Miten joku voi laittaa lapsensa vuoroviikkoasumiseen?

Monista kommenteista huomaa, että ei ole kokemusta huonosta parisuhteesta, erosta tms.

Näin vuoroviikkorytmissä elävänä äitipuolena (sekä äitinä) en minä ainakaan altistaisi. Siinä jompikumpi vanhempi joutuisi erossa alistumaan etävanhemmaksi, ei voi mitään.

Tämä säätö on hirveää, ihan meille kaikille enkä omaa lastani tähän antaisi, menköön sitten vaikka oikeuden kautta yksinhuoltaja -päätökseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero on monessa tilanteessa se ainut ja paras vaihtoehto kaikille. Ei ole oikein lapsia eikä aikuisia kohtaan, jos eletään rakkaudettomassa suhteessa, ongelmien keskellä. Turvallinen koti lapselle on koti, missä myös aikuiset ovat onnellisia ja saavat elää onnellista ja rauhallista elämää. Jos erotaan, on lapsen etu ja molempein vanhempien etu, että kaikki saavat olla jatkossakin osa toistensa elämää mahdollisimman paljon. Jos tämä tarkoittaa viikko-viikko-systeemiä lapsille, se on silti pieni paha, kun lapsella on kaksi hyvää kotia yhden huonon kodin sijasta. Vuoroasumisen voi hoitaa hyvin ja huonosti, jos sitä kaikki osapuolet haluaa, sen eteen täytyy sitten kaikkien tehdä töitä ja joustaa omalta osaltaan. Kyllä monikin vanhempi haluaisi olla 24/7 vanhempi, mutta se olisi väärin lapsia ja toista vanhempaa kohtaan.

Itse asiassa on ihan tutkimuksin todettu, että lapsi on onnellisempi vanhempiensa tunnekylmässä liitossa kuin eron jälkeisessä elämässä, missä vanhemmat ovat onnellisia. Hassua mutta totta. Ei lapsia kiinnosta vanhempien suhde toisiinsa, heitä kiinnostaa vain se että saavat pitää molemmat ja koti on suunnilleen turvallinen.

Erikseen sitten alkoholismi ja väkivalta. Niiden kohdalla ero on paras ratkaisu lapsille.

Oletko elänyt lapsena kodissa missä on tunnekylmä ilmapiiri? Et varmaan. Lapsena se tuntui turvallisemmalta kuin ajatus vanhempien erosta. Vaikka kyllä se paljon surua aiheutti jo silloin, kun huomasi että meillä on erilaista kuin vaikkapa kaverin kotona, jossa vanhemmat vietti yhdessä aikaa jne.

Enemmän siitä olikin sitten haittaa aikuisuudessa. On nimittäin aika haastavaa muodostaa itse terve parisuhde ja tasapainoinen koti lapsille, kun lapsuudessa saatu malli parisuhteesta ja ydinperheestä on aivan p*ska.

Olen elänyt lapsena kodissa, jossa oli tunnekylmä ilmapiiri. Tuottihan se murhetta, mutta en usko että olisin ollut iloisempi jos vanhempani olisivat löytäneet onneiden kanssa.

Sen sijaan oli kyllä ilo havaita, että vanhempani saivat parannetuksi suhdettaan huikeasti minun aikuistuttuani. On ollut avartavaa ymmärtää, että minun lapsuuteni oli vain yksi vaihe vanhempieni välisessä suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.

Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.

Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.

Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.

Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.

Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.

Hmm... Millaisen kasvuympäristön luulet lapsille olevan perheen jossa vanhemmat inhoavat ja halveksivat toisiaan? Puhuvat toisilleen äyskien, koskaan ei kuule hellää tai kaunista sanaa? Vuorovaikutustaidot opitaan kotona. Tajusin mallioppimisen tärkeyden kun seurasin tyttäreni ensimmäistä seurustelua, koki pojan kanssa olemisen kiusalliseksi kun poika osoitti hellyyttä, oli tottunut katsomaan vanhempiensa etäistä parisuhdetta. Kun aloin seurustelemaan ja sain lämpimän parisuhteen huomasin lasten katsovan myös siitä mallia, miten voidaan olla kohtelias ja huomaavainen toiselle. 

Miksi ihmeessä kukaan puhuisi puolisolleen äyskien koko ajan, eikä koskaan sano kaunista sanaa? Jos tuollainen tapa on, se kyllä varmasti seuraa ihmistä seuraavaankin liittoon.

Harvempi sellainen onkaan. Oletko seurannut vierestä eroon päätyvää paria? Alussa on hellyyttä, keskusteluja ja kauniita sanoja. Sitten iskee elämä, vuodet, erilaiset toiveet ja arvot jotka kumpuavat aina omasta lapsuudesta. Erilaisuus joka alussa on viehättänyt alkaa rasittaa. Tulee ne riidat jossa jompi kumpi tai molemmat sylkevät sanoja joita toinen ei voi unohtaa. Loukataan toista, suojaudutaan loukkauksella hyökkäämällä jo valmiiksi. Lopulta vaietaan kun ei jakseta enää edes riidellä, rakkaus on muuttunut halveksunnaksi. Ja kyllä, ne mallit voivat seurata uuteen parisuhteeseen. Se vuoksi kannattaisikin tehdä kunnon tilinpäätös eron jälkeen. Helpointa laittaa kaikki toisen syyksi, mutta peiliin katsominen hyödyttää: mitä minä tein väärin, ja miksi valitsin itselleni epäsopivan puolison (lapsuuden koukkujen vuoksiko)? Kun uudessa suhteessa muistaa oppimansa ei tarvitse toistaa omia virheitään. Ja onneksi ihminen kehittyy, 20-vuotiaana aloitettu parisuhde urautuu polkuun jollaisia ihmiset olivat nuorina, viisaat osaavat yhdessä kehittää uuden polun vuorovaikutukselleen keski-ikäisinä, aika monet huomaavat tuon mahdottomaksi ja päätyvät eroon.

Aika monta paria on tullut katsottua alusta loppuun. Lapsia ei pidä tehdä tuollaiseen suhteeseen, ja jos tekee, niin vastuu pitää ottaa itse siitä erosta, että ei halua tätä kumppania enää, eikä sysätä eroa jatkuvan riitelyn tai muun vastaavan syyksi.  Ihminen kykenee kyllä olemaan riitelemättä lastensa hyväksi jos vain ITSE sitä haluaa. Jos ei halua, vaan haluaa riidellä, on turha väittää että ero on LAPSILLE parempi kun riideltiin koko ajan ja lapset kärisvät. Lapsille se on parempi kun ei erota, tämä on tutkimustenkin mukaan aivan selviö. Vanhemmat sitten toimivat joko lastensa parhaaksi, tai OMAKSI parhaakseen. Miksi et voi myöntää että haluat lasten onnen kustannuksellakin mieluummin eron tuosta miehestä, kuin olla riitelemättä ja huutamatta?

Saanko kysyä kuinka vanha olet? Auttaisi hahmottamaan tuota vastaustasi. Miten sinulla vuorovaikutustaidot yleensä, olet aika voimakas noissa mielipiteissäsi? Kuinka monta ihmistä olet tavannut jotka nauttivat riitelystä "haluavat riidellä", ja millaiset neuvot antaisit tilanteessa ihmiselle, joka huonossa parisuhteessa, älkää riidelkö - inhotkaa ja halveksikaa toisianne hiljaa tai salassa ettei lapset kuule? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapset osaa sanoa, mikä heidän mielestä on ollut se paras koti. Olen kuullut lasten sanovan, että erossa on ollut parempi, kun ei enää tarvitse kuunnella riitoja. Ja millaisen mallin parisuhteesta jokainen vanhempi haluaa lapsilleen antaa, on sitten jokaisen oma asia. Itse en ainakaan halua antaa lapsille mallia, että on ihan ok, vaikka rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä ei ole ja sitä ei koskaan kotona näytetä.

En tietenkään voi sanoa toisten ihmisten puolesta mitään. Mutta kun mietin omalle kohdalle sitä tilannetta, että olisin niin hyvissä väleissä puolison kanssa, että ero sujuisi mallikelpoisesti ja vuoroviikkoasuminen onnistuisi kitkattomasti, niin eikö silloin tulisi paljon halvemmaksi ja lapsille mukavammaksi asua yhdessä.

Ja jos taas asutaan yhdessä, niin miksi pitäisi olla kylmä ja tyly toista kohtaan? Miksei voisi vitsailla ja halailla niin kuin muidenkin ystävien kanssa. Pääsisi kaikkein helpoimmalla ja antaisi lapsille hyvän mallin.

Et ole ikinä eronnut? Yleensä erotaan kun ei pysty olemaan edes kohtelias enää toiselle. On niin paha olla ja loukkaantumisia puolin ja toisin. Eron jälkeen kun on vuosikin toivuttu, pystytään hyvin olemaan kohtelias tekstarilla tai satunnaisesti ovensuussa, kun ei enää tarvitse jakaa kotia ja sänkyä.

Vierailija kirjoitti:

Näin vuoroviikkorytmissä elävänä äitipuolena (sekä äitinä) en minä ainakaan altistaisi. Siinä jompikumpi vanhempi joutuisi erossa alistumaan etävanhemmaksi, ei voi mitään.

Tämä säätö on hirveää, ihan meille kaikille enkä omaa lastani tähän antaisi, menköön sitten vaikka oikeuden kautta yksinhuoltaja -päätökseen.

Täälläkin on ollut useampia esimerkkejä siitä kuinka hyvin tuo jaettu vanhemmuus toimii. Vuoroviikko ei tarvitse olla tiukka viikko, enemmän ajatus on tosiaan jaetusta vanhemmuudesta. Se vaatii molemmilta vanhemmilta - ja jos niitä uusia kumppaneita on, myös heiltä. Mutta parhaimmillaan antaa lapselle turvallisen lapsuuden jossa jatkuva kontakti sekä isään että äitiin, kummankaan luona ei ole "kylässä" vaan kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero on monessa tilanteessa se ainut ja paras vaihtoehto kaikille. Ei ole oikein lapsia eikä aikuisia kohtaan, jos eletään rakkaudettomassa suhteessa, ongelmien keskellä. Turvallinen koti lapselle on koti, missä myös aikuiset ovat onnellisia ja saavat elää onnellista ja rauhallista elämää. Jos erotaan, on lapsen etu ja molempein vanhempien etu, että kaikki saavat olla jatkossakin osa toistensa elämää mahdollisimman paljon. Jos tämä tarkoittaa viikko-viikko-systeemiä lapsille, se on silti pieni paha, kun lapsella on kaksi hyvää kotia yhden huonon kodin sijasta. Vuoroasumisen voi hoitaa hyvin ja huonosti, jos sitä kaikki osapuolet haluaa, sen eteen täytyy sitten kaikkien tehdä töitä ja joustaa omalta osaltaan. Kyllä monikin vanhempi haluaisi olla 24/7 vanhempi, mutta se olisi väärin lapsia ja toista vanhempaa kohtaan.

Itse asiassa on ihan tutkimuksin todettu, että lapsi on onnellisempi vanhempiensa tunnekylmässä liitossa kuin eron jälkeisessä elämässä, missä vanhemmat ovat onnellisia. Hassua mutta totta. Ei lapsia kiinnosta vanhempien suhde toisiinsa, heitä kiinnostaa vain se että saavat pitää molemmat ja koti on suunnilleen turvallinen.

Erikseen sitten alkoholismi ja väkivalta. Niiden kohdalla ero on paras ratkaisu lapsille.

Oletko elänyt lapsena kodissa missä on tunnekylmä ilmapiiri? Et varmaan. Lapsena se tuntui turvallisemmalta kuin ajatus vanhempien erosta. Vaikka kyllä se paljon surua aiheutti jo silloin, kun huomasi että meillä on erilaista kuin vaikkapa kaverin kotona, jossa vanhemmat vietti yhdessä aikaa jne.

Enemmän siitä olikin sitten haittaa aikuisuudessa. On nimittäin aika haastavaa muodostaa itse terve parisuhde ja tasapainoinen koti lapsille, kun lapsuudessa saatu malli parisuhteesta ja ydinperheestä on aivan p*ska.

Olen elänyt lapsena kodissa, jossa oli tunnekylmä ilmapiiri. Tuottihan se murhetta, mutta en usko että olisin ollut iloisempi jos vanhempani olisivat löytäneet onneiden kanssa.

Sen sijaan oli kyllä ilo havaita, että vanhempani saivat parannetuksi suhdettaan huikeasti minun aikuistuttuani. On ollut avartavaa ymmärtää, että minun lapsuuteni oli vain yksi vaihe vanhempieni välisessä suhteessa.

Niin ja omaa perhettä ei arvatenkin ole?

Minä taas olen ollut iloinen vanhempien eron jälkeen siitä että löysivät molemmat uudet, itselleen sopivat kumppanit. On ollut avartavaa ymmärtää ettei kenenkään meistä elämä lopu eroon, ja sen jälkeen elämään voi ihan jokainen (lapsi kuin aikuinen) saada paljon uutta ja hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Tutkitusti vuoroviikkoasuminen on lapsen kannalta paras vaihtoehto.

Tuskin kuitenkaan. Eiköhän lapselle ole paras asumisvaihtoehto oma koti molempien vanhempiensa kanssa.

Vuoroviikkoasumistahan ei kannata miettiä edes, jos vanhemmat ei tule toimeen keskenään. Joten miksi hyvin keskenään toimivat vanhemmat edes eroaisivat? Kun on lapset tehnyt, niihin pitäisi sitoutua vähintään 18 vuodeksi. Hyvin toimeentulevat vanhemmat voivat jatkaa perhettä ystävyssuhteena vielä sen aikaa, kun lapset asuvat kotona. Kummallekin omat sopet ja arkipyörii.

Pimppikutinat voi hoitaa jossain muualla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuoroviikkoasuminen toimii varmasti hyvin joissakin perheissä. Perheet ja ihmiset kun on erilaisia. Se edellyttää et vanhemmat on aikuisia, kykenee yhteistyöhön, kodit ei oo liian erilaisia jne. Ainakin. Mut mikä tahansa tyhmyys ja valtataistelu tekee siitä helvetin lapsille. Minun lapset, nyt jo aika isoja ovat kiittäneet minua siitä etteivät siihen joutuneet. On hyvät välit heidän isän kanssa ja kaikki ok. Mut he sanovat, et olisi ollut kauheaa asua kahdessa paikassa, koko elämä menis sen ehdoilla. Nyt elämä on mennyt heidän ehdoilla, heillä oli koti minun kanssa ja isänsä osallistuu heidän elämään monin tavoin. Ja isällä esim mökki missä viihtyvät.

Meillä taas lapset ovat kiittäneet etteivät joutuneet valitsemaan vanhempien välillä vaan saivat asua molempien luona. Kun kodit olivat lähekkäin kulkivat sujuvasti molemmissa, esim. pysähtyivät siellä lähemmässä kodissa myös toisen asumisviikkoaikoina koulusta tullessaan. Kun kodit ovat tarpeeksi lähellä ei tuo ole mikään ongelma, tavallaan koti on maantieteellisesti vain hieman pidempi käsite kuin omakotitalon eri päät. Ja lasten ehdoilla tuo kaikki toteutettiin, heillä oli aina mahdollisuus käydä kummassakin kodissa, molemmat vanhemmat kuskasivat lapsia harrastuksiin eikä ainoastaan omilla hoitoviikoilla, vanhempien työreissut kyettiin sovittamaan vuoroihin ongelmitta, loma-ajat jaettiin jne. Molemmat kodit olivat tasa-arvoiset, molemmissa yhtä hyvä varustus (tietokoneet, konsolit jne) eikä tavaraa tai vaatteita tarvinnut hirveästi kuskata kotien väliä, ainoastaan koulukirjat ja kännykät. 

Lasten kannalta onnelliset kodit on niitä parhaita, ja kun ero loi lapsille kaksi tasapainoista ja onnellista kotia yhden kireän ja puhumattoman sijaan he ovat tuota kiittäneet.

Vaikuttaa siltä että oli onnistunut ratkaisu teillä. Eivät mun lapsetkaan joutuneet valitsemaan vanhempiensa välillä. Vanhempien anti vaan oli erilainen. Minun kanssa oli pääosin arki, jonka lisäksi isä kuskasi arjessa, haki mukaansa yhteisiin menoihin yms. Isän ja tämän perheen kanssa myös matkustelevat ja isä tekee hankintoja joihin minulla ei ole varaa. Vanhemmuytemme painottuu eri lailla, mutta molemmat vanhemmat ovat isosti olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.

Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.

Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.

Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.

Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.

Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.

Hmm... Millaisen kasvuympäristön luulet lapsille olevan perheen jossa vanhemmat inhoavat ja halveksivat toisiaan? Puhuvat toisilleen äyskien, koskaan ei kuule hellää tai kaunista sanaa? Vuorovaikutustaidot opitaan kotona. Tajusin mallioppimisen tärkeyden kun seurasin tyttäreni ensimmäistä seurustelua, koki pojan kanssa olemisen kiusalliseksi kun poika osoitti hellyyttä, oli tottunut katsomaan vanhempiensa etäistä parisuhdetta. Kun aloin seurustelemaan ja sain lämpimän parisuhteen huomasin lasten katsovan myös siitä mallia, miten voidaan olla kohtelias ja huomaavainen toiselle. 

Miksi ihmeessä kukaan puhuisi puolisolleen äyskien koko ajan, eikä koskaan sano kaunista sanaa? Jos tuollainen tapa on, se kyllä varmasti seuraa ihmistä seuraavaankin liittoon.

Harvempi sellainen onkaan. Oletko seurannut vierestä eroon päätyvää paria? Alussa on hellyyttä, keskusteluja ja kauniita sanoja. Sitten iskee elämä, vuodet, erilaiset toiveet ja arvot jotka kumpuavat aina omasta lapsuudesta. Erilaisuus joka alussa on viehättänyt alkaa rasittaa. Tulee ne riidat jossa jompi kumpi tai molemmat sylkevät sanoja joita toinen ei voi unohtaa. Loukataan toista, suojaudutaan loukkauksella hyökkäämällä jo valmiiksi. Lopulta vaietaan kun ei jakseta enää edes riidellä, rakkaus on muuttunut halveksunnaksi. Ja kyllä, ne mallit voivat seurata uuteen parisuhteeseen. Se vuoksi kannattaisikin tehdä kunnon tilinpäätös eron jälkeen. Helpointa laittaa kaikki toisen syyksi, mutta peiliin katsominen hyödyttää: mitä minä tein väärin, ja miksi valitsin itselleni epäsopivan puolison (lapsuuden koukkujen vuoksiko)? Kun uudessa suhteessa muistaa oppimansa ei tarvitse toistaa omia virheitään. Ja onneksi ihminen kehittyy, 20-vuotiaana aloitettu parisuhde urautuu polkuun jollaisia ihmiset olivat nuorina, viisaat osaavat yhdessä kehittää uuden polun vuorovaikutukselleen keski-ikäisinä, aika monet huomaavat tuon mahdottomaksi ja päätyvät eroon.

Aika monta paria on tullut katsottua alusta loppuun. Lapsia ei pidä tehdä tuollaiseen suhteeseen, ja jos tekee, niin vastuu pitää ottaa itse siitä erosta, että ei halua tätä kumppania enää, eikä sysätä eroa jatkuvan riitelyn tai muun vastaavan syyksi.  Ihminen kykenee kyllä olemaan riitelemättä lastensa hyväksi jos vain ITSE sitä haluaa. Jos ei halua, vaan haluaa riidellä, on turha väittää että ero on LAPSILLE parempi kun riideltiin koko ajan ja lapset kärisvät. Lapsille se on parempi kun ei erota, tämä on tutkimustenkin mukaan aivan selviö. Vanhemmat sitten toimivat joko lastensa parhaaksi, tai OMAKSI parhaakseen. Miksi et voi myöntää että haluat lasten onnen kustannuksellakin mieluummin eron tuosta miehestä, kuin olla riitelemättä ja huutamatta?

Saanko kysyä kuinka vanha olet? Auttaisi hahmottamaan tuota vastaustasi. Miten sinulla vuorovaikutustaidot yleensä, olet aika voimakas noissa mielipiteissäsi? Kuinka monta ihmistä olet tavannut jotka nauttivat riitelystä "haluavat riidellä", ja millaiset neuvot antaisit tilanteessa ihmiselle, joka huonossa parisuhteessa, älkää riidelkö - inhotkaa ja halveksikaa toisianne hiljaa tai salassa ettei lapset kuule? 

En ole tuo, jolle kysymyksen esitit. Mutta voin kertoa olevani 43-vuotias, ja minun

mielestäni hän puhuu järkeä. Riiteleminen tuntuu minusta vuosi vuodelta turhemmalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero on monessa tilanteessa se ainut ja paras vaihtoehto kaikille. Ei ole oikein lapsia eikä aikuisia kohtaan, jos eletään rakkaudettomassa suhteessa, ongelmien keskellä. Turvallinen koti lapselle on koti, missä myös aikuiset ovat onnellisia ja saavat elää onnellista ja rauhallista elämää. Jos erotaan, on lapsen etu ja molempein vanhempien etu, että kaikki saavat olla jatkossakin osa toistensa elämää mahdollisimman paljon. Jos tämä tarkoittaa viikko-viikko-systeemiä lapsille, se on silti pieni paha, kun lapsella on kaksi hyvää kotia yhden huonon kodin sijasta. Vuoroasumisen voi hoitaa hyvin ja huonosti, jos sitä kaikki osapuolet haluaa, sen eteen täytyy sitten kaikkien tehdä töitä ja joustaa omalta osaltaan. Kyllä monikin vanhempi haluaisi olla 24/7 vanhempi, mutta se olisi väärin lapsia ja toista vanhempaa kohtaan.

Itse asiassa on ihan tutkimuksin todettu, että lapsi on onnellisempi vanhempiensa tunnekylmässä liitossa kuin eron jälkeisessä elämässä, missä vanhemmat ovat onnellisia. Hassua mutta totta. Ei lapsia kiinnosta vanhempien suhde toisiinsa, heitä kiinnostaa vain se että saavat pitää molemmat ja koti on suunnilleen turvallinen.

Erikseen sitten alkoholismi ja väkivalta. Niiden kohdalla ero on paras ratkaisu lapsille.

Oletko elänyt lapsena kodissa missä on tunnekylmä ilmapiiri? Et varmaan. Lapsena se tuntui turvallisemmalta kuin ajatus vanhempien erosta. Vaikka kyllä se paljon surua aiheutti jo silloin, kun huomasi että meillä on erilaista kuin vaikkapa kaverin kotona, jossa vanhemmat vietti yhdessä aikaa jne.

Enemmän siitä olikin sitten haittaa aikuisuudessa. On nimittäin aika haastavaa muodostaa itse terve parisuhde ja tasapainoinen koti lapsille, kun lapsuudessa saatu malli parisuhteesta ja ydinperheestä on aivan p*ska.

Olen elänyt lapsena kodissa, jossa oli tunnekylmä ilmapiiri. Tuottihan se murhetta, mutta en usko että olisin ollut iloisempi jos vanhempani olisivat löytäneet onneiden kanssa.

Sen sijaan oli kyllä ilo havaita, että vanhempani saivat parannetuksi suhdettaan huikeasti minun aikuistuttuani. On ollut avartavaa ymmärtää, että minun lapsuuteni oli vain yksi vaihe vanhempieni välisessä suhteessa.

Niin ja omaa perhettä ei arvatenkin ole?

Minä taas olen ollut iloinen vanhempien eron jälkeen siitä että löysivät molemmat uudet, itselleen sopivat kumppanit. On ollut avartavaa ymmärtää ettei kenenkään meistä elämä lopu eroon, ja sen jälkeen elämään voi ihan jokainen (lapsi kuin aikuinen) saada paljon uutta ja hyvää.

Mitä ihmettä höpötät? Miksei minulla olisi perhettä? Siksi että vanhempani olivat yhdessä kuolemaan saakka?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero on monessa tilanteessa se ainut ja paras vaihtoehto kaikille. Ei ole oikein lapsia eikä aikuisia kohtaan, jos eletään rakkaudettomassa suhteessa, ongelmien keskellä. Turvallinen koti lapselle on koti, missä myös aikuiset ovat onnellisia ja saavat elää onnellista ja rauhallista elämää. Jos erotaan, on lapsen etu ja molempein vanhempien etu, että kaikki saavat olla jatkossakin osa toistensa elämää mahdollisimman paljon. Jos tämä tarkoittaa viikko-viikko-systeemiä lapsille, se on silti pieni paha, kun lapsella on kaksi hyvää kotia yhden huonon kodin sijasta. Vuoroasumisen voi hoitaa hyvin ja huonosti, jos sitä kaikki osapuolet haluaa, sen eteen täytyy sitten kaikkien tehdä töitä ja joustaa omalta osaltaan. Kyllä monikin vanhempi haluaisi olla 24/7 vanhempi, mutta se olisi väärin lapsia ja toista vanhempaa kohtaan.

Itse asiassa on ihan tutkimuksin todettu, että lapsi on onnellisempi vanhempiensa tunnekylmässä liitossa kuin eron jälkeisessä elämässä, missä vanhemmat ovat onnellisia. Hassua mutta totta. Ei lapsia kiinnosta vanhempien suhde toisiinsa, heitä kiinnostaa vain se että saavat pitää molemmat ja koti on suunnilleen turvallinen.

Erikseen sitten alkoholismi ja väkivalta. Niiden kohdalla ero on paras ratkaisu lapsille.

No jollain voi olla joo. Minä olen kasvanut ihanassa ydinperheessä, kauniissa talossa jossa vanhemnat inhosivat toisiaan. Ja itseään varmaan myös. Vielä yli nelikymppisenä kokoan palapeliä elämästäni ja kohtaan traumojani, elämä kahden tunnevammaisesti toisiinsa suhtautuvan vanhemman lapsena talossa joka oli täynnä jännitteitä ja myrkyllistä kommunikointia hajoitti meidät lapset melko isosti. Olisivatpa eronneet. Ei tarttis loppuelämää korjailla sen ydinperheen jälkiä. Itse erosin ja on lapset saaneet kasvaa rauhallisessa ilmapiirissä, itseään arvostavan äidin kanssa. Ja se näkyy.

Vierailija kirjoitti:

Näin vuoroviikkorytmissä elävänä äitipuolena (sekä äitinä) en minä ainakaan altistaisi. Siinä jompikumpi vanhempi joutuisi erossa alistumaan etävanhemmaksi, ei voi mitään.

Tämä säätö on hirveää, ihan meille kaikille enkä omaa lastani tähän antaisi, menköön sitten vaikka oikeuden kautta yksinhuoltaja -päätökseen.

Milaista se teidän "hirveä" säätö on? Meillä ei ole varsinaista vuoroviikkoasumista, mutta menee ihan sujuvasti kyllä kaikki, pystytään sopimaan ja sumplimaan sekä aikuisten että lasten aikataulujen mukaan asioita. Eli olisko teidän ongelma jotenkin liian jäykkä systeemi eikä vuoroasuminen sinänsä?

Mikä tahansa asumisratkaisuhan voi olla hirveää säätöä tai hankalaa, jopa ydinperheessä. Tai sitten se voi olla sujuvaa ja toimivaa.

Mutta tämä ketju osoittaa, että maailma paranee jatkuvasti.

Melkein kaikilla on ollut kelvoton koti ja riitaisat vanhemmat, ja silti jokainen on omasta mielestään onnistunut omassa vanhemmuudessaan hyvin, joko yhdessä tai erossa.

Ja juu, tämä oli sarkasmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkitusti vuoroviikkoasuminen on lapsen kannalta paras vaihtoehto.

Tuskin kuitenkaan. Eiköhän lapselle ole paras asumisvaihtoehto oma koti molempien vanhempiensa kanssa.

Vuoroviikkoasumistahan ei kannata miettiä edes, jos vanhemmat ei tule toimeen keskenään. Joten miksi hyvin keskenään toimivat vanhemmat edes eroaisivat? Kun on lapset tehnyt, niihin pitäisi sitoutua vähintään 18 vuodeksi. Hyvin toimeentulevat vanhemmat voivat jatkaa perhettä ystävyssuhteena vielä sen aikaa, kun lapset asuvat kotona. Kummallekin omat sopet ja arkipyörii.

Pimppikutinat voi hoitaa jossain muualla.

Miksi pitää sitten asua ystävinä yhdessä? Minä tiedän ihan pariskuntia, jotka asuvat eri asunnoissa, koska se sopii heille paremmin. Esim. kaksi introverttia, ja sitten yhdessä tapauksessa toinen on asperger ja tarvitsee välillä omaa aikaa. Tiedän myö sydinperheitä, joissa toinen on mökki-ihminen ja toinen ei niin paljon, ja se mökki-ihminen viettää paljon aikaa mökillä. Miksi nimenomaan eronneen periskunnan täytyisi asua yhdessä samassa talossa, kun kerran pariskuntienkin juttu tuntuu toimivan joskus ihan hyvin tai paremmin niin, että niitä taloja on kaksi? Tätä en tajua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkitusti vuoroviikkoasuminen on lapsen kannalta paras vaihtoehto.

Kyseinen tutkimus on mielestäni surkuhupaisa.

Mitä muutakaan tutkijat voisivat sanoa, kun tuhannet lapsiparat vaihtavat kotia viikottain? 

Tutkimuksissa tutkitaan jotakin asiaa, jonka lopputulosta ei vielä tiedetä. Monesti tulos on epämiellyttävä, niille, jotka luulevat jotakin. Tutkitusti parasta lapselle on ydinperhe, sitten vuoroasuminen. Yh-perhe ja uusperhe olivat huonoimmat vaihtoehdot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkitusti vuoroviikkoasuminen on lapsen kannalta paras vaihtoehto.

Tuskin kuitenkaan. Eiköhän lapselle ole paras asumisvaihtoehto oma koti molempien vanhempiensa kanssa.

Vuoroviikkoasumistahan ei kannata miettiä edes, jos vanhemmat ei tule toimeen keskenään. Joten miksi hyvin keskenään toimivat vanhemmat edes eroaisivat? Kun on lapset tehnyt, niihin pitäisi sitoutua vähintään 18 vuodeksi. Hyvin toimeentulevat vanhemmat voivat jatkaa perhettä ystävyssuhteena vielä sen aikaa, kun lapset asuvat kotona. Kummallekin omat sopet ja arkipyörii.

Pimppikutinat voi hoitaa jossain muualla.

Miksi pitää sitten asua ystävinä yhdessä? Minä tiedän ihan pariskuntia, jotka asuvat eri asunnoissa, koska se sopii heille paremmin. Esim. kaksi introverttia, ja sitten yhdessä tapauksessa toinen on asperger ja tarvitsee välillä omaa aikaa. Tiedän myö sydinperheitä, joissa toinen on mökki-ihminen ja toinen ei niin paljon, ja se mökki-ihminen viettää paljon aikaa mökillä. Miksi nimenomaan eronneen periskunnan täytyisi asua yhdessä samassa talossa, kun kerran pariskuntienkin juttu tuntuu toimivan joskus ihan hyvin tai paremmin niin, että niitä taloja on kaksi? Tätä en tajua.

Jos on niin paljon rahaa että pystyy helposti ylläpitämään kahta taloa, niin mikäpä siinä. Useimmilta vaaditaan kahden ihmisen palkka yhdenkin talon maksamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Mutta tämä ketju osoittaa, että maailma paranee jatkuvasti.

Melkein kaikilla on ollut kelvoton koti ja riitaisat vanhemmat, ja silti jokainen on omasta mielestään onnistunut omassa vanhemmuudessaan hyvin, joko yhdessä tai erossa.

Ja juu, tämä oli sarkasmia.

Omasta puolestani joka noin kirjoitti-olet tehnyt paljon töitä ja käynyt terapiassa, jotta pystyn katkaisemaan tuon sukupolvien kurjan ketjun. Että kyllä. En aio siirtää edellisten sukupolvien vaikeuksia lapsilleni, jos vain suinkin voin siihen vaikuttaa. Täydellistä ei tietenkään tule, mutta isoja muutoksia varmasti. Että pidä sarkasmisi. Ei koske minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta tämä ketju osoittaa, että maailma paranee jatkuvasti.

Melkein kaikilla on ollut kelvoton koti ja riitaisat vanhemmat, ja silti jokainen on omasta mielestään onnistunut omassa vanhemmuudessaan hyvin, joko yhdessä tai erossa.

Ja juu, tämä oli sarkasmia.

Omasta puolestani joka noin kirjoitti-olet tehnyt paljon töitä ja käynyt terapiassa, jotta pystyn katkaisemaan tuon sukupolvien kurjan ketjun. Että kyllä. En aio siirtää edellisten sukupolvien vaikeuksia lapsilleni, jos vain suinkin voin siihen vaikuttaa. Täydellistä ei tietenkään tule, mutta isoja muutoksia varmasti. Että pidä sarkasmisi. Ei koske minua.

Hienoa, että olet tehnyt töitä ja onnistunut katkaisemaan sukupolvien ketjun. Useimmat eivät siihen pysty.

Sarkasmi oli suunnattu ennen kaikkea niille, joiden mielestä lapset sopeutuvat, lapset jaksavat, lapset pystyvät, lasten ei tarvitse saada päätösvaltaa perheen asioissa ja lapset ovat onnellisia aikuisten ollessa onnellisia. Asia voisi olla toisin, jos välillä kysyttäisiin niiltä lapsilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vuoroviikkoasuminen toimii varmasti hyvin joissakin perheissä. Perheet ja ihmiset kun on erilaisia. Se edellyttää et vanhemmat on aikuisia, kykenee yhteistyöhön, kodit ei oo liian erilaisia jne. Ainakin. Mut mikä tahansa tyhmyys ja valtataistelu tekee siitä helvetin lapsille. Minun lapset, nyt jo aika isoja ovat kiittäneet minua siitä etteivät siihen joutuneet. On hyvät välit heidän isän kanssa ja kaikki ok. Mut he sanovat, et olisi ollut kauheaa asua kahdessa paikassa, koko elämä menis sen ehdoilla. Nyt elämä on mennyt heidän ehdoilla, heillä oli koti minun kanssa ja isänsä osallistuu heidän elämään monin tavoin. Ja isällä esim mökki missä viihtyvät.

Meillä taas lapset ovat kiittäneet etteivät joutuneet valitsemaan vanhempien välillä vaan saivat asua molempien luona. Kun kodit olivat lähekkäin kulkivat sujuvasti molemmissa, esim. pysähtyivät siellä lähemmässä kodissa myös toisen asumisviikkoaikoina koulusta tullessaan. Kun kodit ovat tarpeeksi lähellä ei tuo ole mikään ongelma, tavallaan koti on maantieteellisesti vain hieman pidempi käsite kuin omakotitalon eri päät. Ja lasten ehdoilla tuo kaikki toteutettiin, heillä oli aina mahdollisuus käydä kummassakin kodissa, molemmat vanhemmat kuskasivat lapsia harrastuksiin eikä ainoastaan omilla hoitoviikoilla, vanhempien työreissut kyettiin sovittamaan vuoroihin ongelmitta, loma-ajat jaettiin jne. Molemmat kodit olivat tasa-arvoiset, molemmissa yhtä hyvä varustus (tietokoneet, konsolit jne) eikä tavaraa tai vaatteita tarvinnut hirveästi kuskata kotien väliä, ainoastaan koulukirjat ja kännykät. 

Lasten kannalta onnelliset kodit on niitä parhaita, ja kun ero loi lapsille kaksi tasapainoista ja onnellista kotia yhden kireän ja puhumattoman sijaan he ovat tuota kiittäneet.

Näin juuri. Ne, joilla on itsellään kaksi asuntoa tai vaikka kaupunkikodin lisäksi rakas ja tärkeä kesämökki, pystyvät käsittämään sen, että koti voi olla samaan aikaan kahdessa paikassa - tai niin, että ihminen kokee kotinsa muodostuvan kahdesta eri paikasta. Näin voi olla siis myös aikuisen kohdalla, miksi ei myös lapsen.

Minusta kuulostaa enemmän siltä, että vuoroasumista vastustetaan, kun haluttaisiin itse eron jälkeen (yleensä äitinä) saada kokea olevansa se tärkein ja ensisijainen vanhempi, ja haluttaisiin näpäyttää isää sulkemalla hänet käytännössä lapsen elämästä ulos. Samalla voitaisiin vaatia isommat elatusmaksut. En keksi mitään muuta syytä, koska lapsi ei kuitenkaan hyödy millään lailla siitä, että toinen vanhempi muuttuu vain "kaksi viikonloppua kuukaudessa -vanhemmaksi". Ja ei mikään psykologinen tutkimus kuitenkaan tue sitä ajatusta, että toinen vanhempi olisi lapselle tärkeämpi kuin vaikka kotitalo. Muutenhan muuttaminenkin pitäisi kieltää täysin lapsiperheiltä.

Tilanteita on tietysti erilaisia. Meillä vanhempien kotien välimatka on kymmeniä kilometreja. Lapset kulkee itse kavereilleen, heillä harrastukset, joiden kamoja pitäis raahata mukana jne. Viikot olisivat heille erilaisia ja sen sijaan että saavat mennä sen itselle hyvän aikataulun mukaan, vuoroviikkijärjestelyllä joutuisivat ensisijassa säätämään elämäänsä kodinvaihtojen mukaan. Meillä se olis liian raskasta ja lapsilta pois. Mun luona on myös oma rauha jota kaipaavat, isällä ei. Joten meille hyvä yksi koti. Myös isän mielestä