Lue keskustelun säännöt.
Miten joku voi laittaa lapsensa vuoroviikkoasumiseen?
Kommentit (333)
Vierailija kirjoitti:
Miksi täällä vertaillaan vuoroviikkoasumista johonkin utopistisiin hippiratkaisuihin, jotka toimivat oikeasti vain promillella väestöstä? Siis tyyliin vanhemmat vaihtavat kotia ja yksiönkin pitäisi olla yhteinen... Miksei reilusti verrata siihen yleisimpään toiseen vaihtoehtoon, jossa lapset näkevät etävanhempaa joskus ja jouluna? Koska silloin ei pääsisikään haukkumaan niitä vuoroviikkovanhempia itsekkäiksi kakkapäiksi, vaan pitäisi tunnustaa että itseasiassa suuri osa ihmisistä valitsee vielä itsekkäämmin sen vaihtoehdon jossa lapsi uhkaa vieraantua toisesta vanhemmastaan?
Enkä ole vuoroviikkovanhempi, eronnut tai edes eroamassa. Vaan olen perinteisen eroperheen lapsi joka näki toista vanhempaansa kerran pari kuussa. Arvaatkaapa miten paljon mieluummin olisin ottanut vuoroviikot? Mutta ei, eihän teitä vuoroviikkokriitikkoja lasten mielipiteet näissä asioissa kiinnosta, kunhan päästään haukkumaan ja pätemään ja riehumaan. Tosi kypsää.
Mikä joskus ja jouluna, kun kaikista yleisin malli edelleen on joka toinen viikonloppu, ja lomilla sitten enemmän??
Mun miehellä menee vielä niin että joka toinen joulu ja juhannus, vaikka emme tarvitsisi yhtään juhannusta tai joulua tosiaankaan lapsivapaaksi. Tämä siksi, koska äiti haluaa lapsivapaita jouluja. Kuitenkaan ei käy että lapset olisivat kaikki nuo pyhät meillä, koska sitten joku voisi paheksua.
Mies on eronnut kun lapset olivat 3 ja 6-vuotiaat, ja molempiin on todellakin ehkä jopa paremmat välit kuin olisi siellä ydinperheessä, jossa mies oli jatkuvasti väsynyt ja vetäytyvä lasten äidin takia.
Kukaan ei etäänny, kellään ei ole traumoja jne. Oma lapseni, nyt 20 vuotias ei nähnyt välillä vuoteen isäänsä, ja niin vain on heilläkin aivan hyvät välit, paremmat kuin minulla joka kasvoin ah niin ihanassa ydinperheessä, jossa kukaan ei oikeastaan koskaan ollut läsnä.Arki oli normi 80-luvun arkea, jossa vanhemmat kävi töissä, ja teki omia hommiaan, ja lapset leikkivät keskenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ero on monessa tilanteessa se ainut ja paras vaihtoehto kaikille. Ei ole oikein lapsia eikä aikuisia kohtaan, jos eletään rakkaudettomassa suhteessa, ongelmien keskellä. Turvallinen koti lapselle on koti, missä myös aikuiset ovat onnellisia ja saavat elää onnellista ja rauhallista elämää. Jos erotaan, on lapsen etu ja molempein vanhempien etu, että kaikki saavat olla jatkossakin osa toistensa elämää mahdollisimman paljon. Jos tämä tarkoittaa viikko-viikko-systeemiä lapsille, se on silti pieni paha, kun lapsella on kaksi hyvää kotia yhden huonon kodin sijasta. Vuoroasumisen voi hoitaa hyvin ja huonosti, jos sitä kaikki osapuolet haluaa, sen eteen täytyy sitten kaikkien tehdä töitä ja joustaa omalta osaltaan. Kyllä monikin vanhempi haluaisi olla 24/7 vanhempi, mutta se olisi väärin lapsia ja toista vanhempaa kohtaan.
Itse asiassa on ihan tutkimuksin todettu, että lapsi on onnellisempi vanhempiensa tunnekylmässä liitossa kuin eron jälkeisessä elämässä, missä vanhemmat ovat onnellisia. Hassua mutta totta. Ei lapsia kiinnosta vanhempien suhde toisiinsa, heitä kiinnostaa vain se että saavat pitää molemmat ja koti on suunnilleen turvallinen.
Erikseen sitten alkoholismi ja väkivalta. Niiden kohdalla ero on paras ratkaisu lapsille.
Eroperheen lapsi tässä hei!
Viikkoviikko systeemi kuulostaa aivan järkyttävältä. Omalla kohdallani vanhempieni erotessa isä muutti noin 3km päähän kotoa. Koulu oli lähellä ja ihan sama kumman luona oli, niin jalan/pyörällä mentiin ala-asteella ja yläasteella sama linja-auto pysähtyi molempien pysäkeillä.
Meidän lasten koti oli äidin luona. Eli siellä, missä asuttiin ennen vanhempien eroa.
"Lapset ja talo jää tähän, toinen meistä lähtee" " oli äitini tokaissut isälleni. Yhteistuumin päättivät, että lasten on parempi asua äidin kanssa (meitä oli neljä, nuorin 6v ja vanhin 11v tuolloin).
Me saimme kulkea miten haluttiin. Koti oli äidin luona, mutta isän luona oli myös omat huoneet, vaatteita yms. Mitään vuorottelua ei ollut. Tämän mahdollisti lyhyt etäisyys jolloin kuljimme itse pyörillä ja jalan pääasiassa. Joskus koulun jälkeen huvitti jäädä isälle, joskus huvitti jatkaa matkaa ja polkea äidin luokse.
Tuo oli toimiva ratkaisu. Jos joku oli ollut jo kuukauden äidin luona, ei tätä hiillostettu välillä isälle.
Ei tietenkään kuitenkaan saanut tehdä niin, että jos joku asia kiellettiin vaikka isän luona, niin pinkoa sitten äidin luokse tyylillä "JOS ET OSTA JÄÄTELÖÄ NIIN MEEN ÄITILLE". Jos näin teki niin toinen vanhempi oli jo vastassa torumassa käytöksestä (kerkesivät puhua puhelimessa ennenkuin ehdittiin perille :D).
Kyllä lapset osaa sanoa, mikä heidän mielestä on ollut se paras koti. Olen kuullut lasten sanovan, että erossa on ollut parempi, kun ei enää tarvitse kuunnella riitoja. Ja millaisen mallin parisuhteesta jokainen vanhempi haluaa lapsilleen antaa, on sitten jokaisen oma asia. Itse en ainakaan halua antaa lapsille mallia, että on ihan ok, vaikka rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä ei ole ja sitä ei koskaan kotona näytetä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.
Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.
Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.
Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.
Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.
Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.
Hmm... Millaisen kasvuympäristön luulet lapsille olevan perheen jossa vanhemmat inhoavat ja halveksivat toisiaan? Puhuvat toisilleen äyskien, koskaan ei kuule hellää tai kaunista sanaa? Vuorovaikutustaidot opitaan kotona. Tajusin mallioppimisen tärkeyden kun seurasin tyttäreni ensimmäistä seurustelua, koki pojan kanssa olemisen kiusalliseksi kun poika osoitti hellyyttä, oli tottunut katsomaan vanhempiensa etäistä parisuhdetta. Kun aloin seurustelemaan ja sain lämpimän parisuhteen huomasin lasten katsovan myös siitä mallia, miten voidaan olla kohtelias ja huomaavainen toiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.
Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.
Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.
Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.
Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.
Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.
Teen lapsia eli luovun kaikesta omasta onnesta loppuelämäksi. Koska lapsen onni on ainoa millä on enää koskaan merkitystä. Lapsia pitää myös elättää koko loppuelämä jos ne eivät halua mennä töihin (voi tulla pettymyksiä, lapsi kärsii!). Eihän nyt pumpulissa kasvatetulta, vanhempien elämän keskipisteeltä voi koskaan vaatia edes itsenäistymistä. Jos joku koskaan sanoo koulussa rumasti lapselle tai eka tyttöystävä jättää, vanhemman tulee olla hysteerinen ja kieltää sellaiset, koska lapsi kärsii kun kyllähän lapsen pitää saada elää elämänsä kuvitellen että on maailman tärkein ihminen ja kaiken tulee mennä hänen ehdoillaan.
Näin sitä mammat kasvattaa omillaan pärjääviä ihmisiä.
Mikä tahansa pikkutrauma voi pilata lapsen loppuelämän. Etenkin jos se kasvatetaan kuvittelemaan olevansa maailman napa.
Huoh näitä kommentteja. Jaa että pääasia että perhe ei dramaattisesti HAJOA. samapa se vaikka lapsi ei koskaan saa mallia rakastavalle parisuhteelle. Hampaat irvessä pakolla yhdessä, ei läheisyyttä, ei mitään. Riidellään. Mutta ylpeästi lasten takia ei erota.
Sanoin aikanaan omille vanhemmille, kun meidän aikuistuttua ylpeilivät sillä että eivät eronneet meidän takia vaikeina aikoina, ihan suoraan että olisitte helvett* eronneet. Sitä tappelua oli ihan helvett*ä kuunnella. No opettipa sen että sellaista parisuhdetta en itse katselisi päivääkään enkä itselleni halua.
Vit*tti että vanhemmat nostivat itsensä jalustalle ja uskoivat tehneensä muka jalon ratkaisun. Me lapset ei oltu eikä olla samaa mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lapset osaa sanoa, mikä heidän mielestä on ollut se paras koti. Olen kuullut lasten sanovan, että erossa on ollut parempi, kun ei enää tarvitse kuunnella riitoja. Ja millaisen mallin parisuhteesta jokainen vanhempi haluaa lapsilleen antaa, on sitten jokaisen oma asia. Itse en ainakaan halua antaa lapsille mallia, että on ihan ok, vaikka rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä ei ole ja sitä ei koskaan kotona näytetä.
En tietenkään voi sanoa toisten ihmisten puolesta mitään. Mutta kun mietin omalle kohdalle sitä tilannetta, että olisin niin hyvissä väleissä puolison kanssa, että ero sujuisi mallikelpoisesti ja vuoroviikkoasuminen onnistuisi kitkattomasti, niin eikö silloin tulisi paljon halvemmaksi ja lapsille mukavammaksi asua yhdessä.
Ja jos taas asutaan yhdessä, niin miksi pitäisi olla kylmä ja tyly toista kohtaan? Miksei voisi vitsailla ja halailla niin kuin muidenkin ystävien kanssa. Pääsisi kaikkein helpoimmalla ja antaisi lapsille hyvän mallin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.
Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.
Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.
Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.
Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.
Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.
Hmm... Millaisen kasvuympäristön luulet lapsille olevan perheen jossa vanhemmat inhoavat ja halveksivat toisiaan? Puhuvat toisilleen äyskien, koskaan ei kuule hellää tai kaunista sanaa? Vuorovaikutustaidot opitaan kotona. Tajusin mallioppimisen tärkeyden kun seurasin tyttäreni ensimmäistä seurustelua, koki pojan kanssa olemisen kiusalliseksi kun poika osoitti hellyyttä, oli tottunut katsomaan vanhempiensa etäistä parisuhdetta. Kun aloin seurustelemaan ja sain lämpimän parisuhteen huomasin lasten katsovan myös siitä mallia, miten voidaan olla kohtelias ja huomaavainen toiselle.
Miksi ihmeessä kukaan puhuisi puolisolleen äyskien koko ajan, eikä koskaan sano kaunista sanaa? Jos tuollainen tapa on, se kyllä varmasti seuraa ihmistä seuraavaankin liittoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lapset osaa sanoa, mikä heidän mielestä on ollut se paras koti. Olen kuullut lasten sanovan, että erossa on ollut parempi, kun ei enää tarvitse kuunnella riitoja. Ja millaisen mallin parisuhteesta jokainen vanhempi haluaa lapsilleen antaa, on sitten jokaisen oma asia. Itse en ainakaan halua antaa lapsille mallia, että on ihan ok, vaikka rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä ei ole ja sitä ei koskaan kotona näytetä.
En tietenkään voi sanoa toisten ihmisten puolesta mitään. Mutta kun mietin omalle kohdalle sitä tilannetta, että olisin niin hyvissä väleissä puolison kanssa, että ero sujuisi mallikelpoisesti ja vuoroviikkoasuminen onnistuisi kitkattomasti, niin eikö silloin tulisi paljon halvemmaksi ja lapsille mukavammaksi asua yhdessä.
Ja jos taas asutaan yhdessä, niin miksi pitäisi olla kylmä ja tyly toista kohtaan? Miksei voisi vitsailla ja halailla niin kuin muidenkin ystävien kanssa. Pääsisi kaikkein helpoimmalla ja antaisi lapsille hyvän mallin.
Etpä ole ollut tilanteessa, kommenttisi näyttää tuon. Vanhemmuus ja parisuhde ovat kaksi eri asiaa. Voi kyetä hyvään vanhemmuuteen vaikka parisuhde olisi sysipas ka. Vanhemmuutta voi kumpikin vetää kauempana toisesta, omassa tilassa, omassa asunnossa joka lasten toinen koti (aika harvoin se "lasten koti, vanhemmat vaihtuu" onnistuu juuri tuon vuoksi). Voi minimoida kontaktit, ainoastaan lapsiin liittyvät asiat. Ei tarvitse sietää eikä sulattaa toista arjessa, vain sopia lasten asioista, Iso ero tuossa. Kun erovalmiissa parisuhteessa se toinen ei ole kuin "kaveri", se on ihminen jonka kanssa on hankalaa olla edes samassa huoneessa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lapset osaa sanoa, mikä heidän mielestä on ollut se paras koti. Olen kuullut lasten sanovan, että erossa on ollut parempi, kun ei enää tarvitse kuunnella riitoja. Ja millaisen mallin parisuhteesta jokainen vanhempi haluaa lapsilleen antaa, on sitten jokaisen oma asia. Itse en ainakaan halua antaa lapsille mallia, että on ihan ok, vaikka rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä ei ole ja sitä ei koskaan kotona näytetä.
Aikuiset ihmiset varmasti osaavat olla riitelemättä, joten miten ne lapset kuulisivat riitoja kotona?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.
Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.
Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.
Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.
Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.
Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.
Hmm... Millaisen kasvuympäristön luulet lapsille olevan perheen jossa vanhemmat inhoavat ja halveksivat toisiaan? Puhuvat toisilleen äyskien, koskaan ei kuule hellää tai kaunista sanaa? Vuorovaikutustaidot opitaan kotona. Tajusin mallioppimisen tärkeyden kun seurasin tyttäreni ensimmäistä seurustelua, koki pojan kanssa olemisen kiusalliseksi kun poika osoitti hellyyttä, oli tottunut katsomaan vanhempiensa etäistä parisuhdetta. Kun aloin seurustelemaan ja sain lämpimän parisuhteen huomasin lasten katsovan myös siitä mallia, miten voidaan olla kohtelias ja huomaavainen toiselle.
No älä äyski ja epäkunnioita lasten isää! Puhu kauniisti niin kuin ihmisille puhuytaan, niin lapset eivät opi huonoa mallia kotona. Vai vihjaatko nyt niin että miehesi äyskii yksin? Enpä usko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lapset osaa sanoa, mikä heidän mielestä on ollut se paras koti. Olen kuullut lasten sanovan, että erossa on ollut parempi, kun ei enää tarvitse kuunnella riitoja. Ja millaisen mallin parisuhteesta jokainen vanhempi haluaa lapsilleen antaa, on sitten jokaisen oma asia. Itse en ainakaan halua antaa lapsille mallia, että on ihan ok, vaikka rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä ei ole ja sitä ei koskaan kotona näytetä.
En tietenkään voi sanoa toisten ihmisten puolesta mitään. Mutta kun mietin omalle kohdalle sitä tilannetta, että olisin niin hyvissä väleissä puolison kanssa, että ero sujuisi mallikelpoisesti ja vuoroviikkoasuminen onnistuisi kitkattomasti, niin eikö silloin tulisi paljon halvemmaksi ja lapsille mukavammaksi asua yhdessä.
Ja jos taas asutaan yhdessä, niin miksi pitäisi olla kylmä ja tyly toista kohtaan? Miksei voisi vitsailla ja halailla niin kuin muidenkin ystävien kanssa. Pääsisi kaikkein helpoimmalla ja antaisi lapsille hyvän mallin.
Etpä ole ollut tilanteessa, kommenttisi näyttää tuon. Vanhemmuus ja parisuhde ovat kaksi eri asiaa. Voi kyetä hyvään vanhemmuuteen vaikka parisuhde olisi sysipas ka. Vanhemmuutta voi kumpikin vetää kauempana toisesta, omassa tilassa, omassa asunnossa joka lasten toinen koti (aika harvoin se "lasten koti, vanhemmat vaihtuu" onnistuu juuri tuon vuoksi). Voi minimoida kontaktit, ainoastaan lapsiin liittyvät asiat. Ei tarvitse sietää eikä sulattaa toista arjessa, vain sopia lasten asioista, Iso ero tuossa. Kun erovalmiissa parisuhteessa se toinen ei ole kuin "kaveri", se on ihminen jonka kanssa on hankalaa olla edes samassa huoneessa.
Eihän se silloin ole mikään kaveri, jos sen kanssa ei voi olla edes samassa huoneessa.
Se, mikä näissä keskusteluissa ihmetyttää, on se miten ihmiset eivät tunnu ollenkaan pystyvän vaikuttamaan omiin parisuhteisiinsa. Ensin on kylmää, puhutaan toiselle rumasti, halveksutaan. Sitten kun ihminen vaihtuu, onkin lämmintä, hellää, kivaa. Ääritapauksissa näin voi varmaan ollakin, mutta pääosin ihminen kuitenkin törmää samoihin haasteisiin kaikissa ihmissuhteissaan, ihan lapsuudesta saakka.
Enkä millään jaksa uskoa, että se ei olisi lapselle yhtään traumatisoivaa huomata, että se ainutlaatuinen yhdistelmä, josta hän sai alkunsa, tuottaa vain vihaa ja kylmyyttä, kun taas muiden kanssa elämä sujuu kuin tanssi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.
Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.
Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.
Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.
Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.
Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.
Hmm... Millaisen kasvuympäristön luulet lapsille olevan perheen jossa vanhemmat inhoavat ja halveksivat toisiaan? Puhuvat toisilleen äyskien, koskaan ei kuule hellää tai kaunista sanaa? Vuorovaikutustaidot opitaan kotona. Tajusin mallioppimisen tärkeyden kun seurasin tyttäreni ensimmäistä seurustelua, koki pojan kanssa olemisen kiusalliseksi kun poika osoitti hellyyttä, oli tottunut katsomaan vanhempiensa etäistä parisuhdetta. Kun aloin seurustelemaan ja sain lämpimän parisuhteen huomasin lasten katsovan myös siitä mallia, miten voidaan olla kohtelias ja huomaavainen toiselle.
Miksi ihmeessä kukaan puhuisi puolisolleen äyskien koko ajan, eikä koskaan sano kaunista sanaa? Jos tuollainen tapa on, se kyllä varmasti seuraa ihmistä seuraavaankin liittoon.
Harvempi sellainen onkaan. Oletko seurannut vierestä eroon päätyvää paria? Alussa on hellyyttä, keskusteluja ja kauniita sanoja. Sitten iskee elämä, vuodet, erilaiset toiveet ja arvot jotka kumpuavat aina omasta lapsuudesta. Erilaisuus joka alussa on viehättänyt alkaa rasittaa. Tulee ne riidat jossa jompi kumpi tai molemmat sylkevät sanoja joita toinen ei voi unohtaa. Loukataan toista, suojaudutaan loukkauksella hyökkäämällä jo valmiiksi. Lopulta vaietaan kun ei jakseta enää edes riidellä, rakkaus on muuttunut halveksunnaksi. Ja kyllä, ne mallit voivat seurata uuteen parisuhteeseen. Se vuoksi kannattaisikin tehdä kunnon tilinpäätös eron jälkeen. Helpointa laittaa kaikki toisen syyksi, mutta peiliin katsominen hyödyttää: mitä minä tein väärin, ja miksi valitsin itselleni epäsopivan puolison (lapsuuden koukkujen vuoksiko)? Kun uudessa suhteessa muistaa oppimansa ei tarvitse toistaa omia virheitään. Ja onneksi ihminen kehittyy, 20-vuotiaana aloitettu parisuhde urautuu polkuun jollaisia ihmiset olivat nuorina, viisaat osaavat yhdessä kehittää uuden polun vuorovaikutukselleen keski-ikäisinä, aika monet huomaavat tuon mahdottomaksi ja päätyvät eroon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lapset osaa sanoa, mikä heidän mielestä on ollut se paras koti. Olen kuullut lasten sanovan, että erossa on ollut parempi, kun ei enää tarvitse kuunnella riitoja. Ja millaisen mallin parisuhteesta jokainen vanhempi haluaa lapsilleen antaa, on sitten jokaisen oma asia. Itse en ainakaan halua antaa lapsille mallia, että on ihan ok, vaikka rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä ei ole ja sitä ei koskaan kotona näytetä.
En tietenkään voi sanoa toisten ihmisten puolesta mitään. Mutta kun mietin omalle kohdalle sitä tilannetta, että olisin niin hyvissä väleissä puolison kanssa, että ero sujuisi mallikelpoisesti ja vuoroviikkoasuminen onnistuisi kitkattomasti, niin eikö silloin tulisi paljon halvemmaksi ja lapsille mukavammaksi asua yhdessä.
Ja jos taas asutaan yhdessä, niin miksi pitäisi olla kylmä ja tyly toista kohtaan? Miksei voisi vitsailla ja halailla niin kuin muidenkin ystävien kanssa. Pääsisi kaikkein helpoimmalla ja antaisi lapsille hyvän mallin.
No siksi koska tämä kaikki on vain teatteria ulospäin, kun vanhempi itse haluaa uuden kumppanin eikä enää sitä lasten toista vanhempaa. En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa sanoa suoraan että kyllä, itsekkäästi haluan mieluummin löytää itselleni toisenlaisen puolison, ja tämä halu menee lasten onnen edelle? Ehei, täytyy vedota riitelyyn ja miten paljon parempi lapsille on olla kodissa jossa ei kukaan riitele sensijaan, että lopetettaisiin se riitely. Miksi tätä riitelemistä ei voi lopettaa? Siksikö kun sen jälkeen ei voisi perustella omaa halua erota enää lasten hyvällä?
Ettekö te ymmärrä että tuosta näkee läpi sokeakin?
Mä tulin 19-vuotiaana raskaaksi, kumista huolimatta, kun seurustelu oli kestänyt pari kuukautta. Puntaroinnin jälkeen tein päätöksen että pidän lapsen, vaikka en tietenkään voinut olla varma suhteesta tulevan lapsen isään, olinhan nuori, tuntenut hänet vasta hetken, ja tulevaisuus oli muutenkin auki.
Erosimme kun lapsi oli alle vuoden, vaikka lapsen isä olisi halunnut vielä yrittää. Minä en halunnut, koska en ajatellut elää loppuelämääni, tai edes sitä 18 vuotta miehen kanssa joka ei vuoden tuntemisen jälkeen tuntunut ollenkaan minulle sopivalta. Lapseni on nyt 20v, ja tietää syntytarinansa. Ei hänellä ole sen kanssa ollut ksokaan mitään ongelmaa, hänellä on hyvät välit minun kanssani, isänsä kanssa, ja minun mieheni kanssa. Olen ihan sinut ratkaisuni kanssa, ja ollut sitä aina, enkä ole valehdellut itselleni enkä asianosaisille.
Olen rehellisesti ollut alusta asti sitä meiltä, että lapsen saaminen ei tarkoita minun kohdallani loppuelämän parisuhdetta lapsen isän kanssa, eikä minun tarvitse myöskään muille esittää. Liekö siksi lapseni niin tasapainoinen? Kukaan ei ole pelaillut pelejä hänen kustannuksellaan.
Sama on tämä erosimme kun kasvoimme erillemme. Oma ratkaisuni on se että minulla on vain yksi lapsi. En tekisi lasta kenenkään kansa, koska sitä on rankkaa hoitaa pääasiassa yksin. Jos en olisi tullut raskaaksi, en olisi lapsia myöskään koskaan tehnyt. Jos et tiedä että voit olla saman ihmisen kanssa perheenä lopun ikääsi, niin älä hyvä ihminen tee niitä lapsia, ja jos tiesit että voit olla, niin miksi ihmeessä nyt olet eroamassa kuitenkin?
Kannattaa ihan rehellisesti myöntää itselle ja asianosaisille että sinä itse et halua enää olla tässä suhteessa, että olit niin naiivi, että luulit typeränä että näin se elämä rullailee kuin omissa kuvitelmissa, ja nyt olet huomannut että et ollut ihan kypsä ymmärtämään vielä mitä kaikkea eteen voi tulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset ei mene rikki jos vanhemmat ei kärsi sitä ehkä kymmentä vuotta eron ja lasten täysiikäisyyden välissä, kun pitää aina laittaa lapset edelle ja vanhempien onnesta viis.
Vuoroviikkosysteemissä jos lasketaan kaikkien osallisten todennäköinen onni yhteen, se on ainakin mun maalaisjärjellä suurin. Lapsi saa molemmat vanhemmat tasapuolisesti, vanhemmat saavat omat kodit ja lapsivapaata aikaa elää omaa elämäänsä ja löytää jopa uusi kumppani. Eihän se ihannetilanne ole, mutta ei lasten edun takia kahden aikuisen pidä uhrata elämästään vuosia, jopa toistakymmentä, vain jotta lapset eivät kokisi pientä epämukavuutta.
Ihmisen elämässä tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se, että ymmärtää ettei hän itse olekaan maailman napa. Jos tämä tapahtuu ydinperheen pumpulissa kasvaneelle, aina kaiken saaneelle lapselle vasta aikuisena, ei se ole kuin karhunpalvelus vanhemmalta. Mielestäni lapsi saisi ymmärtää jo aikaisin, että esim perheessä kaikkien hyvinvointi on tärkeää, ei vain lapsen, ja vanhemmat eivät ole olemassa vain lasta varten.
Itkettää ihan tällainen itsekkyys ja piittaamattomus. Aikuinen ei voi uhrata mukavuudestaan muutamaa vuotta lasten vuoksi. Sen sijaan lapsen KOKO LOPPUELÄMÄ saatetaan pilata huonosti hoidetulla erolla. Kyse on lopulta vain ja ainoastaan siitä, onko lasten onnellisuus tärkeämpää kuin oma onnellisuus. Tätä voi miettiä, ja vastauksen perusteella sitten päättää miten toimii. On hyvä muistaa, että lapsetkin sitten vartuttuaan voivat tehdä omat päätöksensä.
Se että vanhemmat ovat onnettomia ja yksinäisiä jopa 12, 15 vuotta on sulle vain muutama vuosi? Siihen nähden että lapsen elämä SAATTAA ottaa hieman pientä osumaa, ehkä. Ihmisen pitää oppia sietämään myös pikku pettymyksiä elämässään, myös alaikäisen. Aikuiset perheessä päättävät suuret linjat, ei lapsi. Siihen on syynsä.
Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.
Hmm... Millaisen kasvuympäristön luulet lapsille olevan perheen jossa vanhemmat inhoavat ja halveksivat toisiaan? Puhuvat toisilleen äyskien, koskaan ei kuule hellää tai kaunista sanaa? Vuorovaikutustaidot opitaan kotona. Tajusin mallioppimisen tärkeyden kun seurasin tyttäreni ensimmäistä seurustelua, koki pojan kanssa olemisen kiusalliseksi kun poika osoitti hellyyttä, oli tottunut katsomaan vanhempiensa etäistä parisuhdetta. Kun aloin seurustelemaan ja sain lämpimän parisuhteen huomasin lasten katsovan myös siitä mallia, miten voidaan olla kohtelias ja huomaavainen toiselle.
Miksi ihmeessä kukaan puhuisi puolisolleen äyskien koko ajan, eikä koskaan sano kaunista sanaa? Jos tuollainen tapa on, se kyllä varmasti seuraa ihmistä seuraavaankin liittoon.
Harvempi sellainen onkaan. Oletko seurannut vierestä eroon päätyvää paria? Alussa on hellyyttä, keskusteluja ja kauniita sanoja. Sitten iskee elämä, vuodet, erilaiset toiveet ja arvot jotka kumpuavat aina omasta lapsuudesta. Erilaisuus joka alussa on viehättänyt alkaa rasittaa. Tulee ne riidat jossa jompi kumpi tai molemmat sylkevät sanoja joita toinen ei voi unohtaa. Loukataan toista, suojaudutaan loukkauksella hyökkäämällä jo valmiiksi. Lopulta vaietaan kun ei jakseta enää edes riidellä, rakkaus on muuttunut halveksunnaksi. Ja kyllä, ne mallit voivat seurata uuteen parisuhteeseen. Se vuoksi kannattaisikin tehdä kunnon tilinpäätös eron jälkeen. Helpointa laittaa kaikki toisen syyksi, mutta peiliin katsominen hyödyttää: mitä minä tein väärin, ja miksi valitsin itselleni epäsopivan puolison (lapsuuden koukkujen vuoksiko)? Kun uudessa suhteessa muistaa oppimansa ei tarvitse toistaa omia virheitään. Ja onneksi ihminen kehittyy, 20-vuotiaana aloitettu parisuhde urautuu polkuun jollaisia ihmiset olivat nuorina, viisaat osaavat yhdessä kehittää uuden polun vuorovaikutukselleen keski-ikäisinä, aika monet huomaavat tuon mahdottomaksi ja päätyvät eroon.
Aika monta paria on tullut katsottua alusta loppuun. Lapsia ei pidä tehdä tuollaiseen suhteeseen, ja jos tekee, niin vastuu pitää ottaa itse siitä erosta, että ei halua tätä kumppania enää, eikä sysätä eroa jatkuvan riitelyn tai muun vastaavan syyksi. Ihminen kykenee kyllä olemaan riitelemättä lastensa hyväksi jos vain ITSE sitä haluaa. Jos ei halua, vaan haluaa riidellä, on turha väittää että ero on LAPSILLE parempi kun riideltiin koko ajan ja lapset kärisvät. Lapsille se on parempi kun ei erota, tämä on tutkimustenkin mukaan aivan selviö. Vanhemmat sitten toimivat joko lastensa parhaaksi, tai OMAKSI parhaakseen. Miksi et voi myöntää että haluat lasten onnen kustannuksellakin mieluummin eron tuosta miehestä, kuin olla riitelemättä ja huutamatta?
Hyviä havaintoja. Sen huomaa tästäkin ketjusta, että eron päämääränä tuntuu monella olevan melko pikainen uusi liitto, ja se estää sitten erilaiset vanhaa perhemuotoa ylläpitävät asuinjärjestelyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero on monessa tilanteessa se ainut ja paras vaihtoehto kaikille. Ei ole oikein lapsia eikä aikuisia kohtaan, jos eletään rakkaudettomassa suhteessa, ongelmien keskellä. Turvallinen koti lapselle on koti, missä myös aikuiset ovat onnellisia ja saavat elää onnellista ja rauhallista elämää. Jos erotaan, on lapsen etu ja molempein vanhempien etu, että kaikki saavat olla jatkossakin osa toistensa elämää mahdollisimman paljon. Jos tämä tarkoittaa viikko-viikko-systeemiä lapsille, se on silti pieni paha, kun lapsella on kaksi hyvää kotia yhden huonon kodin sijasta. Vuoroasumisen voi hoitaa hyvin ja huonosti, jos sitä kaikki osapuolet haluaa, sen eteen täytyy sitten kaikkien tehdä töitä ja joustaa omalta osaltaan. Kyllä monikin vanhempi haluaisi olla 24/7 vanhempi, mutta se olisi väärin lapsia ja toista vanhempaa kohtaan.
Itse asiassa on ihan tutkimuksin todettu, että lapsi on onnellisempi vanhempiensa tunnekylmässä liitossa kuin eron jälkeisessä elämässä, missä vanhemmat ovat onnellisia. Hassua mutta totta. Ei lapsia kiinnosta vanhempien suhde toisiinsa, heitä kiinnostaa vain se että saavat pitää molemmat ja koti on suunnilleen turvallinen.
Erikseen sitten alkoholismi ja väkivalta. Niiden kohdalla ero on paras ratkaisu lapsille.
Oletko elänyt lapsena kodissa missä on tunnekylmä ilmapiiri? Et varmaan. Lapsena se tuntui turvallisemmalta kuin ajatus vanhempien erosta. Vaikka kyllä se paljon surua aiheutti jo silloin, kun huomasi että meillä on erilaista kuin vaikkapa kaverin kotona, jossa vanhemmat vietti yhdessä aikaa jne.
Enemmän siitä olikin sitten haittaa aikuisuudessa. On nimittäin aika haastavaa muodostaa itse terve parisuhde ja tasapainoinen koti lapsille, kun lapsuudessa saatu malli parisuhteesta ja ydinperheestä on aivan p*ska.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuoroviikkoasuminen toimii varmasti hyvin joissakin perheissä. Perheet ja ihmiset kun on erilaisia. Se edellyttää et vanhemmat on aikuisia, kykenee yhteistyöhön, kodit ei oo liian erilaisia jne. Ainakin. Mut mikä tahansa tyhmyys ja valtataistelu tekee siitä helvetin lapsille. Minun lapset, nyt jo aika isoja ovat kiittäneet minua siitä etteivät siihen joutuneet. On hyvät välit heidän isän kanssa ja kaikki ok. Mut he sanovat, et olisi ollut kauheaa asua kahdessa paikassa, koko elämä menis sen ehdoilla. Nyt elämä on mennyt heidän ehdoilla, heillä oli koti minun kanssa ja isänsä osallistuu heidän elämään monin tavoin. Ja isällä esim mökki missä viihtyvät.
Meillä taas lapset ovat kiittäneet etteivät joutuneet valitsemaan vanhempien välillä vaan saivat asua molempien luona. Kun kodit olivat lähekkäin kulkivat sujuvasti molemmissa, esim. pysähtyivät siellä lähemmässä kodissa myös toisen asumisviikkoaikoina koulusta tullessaan. Kun kodit ovat tarpeeksi lähellä ei tuo ole mikään ongelma, tavallaan koti on maantieteellisesti vain hieman pidempi käsite kuin omakotitalon eri päät. Ja lasten ehdoilla tuo kaikki toteutettiin, heillä oli aina mahdollisuus käydä kummassakin kodissa, molemmat vanhemmat kuskasivat lapsia harrastuksiin eikä ainoastaan omilla hoitoviikoilla, vanhempien työreissut kyettiin sovittamaan vuoroihin ongelmitta, loma-ajat jaettiin jne. Molemmat kodit olivat tasa-arvoiset, molemmissa yhtä hyvä varustus (tietokoneet, konsolit jne) eikä tavaraa tai vaatteita tarvinnut hirveästi kuskata kotien väliä, ainoastaan koulukirjat ja kännykät.
Lasten kannalta onnelliset kodit on niitä parhaita, ja kun ero loi lapsille kaksi tasapainoista ja onnellista kotia yhden kireän ja puhumattoman sijaan he ovat tuota kiittäneet.
Näin juuri. Ne, joilla on itsellään kaksi asuntoa tai vaikka kaupunkikodin lisäksi rakas ja tärkeä kesämökki, pystyvät käsittämään sen, että koti voi olla samaan aikaan kahdessa paikassa - tai niin, että ihminen kokee kotinsa muodostuvan kahdesta eri paikasta. Näin voi olla siis myös aikuisen kohdalla, miksi ei myös lapsen.
Minusta kuulostaa enemmän siltä, että vuoroasumista vastustetaan, kun haluttaisiin itse eron jälkeen (yleensä äitinä) saada kokea olevansa se tärkein ja ensisijainen vanhempi, ja haluttaisiin näpäyttää isää sulkemalla hänet käytännössä lapsen elämästä ulos. Samalla voitaisiin vaatia isommat elatusmaksut. En keksi mitään muuta syytä, koska lapsi ei kuitenkaan hyödy millään lailla siitä, että toinen vanhempi muuttuu vain "kaksi viikonloppua kuukaudessa -vanhemmaksi". Ja ei mikään psykologinen tutkimus kuitenkaan tue sitä ajatusta, että toinen vanhempi olisi lapselle tärkeämpi kuin vaikka kotitalo. Muutenhan muuttaminenkin pitäisi kieltää täysin lapsiperheiltä.
Jos perheen hajoaminen on lapselle vain ”pientä osumaa”, niin aikuiselle, jolla on paljon enemmän elämänkokemusta ja selviytymiskeinoja, onnettomana eläminen lienee hyttysenpistoon verrattavissa.