen teon ja ymmärtämään miestä niin, etten voisi lähteä.
Mutta miehen käytöstä riitatilanteissa ja raivomista ja suuttumista joka asiasta en nimenomaan ymmärrä. Ja se tuntuu olevan kuin yö ja päivä, verrattuna siihen ihmiseen joka hän ”normaalisti ” on. Johtunee varmaan siitä, että tässä vaiheessa suhdetta on vielä enemmän kokemusta siitä miehestä joka ei toimi kontrolloivasti. On kuin aivoissani olisi kuva ja kokemus miehestä ja hänen kontrolloiva toiminta ei sovi siihen kuvaan, kuva ei ole vielä muuttunut. Tilanteen jälkeen hän ”palaa normaaliiin”, tapahtuma mitätöidään, mitäs ”todisteita” minulla asiasta olikaan? Ei mitään kuin minun kokemus? Hän sanoo että on ylpeä itsestään kun on vähentänyt huutamista ja huutanut viimeksi 3 kk sitten. Ihanko totta, mutta vastahan hän huusi ja raivosi taas ? Vai eikö sittenkään..
Tässä kuviossa en itse puhuisi läheisriippuvuudesta enkä rakkaudestakaan jäämisen syynä. Minulle jäämisen syy on se että tämä on meidän parisuhde, avioliitto , elämä.. missä on näitä hyvin hämmentäviä elementtejä läsnä, joita en miehen käytöksessä ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteet off. Kun mies alkaa huutaa, ajattele että nyt tuon täytyy antaa hetki huutaa. Älä ota sitä itseesi.
Tunteita voi hallita järjellä.Siis miehellä on oikeus huutaa ja mesota mielensä mukaan ja naisella ei ole mitään oikeutta ilmaista tunteitaan?
Onpa kamalaa.Minä olen varmaan ärsyttävän rauhallinen riitatilanteissa. Annan toisen huutaa ja mesota ja sitten itse kerron rauhallisesti miltä minusta tuntuu ja voidaanko nyt keskustella asiasta huutamatta.
En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat tahallaan ärsyttäviä/provosoivia, etenkin jos näkevät, että toisella on paha olla ja se pahenee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pienenä yksityiskohtana: ihmettelen aina näitä, että joku (mies) on niin ihana ja lempeä ja huomaavainen, mutta --- ja sitten kuvataan jotain kamalaa, ahdistavaa, kontrolloivaa, pelottavaa, väkivaltaista. Siinä kuvauksessa tämä epämiellyttävä piirre ikäänkuin eristetään siitä ihmisestä, ikäänkuin hän ei " varsinaisesti" tai "oikeastaan" ole sellainen. Ikäänkuin ne mukavat - tai oikeastaan vaan normaalit- pilkahdukset olisivat se oikea kuva.
Kaikkea se rakastuminen teettää. Vai läheisriippuvuus?
Läheisriippuvuus on tuttu termi minulle mutta siihen yleensä liittyy vastuuntunto toisesta , yhtenä syynä miksi ei voi lähteä. Luulen että se voi olla vähän sitäkin mutta vaikea sanoa, kun on tosiaan siinä hiljalleen kiehuvassa liemessä kypsynyt sammakko. Jos mies vetäisi mua turpaan ja jäisin, voisin suoraan sanoa että se on läheisriippuvuutta kun pystyisin selittämään sellaisen teon ja ymmärtämään miestä niin, etten voisi lähteä.
Mutta miehen käytöstä riitatilanteissa ja raivomista ja suuttumista joka asiasta en nimenomaan ymmärrä. Ja se tuntuu olevan kuin yö ja päivä, verrattuna siihen ihmiseen joka hän ”normaalisti ” on. Johtunee varmaan siitä, että tässä vaiheessa suhdetta on vielä enemmän kokemusta siitä miehestä joka ei toimi kontrolloivasti. On kuin aivoissani olisi kuva ja kokemus miehestä ja hänen kontrolloiva toiminta ei sovi siihen kuvaan, kuva ei ole vielä muuttunut. Tilanteen jälkeen hän ”palaa normaaliiin”, tapahtuma mitätöidään, mitäs ”todisteita” minulla asiasta olikaan? Ei mitään kuin minun kokemus? Hän sanoo että on ylpeä itsestään kun on vähentänyt huutamista ja huutanut viimeksi 3 kk sitten. Ihanko totta, mutta vastahan hän huusi ja raivosi taas ? Vai eikö sittenkään..
Tässä kuviossa en itse puhuisi läheisriippuvuudesta enkä rakkaudestakaan jäämisen syynä. Minulle jäämisen syy on se että tämä on meidän parisuhde, avioliitto , elämä.. missä on näitä hyvin hämmentäviä elementtejä läsnä, joita en miehen käytöksessä ymmärrä.
Ei läheisriippuvuus tarkoita sitä, että et vastuusi vuoksi voi erota vaan sitä, ettet alitajunnassasi usko pärjääväsi yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pienenä yksityiskohtana: ihmettelen aina näitä, että joku (mies) on niin ihana ja lempeä ja huomaavainen, mutta --- ja sitten kuvataan jotain kamalaa, ahdistavaa, kontrolloivaa, pelottavaa, väkivaltaista. Siinä kuvauksessa tämä epämiellyttävä piirre ikäänkuin eristetään siitä ihmisestä, ikäänkuin hän ei " varsinaisesti" tai "oikeastaan" ole sellainen. Ikäänkuin ne mukavat - tai oikeastaan vaan normaalit- pilkahdukset olisivat se oikea kuva.
Kaikkea se rakastuminen teettää. Vai läheisriippuvuus?
Läheisriippuvuus on tuttu termi minulle mutta siihen yleensä liittyy vastuuntunto toisesta , yhtenä syynä miksi ei voi lähteä. Luulen että se voi olla vähän sitäkin mutta vaikea sanoa, kun on tosiaan siinä hiljalleen kiehuvassa liemessä kypsynyt sammakko. Jos mies vetäisi mua turpaan ja jäisin, voisin suoraan sanoa että se on läheisriippuvuutta kun pystyisin selittämään sellaisen teon ja ymmärtämään miestä niin, etten voisi lähteä.
Mutta miehen käytöstä riitatilanteissa ja raivomista ja suuttumista joka asiasta en nimenomaan ymmärrä. Ja se tuntuu olevan kuin yö ja päivä, verrattuna siihen ihmiseen joka hän ”normaalisti ” on. Johtunee varmaan siitä, että tässä vaiheessa suhdetta on vielä enemmän kokemusta siitä miehestä joka ei toimi kontrolloivasti. On kuin aivoissani olisi kuva ja kokemus miehestä ja hänen kontrolloiva toiminta ei sovi siihen kuvaan, kuva ei ole vielä muuttunut. Tilanteen jälkeen hän ”palaa normaaliiin”, tapahtuma mitätöidään, mitäs ”todisteita” minulla asiasta olikaan? Ei mitään kuin minun kokemus? Hän sanoo että on ylpeä itsestään kun on vähentänyt huutamista ja huutanut viimeksi 3 kk sitten. Ihanko totta, mutta vastahan hän huusi ja raivosi taas ? Vai eikö sittenkään..
Tämä käytös, mitä kuvaat yllä on manipuloinnin muoto, nimeltään ”gaslighting”. Siinä pyritään pikkuhiljaa irroittamaan vastaanottaja todellisuudesta ja luomaan hänen pään sisälleen vaihtoehtoinen todellisuus, miehen sanelema. Tämä on äärimmäisen haitallista vastaanottajan mielenterveydelle ja johtaa opittuun avuttomuuteen. Tutustu aiheeseen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ja miehellä vähän samantyyppinen tilanne kuin ap.
Olen myös joskus lyönyt itseäni, kerran tosi kovaa halolla (?) päähän, kun en kestä sitä tunnetta. Mies käskee olemaan hiljaa ja kieltäytyy puhumasta ja kuuntelemasta, ja riidat lähtee yleensä siitä että sanon jotain, jonka mies tulkitsee väärin ja sitten en saa selittää asiaa kun mies kieltäytyy keskustelemasta. Tai mies ei käsitä väärin sitä mitä sanon mutta loukkaantuu, jos sanon oman mielipiteeni ja se on eri tai jos olen eri mieltä.
Sen halon jälkeen en ole lyönyt itseäni kun se jotenkin säikäytti. Mutta en se kun se tilanne on niin epäreilu , tekee hulluksi. Ja joskus jos / kun yritän haastaa ja olla niin että mulla on oikeus puhua vaikka mies kieltää, mies onnistuu kääntämään asian jotenkin niin että minä näytän hullulta. Tai että lasten silmissä minä aiheutin taas riidan.. lasten läsnä ollessa en siis koskaan huuda tai lyö itseäni tms. Mutta sillon jos yritän sanoa siksi vähän vastaan ettei lapset opi mallia jossa naisen saa hiljentää.
Nykyään punnitsen enemmän mitä sanon. Jos olen eri mieltä, punnitsen hyvin tarkkaan sanonko sen vai en. Mihinkään miehen ideaan, oli se miten päätön tahansa, en sano mitään. En myöskään pyydä häneltä mitään koska niissä tilanteissa tulee herkästi myös riitoja. Hän ei myöskään kyllä pyydä minulta koskaan mitään oikeastaan, joten siksi häntä häiritsee jos minä pyydän. En voi pyytää häntä esim. Hoitamaan eläimiämme, riita siitä tulee. Alunperin ovat hänen eläimiä jotka hoidan. Sen olen ratkaissut ajattelemalla, että minäkin haluan eläimiä ja jos minulla ei olisi miestä , joutuisin hoitamaan ne yksin .
Lisäksi jossain vaiheessa, kun meillä oli seksiä vielä paljon, saman verran kuin suhteen alussa (4-5krt viikossa) , mies alkoi yhtäkkiä väittää että nykyään aina torjun hänet kun kerran torjuin kun väsytti. En ollenkaan tunnistanut itseäni siitä syytöksestä. Mies koki että jatkuvat torjunnat murtaa hänen itsetuntonsa. Joten en kieltäydy seksistä ellei ole 100% että mies haluaa myös nukkumaan eikä seksiä. Koska en kestä kuulla kun mies alkaa minun mielestäni keksiä asioita mitkä ei ole totta - että en halua häntä jne - ja sitten en voi selittää kun siitä seuraa riita.
Kerran mies alkoi kysellä miksi en enää puhu hänelle asioistani kuten ennen.. kerran sitten sanoin turhautuneena kun taas hän suuttui kun avasin suuni, että tästä syystä mä en puhu mitään enää.. no siinä taas sitten riita ja minä vaikutan aivan hirviöltä kun sanon niin törkeällä tavalla.
Mutta niin, minä oon ratkaissut tän sillä että teen kaikkeni, etten riitele tai sano / tee asioita mitkä voi aiheuttaa riidan. Esim yks päivä itkin mutta en voinut sanoa miksi koska mies olisi alkanut väittää että syyllistän. Silloin mies antoi onneksi olla mutta nyt on pitänyt olla iloisemman oloinen koska jos miehen fiilikset menee mun alakuloisuuden takia niin kuulen taas sitten siitä. Enkä voi taaskaan selittää tai kertoa tai perustella vaan jos avaan suuni, se on riidan haastamista. Joten pitää vaan ignoorata.
Sitä suosittelen ap:llekin; opettele ignooraamaan asia.
Ignooraaminen voi joissakin tilanteissa toimia, mutta ei kaikissa. Lähdin aikoinani ignooraamisen tielle, ja siitä seurasi se, että kadotin itseni ja oman tahtoni kokonaan. Sisääni kasaantui myös paljon pahaa oloa, joka ei päässyt purkautumaan.
Meillä tilanne henkisen väkivallan osalta meni siihe, että olin kesällä kolme viikkoa turvakodissa. En vain jaksanut enää ottaa kaikkea vastaan. Millään, mitä sanoin, ei ollut mitään merkitystä. Nyt mies yrittää muuttaa käytöstään, mutta en oikein usko, että pystyy muuttumaan.
Kiitos tämän kokemuksen jaksamisesta.. minä olen se joka ”suositteli” ignooraamista. En vaan jaksa niitä riitoja. Mutta nyt kun sanoit, tunnistan tuon itsen kadottamisen. Mutta tosiaan oma mies kun ei pelkästään suutu siitä jos olen eri mieltä.. vaan myös loukkaantuu. Hän käyttäytyy kuin (ja ehkä hän myös todella kokee loukkaantumista) niissä tilanteissa kun sanon vastaan/ olen eri mieltä/ sanon mielipiteeni asiaan josta voi aivan hyvin olla montaa mieltä mutta eri kuin miehen/ jos sanon lapselle että syö edes jotain tai huomautan jotain muuta lapselle mies tulkitsee sen niin että minä yritän osoittaa miten hän ei osaa kasvattaa lapsiaan (vaikka kyse saattaisi olla minun osalta ihan vaan yhdestä arkipäiväisestä lauseesta) jne jne .. niin mies tosiaan loukkaantuu. Alkukesästä minulla oli kausi jolloin sanoin enemmän miehelle vastaan ja se aiheutti miehessä vain uhriutumista ja hän jopa sanoi minua narsistiksi..
En tiedä missä vaiheessa minusta tuli tällainen. En ollut tällainen alkuun. Kaikki alkoi ehkä siitä kun tuntui että mies ymmärtää minua aina väärin. Ja aloin ahdistua siitä miksi minua on niin vaikea ymmärtää, siis ihan mitä tarkoitan kun sanon jotain. Siitä kai kaikki lähti. Ja miehen mököttämisistä ja mykkäkouluista.. en tiedä. Ja mies myös valehtelee minulle mutta kuulema vain siksi että en huolestu asioista (ja pilaa sitten asioita). Ja kerrankin tiesin että mies valehtelee ja sain aivopestyä itseni uskomaan sen valheen ja ajattelemaan että minä olen vainoharhainen.. mies on myös sanonut minua vainoharhaiseksi jo ihan suhteen aika alkuaikoina ja aika usein sanoo niin.
Joku kuvasi hyvin tätä tilaa että tällaisessa suhteessa on kuin sammakko jota kypsennetään hiljalleen vedessä kunnes vesi alkaa kiehua. Sammakko ei huomaa mitään. Vähän niinkuin minä.
Ja silti toivon vaan että nämä vaikeudet loppuisi ja elämä olisi taas ihanaa ja hyvää mitä se oli aiemmin.
Siis onko miehen loukkaantuminen asia, jota mielestäsi sinun tulee vältellä viimeiseen asti = voisit ajatella jättäväsi hänet, jos hän "vain" suuttuisi, mutta loukkaantuminen jotenkin muuttaa tilannetta? Onko loukkaantuminen syy, joka selittää hänen käytöksensä vai miksi se on sinusta tilanteessa olennaista?
Siis kaikki lähtee siitä loukkaantumisesta. En osaa selittää. Että minä loukkaan häntä jatkuvasti.. olisi helmpompaa jos hän raivoaisi minulle mutta kun tietää että se on minulle punainen vaate, ehkä siksi ei raivoa. Hän siis loukkaantuu, tuo ilmi että olen loukannut häntä, lopettaa puhumisen, ei suostu puhumaan tai jos puhuu kertoo miksi ja miten loukkasin ja miten olen viimeisen vuoden yms kohdellut häntä niin huonosti mutta hän uhrautuu ja jaksaa ja tässä kiitos, ja miten hänellä on ennenkin ollut narsisti puoliso ja miten hän toivoi ettei siihen enää joudu yms. Siis en jaksa kuunnella enää tätä. Ja tilanne pahenee jos sanon mitään takaisin. Minua ahdistaa olla samassa talossa ihmisen kanssa joka käyttäytyy kuin olisin ilmaa , en tiedä en ole vielä oppinut olemaan välittämättä siitä. Ja mitä pahemmaksi tilanne menee sen pidempään se jatkuu. Ja hän perustelee hyvin vahvasti miksi ja miten olen loukannut ja miten pahasti ja miten pahalta hänestä tuntuu jne. En tiedä voitko samastua tunteeseen jos mietit jotain kertaa kun on käynyt ilmi että olet loukannut toista tietämättäsi ? Vähän sen tyylinen tilanne.. en osaa selittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteet off. Kun mies alkaa huutaa, ajattele että nyt tuon täytyy antaa hetki huutaa. Älä ota sitä itseesi.
Tunteita voi hallita järjellä.Siis miehellä on oikeus huutaa ja mesota mielensä mukaan ja naisella ei ole mitään oikeutta ilmaista tunteitaan?
Onpa kamalaa.Minä olen varmaan ärsyttävän rauhallinen riitatilanteissa. Annan toisen huutaa ja mesota ja sitten itse kerron rauhallisesti miltä minusta tuntuu ja voidaanko nyt keskustella asiasta huutamatta.
En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat tahallaan ärsyttäviä/provosoivia, etenkin jos näkevät, että toisella on paha olla ja se pahenee.
Oletko ajatellut hakeutua terapiaan, jossa käydään läpi ahdistuksesi. Osa kantaa mukanaan traumaa lapsuudenperheestään, se ei ole riitelevän puolison vika.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pienenä yksityiskohtana: ihmettelen aina näitä, että joku (mies) on niin ihana ja lempeä ja huomaavainen, mutta --- ja sitten kuvataan jotain kamalaa, ahdistavaa, kontrolloivaa, pelottavaa, väkivaltaista. Siinä kuvauksessa tämä epämiellyttävä piirre ikäänkuin eristetään siitä ihmisestä, ikäänkuin hän ei " varsinaisesti" tai "oikeastaan" ole sellainen. Ikäänkuin ne mukavat - tai oikeastaan vaan normaalit- pilkahdukset olisivat se oikea kuva.
Kaikkea se rakastuminen teettää. Vai läheisriippuvuus?
Läheisriippuvuus on tuttu termi minulle mutta siihen yleensä liittyy vastuuntunto toisesta , yhtenä syynä miksi ei voi lähteä. Luulen että se voi olla vähän sitäkin mutta vaikea sanoa, kun on tosiaan siinä hiljalleen kiehuvassa liemessä kypsynyt sammakko. Jos mies vetäisi mua turpaan ja jäisin, voisin suoraan sanoa että se on läheisriippuvuutta kun pystyisin selittämään sellaisen teon ja ymmärtämään miestä niin, etten voisi lähteä.
Mutta miehen käytöstä riitatilanteissa ja raivomista ja suuttumista joka asiasta en nimenomaan ymmärrä. Ja se tuntuu olevan kuin yö ja päivä, verrattuna siihen ihmiseen joka hän ”normaalisti ” on. Johtunee varmaan siitä, että tässä vaiheessa suhdetta on vielä enemmän kokemusta siitä miehestä joka ei toimi kontrolloivasti. On kuin aivoissani olisi kuva ja kokemus miehestä ja hänen kontrolloiva toiminta ei sovi siihen kuvaan, kuva ei ole vielä muuttunut. Tilanteen jälkeen hän ”palaa normaaliiin”, tapahtuma mitätöidään, mitäs ”todisteita” minulla asiasta olikaan? Ei mitään kuin minun kokemus? Hän sanoo että on ylpeä itsestään kun on vähentänyt huutamista ja huutanut viimeksi 3 kk sitten. Ihanko totta, mutta vastahan hän huusi ja raivosi taas ? Vai eikö sittenkään..
Tässä kuviossa en itse puhuisi läheisriippuvuudesta enkä rakkaudestakaan jäämisen syynä. Minulle jäämisen syy on se että tämä on meidän parisuhde, avioliitto , elämä.. missä on näitä hyvin hämmentäviä elementtejä läsnä, joita en miehen käytöksessä ymmärrä.
Ei läheisriippuvuus tarkoita sitä, että et vastuusi vuoksi voi erota vaan sitä, ettet alitajunnassasi usko pärjääväsi yksin.
Ohis mutta ei ole yksinkertaisuudessaan tuota vaan omien tarpeiden laiminlyöntiä toisen tarpeiden ja toisesta ihmisestä huolehtimisen vuoksi . Voi olla syynä jokin ettei itse usko pärjäävänsä yksin mutta se ei perusasiana kuvaa läheisriippuvuuden mekanismia
Minut manipuloitiin uskomaan, että olen se hullu. Että minä olen se narsisti, kun aina sekoan ja jopa lyön itseäni. Että minä en ole hyvä enkä pärjäävä ja hyväksikäytän. Ja että minulla on niin surkea muisti, jonka takia väitteeni eivät pidä paikkaansa eli muistan kaiken väärin. Riitojen aikanahan mies oli vain hiljaa eikä omien sanojensa mukaan edes riidellyt, minä olin se joka oli sekaisin. Hän opetti minua hymyilemään erilailla, koska ei pitänyt hymystäni ja jollain tavalla sai minut uskomaan, että olen mielenterveysongelmainen, pahasti masentunut. Vuosien saatossa tuo kaikki muuttui todeksi minun päässäni. Olin aivan rikki ja varjo itsestäni. Menetin itseni, mutta vihdoin alan nähdä pikkuhiljaa enemmän palasia oikeasta itsestäni. Lähipiiristäkin on kehuttu, että olen nykyään kuin auringonpaiste. Heillä ei ole mitään käsitystä kokemastani.
Vierailija kirjoitti:
Minut manipuloitiin uskomaan, että olen se hullu. Että minä olen se narsisti, kun aina sekoan ja jopa lyön itseäni. Että minä en ole hyvä enkä pärjäävä ja hyväksikäytän. Ja että minulla on niin surkea muisti, jonka takia väitteeni eivät pidä paikkaansa eli muistan kaiken väärin. Riitojen aikanahan mies oli vain hiljaa eikä omien sanojensa mukaan edes riidellyt, minä olin se joka oli sekaisin. Hän opetti minua hymyilemään erilailla, koska ei pitänyt hymystäni ja jollain tavalla sai minut uskomaan, että olen mielenterveysongelmainen, pahasti masentunut. Vuosien saatossa tuo kaikki muuttui todeksi minun päässäni. Olin aivan rikki ja varjo itsestäni. Menetin itseni, mutta vihdoin alan nähdä pikkuhiljaa enemmän palasia oikeasta itsestäni. Lähipiiristäkin on kehuttu, että olen nykyään kuin auringonpaiste. Heillä ei ole mitään käsitystä kokemastani.
Mulla on ihan sama juttu. Aina kun pahoitan mieleni jostain tai olen eri mieltä (narsisti)mieheni kanssa, hän kuittaa asian ”ystävällisesti” kysymällä, milloin olenkaan taas menossa terapeutille, koska hänen mielestään minun olisi hyvä päästä käsittelemään tätä asiaa. Hänen mielestään asioissa ei ole mitään ongelmaa, mutta minua olisi hyvä korjata terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ja miehellä vähän samantyyppinen tilanne kuin ap.
Olen myös joskus lyönyt itseäni, kerran tosi kovaa halolla (?) päähän, kun en kestä sitä tunnetta. Mies käskee olemaan hiljaa ja kieltäytyy puhumasta ja kuuntelemasta, ja riidat lähtee yleensä siitä että sanon jotain, jonka mies tulkitsee väärin ja sitten en saa selittää asiaa kun mies kieltäytyy keskustelemasta. Tai mies ei käsitä väärin sitä mitä sanon mutta loukkaantuu, jos sanon oman mielipiteeni ja se on eri tai jos olen eri mieltä.
Sen halon jälkeen en ole lyönyt itseäni kun se jotenkin säikäytti. Mutta en se kun se tilanne on niin epäreilu , tekee hulluksi. Ja joskus jos / kun yritän haastaa ja olla niin että mulla on oikeus puhua vaikka mies kieltää, mies onnistuu kääntämään asian jotenkin niin että minä näytän hullulta. Tai että lasten silmissä minä aiheutin taas riidan.. lasten läsnä ollessa en siis koskaan huuda tai lyö itseäni tms. Mutta sillon jos yritän sanoa siksi vähän vastaan ettei lapset opi mallia jossa naisen saa hiljentää.
Nykyään punnitsen enemmän mitä sanon. Jos olen eri mieltä, punnitsen hyvin tarkkaan sanonko sen vai en. Mihinkään miehen ideaan, oli se miten päätön tahansa, en sano mitään. En myöskään pyydä häneltä mitään koska niissä tilanteissa tulee herkästi myös riitoja. Hän ei myöskään kyllä pyydä minulta koskaan mitään oikeastaan, joten siksi häntä häiritsee jos minä pyydän. En voi pyytää häntä esim. Hoitamaan eläimiämme, riita siitä tulee. Alunperin ovat hänen eläimiä jotka hoidan. Sen olen ratkaissut ajattelemalla, että minäkin haluan eläimiä ja jos minulla ei olisi miestä , joutuisin hoitamaan ne yksin .
Lisäksi jossain vaiheessa, kun meillä oli seksiä vielä paljon, saman verran kuin suhteen alussa (4-5krt viikossa) , mies alkoi yhtäkkiä väittää että nykyään aina torjun hänet kun kerran torjuin kun väsytti. En ollenkaan tunnistanut itseäni siitä syytöksestä. Mies koki että jatkuvat torjunnat murtaa hänen itsetuntonsa. Joten en kieltäydy seksistä ellei ole 100% että mies haluaa myös nukkumaan eikä seksiä. Koska en kestä kuulla kun mies alkaa minun mielestäni keksiä asioita mitkä ei ole totta - että en halua häntä jne - ja sitten en voi selittää kun siitä seuraa riita.
Kerran mies alkoi kysellä miksi en enää puhu hänelle asioistani kuten ennen.. kerran sitten sanoin turhautuneena kun taas hän suuttui kun avasin suuni, että tästä syystä mä en puhu mitään enää.. no siinä taas sitten riita ja minä vaikutan aivan hirviöltä kun sanon niin törkeällä tavalla.
Mutta niin, minä oon ratkaissut tän sillä että teen kaikkeni, etten riitele tai sano / tee asioita mitkä voi aiheuttaa riidan. Esim yks päivä itkin mutta en voinut sanoa miksi koska mies olisi alkanut väittää että syyllistän. Silloin mies antoi onneksi olla mutta nyt on pitänyt olla iloisemman oloinen koska jos miehen fiilikset menee mun alakuloisuuden takia niin kuulen taas sitten siitä. Enkä voi taaskaan selittää tai kertoa tai perustella vaan jos avaan suuni, se on riidan haastamista. Joten pitää vaan ignoorata.
Sitä suosittelen ap:llekin; opettele ignooraamaan asia.
Ignooraaminen voi joissakin tilanteissa toimia, mutta ei kaikissa. Lähdin aikoinani ignooraamisen tielle, ja siitä seurasi se, että kadotin itseni ja oman tahtoni kokonaan. Sisääni kasaantui myös paljon pahaa oloa, joka ei päässyt purkautumaan.
Meillä tilanne henkisen väkivallan osalta meni siihe, että olin kesällä kolme viikkoa turvakodissa. En vain jaksanut enää ottaa kaikkea vastaan. Millään, mitä sanoin, ei ollut mitään merkitystä. Nyt mies yrittää muuttaa käytöstään, mutta en oikein usko, että pystyy muuttumaan.
Kiitos tämän kokemuksen jaksamisesta.. minä olen se joka ”suositteli” ignooraamista. En vaan jaksa niitä riitoja. Mutta nyt kun sanoit, tunnistan tuon itsen kadottamisen. Mutta tosiaan oma mies kun ei pelkästään suutu siitä jos olen eri mieltä.. vaan myös loukkaantuu. Hän käyttäytyy kuin (ja ehkä hän myös todella kokee loukkaantumista) niissä tilanteissa kun sanon vastaan/ olen eri mieltä/ sanon mielipiteeni asiaan josta voi aivan hyvin olla montaa mieltä mutta eri kuin miehen/ jos sanon lapselle että syö edes jotain tai huomautan jotain muuta lapselle mies tulkitsee sen niin että minä yritän osoittaa miten hän ei osaa kasvattaa lapsiaan (vaikka kyse saattaisi olla minun osalta ihan vaan yhdestä arkipäiväisestä lauseesta) jne jne .. niin mies tosiaan loukkaantuu. Alkukesästä minulla oli kausi jolloin sanoin enemmän miehelle vastaan ja se aiheutti miehessä vain uhriutumista ja hän jopa sanoi minua narsistiksi..
En tiedä missä vaiheessa minusta tuli tällainen. En ollut tällainen alkuun. Kaikki alkoi ehkä siitä kun tuntui että mies ymmärtää minua aina väärin. Ja aloin ahdistua siitä miksi minua on niin vaikea ymmärtää, siis ihan mitä tarkoitan kun sanon jotain. Siitä kai kaikki lähti. Ja miehen mököttämisistä ja mykkäkouluista.. en tiedä. Ja mies myös valehtelee minulle mutta kuulema vain siksi että en huolestu asioista (ja pilaa sitten asioita). Ja kerrankin tiesin että mies valehtelee ja sain aivopestyä itseni uskomaan sen valheen ja ajattelemaan että minä olen vainoharhainen.. mies on myös sanonut minua vainoharhaiseksi jo ihan suhteen aika alkuaikoina ja aika usein sanoo niin.
Joku kuvasi hyvin tätä tilaa että tällaisessa suhteessa on kuin sammakko jota kypsennetään hiljalleen vedessä kunnes vesi alkaa kiehua. Sammakko ei huomaa mitään. Vähän niinkuin minä.
Ja silti toivon vaan että nämä vaikeudet loppuisi ja elämä olisi taas ihanaa ja hyvää mitä se oli aiemmin.
Joo, sitten kannattaa katsoa todellisuutta silmiin ja tajuta, että teillä kahdella ei tule elämä olemaan taas ihanaa ja hyvää. Jos se olisi mahdollista, se olisi jo.
Elämäsi on ihanaa ja hyvää yksin ja silloin sinulla on myös mahdollisuus jakaa sitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuovat elämääsi iloa ja hyviä asioita.
Miksi te olette tappaneet itsesuojeluvaistonne ja jääneet paikallenne näihin suhteisiin? Herätys!
(Olen itsekin ollut vastaavassa suhteessa, joten tiedän, ettei niistä lähdetä hetkessä. Yritän vaan herätellä muita saman kokeneita hyväksymään tosiasiat ja tekemään valintansa sen mukaan. Tuollaista elämää haluatte seuraavat kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta? Ainutkertaisen elämänne?)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pienenä yksityiskohtana: ihmettelen aina näitä, että joku (mies) on niin ihana ja lempeä ja huomaavainen, mutta --- ja sitten kuvataan jotain kamalaa, ahdistavaa, kontrolloivaa, pelottavaa, väkivaltaista. Siinä kuvauksessa tämä epämiellyttävä piirre ikäänkuin eristetään siitä ihmisestä, ikäänkuin hän ei " varsinaisesti" tai "oikeastaan" ole sellainen. Ikäänkuin ne mukavat - tai oikeastaan vaan normaalit- pilkahdukset olisivat se oikea kuva.
Kaikkea se rakastuminen teettää. Vai läheisriippuvuus?
Läheisriippuvuus on tuttu termi minulle mutta siihen yleensä liittyy vastuuntunto toisesta , yhtenä syynä miksi ei voi lähteä. Luulen että se voi olla vähän sitäkin mutta vaikea sanoa, kun on tosiaan siinä hiljalleen kiehuvassa liemessä kypsynyt sammakko. Jos mies vetäisi mua turpaan ja jäisin, voisin suoraan sanoa että se on läheisriippuvuutta kun pystyisin selittämään sellaisen teon ja ymmärtämään miestä niin, etten voisi lähteä.
Mutta miehen käytöstä riitatilanteissa ja raivomista ja suuttumista joka asiasta en nimenomaan ymmärrä. Ja se tuntuu olevan kuin yö ja päivä, verrattuna siihen ihmiseen joka hän ”normaalisti ” on. Johtunee varmaan siitä, että tässä vaiheessa suhdetta on vielä enemmän kokemusta siitä miehestä joka ei toimi kontrolloivasti. On kuin aivoissani olisi kuva ja kokemus miehestä ja hänen kontrolloiva toiminta ei sovi siihen kuvaan, kuva ei ole vielä muuttunut. Tilanteen jälkeen hän ”palaa normaaliiin”, tapahtuma mitätöidään, mitäs ”todisteita” minulla asiasta olikaan? Ei mitään kuin minun kokemus? Hän sanoo että on ylpeä itsestään kun on vähentänyt huutamista ja huutanut viimeksi 3 kk sitten. Ihanko totta, mutta vastahan hän huusi ja raivosi taas ? Vai eikö sittenkään..
Tässä kuviossa en itse puhuisi läheisriippuvuudesta enkä rakkaudestakaan jäämisen syynä. Minulle jäämisen syy on se että tämä on meidän parisuhde, avioliitto , elämä.. missä on näitä hyvin hämmentäviä elementtejä läsnä, joita en miehen käytöksessä ymmärrä.
Ei läheisriippuvuus tarkoita sitä, että et vastuusi vuoksi voi erota vaan sitä, ettet alitajunnassasi usko pärjääväsi yksin.
Ohis mutta ei ole yksinkertaisuudessaan tuota vaan omien tarpeiden laiminlyöntiä toisen tarpeiden ja toisesta ihmisestä huolehtimisen vuoksi . Voi olla syynä jokin ettei itse usko pärjäävänsä yksin mutta se ei perusasiana kuvaa läheisriippuvuuden mekanismia
Minusta on paljon moniuloitteisempaa kuin vain se, että hoivaa jotain luuseria/ongelmatapausta. Se voi olla myös sitä, että palvelee ihan tervettä puolisoa. Koska ei osaa olla yksin ja ostaa hyväksyntää ja tekee niitä tekoja, joita toivoisi itselleen tehtävän, jotta tuntisi itsensä rakastetuksi.
https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/ajankohtaista/kirjoja-parisuhtees…
Kiitos tämän kokemuksen jaksamisesta.. minä olen se joka ”suositteli” ignooraamista. En vaan jaksa niitä riitoja. Mutta nyt kun sanoit, tunnistan tuon itsen kadottamisen. Mutta tosiaan oma mies kun ei pelkästään suutu siitä jos olen eri mieltä.. vaan myös loukkaantuu. Hän käyttäytyy kuin (ja ehkä hän myös todella kokee loukkaantumista) niissä tilanteissa kun sanon vastaan/ olen eri mieltä/ sanon mielipiteeni asiaan josta voi aivan hyvin olla montaa mieltä mutta eri kuin miehen/ jos sanon lapselle että syö edes jotain tai huomautan jotain muuta lapselle mies tulkitsee sen niin että minä yritän osoittaa miten hän ei osaa kasvattaa lapsiaan (vaikka kyse saattaisi olla minun osalta ihan vaan yhdestä arkipäiväisestä lauseesta) jne jne .. niin mies tosiaan loukkaantuu. Alkukesästä minulla oli kausi jolloin sanoin enemmän miehelle vastaan ja se aiheutti miehessä vain uhriutumista ja hän jopa sanoi minua narsistiksi..
En tiedä missä vaiheessa minusta tuli tällainen. En ollut tällainen alkuun. Kaikki alkoi ehkä siitä kun tuntui että mies ymmärtää minua aina väärin. Ja aloin ahdistua siitä miksi minua on niin vaikea ymmärtää, siis ihan mitä tarkoitan kun sanon jotain. Siitä kai kaikki lähti. Ja miehen mököttämisistä ja mykkäkouluista.. en tiedä. Ja mies myös valehtelee minulle mutta kuulema vain siksi että en huolestu asioista (ja pilaa sitten asioita). Ja kerrankin tiesin että mies valehtelee ja sain aivopestyä itseni uskomaan sen valheen ja ajattelemaan että minä olen vainoharhainen.. mies on myös sanonut minua vainoharhaiseksi jo ihan suhteen aika alkuaikoina ja aika usein sanoo niin.
Joku kuvasi hyvin tätä tilaa että tällaisessa suhteessa on kuin sammakko jota kypsennetään hiljalleen vedessä kunnes vesi alkaa kiehua. Sammakko ei huomaa mitään. Vähän niinkuin minä.
Ja silti toivon vaan että nämä vaikeudet loppuisi ja elämä olisi taas ihanaa ja hyvää mitä se oli aiemmin.