Ystävän itsemurha tuli puskista

Minä olin aika pitkään masentunut ja muutamat kaverit tiesi. Ennen itsemurhayritystä olin sanonut 3 ystävälleni, etten ole pystynyt syömään viikkoon, enkä jaksa nousta sängystä, enkä ole noussut 5 päivään. Kukaan heistä ei sanonut mitään, mutta tiedän, että kaikki heistä on sanonut jälkeen päin, että kaikki tuli ihan puskista ja ettei he tiennyt. Joten en minäkään suoraan osannut sanoa, että mä tapan itseni, mutta näin kierrellen. TTämä siis yleisesti.

Ap:lle toivotan voimia.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan heistä ei sanonut mitään, mutta tiedän, että kaikki heistä on sanonut jälkeen päin, että kaikki tuli ihan puskista ja ettei he tiennyt. Joten en minäkään suoraan osannut sanoa, että mä tapan itseni, mutta näin kierrellen. TTämä siis yleisesti.

Tuokin on totta, että ihmiset eivät halua nähdä ja kuulla totuutta.

Voimia sinulle, toivottavasti voit nykyään paremmin

Vierailija kirjoitti:

Kaikista ei näe. Ne,jotka ilmottaa niin ei tee.. Minun ystävä teki ja oltiin syömässä ja puhumassa elämästä jne. Aamulla soi luuri että tappanut itsensä. Vähän oli vaikeaa uskoa ja kysyn edelleen miksi teki. Halusiko hän vaan hienon illan ja jutella kaikesta. Tuntuu edellee pahalta, kun en ymmärrä.

"Ne jotka ilmoittaa, niin ei tee..." Mistä tällainen harhaluulo edelleen kumpuaa, että jos ihminen sanoo tekevänsä itsemurhan, hän ei sitä muka tekisi? Toki aivan jokainen näin sanova ei sitä välttämättä tee, mutta usea tekee. Fakta.

Itsemurhasta puhuminen voi olla avunhuuto

Minun isäni sanoo aina, että itsemurhan tehneet ihmiset ovat heikkoja. Sanoi minulle niin myös silloin, kun itse joskus 16-vuotiaana olin jo valmis lähtemään täältä pois ja eräänä päivänä uskaltauduin kertomaan siitä kaikesta. Kiusaaminen ja yksinäisyys varmaan yhdistettynä masennukseen ja ahdistukseen sai kaiken aikaan. En saanut mitään apua, kun mielenterveysongelmat ovat pelkkää "teatteria ja heikkoutta" ja eihän minulla ollut syytä olla masentunut. Silloin tuntui aika ihmeelliseltä se, että minä nuori ihminen jotenkin ymmärsin tätä maailmaa jo enemmän kuin he, kun heidän olisi pitänyt olla minulle se apua ja tuki, mutta eivät edes yrittäneet. Sen jälkeen mistään ei enää puhuttu ja minä sain itseni jotenkin sellaiseen kuntoon, että kävin lukion loppuun, vaikka ne vuodet menivät todella kurjassa olossa. Tämän takia en voi sanoa, kuin sen että ymmärrän kyllä minkälainen olo sillä ihmisellä on. Minäkin halusin vaan sen kaiken loppuvan ja ettei tarvisi kärsiä enää. En vaan meinannut jaksaa. Muuten en ole vieläkään täysin kunnossa ja olisi pitänyt jo silloin saada apua ja ymmärrystä. Kirjoitin jo aiemmin viestin läheisistä ihmisistä, jotka ovat itsemurhaan päätyneet ja oikeasti tuli  todella surullinen olo ja kaipaan heitä edelleen. Silti ymmärrän kyllä, mutta kuitenkin kaipaan hirveästi. Kaikki ovat olleet niin nuoriakin. Välillä 17- 25 vuotta. Toivon niin paljon, että kaikki olisi mennyt toisin silti, koska he olisivat ansainneet hyvän elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti tappoi itsensä niin että itse tapahtumahetkellä ei muut kärsineet millään tavalla.

Minkä vuoksi joka ikisessä tätä aihetta koskevassa ketjussa joku tai useampi tulee letkauttamaan tämän? Mitään rakentavaa tässä ei sanota, eikä empatiasta kenenkään suuntaan ole häivähdystäkään. Onko aihe niin rankka, että vain halveksiva mielipide on mahdollinen? Miksi ei voi jättää kokonaan sanomatta?

Koska valitettavan moni ajaa rekan eteen tai hyppää junan alle. Valitettavasti tuollaisia vatipäitä ei yleensä pääse edes rankaisemaan enää.

Auttaako jälkeenpäin huomautteleminen jotenkin? Tekeekö se jonkun olon paremmaksi? Sinun olosi tietysti, kun pääset v***uilemaan viattomille, mutta älä viitsi verhota vahingoniloasi ja sadismiasi jonkinlaisen hyveellisyyden taakse.

Olen eri, mutta minä kyllä veikkaan että itsemurhaa käsittelevä ketju voi hyvinkin kiinnostaa itsemurhaa vasta suunnittelevia ihmisiä. Jos tiukkasanainen kommentti saa tuollaisen teon äärimmäisen itsekkyyden menemään läpi yhteenkin masennuksen sumentamaan mieleen niin hyvin, että se rekkaa päin ajaminen vaihtuukin viime ketkellä vaikkapa unilääkecoctailiksi niin kyseinen kommentti on silloin enemmän kuin oikeutettu. En ymmärrä miksi tämä ilmiö pitäisi hyssytellä pois ettei vaan yhdellekään omaiselle tule paha mieli. Ketä kiinnostaa sen rekka- tai vaikka junakuskin paha mieli, joka näkee lopun ikänsä painajaisia? Tai niiden, jotka saavat ehkä pysyviä fyysisiä vammoja? Tai niiden, joiden omainen kuolee sen itsemurhaajan sivullisena uhrina?

Höpö höpö. Keskustelupalstojen mukamas tiukkasanaiset mutta todellisuudessa perinpohjaisen halventavat kommentit eivät muuta asiaa mihinkään suuntaan. Hyssyttelystä ei ole kysymys, vaan siitä, että asiasta täysin tietämättömät ihmiset haluavat osoittaa halveksuntansa epätoivoisessa tilanteessa olevia ihmisiä kohtaan. Sama ilmiö kuin koulukiusaamisessa ja keskustelupalstoilla yleensäkin. Jossittelet ihan turhaan - ymmärrettävää kyllä, koska sinulla ei ole mitään ymmärrystä asiasta. Pidä siis suusi kiinni.

Luultavasti hän teki kuolinsiivousta kun järjesteli kaappejaa, ja siksi oli levollinen kun tiesi mitä tekee ja että kaikki on järjestyksessä

Kyllä sinä pääset asian yli, tärkeintä on hyväksyä mitä on käynyt, älä syytä itseäsi, et olisi voinut tehdä mitään, toisen ihmisen ajatuksia ei voi lukea ja vaikka siinä onnistuisit, et voi muuttaa väkisin toisen mieltä ja tehdä päätöksiä hänen puolestaan. Ehkä ystäväsi ei ole tiennyt mitä sanoa, eikä ole osannut jättää viestiä, jos hän olisi hyvä sanoittamaan tunteitaan hän olisi kertonut asioista jotka mieltä painaa, eikä tapahtuma olisi tullut täytenä yllätyksenä. Ystävälläsi on vaan ollut henkisesti niin paha olla, että hän ei ole kyennyt muuhun ratkaisuun. Aika on paras lääke, vaikka juuri nyt on vaikeaa. Itse voit myös hakea apua /sairaslomaa, jos tarvitset.

Tehdessäni päätöksen että lähden, olo helpottui valtavasti. Tapasin itselle tärkeät ihmiset enkä kertonut aikeestani, oli ihana olla ystävien seurassa kerrankin ilman sisällä jäytävää massiivista tuskaa, jutella melkein niin kuin ennen sairastumista masennukseen. Yhä oli huono olla, mutta tiesi että se loppuu ja että se kaikkein pahin vuosien tuska on ohi.

Mikään ei olisi minua saanut pyörtämään päätöstäni, kenenkään sanat ei sitä olisi muuttanut. Ei edes se syyllistäminen siitä minkälaista surua aiheuttaisin, sillä olinhan itse kahlannut sitä suota jo suurimman osan elämästäni. Läheisen menettämisen tuskasta kyllä pääsee yli, ei se ole samanlainen pysyvä kipu kuin mitä itse koin, se helpottaa vähitellen. Uskoin myös sen olevan parempi muillekkin, vaikka ensin sattuisikin.

Sattuma puuttui peliin, enkä kuollutkaan. Tämän saatoitte ehkä jo arvata. 🙄

Edessä oli vielä monta monta vuotta samaa tuskaa ja epätoivoa, ennenkuin apu ja helpotus löytyi.

Nyt asiat on minulla paremmin, mutta kokemuksestani haluaisin sanoa kaksi asiaa: Ensimmäinen on se että massiivisen pahan olon kestäminen kysyy valtavasti voimia, ja jossain kohtaa kamelin selkä katkeaa meillä jokaisella. Ei heti, eikä ehkä vuodenkaan päästä, ja itse jaksoin melkein 10 vuotta ennen sitä pistettä.

Toinen on se että ei sille yleensä muut mitään voi. Eri asia on sellainen huomionhakuinen yritys, joka on avunhuuto. Siinä on keinovalikoima loppunut kesken ja kokeillaan josko tällä saisi vihdoin apua pahaan oloonsa. Siihen voi muut ihmiset vaikuttaa.

Ne jotka saavat rauhan päätöksestä ovat vaikutukselle immuuneja. Ehkä sitä voisi verrata eräänlaiseen valaistumiseen, tiedättehän ne juuri uskoon tulleet jotka ovat hurmiossa. Vakuuttelut siitä että he ovat väärässä ja jumalaa ei ole ( tai se on väärä) kaikuvat ihan samanlailla kuuroille korville.

Älkää siis kokeko syyllisyyttä, se on aina oma päätös lähteä. Jos se oli huomionhakuinen teko joka olikin lopullinen niin silloin se oli vahinko, väärin arvioitu. Kuin liikenteessä tehty virhearvio. On ok olla vihainen, surullinen ja kokea kaikki tunteet. Mutta teidän syytä se ei ole.

Itsensä syyttely ei todella auta. Useimmissa tapauksissa ei varmasti olisi ollut mitään tai paljoakaan tehtävissä.

Kuitenkin jos tätä ketjua lukee joku, jonka läheinen on masentunut... Yrittäkää kuulla häntä aidosti, ja ohjata avun piiriin. Itse olin teininä todella masentunut ja itsetuhoinen. Se johtui hyväksikäyttävästä, väkivaltaisesta alkoholisti-isästäni. Koulussa opettajat välillä varovasti kyselivät, onko kaikki ok. Sellainen varovainen ohimennen kysyminen ei todellakaan saanut mua aukeamaan. Niin kovin olisin halunnut, että joku olisi todella kysynyt, että mitä tapahtuu. Sama pätee äitiini, hän ummisti silmänsä ja hylkäsi mut tunnetasolla yhä uudestaan. Haudoin itsemurhaa vuosia ja yritinkin, kunnes päädyin suljetulle osastolla ja pääsin lopulta pois ultratoksisesta kasvuympäristöstäni. Jälkikäteen olen ihmetellyt, miksi yksikään opettaja ei reagoinut voimakkaammin, miksi äitini valitsi jatkuvasti isän jne. Koen kyllä, että aikuiset ympärilläni olisivat todellakin voineet toimia toisin ja paremmin. Joskus mietin, olisiko elämäni helpompaa, jos noihin asioihin olisi jollain tasolla puututtu. Jos olisin vaikka päässyt aiemmassa vaiheessa pois kotoa. Jos olisin onnistunut, niin olisikohan siinäkin ihmiset päivitelleet että ihan puskista tuli, kun ovat vain tietoisesti valinneet kääntää katseen muualle... Onneksi olen elossa ja saan elää nyt hyvää elämää <3 Ja ap tai muut itsemurhan tehneen läheiset, en todellakaan tarkoita syyllistää teitä. Ymmärrän, että se tuska ja pimeys itsemurhaa hautovat sielussa on todella valtava, ja sitä voi olla vaikeaa tai mahdotonta edes osata kohdata sillä tavalla, mikä masentunutta auttaisi.

Ja sille, joka sanoi, että itsemurhan epäonnistunut yrittäminen on draamailua... Todella loukkaavasti sanottu! Se kertoo aidosta hädästä, johon ei sillä hetkellä ole muita keinoja, ei mistään draamailusta tai turhanpäiväisestä huomionhakuisuudesta. Ja kyllä yrittäneetkin voivat lopulta onnistua, eikä silloin ole kyse "vahingosta". Häpeäisit ja menisit itseesi sinä tunteeton ja tietämätön moukka!!!!

Jos tätä ketjua lukee joku, joka miettii itsemurhaa: ole kiltti, älä tee sitä. Mä voin luvata, että asiat kääntyvät paremmiksi! Ja teille, joiden läheinen on itsemurhan tehnyt, valtavasti voimia <3 Tuska helpottaa kyllä, vaikkei koskaan kokonaan häviäisikään. Hetki kerrallaan, yksi henkäys jos ei enempään pysty <3

Otan osaa. Teinin kaveri teki saman ratkaisun 17-vuotiaana ja se oli hirveä paikka koko kaveripiirille. En edes halua ajatella pojan perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Itsensä syyttely ei todella auta. Useimmissa tapauksissa ei varmasti olisi ollut mitään tai paljoakaan tehtävissä.

Kuitenkin jos tätä ketjua lukee joku, jonka läheinen on masentunut... Yrittäkää kuulla häntä aidosti, ja ohjata avun piiriin. Itse olin teininä todella masentunut ja itsetuhoinen. Se johtui hyväksikäyttävästä, väkivaltaisesta alkoholisti-isästäni. Koulussa opettajat välillä varovasti kyselivät, onko kaikki ok. Sellainen varovainen ohimennen kysyminen ei todellakaan saanut mua aukeamaan. Niin kovin olisin halunnut, että joku olisi todella kysynyt, että mitä tapahtuu. Sama pätee äitiini, hän ummisti silmänsä ja hylkäsi mut tunnetasolla yhä uudestaan. Haudoin itsemurhaa vuosia ja yritinkin, kunnes päädyin suljetulle osastolla ja pääsin lopulta pois ultratoksisesta kasvuympäristöstäni. Jälkikäteen olen ihmetellyt, miksi yksikään opettaja ei reagoinut voimakkaammin, miksi äitini valitsi jatkuvasti isän jne. Koen kyllä, että aikuiset ympärilläni olisivat todellakin voineet toimia toisin ja paremmin. Joskus mietin, olisiko elämäni helpompaa, jos noihin asioihin olisi jollain tasolla puututtu. Jos olisin vaikka päässyt aiemmassa vaiheessa pois kotoa. Jos olisin onnistunut, niin olisikohan siinäkin ihmiset päivitelleet että ihan puskista tuli, kun ovat vain tietoisesti valinneet kääntää katseen muualle... Onneksi olen elossa ja saan elää nyt hyvää elämää <3 Ja ap tai muut itsemurhan tehneen läheiset, en todellakaan tarkoita syyllistää teitä. Ymmärrän, että se tuska ja pimeys itsemurhaa hautovat sielussa on todella valtava, ja sitä voi olla vaikeaa tai mahdotonta edes osata kohdata sillä tavalla, mikä masentunutta auttaisi.

Ja sille, joka sanoi, että itsemurhan epäonnistunut yrittäminen on draamailua... Todella loukkaavasti sanottu! Se kertoo aidosta hädästä, johon ei sillä hetkellä ole muita keinoja, ei mistään draamailusta tai turhanpäiväisestä huomionhakuisuudesta. Ja kyllä yrittäneetkin voivat lopulta onnistua, eikä silloin ole kyse "vahingosta". Häpeäisit ja menisit itseesi sinä tunteeton ja tietämätön moukka!!!!

Jos tätä ketjua lukee joku, joka miettii itsemurhaa: ole kiltti, älä tee sitä. Mä voin luvata, että asiat kääntyvät paremmiksi! Ja teille, joiden läheinen on itsemurhan tehnyt, valtavasti voimia <3 Tuska helpottaa kyllä, vaikkei koskaan kokonaan häviäisikään. Hetki kerrallaan, yksi henkäys jos ei enempään pysty <3

Muuten oikein hyvä kirjoitus, mutta et todellakaan voi luvata kenellekään tuota.

Miksi jotkut  itsemurhasta puhuvat eivät toteuta sitä (ainakaan kovin pian sen jälkeen kun ovat siitä puhuneet)? Yksi syy on varmasti se, että joku kuulee avunhuudon ja auttaa itsetuhoista hakemaan apua.

Toinen syy voi olla se, että henkilö suunnittelee tekoaan vähän pidemmällä tähtäimellä. Sitten kun on se päätöksen aika, ehkä vuosienkin kuluttua, ollaan asiasta hiljaa. Kaveripiirikin voi olla vaihtunut, joten sen hetkiset kaverit eivät ehkä tiedä näistä suunnitelmista mitään.

itsemurhayritykselle pitäisi keksi uusi termi.

Se joka haluaa oikeasti lopettaa elämänsä tekee sen niin että henki lähtee varmasti.

itsemurha"yrityksessä" haetaan ja saadaan huomiota ja toivottavasti myös tehoavaa apua.

Kuinkahan moni teloo itseään huomiota saadakseen, ja sitten vahingossa meneekin henki?

Vierailija kirjoitti:

Ja teille, joiden läheinen on itsemurhan tehnyt, valtavasti voimia <3 Tuska helpottaa kyllä, vaikkei koskaan kokonaan häviäisikään. Hetki kerrallaan, yksi henkäys jos ei enempään pysty <3

Minä taas sanon sinulle: isäni teki itsarin 40 vuotta sitten. Hän oli kärsinyt masennuskausista koko ikänsä.

Meidän jäljelle jääneiden elämä meni pilalle.

Mikään määrä puhumista ei ole sitä muuttanut. Äitini ratkaisi koko perheen puolesta, että emme tarvitse apua.

Sulkeuduin kymmeneksi vuodeksi, mutta niiin ettei kukaan nähnyt. Sen jälkeen oli jo liian myöhäistä.

Avioiduin, mutta luonnollisesti koin normaalina sairaassa perheessä kasvaneen miehen. Että kivillehän se meni.

Nyt olen yksin ja enimmän aikaa makaan sängyssä jaksamatta mitään. En usko enkä toivo elämältä enää mitään. Läheisiä ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

itsemurhayritykselle pitäisi keksi uusi termi.

Se joka haluaa oikeasti lopettaa elämänsä tekee sen niin että henki lähtee varmasti.

itsemurha"yrityksessä" haetaan ja saadaan huomiota ja toivottavasti myös tehoavaa apua.

Kuinkahan moni teloo itseään huomiota saadakseen, ja sittn vahingossa meneekin henki?

Sinäkö sen arvioit, kuka hakee huomiota ja kuka haluaa oikeasti kuolla?

Vaikka ihminen haluaa kuolla, hän myös usein haluaa lähteä tuskattomasti ja ns. kauniisti.

Junan alle meneminen ja kerrostalon katolta hyppääminen ovat melko varmoja tapoja kuolla, mutta monia varmaan ahdistaa ajatus että joku joutuu kaapimaan palaset maasta. Masentuneella ei välttämättä ole voimia hankkia asetta. Sitäkään kun ei noin vain haeta lähikaupasta. Lääkkeitä kai pidetään kauniina tapana lähteä. Ajatellaan että vaivut ensin tajuttomuuteen ja sitten kuolet. Lääkkeet ovat kuitenkin epävarma keino. Surullista, että ihmistä, joka on yrittänyt kuolla, mutta ei ole onnistunut, pidetään jotenkin turhamaisena. Hätähuuto se yrityskin on.

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Teinin kaveri teki saman ratkaisun 17-vuotiaana ja se oli hirveä paikka koko kaveripiirille. En edes halua ajatella pojan perhettä.

Hieno suhtautumistapa sulla👍.

Ei riitä, että perhe menetti pojan.

Lisäksi ympäristöä ahdistaa niin kovasti, että

loppuperhestä pysytään kaukana.

Mutta ihan tuttua tuo on.

Isän hautajaisten jälkeen en juuri isän puolen sukulaisia tavannut. Myös äidin ystäväpiiri vaihtui. Yksin siinä jäi. Oltiin kuin jotain spitaalisia.

Itsemurha on törkein temppu, jonka voi läheisilleen tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Itsemurha on törkein temppu, jonka voi läheisilleen tehdä.

Minusta taas on törkeää pakottaa läheisensä seuraamaan nopeaa luhistumista työttömyyden, asunnottomuuden ja päihteidenkäytön kurjuuteen, ihmisraunioksi.

Vierailija kirjoitti:

Itsemurha on törkein temppu, jonka voi läheisilleen tehdä.

Vainniin. Jospa ei ole läheisiä, tai ei vaivaa enää sitä ainoatakaan.