Miten joku voi laittaa lapsensa vuoroviikkoasumiseen?

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole kokemusta vuoroviikoista, koska olemme edelleen miehen kanssa yhdessä 30 vuoden jälkeen ja tässä lapset kasvatettu.

Mutta kun kuskasin tyttöä ja hänen kavereitaan paljon harkkoihin, kuuntelin monesti niitä vuoroviikkonuorten juttuja

-voi vitt u, en pääsekkään ens viikolla, kun on isäviikko

-äh, taas pitää lähteä pakkaamaan tavarat, kun pitää muuttaa taas äidin kotiin viikoksi

-sovitaan myöhemmin, kun en pääse kun oon isän kotona viikon ja joudun hoitaan sen lapsia koko viikon

jne..

Yhtään positiivista kommenttia en takapenkiltä kuullut vuoroviikkoasumisesta teineiltä. Tuntui olevan heistä vain pelkkää riesaa se isän ja äidin kotiin siirtyminen. Kumpikaan ei tuntunut heidän puheissa olevan heidän oma kotinsa.

Teinit? Kuulisit miten puhuvat sinusta ydinperheen äiti! Hieman realismia.

Mä oon kuskannu kans teinejä. Joutuvat hoitamaan pikkuveljeään, lähtemään mökille (kamalaa!), viemään treenikamat ite pyykkiin, olemaan himassa kun kuulemma tulee jotain turhia vieraita.., jne jne.

Aivan samaa valitusta oli sitten ero tai ydinperhe, asiat voivat olla eri.

Et ole kuullut positiivista kommenttia eroperheiden teineiltä? Ydinperheiden teinit sitten takapenkillä kilvan kehuvat vanhempiaan. Reps, varmana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://yle.fi/uutiset/3-8470774

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhempien olisi hyvä ensin itse kokeilla vuoroviikkoasumista. Jos tuntuu, että koskaan ei ole ollut yhtä kivaa kuin koko ajan laukkuja pakatessa, silloin samaa mallia voi ajatella lapsellekin....

– Se on naurettava, ikään kuin mekanistinen tapa lähestyä asiaa, että kun lapsi on puolet ajasta äidillä ja puolet isällä, niin lapsi saa yhtä paljon vanhemmuutta.

Sinkkonen - tuo järjen (ja lapsen) ääni.

No, ihan yhtä hyvin voisi kokeilla sitä, että tapaa jotain perheenjäsentä enää vain 2-4 päivää kuukaudessa. Jos tuntuu että mikään ei ole niin kivaa kuin olla olematta tekemisissä rakastamansa perheenjäsenen kanssa, niin sitten sitä mallia voi ajatella lapsellekin.

Jos lapsi tapaa vaikka isäänsä kerran, pari kuussa, niin eikö siinä joudu pakkaamaan laukut ihan yhtä lailla? Vai meinataanko tässä sitä, että laukkujen pakkaaminen on niin kurjaa, että mieluummin voisi olla näkemättä isäänsä enää ikinä?

Onhan se ihan eri asia elää kahdessa kodissa kuin käydä usein kylässä jossain.

Itse ainakin valitsisin yhden kodin taktiikan itselleni.

Eli jos sinun pitäisi valita parisuhde sielunkumppanisi kanssa kahdessa kodissa tai elämä sinkkuna (tai parin viikon välein kumppaniasi tavaten) yhdessä kodissa, ottaisit jälkimmäisen?

Siitähän tässä on kysymys, seinät vs. ihmiset.

-eri.

Tietysti valitsisin jälkimmäisen, jos voisin siten taata lapsille selkeän kodin. Vertauksesi tosin ontuu, kun parisuhteessahan on kyse lähinnä itsestä ja omasta onnesta. Lapsen asumista pohtiessa kyse tulisi olla lapsesta ja hänen onnellisuudestaan eikä enää itsestä.

Minä en kyllä käsitä tätä kaiken oman elämän uhraamista lasten takia. Ei lapset mene rikki, vaikka välillä tehdään ratkaisuja, jotka eivät heitä miellytä ja ole 100% heidän etunsa mukaista. Ei koko elämä kaikesta rakkaudesta huolimatta voi pyöriä vain heidän ympärillään ja mielestäni lastenkin on ihan hyvä ymmärtää se.

Eli käytännössä asetat oman etusi lastesi edun edelle. En ole lainkaan vakuuttunut, että lasten on hyvä ymmärtää se, kun kuitenkin ympärillä on lapsia, joiden vanhemmat eivät näin tee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole kokemusta vuoroviikoista, koska olemme edelleen miehen kanssa yhdessä 30 vuoden jälkeen ja tässä lapset kasvatettu.

Mutta kun kuskasin tyttöä ja hänen kavereitaan paljon harkkoihin, kuuntelin monesti niitä vuoroviikkonuorten juttuja

-voi vitt u, en pääsekkään ens viikolla, kun on isäviikko

-äh, taas pitää lähteä pakkaamaan tavarat, kun pitää muuttaa taas äidin kotiin viikoksi

-sovitaan myöhemmin, kun en pääse kun oon isän kotona viikon ja joudun hoitaan sen lapsia koko viikon

jne..

Yhtään positiivista kommenttia en takapenkiltä kuullut vuoroviikkoasumisesta teineiltä. Tuntui olevan heistä vain pelkkää riesaa se isän ja äidin kotiin siirtyminen. Kumpikaan ei tuntunut heidän puheissa olevan heidän oma kotinsa.

Teinit? Kuulisit miten puhuvat sinusta ydinperheen äiti! Hieman realismia.

Mä oon kuskannu kans teinejä. Joutuvat hoitamaan pikkuveljeään, lähtemään mökille (kamalaa!), viemään treenikamat ite pyykkiin, olemaan himassa kun kuulemma tulee jotain turhia vieraita.., jne jne.

Aivan samaa valitusta oli sitten ero tai ydinperhe, asiat voivat olla eri.

Et ole kuullut positiivista kommenttia eroperheiden teineiltä? Ydinperheiden teinit sitten takapenkillä kilvan kehuvat vanhempiaan. Reps, varmana.

Sulta taisi mennä pointti ohi. Ne erolapset valitti nimenomaan niistä asioista, jotka oli seurausta vanhempien erosta. Ydinperheiden lapset ei valittaneet asioista, jotka oli seurausta siitä että vanhemmat ei eronneet. Valittivat ehkä muusta, mutta miksi lisätä lasten taakkaa, jos voi olla lisäämättäkin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole kokemusta vuoroviikoista, koska olemme edelleen miehen kanssa yhdessä 30 vuoden jälkeen ja tässä lapset kasvatettu.

Mutta kun kuskasin tyttöä ja hänen kavereitaan paljon harkkoihin, kuuntelin monesti niitä vuoroviikkonuorten juttuja

-voi vitt u, en pääsekkään ens viikolla, kun on isäviikko

-äh, taas pitää lähteä pakkaamaan tavarat, kun pitää muuttaa taas äidin kotiin viikoksi

-sovitaan myöhemmin, kun en pääse kun oon isän kotona viikon ja joudun hoitaan sen lapsia koko viikon

jne..

Yhtään positiivista kommenttia en takapenkiltä kuullut vuoroviikkoasumisesta teineiltä. Tuntui olevan heistä vain pelkkää riesaa se isän ja äidin kotiin siirtyminen. Kumpikaan ei tuntunut heidän puheissa olevan heidän oma kotinsa.

Teinit? Kuulisit miten puhuvat sinusta ydinperheen äiti! Hieman realismia.

Mä oon kuskannu kans teinejä. Joutuvat hoitamaan pikkuveljeään, lähtemään mökille (kamalaa!), viemään treenikamat ite pyykkiin, olemaan himassa kun kuulemma tulee jotain turhia vieraita.., jne jne.

Aivan samaa valitusta oli sitten ero tai ydinperhe, asiat voivat olla eri.

Et ole kuullut positiivista kommenttia eroperheiden teineiltä? Ydinperheiden teinit sitten takapenkillä kilvan kehuvat vanhempiaan. Reps, varmana.

Eivät haukkuneet vanhempiaan, vaan asumisjärjestelyjä.

Oma lapseni sanoi kavereiden vanhempien erobuumin aikaan, että ihanaa, kun te ette etoa, kun se tai tämä itki taas koulussa, kun vanhemmat eroaa

Oletteko kuulleet yhdenkään lapsen sanovan, että olispa ihanaa ku olis kaks koyia ja sais muuttaa viikon välein

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä pyörii yllättävän monta itsekästä eronnutta. Joku kirjoittaa, että vanhemmalle hankalaa, kun "pitää olla oma pesä" ja hankala päästä yhteisessä asunnossa (vanhemmat vuorottelee) uuden elämän alkuun. Niinpä - oma napa lapsia tärkeämpää.

Kyllähän se nyt vaan on niin, että aikuiset ovat perhehierarkiassa ylimpänä ja lapset tulevat sen jälkeen. Elämän siis niin sanotusti suunnittelee vanhemmat ja lapset sopeutuvat siihen. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö lapset olisi tärkeitä ja heidänkin tarpeitaan tulisi huomioida, mutta ei esim. asumista voi suunnitella vain lapsen ehdoilla sen mukaan, että se on lapsen koti ja vanhemmat ovat vain vieraita. Kyllä se vanhempien hyvinvointi heijastuu suoraan niihin lapsiinkin. Jotain rajaa tuohon lasten kaikessa edelle laittamiseen.

Minä taas näkisin, että lapsuus on niin hirmuisen lyhyt aika, että aikuinen voi sen verran panna lapsen tarpeet omiensa edelle ja järjestää ensisijaisesti kodin lapselleen. Sitten myöhemmin ehtii rakentaa monta mieleistään kotia.

-eri.

Ehkä niinkin, mutta jos tällainen järjestely on sille vanhemmalle hyvin huono diili, onko siinä mitään järkeä? Ja lyhyt ja lyhyt, riippuu mihin asti tuo lasketaan. 18v? vai riittääkö esiteini-ikä, että vanhempi saa taas päättää kodista?

Tässä malliesimerkki itsekkäästä vanhemmasta. "Mut jos se mies ei ollu vaan semisti tyhmä vaan ihan tosi ärsyttävä niin kyllähän siitä sitten kannattaa erota" 

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole kokemusta vuoroviikoista, koska olemme edelleen miehen kanssa yhdessä 30 vuoden jälkeen ja tässä lapset kasvatettu.

Mutta kun kuskasin tyttöä ja hänen kavereitaan paljon harkkoihin, kuuntelin monesti niitä vuoroviikkonuorten juttuja

-voi vitt u, en pääsekkään ens viikolla, kun on isäviikko

-äh, taas pitää lähteä pakkaamaan tavarat, kun pitää muuttaa taas äidin kotiin viikoksi

-sovitaan myöhemmin, kun en pääse kun oon isän kotona viikon ja joudun hoitaan sen lapsia koko viikon

jne..

Yhtään positiivista kommenttia en takapenkiltä kuullut vuoroviikkoasumisesta teineiltä. Tuntui olevan heistä vain pelkkää riesaa se isän ja äidin kotiin siirtyminen. Kumpikaan ei tuntunut heidän puheissa olevan heidän oma kotinsa.

No entäs, jos ydinperheessä elävä teini valittaa perheestään ja kodistaan - tarkoittaako se sitä, että hänen kotiolonsa ovat faktisesti huonoja, vai jopa, että ydinperhe on ihan toimimaton kuvio? Vai voiko olla niin, että teinit nyt vaan valittavat? Tai voiko olla niin, että vaikka se pakkaaminen onkin tylsää, niin teini silti mieluummin pakkaa tavarat ja tapaa vanhempaansa, kuin ettei tapaisi enää ikinä?

Vierailija kirjoitti:

https://yle.fi/uutiset/3-8470774

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhempien olisi hyvä ensin itse kokeilla vuoroviikkoasumista. Jos tuntuu, että koskaan ei ole ollut yhtä kivaa kuin koko ajan laukkuja pakatessa, silloin samaa mallia voi ajatella lapsellekin....

– Se on naurettava, ikään kuin mekanistinen tapa lähestyä asiaa, että kun lapsi on puolet ajasta äidillä ja puolet isällä, niin lapsi saa yhtä paljon vanhemmuutta.

Sinkkonen - tuo järjen (ja lapsen) ääni.

Laukkujen pakkaaminen tietysti vaihtelee tapauksittain. Meillä esikoinen haluaa unikaverinsa siirtää, kuopuksella ei yleensä ole mitään siirtyvää. Pitkälti vaatteita on kummassakin kodissa tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://yle.fi/uutiset/3-8470774

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhempien olisi hyvä ensin itse kokeilla vuoroviikkoasumista. Jos tuntuu, että koskaan ei ole ollut yhtä kivaa kuin koko ajan laukkuja pakatessa, silloin samaa mallia voi ajatella lapsellekin....

– Se on naurettava, ikään kuin mekanistinen tapa lähestyä asiaa, että kun lapsi on puolet ajasta äidillä ja puolet isällä, niin lapsi saa yhtä paljon vanhemmuutta.

Sinkkonen - tuo järjen (ja lapsen) ääni.

No, ihan yhtä hyvin voisi kokeilla sitä, että tapaa jotain perheenjäsentä enää vain 2-4 päivää kuukaudessa. Jos tuntuu että mikään ei ole niin kivaa kuin olla olematta tekemisissä rakastamansa perheenjäsenen kanssa, niin sitten sitä mallia voi ajatella lapsellekin.

Jos lapsi tapaa vaikka isäänsä kerran, pari kuussa, niin eikö siinä joudu pakkaamaan laukut ihan yhtä lailla? Vai meinataanko tässä sitä, että laukkujen pakkaaminen on niin kurjaa, että mieluummin voisi olla näkemättä isäänsä enää ikinä?

Onhan se ihan eri asia elää kahdessa kodissa kuin käydä usein kylässä jossain.

Itse ainakin valitsisin yhden kodin taktiikan itselleni.

Tälleen kakkosasunnon(kin) omistavana ihmisenä en ehkä ymmärrä ajatteluasi, koska itselläni ainakin on selkeästi kaksi kotia. Mutta mikä sinusta siinä lasten kohdalla on erityisen hankalaa? Kun jotenkin tuntuu, että osa kokee pakkaamisen ja siirtymät vaikeiksi, mutta niitähän tulee näissä vierailujärjestelyissä vähintään yhtä paljon. Jos tapaa toista vanhempaa kahden viikonlopun ajan, pitää silti ottaa tavaroita mukaan, ja siirtymisiä tulee yhtä paljon. Sitten taas jos tapaa useammin, tulee siirtymisiä vielä enemmän. En oikein nyt hahmota, että MIKÄ olisi se ihanteellinen järjestly sitten? Pitäisikö siis toisen vanhemman kadota kokonaan lapsen elämästä, jotta lapsen ei tarvitsisi ikinä käydä missään tai olla toisen vanhemman luona, vai MIKÄ on se ihanne?

Vai koetteko jotenkin ongelmaksi, jos lapsella on molempien vanhempien luona oma huone ja tavarat, koetteko esim. että se on jotenkin pois jomman kumman vanhemman kokemuksesta olla se pääasiallinen vanhempi? Eli onko ihanne nyt se, että lapsella on oma paikka kummankin luona, vai olisiko teistä parempi, että toisen vanhemman luona ei ole mitään lapsen omaa paikkaa? Ja jos oma huone/paikka on ihan ok, niin katsotteko, että lapselle on jotenkin haitallista viettää molempien vanhempien luona yhtä paljon tai lähes yhtä paljon aikaa?

Eli onko mielestänne jotain hyötyä lapselle siitä, että hän näkee toista vanhempaa huomattavasti vähemmän? Nimittäin jos ongelma on vaan huoneessa tai tavaroissa, niin niitähän voi aina muutella. Mutta koetteko, että lapselle on mieluummin hyväksi nähdä kumpaakin vanhempaa paljon, vai mieluummin pääasiassa toista vanhempaa ja toista huomattavasti vähemmän?

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kuulleet yhdenkään lapsen sanovan, että olispa ihanaa ku olis kaks koyia ja sais muuttaa viikon välein

Kaipaako moni lapsi sitten ydinperheen elämää vai olisko lapsilla ihan muut huolet ja kiinnostukset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole kokemusta vuoroviikoista, koska olemme edelleen miehen kanssa yhdessä 30 vuoden jälkeen ja tässä lapset kasvatettu.

Mutta kun kuskasin tyttöä ja hänen kavereitaan paljon harkkoihin, kuuntelin monesti niitä vuoroviikkonuorten juttuja

-voi vitt u, en pääsekkään ens viikolla, kun on isäviikko

-äh, taas pitää lähteä pakkaamaan tavarat, kun pitää muuttaa taas äidin kotiin viikoksi

-sovitaan myöhemmin, kun en pääse kun oon isän kotona viikon ja joudun hoitaan sen lapsia koko viikon

jne..

Yhtään positiivista kommenttia en takapenkiltä kuullut vuoroviikkoasumisesta teineiltä. Tuntui olevan heistä vain pelkkää riesaa se isän ja äidin kotiin siirtyminen. Kumpikaan ei tuntunut heidän puheissa olevan heidän oma kotinsa.

Teinit? Kuulisit miten puhuvat sinusta ydinperheen äiti! Hieman realismia.

Mä oon kuskannu kans teinejä. Joutuvat hoitamaan pikkuveljeään, lähtemään mökille (kamalaa!), viemään treenikamat ite pyykkiin, olemaan himassa kun kuulemma tulee jotain turhia vieraita.., jne jne.

Aivan samaa valitusta oli sitten ero tai ydinperhe, asiat voivat olla eri.

Et ole kuullut positiivista kommenttia eroperheiden teineiltä? Ydinperheiden teinit sitten takapenkillä kilvan kehuvat vanhempiaan. Reps, varmana.

Sulta taisi mennä pointti ohi. Ne erolapset valitti nimenomaan niistä asioista, jotka oli seurausta vanhempien erosta. Ydinperheiden lapset ei valittaneet asioista, jotka oli seurausta siitä että vanhemmat ei eronneet. Valittivat ehkä muusta, mutta miksi lisätä lasten taakkaa, jos voi olla lisäämättäkin?

Okei. No mikä on hyvä ratkaisu? Se, ettei eroa, voi toki olla yksi. Mutta jos kuitenkin erotaan, niin olisiko sitten parempi, että lapsi ei enää näe toista vanhempaansa lainkaan? Jos siis olisi pakko valita, että joko kumpikin vanhempi on vielä lapsen elämässä, tai sitten toinen ei ole, niin kumpi on parempi vaihtoehto? Äläkä ala ehdotella niitä viikonlopputapaamisia, koska jos pakkaaminen ja siirtymiset ovat ongelma, niin niitä tulee viikonlopputapaamisissakin.

Täällä on ainakin yksi joka kirjoittelee koko ajan noita haukkumisviestejä eronneista vanhemmista. Turha tuollaisiin on mitään vastata, ajanhaaskuuta kun tyyppi on selvästi vain itse pipi päästään 🤷🏼‍♀️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://yle.fi/uutiset/3-8470774

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan vanhempien olisi hyvä ensin itse kokeilla vuoroviikkoasumista. Jos tuntuu, että koskaan ei ole ollut yhtä kivaa kuin koko ajan laukkuja pakatessa, silloin samaa mallia voi ajatella lapsellekin....

– Se on naurettava, ikään kuin mekanistinen tapa lähestyä asiaa, että kun lapsi on puolet ajasta äidillä ja puolet isällä, niin lapsi saa yhtä paljon vanhemmuutta.

Sinkkonen - tuo järjen (ja lapsen) ääni.

No, ihan yhtä hyvin voisi kokeilla sitä, että tapaa jotain perheenjäsentä enää vain 2-4 päivää kuukaudessa. Jos tuntuu että mikään ei ole niin kivaa kuin olla olematta tekemisissä rakastamansa perheenjäsenen kanssa, niin sitten sitä mallia voi ajatella lapsellekin.

Jos lapsi tapaa vaikka isäänsä kerran, pari kuussa, niin eikö siinä joudu pakkaamaan laukut ihan yhtä lailla? Vai meinataanko tässä sitä, että laukkujen pakkaaminen on niin kurjaa, että mieluummin voisi olla näkemättä isäänsä enää ikinä?

Onhan se ihan eri asia elää kahdessa kodissa kuin käydä usein kylässä jossain.

Itse ainakin valitsisin yhden kodin taktiikan itselleni.

Niin, se on todellakin eri asia. Jos on kaksi kotia, ne molemmat ovat omia koteja, joissa elää omaa arkea vanhemman kanssa. Itselläni on kaksi asuntoa (toinen on virallisesti vapaa-ajan asunto), ja molemmat tuntuvat omilta kodeilta. Se on todellakin ihan eri tunne kuin jos olisin vaan käymässä jonkun toisen kotona.

Kun on kyse omasta vanhemmasta, sillä on suuri ero, kokeeko lapsi, että vanhemman koti on hänenkin kotinsa, vai onko hän vain vieras, joka käy kylässä siellä.

Sinun taktiikkasi olisi yhden kodin ratkaisu, ok. Erotilanteessa olisiko sinulle ok olla se etäisempi vanhempi, jonka luona lapsi käy vaan kyläilemässä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole kokemusta vuoroviikoista, koska olemme edelleen miehen kanssa yhdessä 30 vuoden jälkeen ja tässä lapset kasvatettu.

Mutta kun kuskasin tyttöä ja hänen kavereitaan paljon harkkoihin, kuuntelin monesti niitä vuoroviikkonuorten juttuja

-voi vitt u, en pääsekkään ens viikolla, kun on isäviikko

-äh, taas pitää lähteä pakkaamaan tavarat, kun pitää muuttaa taas äidin kotiin viikoksi

-sovitaan myöhemmin, kun en pääse kun oon isän kotona viikon ja joudun hoitaan sen lapsia koko viikon

jne..

Yhtään positiivista kommenttia en takapenkiltä kuullut vuoroviikkoasumisesta teineiltä. Tuntui olevan heistä vain pelkkää riesaa se isän ja äidin kotiin siirtyminen. Kumpikaan ei tuntunut heidän puheissa olevan heidän oma kotinsa.

Teinit? Kuulisit miten puhuvat sinusta ydinperheen äiti! Hieman realismia.

Mä oon kuskannu kans teinejä. Joutuvat hoitamaan pikkuveljeään, lähtemään mökille (kamalaa!), viemään treenikamat ite pyykkiin, olemaan himassa kun kuulemma tulee jotain turhia vieraita.., jne jne.

Aivan samaa valitusta oli sitten ero tai ydinperhe, asiat voivat olla eri.

Et ole kuullut positiivista kommenttia eroperheiden teineiltä? Ydinperheiden teinit sitten takapenkillä kilvan kehuvat vanhempiaan. Reps, varmana.

Eivät haukkuneet vanhempiaan, vaan asumisjärjestelyjä.

Oma lapseni sanoi kavereiden vanhempien erobuumin aikaan, että ihanaa, kun te ette etoa, kun se tai tämä itki taas koulussa, kun vanhemmat eroaa

Entäs, jos ydinperheessä elävä lapsi inhoaa sitä, että joutuu jakamaan huoneen sisaruksen kanssa. Pitäisikö vanhempien hankkia isompi asunto tai heittää sisarus ikkunasta, tai kuinka suuri ongelma tällainen noin yleisesti ottaen on, jos teiniä harmittaa ettei asumisjärjestelyissä ja huonejaossa kaikki mene ihan sen mukaan mikä olisi hänestä ihanteellista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, yhtä hyvin voi kysyä, onko siinä järkeä, jos diili on hyvin huono lapselle?

Mitä taas diilin kestoon tulee, niin huoltajuus kestää 18 vuotta, ja kai siinä alkupäässä on jo koetettu kaikenmoista ennen kuin on päädytty eroon.

No tietysti voi kysyä, mutta sehän se onkin että onko se vuoroviikko asuminen välttämättä niin huono diili? Niinhän se kestää ja siksi kysyinkin lapsuuden ikärajaa. Jos erotaan lapsen ollessa 5v ja diili kestää 18v asti, ei mielestäni puhuta erityisen lyhyestä ajasta.

Mutta on ihan objektiivinen fakta, että lapsi kokee 13 vuotta pitempänä aikana kuin aikuinen. Siksi aikuisen tulisi joustaa.

No totta kai kokee, mutta kuinka paljon aikuinen joustaa onkin sitten eri asia. Ihanteellisia ratkaisuja ei aina ole.

Vierailija kirjoitti:

Menevätkö aikuiset rikki, jos kaikki ei mene 100% heidän etunsa mukaisesti?

Eivät mene, mutta käytännössä pakkoyhteisasuminen hankalan exän kanssa kyllä saattaa rikkoa kovastikin.

Vierailija kirjoitti:

Minä en kyllä käsitä tätä kaiken oman elämän uhraamista lasten takia. Ei lapset mene rikki, vaikka välillä tehdään ratkaisuja, jotka eivät heitä miellytä ja ole 100% heidän etunsa mukaista. Ei koko elämä kaikesta rakkaudesta huolimatta voi pyöriä vain heidän ympärillään ja mielestäni lastenkin on ihan hyvä ymmärtää se.

Eli käytännössä asetat oman etusi lastesi edun edelle. En ole lainkaan vakuuttunut, että lasten on hyvä ymmärtää se, kun kuitenkin ympärillä on lapsia, joiden vanhemmat eivät näin tee.

Tiettyyn pisteeseen kyllä, olen sitä mieltä että aikuisen etu pidemmän päälle voi olla myös lasten etu. Eikä tämä nyt tarkoita mitään heitteille jättöä, tai tahallista lapsen etujen polkemista. Aikuisen elämän on kuitenkin oltava raiteillaan, että lapsenkin elämä voi olla. Oma koti, jonka erovanhempi itse rakentaa ei ole lapsen etujen järjetöntä polkemista.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä niinkin, mutta jos tällainen järjestely on sille vanhemmalle hyvin huono diili, onko siinä mitään järkeä? Ja lyhyt ja lyhyt, riippuu mihin asti tuo lasketaan. 18v? vai riittääkö esiteini-ikä, että vanhempi saa taas päättää kodista?

Tässä malliesimerkki itsekkäästä vanhemmasta. "Mut jos se mies ei ollu vaan semisti tyhmä vaan ihan tosi ärsyttävä niin kyllähän siitä sitten kannattaa erota" 

Missähän kohtaa viestissä näit sanottavan noin? Kyseenalaista luetun ymmärtämisen taitosi.

Voihan sitä vanhemmuutta tasata niinkin, että toisen luona on pääasiassa arki ja toisen kanssa sitten pitempiä lomia ja viikonloppuja ja jos välimatka ei ole liian suuri, ehkä joskus kokonainen arkiviikkokin. Se tuo sellaista vaihtelua elämään. Itse näen punaista näiden 50-50-jakajien kohdalla, se on jotenkin keskenkasvuista. Kuin lapset jakaisivat jäätelöpakettia viivottimella, ettei kukaan vain saa enemmän mitään eikä kenenkään tarvitse maksaa elatusta. Tosiasiassa systeemi ei kuitenkaan käytännössä useinkaan toimi näin, vaan se päävastuu on kuitenkin äidillä, myös silloin kun lapset ovat ”isäviikolla”. Mutta joo, muutenkin ärsyttää pyrkimys sellaiseen tasa-arvoon, joka tarkoittaa naisten ja miesten samankaltaiseksi tekeytymistä joka asiassa. Eräänlaista sukupuolisokeutta.

Melkein kateekdi käy, kun kuulepe näistä vuoroviikoina kotia vaihtaneista lapsista.

Itse jouduin vaihtamaan lotia käytännössä vuoroPÄIVIN (viikonloppuja ja lomia lukuun ottamatta).

Olin jatkuvasti ahdistunut mm.siitä, onko nyt toisessa paikassa tarpeeksi puhtaita vaatteita, ettei joudu menemään kouluun likaisissa vaatteissa (ei ollut siis tosiaan kahta erillistä vaatevalikoimaa). Lisäksi turhauduin koulukirjojen kanssa sumplimiseen siinä määrin, että suurimman osan yläasteesta kannoin jatkuvasti kaikkia kirjoja mukana (reppu painoi varmaan yli 10 kg).

Lisäksi tuskailin esim.allekirjoitettavien papereiden kanssa,että ehdinkö varmasti saamaan molempien allekirjoitukset siihen, kavereiden suhteem piti aina miettiä missä paikassa kulloinkin on jne...

Kun yritin kertoa vanhemmilleni, miten paljon tilanne stressasi minua, niin vastaukseksi äiti joko peitti korvansa tai esim. sulkeutui autoon, tai vaihtoehtoisesti huusi "mikset muuta isälles jos kerran tykkäät siitä niin paljon" (isälle olisi käynyt toisenlainenkkn järjestely).

Joten ei, en pitänyt järjestelystä. Jos joku vanhempi harkitsee vastaavaa, niin toivottavasti kuuntelee lastaan vähän paremmin.