Ystävän itsemurha tuli puskista

Avun saanti ei ole niin yksiselitteistä kuin te täällä kuvittelette.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas sanon sinulle: isäni teki itsarin 40 vuotta sitten. Hän oli kärsinyt masennuskausista koko ikänsä.

Meidän jäljelle jääneiden elämä meni pilalle.

Mikään määrä puhumista ei ole sitä muuttanut. Äitini ratkaisi koko perheen puolesta, että emme tarvitse apua.

Sulkeuduin kymmeneksi vuodeksi, mutta niiin ettei kukaan nähnyt. Sen jälkeen oli jo liian myöhäistä.

Avioiduin, mutta luonnollisesti koin normaalina sairaassa perheessä kasvaneen miehen. Että kivillehän se meni.

Nyt olen yksin ja enimmän aikaa makaan sängyssä jaksamatta mitään. En usko enkä toivo elämältä enää mitään. Läheisiä ei enää ole.

Olen pahoillani. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ihmisellä on loppujen lopuksi vastuu itsestään. Jossain vaiheessa on itsensä kannalta parempi päästää irti ja tehdä menneisyyden kanssa sovinto. Siinä voi hyvä terapeutti antaa. Ja kyllä, olen kokenut vanhemman itsemurhan teini-iässä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä syyttely ei todella auta. Useimmissa tapauksissa ei varmasti olisi ollut mitään tai paljoakaan tehtävissä.

Kuitenkin jos tätä ketjua lukee joku, jonka läheinen on masentunut... Yrittäkää kuulla häntä aidosti, ja ohjata avun piiriin. Itse olin teininä todella masentunut ja itsetuhoinen. Se johtui hyväksikäyttävästä, väkivaltaisesta alkoholisti-isästäni. Koulussa opettajat välillä varovasti kyselivät, onko kaikki ok. Sellainen varovainen ohimennen kysyminen ei todellakaan saanut mua aukeamaan. Niin kovin olisin halunnut, että joku olisi todella kysynyt, että mitä tapahtuu. Sama pätee äitiini, hän ummisti silmänsä ja hylkäsi mut tunnetasolla yhä uudestaan. Haudoin itsemurhaa vuosia ja yritinkin, kunnes päädyin suljetulle osastolla ja pääsin lopulta pois ultratoksisesta kasvuympäristöstäni. Jälkikäteen olen ihmetellyt, miksi yksikään opettaja ei reagoinut voimakkaammin, miksi äitini valitsi jatkuvasti isän jne. Koen kyllä, että aikuiset ympärilläni olisivat todellakin voineet toimia toisin ja paremmin. Joskus mietin, olisiko elämäni helpompaa, jos noihin asioihin olisi jollain tasolla puututtu. Jos olisin vaikka päässyt aiemmassa vaiheessa pois kotoa. Jos olisin onnistunut, niin olisikohan siinäkin ihmiset päivitelleet että ihan puskista tuli, kun ovat vain tietoisesti valinneet kääntää katseen muualle... Onneksi olen elossa ja saan elää nyt hyvää elämää <3 Ja ap tai muut itsemurhan tehneen läheiset, en todellakaan tarkoita syyllistää teitä. Ymmärrän, että se tuska ja pimeys itsemurhaa hautovat sielussa on todella valtava, ja sitä voi olla vaikeaa tai mahdotonta edes osata kohdata sillä tavalla, mikä masentunutta auttaisi.

Ja sille, joka sanoi, että itsemurhan epäonnistunut yrittäminen on draamailua... Todella loukkaavasti sanottu! Se kertoo aidosta hädästä, johon ei sillä hetkellä ole muita keinoja, ei mistään draamailusta tai turhanpäiväisestä huomionhakuisuudesta. Ja kyllä yrittäneetkin voivat lopulta onnistua, eikä silloin ole kyse "vahingosta". Häpeäisit ja menisit itseesi sinä tunteeton ja tietämätön moukka!!!!

Jos tätä ketjua lukee joku, joka miettii itsemurhaa: ole kiltti, älä tee sitä. Mä voin luvata, että asiat kääntyvät paremmiksi! Ja teille, joiden läheinen on itsemurhan tehnyt, valtavasti voimia <3 Tuska helpottaa kyllä, vaikkei koskaan kokonaan häviäisikään. Hetki kerrallaan, yksi henkäys jos ei enempään pysty <3

Muuten oikein hyvä kirjoitus, mutta et todellakaan voi luvata kenellekään tuota.

Muotoillaan asia sitten niin, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Toivo rakkaudesta, kauneudesta, siitä, että voi vielä nauttia vaikka kasteisesta kesäaamusta. Se, että löytää ihmisen, joka näkee sieluun ja saa osakseen parantavaa rakkautta.

Kaikille masennuksen, ahdistuksen ja muiden ongelmien kanssa painiville toivotan valtavasti voimia. <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä syyttely ei todella auta. Useimmissa tapauksissa ei varmasti olisi ollut mitään tai paljoakaan tehtävissä.

Kuitenkin jos tätä ketjua lukee joku, jonka läheinen on masentunut... Yrittäkää kuulla häntä aidosti, ja ohjata avun piiriin. Itse olin teininä todella masentunut ja itsetuhoinen. Se johtui hyväksikäyttävästä, väkivaltaisesta alkoholisti-isästäni. Koulussa opettajat välillä varovasti kyselivät, onko kaikki ok. Sellainen varovainen ohimennen kysyminen ei todellakaan saanut mua aukeamaan. Niin kovin olisin halunnut, että joku olisi todella kysynyt, että mitä tapahtuu. Sama pätee äitiini, hän ummisti silmänsä ja hylkäsi mut tunnetasolla yhä uudestaan. Haudoin itsemurhaa vuosia ja yritinkin, kunnes päädyin suljetulle osastolla ja pääsin lopulta pois ultratoksisesta kasvuympäristöstäni. Jälkikäteen olen ihmetellyt, miksi yksikään opettaja ei reagoinut voimakkaammin, miksi äitini valitsi jatkuvasti isän jne. Koen kyllä, että aikuiset ympärilläni olisivat todellakin voineet toimia toisin ja paremmin. Joskus mietin, olisiko elämäni helpompaa, jos noihin asioihin olisi jollain tasolla puututtu. Jos olisin vaikka päässyt aiemmassa vaiheessa pois kotoa. Jos olisin onnistunut, niin olisikohan siinäkin ihmiset päivitelleet että ihan puskista tuli, kun ovat vain tietoisesti valinneet kääntää katseen muualle... Onneksi olen elossa ja saan elää nyt hyvää elämää <3 Ja ap tai muut itsemurhan tehneen läheiset, en todellakaan tarkoita syyllistää teitä. Ymmärrän, että se tuska ja pimeys itsemurhaa hautovat sielussa on todella valtava, ja sitä voi olla vaikeaa tai mahdotonta edes osata kohdata sillä tavalla, mikä masentunutta auttaisi.

Ja sille, joka sanoi, että itsemurhan epäonnistunut yrittäminen on draamailua... Todella loukkaavasti sanottu! Se kertoo aidosta hädästä, johon ei sillä hetkellä ole muita keinoja, ei mistään draamailusta tai turhanpäiväisestä huomionhakuisuudesta. Ja kyllä yrittäneetkin voivat lopulta onnistua, eikä silloin ole kyse "vahingosta". Häpeäisit ja menisit itseesi sinä tunteeton ja tietämätön moukka!!!!

Jos tätä ketjua lukee joku, joka miettii itsemurhaa: ole kiltti, älä tee sitä. Mä voin luvata, että asiat kääntyvät paremmiksi! Ja teille, joiden läheinen on itsemurhan tehnyt, valtavasti voimia <3 Tuska helpottaa kyllä, vaikkei koskaan kokonaan häviäisikään. Hetki kerrallaan, yksi henkäys jos ei enempään pysty <3

Muuten oikein hyvä kirjoitus, mutta et todellakaan voi luvata kenellekään tuota.

Muotoillaan asia sitten niin, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Toivo rakkaudesta, kauneudesta, siitä, että voi vielä nauttia vaikka kasteisesta kesäaamusta. Se, että löytää ihmisen, joka näkee sieluun ja saa osakseen parantavaa rakkautta.

Kaikille masennuksen, ahdistuksen ja muiden ongelmien kanssa painiville toivotan valtavasti voimia. <3

On paljon ihmisiä, joilla ei ole ollut toivoa, ja he eivät olekaan täällä enää kertomassa siitä. Et sinäkään suljetulle mennessäsi ajatellut kasteisia kesäaamuja ja sieluusi asti näkevää ihmistä, satuit vain olemaan yksi niistä, joille sattumalta lopulta kävi hyvin. Se, että juuri sinulle sattui käymään hyvin, ei ole vähäisimmässäkään määrin tae siitä, että kaikille muille niin kävisi.

Kirjoituksesi ja ajatuksesi ovat tosiaan hyviä muuten, mutta tuo "aina on toivoa" on suorastaan loukkaava klisee. Olet nimittäin aikamoinen maailmannapa, kun käytät itseäsi mittapuuna muiden elämälle. Sinä sait lottovoiton, mutta älä lupaile samaa muille, ethän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä syyttely ei todella auta. Useimmissa tapauksissa ei varmasti olisi ollut mitään tai paljoakaan tehtävissä.

Kuitenkin jos tätä ketjua lukee joku, jonka läheinen on masentunut... Yrittäkää kuulla häntä aidosti, ja ohjata avun piiriin. Itse olin teininä todella masentunut ja itsetuhoinen. Se johtui hyväksikäyttävästä, väkivaltaisesta alkoholisti-isästäni. Koulussa opettajat välillä varovasti kyselivät, onko kaikki ok. Sellainen varovainen ohimennen kysyminen ei todellakaan saanut mua aukeamaan. Niin kovin olisin halunnut, että joku olisi todella kysynyt, että mitä tapahtuu. Sama pätee äitiini, hän ummisti silmänsä ja hylkäsi mut tunnetasolla yhä uudestaan. Haudoin itsemurhaa vuosia ja yritinkin, kunnes päädyin suljetulle osastolla ja pääsin lopulta pois ultratoksisesta kasvuympäristöstäni. Jälkikäteen olen ihmetellyt, miksi yksikään opettaja ei reagoinut voimakkaammin, miksi äitini valitsi jatkuvasti isän jne. Koen kyllä, että aikuiset ympärilläni olisivat todellakin voineet toimia toisin ja paremmin. Joskus mietin, olisiko elämäni helpompaa, jos noihin asioihin olisi jollain tasolla puututtu. Jos olisin vaikka päässyt aiemmassa vaiheessa pois kotoa. Jos olisin onnistunut, niin olisikohan siinäkin ihmiset päivitelleet että ihan puskista tuli, kun ovat vain tietoisesti valinneet kääntää katseen muualle... Onneksi olen elossa ja saan elää nyt hyvää elämää <3 Ja ap tai muut itsemurhan tehneen läheiset, en todellakaan tarkoita syyllistää teitä. Ymmärrän, että se tuska ja pimeys itsemurhaa hautovat sielussa on todella valtava, ja sitä voi olla vaikeaa tai mahdotonta edes osata kohdata sillä tavalla, mikä masentunutta auttaisi.

Ja sille, joka sanoi, että itsemurhan epäonnistunut yrittäminen on draamailua... Todella loukkaavasti sanottu! Se kertoo aidosta hädästä, johon ei sillä hetkellä ole muita keinoja, ei mistään draamailusta tai turhanpäiväisestä huomionhakuisuudesta. Ja kyllä yrittäneetkin voivat lopulta onnistua, eikä silloin ole kyse "vahingosta". Häpeäisit ja menisit itseesi sinä tunteeton ja tietämätön moukka!!!!

Jos tätä ketjua lukee joku, joka miettii itsemurhaa: ole kiltti, älä tee sitä. Mä voin luvata, että asiat kääntyvät paremmiksi! Ja teille, joiden läheinen on itsemurhan tehnyt, valtavasti voimia <3 Tuska helpottaa kyllä, vaikkei koskaan kokonaan häviäisikään. Hetki kerrallaan, yksi henkäys jos ei enempään pysty <3

Muuten oikein hyvä kirjoitus, mutta et todellakaan voi luvata kenellekään tuota.

Muotoillaan asia sitten niin, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Toivo rakkaudesta, kauneudesta, siitä, että voi vielä nauttia vaikka kasteisesta kesäaamusta. Se, että löytää ihmisen, joka näkee sieluun ja saa osakseen parantavaa rakkautta.

Kaikille masennuksen, ahdistuksen ja muiden ongelmien kanssa painiville toivotan valtavasti voimia. <3

On paljon ihmisiä, joilla ei ole ollut toivoa, ja he eivät olekaan täällä enää kertomassa siitä. Et sinäkään suljetulle mennessäsi ajatellut kasteisia kesäaamuja ja sieluusi asti näkevää ihmistä, satuit vain olemaan yksi niistä, joille sattumalta lopulta kävi hyvin. Se, että juuri sinulle sattui käymään hyvin, ei ole vähäisimmässäkään määrin tae siitä, että kaikille muille niin kävisi.

Kirjoituksesi ja ajatuksesi ovat tosiaan hyviä muuten, mutta tuo "aina on toivoa" on suorastaan loukkaava klisee. Olet nimittäin aikamoinen maailmannapa, kun käytät itseäsi mittapuuna muiden elämälle. Sinä sait lottovoiton, mutta älä lupaile samaa muille, ethän?

Tässä näkyy täysin selvästi masennus. Näin puhuu masentunut ihminen, toivonsa menettänyt, ehkä tuskainenkin.

Masennukselta ei näe vaihtoehtoja tai vaikka ne havaitsisikin, voimia ei ole tehdä asialle mitään. Ei voimia, motivaatiota eikä haluakaan välttämättä koska sitä käpertyy sinne masennukseen kuin siili. Siksi se on niin vaikea sairaus. Kuin olisi toisessa todellisuudessa.

Aivojen plastisiteetti on kuitenkin se, mikä sekä lisää että voi pelastaa masennuksen kynsistä. Huom, yksinkertaista ratkaisua ei ole, mutta mainitut aiemmin kastehelmet tosiaankin ovat osa pakettia, kirjoittaja on ihan oikeassa.

Tarvitaan mahdollisesti traumaterapiaa, lääkkeitä, takapakkeja, elintapojen muutoksia, päivittäisiä pikkuharjoituksia ja kannattelevaa tukea ( vertaistuki, lähimmäiset, terapia, onnistumisia matkan varrella). Lisäksi fyysinen kipu voi pitkittyessään lisätä masennusta ja haastetta. Se ei ole helppoa. Eikä mitään yksinkertaista vastausta ole. Jokainen on yksilö. Mahdollisuuksia on aina, masentuneena sitä ei kykene näkemään. Kuuluu taudinkuvaan, been there. Se näyttää niin todelta. Enkä itsekään olisi uskonut jotain randomia vauva-palstalla joka väittää muuta. Tietenkään en.

Katsokaa ajankuluksi areenalta prisma: terveyden salaisuudet. Niistä erityisesti jakso 2 (aivojen salaisuudet) ja jakso 4 joka myös kertoo miten opettaa aivoja.

Olen selviytynyt kahdesti vakavasta masennuksesta, kolmannen kerran oli vain keskivaikea. Uusi kierros saattaa vuosien kuluessa taas tulla, mutta olen kerta kerralta paremmin varustautunut ja siten saan masennuksen nopeammin haltuun. Se ON mahdollista.

Olkaa armollisia itsellenne, toisillenne ja toivon parasta mahdollista päivää jokaiselle joka tämän lukee. Paras mahdollinen voi tarkoittaa upeaa reissua tai sitä että onnistui käymään suihkussa tai keitti kahvia. Se riittää. Sinä riität.

Ja jos et jaksa, niin minä ymmärrän. Kaipaan ihan hirveästi niitä jotka olen näin menettänyt, mutta minä ymmärrän. Se hätä on suuri. Tiedän että et sinä kuolla halua, vaan sen kivun pois. Saatat jopa vahingoittaa itseäsi käyttäytymällä tuhoavasti esim juomalla, riitelemällä, vahingoittamalla itseäsi. Ymmärrän. Osa sairautta. Ei sinua vaan sairautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti tappoi itsensä niin että itse tapahtumahetkellä ei muut kärsineet millään tavalla.

Minkä vuoksi joka ikisessä tätä aihetta koskevassa ketjussa joku tai useampi tulee letkauttamaan tämän? Mitään rakentavaa tässä ei sanota, eikä empatiasta kenenkään suuntaan ole häivähdystäkään. Onko aihe niin rankka, että vain halveksiva mielipide on mahdollinen? Miksi ei voi jättää kokonaan sanomatta?

ehkä he itse tai heidän läheinen on vaikka vammautunut jonkun itsemurhan takia.. esim.ajetaan rekan alle , rekkakuski vammautuu ja ei pysty palamaan töihinsä

Itse on rekkakuski ammattinsa valinnut.

Itsemurhat eivät lopu, jos niitä ja niiden alkulähdettä ei oteta vakavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti tappoi itsensä niin että itse tapahtumahetkellä ei muut kärsineet millään tavalla.

Minkä vuoksi joka ikisessä tätä aihetta koskevassa ketjussa joku tai useampi tulee letkauttamaan tämän? Mitään rakentavaa tässä ei sanota, eikä empatiasta kenenkään suuntaan ole häivähdystäkään. Onko aihe niin rankka, että vain halveksiva mielipide on mahdollinen? Miksi ei voi jättää kokonaan sanomatta?

Olepa hiljaa ja hurskastelematta jos omaisesi ei ole tappanut itseäsi. Vai toivotko esimerkiksi itse löytäväsi jonkun rakkaasi kuolleena tai vastaavaa? Mitä halveksivaa tuossa kommentissa oli?

Itse olen viimeksi joskus vuosi sitten puhunut ongelmistani jossain muualla kuin terapiassa. Läheisille puhuminen on johtanut vain heille hämmentyneeseen oloon ja minullekin avuttomuuden tunteeseen, kun ei kukaan pysty ongelmissani auttamaan kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä syyttely ei todella auta. Useimmissa tapauksissa ei varmasti olisi ollut mitään tai paljoakaan tehtävissä.

Kuitenkin jos tätä ketjua lukee joku, jonka läheinen on masentunut... Yrittäkää kuulla häntä aidosti, ja ohjata avun piiriin. Itse olin teininä todella masentunut ja itsetuhoinen. Se johtui hyväksikäyttävästä, väkivaltaisesta alkoholisti-isästäni. Koulussa opettajat välillä varovasti kyselivät, onko kaikki ok. Sellainen varovainen ohimennen kysyminen ei todellakaan saanut mua aukeamaan. Niin kovin olisin halunnut, että joku olisi todella kysynyt, että mitä tapahtuu. Sama pätee äitiini, hän ummisti silmänsä ja hylkäsi mut tunnetasolla yhä uudestaan. Haudoin itsemurhaa vuosia ja yritinkin, kunnes päädyin suljetulle osastolla ja pääsin lopulta pois ultratoksisesta kasvuympäristöstäni. Jälkikäteen olen ihmetellyt, miksi yksikään opettaja ei reagoinut voimakkaammin, miksi äitini valitsi jatkuvasti isän jne. Koen kyllä, että aikuiset ympärilläni olisivat todellakin voineet toimia toisin ja paremmin. Joskus mietin, olisiko elämäni helpompaa, jos noihin asioihin olisi jollain tasolla puututtu. Jos olisin vaikka päässyt aiemmassa vaiheessa pois kotoa. Jos olisin onnistunut, niin olisikohan siinäkin ihmiset päivitelleet että ihan puskista tuli, kun ovat vain tietoisesti valinneet kääntää katseen muualle... Onneksi olen elossa ja saan elää nyt hyvää elämää <3 Ja ap tai muut itsemurhan tehneen läheiset, en todellakaan tarkoita syyllistää teitä. Ymmärrän, että se tuska ja pimeys itsemurhaa hautovat sielussa on todella valtava, ja sitä voi olla vaikeaa tai mahdotonta edes osata kohdata sillä tavalla, mikä masentunutta auttaisi.

Ja sille, joka sanoi, että itsemurhan epäonnistunut yrittäminen on draamailua... Todella loukkaavasti sanottu! Se kertoo aidosta hädästä, johon ei sillä hetkellä ole muita keinoja, ei mistään draamailusta tai turhanpäiväisestä huomionhakuisuudesta. Ja kyllä yrittäneetkin voivat lopulta onnistua, eikä silloin ole kyse "vahingosta". Häpeäisit ja menisit itseesi sinä tunteeton ja tietämätön moukka!!!!

Jos tätä ketjua lukee joku, joka miettii itsemurhaa: ole kiltti, älä tee sitä. Mä voin luvata, että asiat kääntyvät paremmiksi! Ja teille, joiden läheinen on itsemurhan tehnyt, valtavasti voimia <3 Tuska helpottaa kyllä, vaikkei koskaan kokonaan häviäisikään. Hetki kerrallaan, yksi henkäys jos ei enempään pysty <3

Muuten oikein hyvä kirjoitus, mutta et todellakaan voi luvata kenellekään tuota.

Muotoillaan asia sitten niin, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Toivo rakkaudesta, kauneudesta, siitä, että voi vielä nauttia vaikka kasteisesta kesäaamusta. Se, että löytää ihmisen, joka näkee sieluun ja saa osakseen parantavaa rakkautta.

Kaikille masennuksen, ahdistuksen ja muiden ongelmien kanssa painiville toivotan valtavasti voimia. <3

On paljon ihmisiä, joilla ei ole ollut toivoa, ja he eivät olekaan täällä enää kertomassa siitä. Et sinäkään suljetulle mennessäsi ajatellut kasteisia kesäaamuja ja sieluusi asti näkevää ihmistä, satuit vain olemaan yksi niistä, joille sattumalta lopulta kävi hyvin. Se, että juuri sinulle sattui käymään hyvin, ei ole vähäisimmässäkään määrin tae siitä, että kaikille muille niin kävisi.

Kirjoituksesi ja ajatuksesi ovat tosiaan hyviä muuten, mutta tuo "aina on toivoa" on suorastaan loukkaava klisee. Olet nimittäin aikamoinen maailmannapa, kun käytät itseäsi mittapuuna muiden elämälle. Sinä sait lottovoiton, mutta älä lupaile samaa muille, ethän?

Kiitos. Vuosikymmeniä masentuneena, ja fyysisesti sairastavana minulle tuo lohtua se, että joku sanoo ääneen nämä faktat. Aina ei ole toivoa. Aina asiat eivät muutu paremmiksi. Aika useinkin ihmiselle toden totta annetaan enemmän kuin jaksaa kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Mistähän se johtuu että päätöksen itsemurhasta tehneet ovat niin levollisia ja onnellisen oloisia viimeiset päivät? Minulla myös tämmöinen tuttu. En osannut yhtään aavistaa, hän kertoi että voi paremmin ja nyt menee hyvin ja niin kuvittelinkin! En tajunnut, että se on itseasiassa erittäin vaarallinen tilanne itsetuhoisilla potilailla...:(

Mielen valtaa ääretön lepo kun tietää ettei tarvitse enää jaksaa, murehtia, setviä, oikoa, punnertaa, puskea, rypistellä vastavirtaan, nitkuttaa jne. On vain vapaus ja levollisuus siitä että p-ska on takanapäin eikä tarvitse enää välittää, millään ei enää väliä. Kivi putoaa sydämeltä. Muuten en osaa selittää tätä tunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistähän se johtuu että päätöksen itsemurhasta tehneet ovat niin levollisia ja onnellisen oloisia viimeiset päivät? Minulla myös tämmöinen tuttu. En osannut yhtään aavistaa, hän kertoi että voi paremmin ja nyt menee hyvin ja niin kuvittelinkin! En tajunnut, että se on itseasiassa erittäin vaarallinen tilanne itsetuhoisilla potilailla...:(

Yleensäkin jos pitkään masentuneena tai ahdistuneena ollut tyyppi muuttuu äkkiä varsin levolliseksi ja seesteiseksi, tulee hälytyskellojen soida. Tuo johtuu liian usein juuri siitä, että päätös on tehty ja asiat ovat "selkeitä". Nämä eivät myöskään vihjaa hommasta etukäteen, koska eivät halua riskeerata että joku tajuaisi ja puuttuisi. Sitten on taas näitä draamakuningattaria/kuninkaita, jotka milloin nirhaavat ranteitaan, milloin popsivat pillereitä ja milloin mitäkin, aina varmistaen että se nimenomaan huomataan. Näiden itsarit ovat onnistuessaan yleensä vahinkoja, enemmän heillä on syystä tai toisesta johtuvaa huomionhakuisuutta, kuin selkeää itsetuhoisuutta.

Itseasiassa aiemmat itsemurhayritykset ovat tilastollisesti tärkein ihmisen itsemurhariskiä ennustava tekijä. Myös aiemmat itsemurhapuheet ovat korkealla listalla. On äärimmäisen vaarallista jaotella ihmiset karkeasti niihin jotka puhuvat ja niihin jotka toteuttavat. Puheet ja yritykset ovat niitä viimeisiä hätähuutoja, ja jos ei ne toimi avun saamiseksi ja pahan olon helpottamiseksi niin seuraava askel on usein lopullinen toteutus. Toki jotkut skippaavat tämän hätähuutovaiheen kokonaan ja siirtyvät suoraan lopulliseen ratkaisuun, mutta se ei tarkoita sitä ettei niitä hätähuutoja tarvitsisi ottaa tosissaan.

Ja sitten voidaan siunailla, kun kadulla makaa verinen ruumis, kun joku on tuikannut puukolla kurkun auki, kun ei vaan saa mitään apua.

Oliko JT? Ne tekee hirveästi itsareita koska opetettu ettei kuollut tiedä mistään mitään

Vierailija kirjoitti:

Mistähän se johtuu että päätöksen itsemurhasta tehneet ovat niin levollisia ja onnellisen oloisia viimeiset päivät? Minulla myös tämmöinen tuttu. En osannut yhtään aavistaa, hän kertoi että voi paremmin ja nyt menee hyvin ja niin kuvittelinkin! En tajunnut, että se on itseasiassa erittäin vaarallinen tilanne itsetuhoisilla potilailla...:(

Löysi viimeinkin helpotuksen ahdistukseensa.

Olen muutaman kerran tuollsisessa mielentilassa ollut.

Kärdin ajoittain masennuksesta.

Itse ajattelen, että ihmisellä on oikeus valita elämän ja kuoleman väliltä. Miten ihminen voisi olla vapaa, jos hän ei voi edes päättää omasta kuolemasta? Jos on alaikäisiä lapsia, asia on hieman eri.

Itse olen pitkään halunnut kuolla. Olen aina iloinen vanhempieni, sisarusten ja ystävien seurassa ja kuolemani tulisi varmasti monille yllätyksenä. Itse vain olen väsynyt elämään. Mikään ei auta siihen kipuun, mitä sisälläni on.

Kyse ei ole enää toivon puuttumisesta. Kyse on läpi elämän kestävästä kivusta, tuskasta ja ahdistuksesta. En oikein ole löytänyt siihen mitään apua. Pitääkö minun 25 vuoden jälkeen edelleen jaksaa elää pelkän toivon varassa? Ja vain siksi, ettei kukaan muu kärsisi itsemurhani vuoksi? Entä minä? Entä minun kipuni ja tuskani? Miten kauan pitää jaksaa?

Itse näen itsemurhan valintana, jota jokaisen pitäisi pystyä kunnioittamaan. Se oli kuolleen toive, hänen yrityksensä ponnistaa kohti parempaa. Miksi sitten kuolla? Jos elämä on liian tuskallista sietää enää pidempään. Ei kai siihen muuta vastausta tarvitse olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsensä syyttely ei todella auta. Useimmissa tapauksissa ei varmasti olisi ollut mitään tai paljoakaan tehtävissä.

Kuitenkin jos tätä ketjua lukee joku, jonka läheinen on masentunut... Yrittäkää kuulla häntä aidosti, ja ohjata avun piiriin. Itse olin teininä todella masentunut ja itsetuhoinen. Se johtui hyväksikäyttävästä, väkivaltaisesta alkoholisti-isästäni. Koulussa opettajat välillä varovasti kyselivät, onko kaikki ok. Sellainen varovainen ohimennen kysyminen ei todellakaan saanut mua aukeamaan. Niin kovin olisin halunnut, että joku olisi todella kysynyt, että mitä tapahtuu. Sama pätee äitiini, hän ummisti silmänsä ja hylkäsi mut tunnetasolla yhä uudestaan. Haudoin itsemurhaa vuosia ja yritinkin, kunnes päädyin suljetulle osastolla ja pääsin lopulta pois ultratoksisesta kasvuympäristöstäni. Jälkikäteen olen ihmetellyt, miksi yksikään opettaja ei reagoinut voimakkaammin, miksi äitini valitsi jatkuvasti isän jne. Koen kyllä, että aikuiset ympärilläni olisivat todellakin voineet toimia toisin ja paremmin. Joskus mietin, olisiko elämäni helpompaa, jos noihin asioihin olisi jollain tasolla puututtu. Jos olisin vaikka päässyt aiemmassa vaiheessa pois kotoa. Jos olisin onnistunut, niin olisikohan siinäkin ihmiset päivitelleet että ihan puskista tuli, kun ovat vain tietoisesti valinneet kääntää katseen muualle... Onneksi olen elossa ja saan elää nyt hyvää elämää <3 Ja ap tai muut itsemurhan tehneen läheiset, en todellakaan tarkoita syyllistää teitä. Ymmärrän, että se tuska ja pimeys itsemurhaa hautovat sielussa on todella valtava, ja sitä voi olla vaikeaa tai mahdotonta edes osata kohdata sillä tavalla, mikä masentunutta auttaisi.

Ja sille, joka sanoi, että itsemurhan epäonnistunut yrittäminen on draamailua... Todella loukkaavasti sanottu! Se kertoo aidosta hädästä, johon ei sillä hetkellä ole muita keinoja, ei mistään draamailusta tai turhanpäiväisestä huomionhakuisuudesta. Ja kyllä yrittäneetkin voivat lopulta onnistua, eikä silloin ole kyse "vahingosta". Häpeäisit ja menisit itseesi sinä tunteeton ja tietämätön moukka!!!!

Jos tätä ketjua lukee joku, joka miettii itsemurhaa: ole kiltti, älä tee sitä. Mä voin luvata, että asiat kääntyvät paremmiksi! Ja teille, joiden läheinen on itsemurhan tehnyt, valtavasti voimia <3 Tuska helpottaa kyllä, vaikkei koskaan kokonaan häviäisikään. Hetki kerrallaan, yksi henkäys jos ei enempään pysty <3

Muuten oikein hyvä kirjoitus, mutta et todellakaan voi luvata kenellekään tuota.

Muotoillaan asia sitten niin, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Toivo rakkaudesta, kauneudesta, siitä, että voi vielä nauttia vaikka kasteisesta kesäaamusta. Se, että löytää ihmisen, joka näkee sieluun ja saa osakseen parantavaa rakkautta.

Kaikille masennuksen, ahdistuksen ja muiden ongelmien kanssa painiville toivotan valtavasti voimia. <3

Ei auta hattuakaan jos ongelmana on se, että ei kestä ihmisiä ja niiden aiheuttamia ongelmia mikro- tai globaalilla tasolla. Ei tule helpottamaan, varsinkaan globaalisti. Jos on halunnut kuolla jo lapsena ja nyt 30 vuotta myöhemmin tuska vaan kasvaa. Terapiassakin käyty. Mutta kiva kuva aamukasteesta, kiitti. Harmi kun ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Tehdessäni päätöksen että lähden, olo helpottui valtavasti. Tapasin itselle tärkeät ihmiset enkä kertonut aikeestani, oli ihana olla ystävien seurassa kerrankin ilman sisällä jäytävää massiivista tuskaa, jutella melkein niin kuin ennen sairastumista masennukseen. Yhä oli huono olla, mutta tiesi että se loppuu ja että se kaikkein pahin vuosien tuska on ohi.

Mikään ei olisi minua saanut pyörtämään päätöstäni, kenenkään sanat ei sitä olisi muuttanut. Ei edes se syyllistäminen siitä minkälaista surua aiheuttaisin, sillä olinhan itse kahlannut sitä suota jo suurimman osan elämästäni. Läheisen menettämisen tuskasta kyllä pääsee yli, ei se ole samanlainen pysyvä kipu kuin mitä itse koin, se helpottaa vähitellen. Uskoin myös sen olevan parempi muillekkin, vaikka ensin sattuisikin.

Sattuma puuttui peliin, enkä kuollutkaan. Tämän saatoitte ehkä jo arvata. 🙄

Edessä oli vielä monta monta vuotta samaa tuskaa ja epätoivoa, ennenkuin apu ja helpotus löytyi.

Nyt asiat on minulla paremmin, mutta kokemuksestani haluaisin sanoa kaksi asiaa: Ensimmäinen on se että massiivisen pahan olon kestäminen kysyy valtavasti voimia, ja jossain kohtaa kamelin selkä katkeaa meillä jokaisella. Ei heti, eikä ehkä vuodenkaan päästä, ja itse jaksoin melkein 10 vuotta ennen sitä pistettä.

Toinen on se että ei sille yleensä muut mitään voi. Eri asia on sellainen huomionhakuinen yritys, joka on avunhuuto. Siinä on keinovalikoima loppunut kesken ja kokeillaan josko tällä saisi vihdoin apua pahaan oloonsa. Siihen voi muut ihmiset vaikuttaa.

Ne jotka saavat rauhan päätöksestä ovat vaikutukselle immuuneja. Ehkä sitä voisi verrata eräänlaiseen valaistumiseen, tiedättehän ne juuri uskoon tulleet jotka ovat hurmiossa. Vakuuttelut siitä että he ovat väärässä ja jumalaa ei ole ( tai se on väärä) kaikuvat ihan samanlailla kuuroille korville.

Älkää siis kokeko syyllisyyttä, se on aina oma päätös lähteä. Jos se oli huomionhakuinen teko joka olikin lopullinen niin silloin se oli vahinko, väärin arvioitu. Kuin liikenteessä tehty virhearvio. On ok olla vihainen, surullinen ja kokea kaikki tunteet. Mutta teidän syytä se ei ole.

Muuten hyvä kirjoitus, mutta häiritsee tuo valaistumisen vertaaminen uskoon tuloon. Niillä ei todella ole mitään yhteistä. Uskonnollinen hurmos on itsensä pettämistä kaikilla mahdollisilla tasoilla ja valaistuminen on kuin todellisuuden perimmäistä ymmärrystä.

Minulla on taas usein olo, että kun luen jonkun muun ihmisen kuolemasta, että kumpa voisin itse lähteä hänen puolestaan. On niin väärin se, että moni elämänhaluinen ihminen menehtyy. Samalla mietin nykyisin, että käykö minulle niin kuin parille nuorelle kaverilleni ja en itsekään jaksa enää eteenpäin. Aikaa on kulunut jo yli kymmenen vuotta, kun he tekivät sen päätöksen, mutta samalla en koskaan unohda heitä ja heidän elämänsä on ajatuksissani. Meillä oli muutenkin aika samanlainen nuoruus.

Sitä se kuolinsiivous teettää.

Vierailija kirjoitti:

Avun saanti ei ole niin yksiselitteistä kuin te täällä kuvittelette.

Ei todellakaan, olen itse hakenut apua muutamia kertoja. Kärsin vakavasta masennuksesta, vaikka se onkin kunnan mielenterveyspalvelujen toimesta luokiteltu keskivaikeaksi. En täytä monia vakavasti masentuneiden määritelmiä, koska kärsin myös muusta, enkä ole kertonut itsemurha ajatuksistani. He kyllä tietävät minun toivovan kuolemaa lähes joka päivä, silti minut on jätetty aivan yksin. Ei anteeksi nyt, minulle on määrätty paljon erilaisia lääkkeitä, jotka nostavat itsemurhariskiä varsinkin ensimmäisten kahden viikon aikana. Tämä on sitä laadukasta hoitoa, jota Suomessa saa. Jos et vaadi raivoten hoitoa ja uhkaile itsemurhalla, tässä on se mitä saat. Korona tietenkin varmaan on pahentanut tilannetta. Mutta ketään ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti hän teki kuolinsiivousta kun järjesteli kaappejaa, ja siksi oli levollinen kun tiesi mitä tekee ja että kaikki on järjestyksessä

Ai sinullekin jäi tämä kuolinsiivous mieleen :-))) Samoin.