Lue keskustelun säännöt.
Asioita, mitä et tee, mutta lapsuudenkodissa oli "pakko" tehdä?
- Ruoka-aikojen täsmällisyys arkena ja lomalla. Päivällinen oli aina viideltä ja ruokana todennäköisesti perunaa jossain muodossa.
- Oli pakko saunoa keskiviikkoisin ja lauantaisin, illalla. Nykyään saunon, kun siltä tuntuu, vaikka sunnuntaiaamuna ja kolmen viikon välein.
- Oli pakko pestä ikkunat 2 kertaa vuodessa, jolloin vaihdettiin toiset verhot. Minä pesen ikkunat 1-2 v välein ja verhot vaihdan muutaman vuoden välein, jos haluan muutosta sisustukseen.
Ylipäätään siivoukseen liittyi kaikenlaisia pakkoja. Suursiivous kerran vuodessa, jolloin pestiin myös sauna, sisäkatot, seinät ja kaapitkin. Lattioiden pesu joka toinen viikko, viikkosiivous lauantaisin. En sano, etteikö näin olisi järkevää toimia, mutta se pakonmaisuus ahdisti ja ahdistaa vieläkin. Omassa elämässäni haluaisin säilyttää joustavuuden ja inspiroituneen toiminnan ja välttää ehdottomia pakkoja.
Kommentit (1175)
En syöttäisi koskaan lapsilleni mahataudissa väkisin ruokaa kuten meillä tehtiin. Jos oli mummo hoitamassa niin teki makaroonivelliä ja se piti sitten väkisin vetää alas, koska mummo oli sitä mieltä, että vatsaan täytyy saada ruokaa niin se rauhoittuu. Samoin vanhempani pakottivat syömään näkkileipää ja kaurapuuroa mahataudissa samasta syystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lauantai-siivous. Nykyään siivoan vapaapäivänä kun välillä lauantaina töissä.
Lakanoiden mankelointi...
Meillä ei todellakaan kotona siivottu joka viikko, enkä tunne ketään, joilla olisi ollut siivouspäivä viikoittain. Asuttiin kaupungin keskustassa kerrostalossa, jossa oli vain yksi mattoteline, joten ei sinne 50 kotitalouden mattoja olisi mahtunut joka lauantai. Meillä oli siivouspäivä 80-90-luvulla noin kerran kolmessa viikossa, kesällä harvemmin, koska oltiin vähintään 3 viikkoa putkeen mökillä ja viikonloppuisin myös.
Minä siivoan useammin kuin lapsuudenkodissa, koska asutaan omakotitalossa, jossa ihan eri tavalla kantautuu hiekkaa ja siitepölyä.
Miettiä mitä muut (naapurit, sukulaiset tai tuttavat) meistä ajattelevat, ja toimia sen mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Herätä lomilla ja vapaapäivinä viimeistään klo 7.00, avata verhot ja laittaa valot päälle, jotta naapurit ei pidä laiskana.
Ja jotta päivä ei mene pilalle, sanoi natsiäitini. En tiedä mihin aikaan olisi pitänyt herätä. ettei äitiliini olis pilannut päivää...
Joo, meillä syynä oli, että ei kukaan normaali ihminen päivällä nuku. Päivä alkoi siis juurikin kello 7, oli sitten viikonloppu tai loma tai ihan mitä tahansa. Jos meni päivällä sängylle lukemaan Aku Ankkaa ja vaikka nukahti niin tultiin herättämään, että ei maata sängyssä keskellä päivää, jos on tylsää niin mene ulos leikkaamaan nurmikkoa.
Ai niin.. ikinä ei missään saanut valittaa, että on tylsää. Rangaistus oli, että ivallisesti sanottiin että tässä on tekemistä ja nakitettiin tiskaus tai etupihan haravointi jne. hommiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei liity kodinhoitoon vaan enemmänkin kasvatukseen. Olen syntynyt -93.
Meillä oli pakko jakaa kaikki lelut ja tavarat, myös ne synttäri- tai joululahjaksi saadut eikä tästä tingitty ikinä missään olosuhteissa. Olen itse esikoistytär ja minulla oli kolme nuorempaa sisarpuolta, kaikki poikia. Monet lelut ja tavarat hajosi veljien käsissä heti saamispäivänä, mutta yksi on erityisesti jäänyt mieleen. Olin silloin edesmenneeltä biologiselta isoäidiltäni saanut Suuri Satuaarteeni -kirjan, paksun ja punaisen, jota hänellä oli tapana lukea minulle iltaisin. Vaalin sitä kirjaa kuin aarretta, kunnes yksi sisaruksista keksi haluta "lainata" sitä. Kieltäydyin hanakasti, mutta kovan huudon ja tukkapöllyjen avulla pakotettiin, ja myöhemmin sain kirjan takaisin revittynä ja kuulakärkikynällä tuhrittuna.
Pahinta oli, etten saanut olla vihainen enkä pahoillani, koska vahingosta ei saa olla vihainen, itsekäs ei saa olla ja oma vikani oli kun en pitänyt tavaroistani huolta. Muistan vieläkin miten lohduttomasti itkin salaa vielä päiviä tapahtuneen jälkeen ja lopulta piilotin kirjan ja muut rakkaimmat aarteeni lippaaseen, jonka hautasin lähimetsään.Toinen älytön pakko koski syömistä. Lautanen, johon ei itse saanut annostella, oli syötävä tyhjäksi vaikkei ollut nälkä tai vaikka oksennus nousi suuhun. Pöydästä ei saanut lähteä ennen kuin lautanen oli tyhjä. Kerran meillä oli ruokana jotain, joita en vaan saanut alas pahan maun ja hajun takia. Istuttuani yksin pöydän ääressä muutaman tunnin, äiti tuli kotiin ja sai kuunnella valitusta miten nirso "Nimeni" on. Hän haistoi annostani ja ruuan olevan pilaantunutta.
Siis tämä väkisin syöttäminen. Miettikää kun aikuinen ihminen olisi ihan täynnä ja hänet pakotettaisiin syömään lisää? Ihan kidutusta!! Mutta lapsille tuo oli jostain syystä ihan ok ja ”kasvatti.”
50-luvulla syntyneet vanhempani ovat muistelleet usein kansakoulun pakkosyömistä. Jos ei syönyt, joutui silti istumaan opettajan vahdittavana lautasen vieressä ja lopulta sai itse kantaa kylmän ruuan keittolaan, kaikkien muiden oppilaiden nähdenettä häpeä olisi mahdollisimman paha. Siihen päälle vielä sekä opettajan että keittäjän syyllistäminen. Pakkosyöttäminen saattaa olla joillakin seuraavalle sukupolvelle siirretty trauma, onhan niitä muitakin vastaavia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Herätä lomilla ja vapaapäivinä viimeistään klo 7.00, avata verhot ja laittaa valot päälle, jotta naapurit ei pidä laiskana.
Ja jotta päivä ei mene pilalle, sanoi natsiäitini. En tiedä mihin aikaan olisi pitänyt herätä. ettei äitiliini olis pilannut päivää...
Joo, meillä syynä oli, että ei kukaan normaali ihminen päivällä nuku. Päivä alkoi siis juurikin kello 7, oli sitten viikonloppu tai loma tai ihan mitä tahansa. Jos meni päivällä sängylle lukemaan Aku Ankkaa ja vaikka nukahti niin tultiin herättämään, että ei maata sängyssä keskellä päivää, jos on tylsää niin mene ulos leikkaamaan nurmikkoa.
Meillä sanottiin, että päivä menee hukkaan. Olen ollut aina iltavirkku, lapsuudenperheessäni ainoa, ja edelleen 15 vuotta omilleni muuttamisen jälkeen tunnen syyllisyyttä aina kun nukun vapaapäivinä pitkään ja aamukahvi venyy yli puolenpäivän.
eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On monia tapoja noista, jotka kumpuavat jo sotia edeltävästä ja varsinkin sen jälkeen olevasta ajasta. Vanhemmat 1950-60- luvuilla ja heidän vanhempansa elivät vielä mielessään puutteet ja iänikuisen säästämisen. Ruoka oli ylellisyyttä, ja se oli syötävä. Suomessa oli puutetta ruuasta aiemmin! Tätä on vaikea käsittää, jos on syntynyt jo ns.hyvinvointiaikana, kuten itsekin 1970-luvun alussa mutta silloinkin oli vasta alle 30 vuotta sodan loppumisesta! En itse joutunut kärsimään mistään pakkotavoista. Isoäitini, rauha hänen sielulleen, oli sotaleski ja hän oli ihana ihminen meitä lapsenlapsia kohtaan. Muistan mummun paksut rasvaiset letut, joissa oli paljon sokeria päällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei liity kodinhoitoon vaan enemmänkin kasvatukseen. Olen syntynyt -93.
Meillä oli pakko jakaa kaikki lelut ja tavarat, myös ne synttäri- tai joululahjaksi saadut eikä tästä tingitty ikinä missään olosuhteissa. Olen itse esikoistytär ja minulla oli kolme nuorempaa sisarpuolta, kaikki poikia. Monet lelut ja tavarat hajosi veljien käsissä heti saamispäivänä, mutta yksi on erityisesti jäänyt mieleen. Olin silloin edesmenneeltä biologiselta isoäidiltäni saanut Suuri Satuaarteeni -kirjan, paksun ja punaisen, jota hänellä oli tapana lukea minulle iltaisin. Vaalin sitä kirjaa kuin aarretta, kunnes yksi sisaruksista keksi haluta "lainata" sitä. Kieltäydyin hanakasti, mutta kovan huudon ja tukkapöllyjen avulla pakotettiin, ja myöhemmin sain kirjan takaisin revittynä ja kuulakärkikynällä tuhrittuna.
Pahinta oli, etten saanut olla vihainen enkä pahoillani, koska vahingosta ei saa olla vihainen, itsekäs ei saa olla ja oma vikani oli kun en pitänyt tavaroistani huolta. Muistan vieläkin miten lohduttomasti itkin salaa vielä päiviä tapahtuneen jälkeen ja lopulta piilotin kirjan ja muut rakkaimmat aarteeni lippaaseen, jonka hautasin lähimetsään.Toinen älytön pakko koski syömistä. Lautanen, johon ei itse saanut annostella, oli syötävä tyhjäksi vaikkei ollut nälkä tai vaikka oksennus nousi suuhun. Pöydästä ei saanut lähteä ennen kuin lautanen oli tyhjä. Kerran meillä oli ruokana jotain, joita en vaan saanut alas pahan maun ja hajun takia. Istuttuani yksin pöydän ääressä muutaman tunnin, äiti tuli kotiin ja sai kuunnella valitusta miten nirso "Nimeni" on. Hän haistoi annostani ja ruuan olevan pilaantunutta.
Siis tämä väkisin syöttäminen. Miettikää kun aikuinen ihminen olisi ihan täynnä ja hänet pakotettaisiin syömään lisää? Ihan kidutusta!! Mutta lapsille tuo oli jostain syystä ihan ok ja ”kasvatti.”
50-luvulla syntyneet vanhempani ovat muistelleet usein kansakoulun pakkosyömistä. Jos ei syönyt, joutui silti istumaan opettajan vahdittavana lautasen vieressä ja lopulta sai itse kantaa kylmän ruuan keittolaan, kaikkien muiden oppilaiden nähdenettä häpeä olisi mahdollisimman paha. Siihen päälle vielä sekä opettajan että keittäjän syyllistäminen. Pakkosyöttäminen saattaa olla joillakin seuraavalle sukupolvelle siirretty trauma, onhan niitä muitakin vastaavia.
Oli synti jättää syötävä ruoka syömättä. Sota-aika ja säännöstely oli tuoreessa muistissa monella. Yksi seuraus oli sitten myöhemmin läskin, voin ja sokerin runsas käyttö, kun niitä sai ilman rajoitusta ja tästä taas seurasi myöhemmin terveysongelmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viikkosiivous yhtä perusteellisesti joka viikko ja ylipäänsä jatkuva siivous tai siivousvalmiudessa oleminen. Mitään erityisiä joulua edeltäviä kaappien siivouksia ja mattojen pesuja en tee, oli stressaavaa aikaa aina ennen joulua. Äiti oli aina pahalla päällä.
Vierailija kirjoitti:
En syöttäisi koskaan lapsilleni mahataudissa väkisin ruokaa kuten meillä tehtiin. Jos oli mummo hoitamassa niin teki makaroonivelliä ja se piti sitten väkisin vetää alas, koska mummo oli sitä mieltä, että vatsaan täytyy saada ruokaa niin se rauhoittuu. Samoin vanhempani pakottivat syömään näkkileipää ja kaurapuuroa mahataudissa samasta syystä.
Monta kertaa yrjösit mummosi päälle ennenkuin uskoi ettei mahasi rauhoitu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei liity kodinhoitoon vaan enemmänkin kasvatukseen. Olen syntynyt -93.
Meillä oli pakko jakaa kaikki lelut ja tavarat, myös ne synttäri- tai joululahjaksi saadut eikä tästä tingitty ikinä missään olosuhteissa. Olen itse esikoistytär ja minulla oli kolme nuorempaa sisarpuolta, kaikki poikia. Monet lelut ja tavarat hajosi veljien käsissä heti saamispäivänä, mutta yksi on erityisesti jäänyt mieleen. Olin silloin edesmenneeltä biologiselta isoäidiltäni saanut Suuri Satuaarteeni -kirjan, paksun ja punaisen, jota hänellä oli tapana lukea minulle iltaisin. Vaalin sitä kirjaa kuin aarretta, kunnes yksi sisaruksista keksi haluta "lainata" sitä. Kieltäydyin hanakasti, mutta kovan huudon ja tukkapöllyjen avulla pakotettiin, ja myöhemmin sain kirjan takaisin revittynä ja kuulakärkikynällä tuhrittuna.
Pahinta oli, etten saanut olla vihainen enkä pahoillani, koska vahingosta ei saa olla vihainen, itsekäs ei saa olla ja oma vikani oli kun en pitänyt tavaroistani huolta. Muistan vieläkin miten lohduttomasti itkin salaa vielä päiviä tapahtuneen jälkeen ja lopulta piilotin kirjan ja muut rakkaimmat aarteeni lippaaseen, jonka hautasin lähimetsään.Toinen älytön pakko koski syömistä. Lautanen, johon ei itse saanut annostella, oli syötävä tyhjäksi vaikkei ollut nälkä tai vaikka oksennus nousi suuhun. Pöydästä ei saanut lähteä ennen kuin lautanen oli tyhjä. Kerran meillä oli ruokana jotain, joita en vaan saanut alas pahan maun ja hajun takia. Istuttuani yksin pöydän ääressä muutaman tunnin, äiti tuli kotiin ja sai kuunnella valitusta miten nirso "Nimeni" on. Hän haistoi annostani ja ruuan olevan pilaantunutta.
Siis tämä väkisin syöttäminen. Miettikää kun aikuinen ihminen olisi ihan täynnä ja hänet pakotettaisiin syömään lisää? Ihan kidutusta!! Mutta lapsille tuo oli jostain syystä ihan ok ja ”kasvatti.”
50-luvulla syntyneet vanhempani ovat muistelleet usein kansakoulun pakkosyömistä. Jos ei syönyt, joutui silti istumaan opettajan vahdittavana lautasen vieressä ja lopulta sai itse kantaa kylmän ruuan keittolaan, kaikkien muiden oppilaiden nähdenettä häpeä olisi mahdollisimman paha. Siihen päälle vielä sekä opettajan että keittäjän syyllistäminen. Pakkosyöttäminen saattaa olla joillakin seuraavalle sukupolvelle siirretty trauma, onhan niitä muitakin vastaavia.
Oli synti jättää syötävä ruoka syömättä. Sota-aika ja säännöstely oli tuoreessa muistissa monella. Yksi seuraus oli sitten myöhemmin läskin, voin ja sokerin runsas käyttö, kun niitä sai ilman rajoitusta ja tästä taas seurasi myöhemmin terveysongelmat.
Onhan pakkosyöttämisen tausta ymmärrettävä, mutta väärin se oli silti. Isä on kertonut, että hänellä meni aina vatsa sekaisin makaronista, eli hän istui aina pitkään makaronivellin kanssa kun ei vaan pystynyt syömään sitä. 90-luvulla hänellä todettiin keliakia.
Meillä ei juuri ollut mitään sääntöjä (mt-ongelmainen yh-äiti), mutta mummolassa oli paljonkin. Säännölliset ruoka-ajat, herätys viimeistään puoliltapäivin, sängyn petaus, aina hyvin katettu pöytä, harvoin roskaruokaa, päivittäinen siistiminen, hyvin järjestellyt vaatekaapit...
Teininä jatkoin äidin kanssa opittua hälläväliä-linjaa ja menin vielä pidemmällekin. Söin lähinnä karkkia, en koskaan kattanut pöytää tai pedannut sänkyä enkä juuri välittänyt siitä, miten hoidan asiat, jos ne tulee hoidettua. Esim. vaatteet voivat hyvin olla pyykkitelineellä ja siitä ottaa suoraan käyttöön, turha viikata kaappiin. Ja yliopistossa tehtävät voi jättää vikaan päivään, jos ne kumminkin tulee tehtyä. Siivouksenkin voi jättää, kun lopulta läävän keskellä kumminkin siivoaa.
No, nyt ikää 24v ja ensimmäinen lapsi tuloillaan. Arvatkaa, kuka on alkanut käyttämään aikaa päivittäiseen järjestelyyn, tekemään samanlaisia listoja kuin mummo, järjestelemään vaatekaapit ja harjoittelemaan säännöllisiä ruoka-aikoja katettuine pöytineen? En tiedä, onko se sitä että tiedostan mummini tapojen olevan parempia kuin esimerkiksi äidin tavat elää kuin pellossa, vai siirränkö vain näitä pakollisia huonoja kokemuksia seuraavalle sukupolvelle. Muistan, kuinka vihasin sängyn petaamista ja pöydän kattamista mummolassa, kun takaisin sinne sänkyyn mennään kumminkin ja ruoka tulee kumminkin syötyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mökille oli aina kesäviikonloppuisin pakko lähteä. Lapsena se olikin kivaa mutta teininä ei, mutta mentävä oli koko perheenä, kaupunkiin ei saanut jäädä.
Mulla ei ole mökkiä ja tuskin tuleekaan. Omakotitalossa riittää hommia yli oman tarpeen.
Nro. 317 jatkaa: ainoa tapa, jota en aio periä isovanhemmiltani, on lautasen pakottaminen tyhjäksi. Minulla se johti siihen, että syön minkä tahansa edessäni olevan annoksen aina täysimääräisenä, oli se sitten suklaapatukka, sipsipussi tai se annos ruokaa. En oikein osaa jättää mitään kesken ja kaikki ruoka menee heti, jos tiedän että sitä on kaapissa. Kärsin melko pahoista syömishäiriötaipumuksista (ahmimiseen) ja tuo ajatusmalli on pahentanut niitä, yhdessä lapsuudenperheen aikatauluttomuuden kanssa. Lapseni tulevat syömään tiettyjen kellonaikojen mukaan, mutta jos vatsa on täysi, en tuputa enempää (toki annoksen arvioimista harjoitellaan), ja annoksen saa jättää väliinkin, jos ei ole nälkä. Toisaalta välipalankin voi saada, jos oikein kovin siltä tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
shokeeratakseen*, luulisin*
*kyllä sen ymmärsi ilman *selvennystäkin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei liity kodinhoitoon vaan enemmänkin kasvatukseen. Olen syntynyt -93.
Meillä oli pakko jakaa kaikki lelut ja tavarat, myös ne synttäri- tai joululahjaksi saadut eikä tästä tingitty ikinä missään olosuhteissa. Olen itse esikoistytär ja minulla oli kolme nuorempaa sisarpuolta, kaikki poikia. Monet lelut ja tavarat hajosi veljien käsissä heti saamispäivänä, mutta yksi on erityisesti jäänyt mieleen. Olin silloin edesmenneeltä biologiselta isoäidiltäni saanut Suuri Satuaarteeni -kirjan, paksun ja punaisen, jota hänellä oli tapana lukea minulle iltaisin. Vaalin sitä kirjaa kuin aarretta, kunnes yksi sisaruksista keksi haluta "lainata" sitä. Kieltäydyin hanakasti, mutta kovan huudon ja tukkapöllyjen avulla pakotettiin, ja myöhemmin sain kirjan takaisin revittynä ja kuulakärkikynällä tuhrittuna.
Pahinta oli, etten saanut olla vihainen enkä pahoillani, koska vahingosta ei saa olla vihainen, itsekäs ei saa olla ja oma vikani oli kun en pitänyt tavaroistani huolta. Muistan vieläkin miten lohduttomasti itkin salaa vielä päiviä tapahtuneen jälkeen ja lopulta piilotin kirjan ja muut rakkaimmat aarteeni lippaaseen, jonka hautasin lähimetsään.Toinen älytön pakko koski syömistä. Lautanen, johon ei itse saanut annostella, oli syötävä tyhjäksi vaikkei ollut nälkä tai vaikka oksennus nousi suuhun. Pöydästä ei saanut lähteä ennen kuin lautanen oli tyhjä. Kerran meillä oli ruokana jotain, joita en vaan saanut alas pahan maun ja hajun takia. Istuttuani yksin pöydän ääressä muutaman tunnin, äiti tuli kotiin ja sai kuunnella valitusta miten nirso "Nimeni" on. Hän haistoi annostani ja ruuan olevan pilaantunutta.
Siis tämä väkisin syöttäminen. Miettikää kun aikuinen ihminen olisi ihan täynnä ja hänet pakotettaisiin syömään lisää? Ihan kidutusta!! Mutta lapsille tuo oli jostain syystä ihan ok ja ”kasvatti.”
50-luvulla syntyneet vanhempani ovat muistelleet usein kansakoulun pakkosyömistä. Jos ei syönyt, joutui silti istumaan opettajan vahdittavana lautasen vieressä ja lopulta sai itse kantaa kylmän ruuan keittolaan, kaikkien muiden oppilaiden nähdenettä häpeä olisi mahdollisimman paha. Siihen päälle vielä sekä opettajan että keittäjän syyllistäminen. Pakkosyöttäminen saattaa olla joillakin seuraavalle sukupolvelle siirretty trauma, onhan niitä muitakin vastaavia.
Minä olen syntynyt 1964 ja ihan samaa pakkosyöttämistä oli kyläkoulussa. Paitsi että oli tosiaan pakko syödä, lopulta vieressä vahtivat sekä opettaja että keittäjä. Olen kala-allergikko, mutta ei sitä silloin koulussa tunnustettu, kunhan yritin kranttuilla.
Vierailija kirjoitti:
Meillä siivottiin joka lauantai vietiin matot ulos ja tampattiin.
nyt aikuisena siivoan vielä huolellisemmin joka viikko mutta en lauantaina vaan perjantaina koska lauantain vietän lepo päivää. mattoja en tamppaa koska eivät ole käsinkudottuja räsymattoja. matot osaksi muovipolyesteria joten ei ole pölypunkkeja. ohjeiden mukainen imurointi riittää.
Pölypunkkeja ei olisi vaikka et imuroisi koskaan ja pitäisit täysvillaisia mattoja. Ne ovat kuolleet Suomessa jo aikaa sitten sukupuuttoon, eli eivät kelpaa enää raivosiivoajien tekosyyksi. :D
" Itämiehen mukaan punkkeja oli suomalaisissa makuuhuoneissa viimeksi sodanjälkeisinä vuosina, jolloin makuuhuoneissa oli vielä jouhipatjoja ja huoneet olivat hataria.
- Nykyisissä kuivissa, steriileissä, keinokuituisissa ja keinomateriaaleja sisältävissä asunnoissa on työ ja tuska löytää pölypunkkeja, Itämies sanoo.
Itämies on tutkinut punkkien esiintymistä päiväkotien päiväunisängyistä, kotinsa imurin suodattimesta ja muiden selvityksistä. Tutkijan mukaan punkkeja on nykyään lähes mahdotonta löytää edes tutkimuskäyttöön."
Ruokaan ei juurikaan panostettu vaan usein päivällisenä saattoi olla pelkät kuorineen keitetyt perunat tai jokin puuro, joka ei kyllä pitkän koulupäivän jälkeen vienyt kunnolla nälkää. Aamu-, väli- ja iltapala oli yleensä aina pelkkää leipää ja voita. Jos keitettyjä perunoita tai puuroa jäi kattilaan, niitä ei saanut heittää pois vaan niitä syötiin niin kauan että loppuivat.
Sunnuntaisin piti kuunnella jumalanpalvelusta radiosta tai telkkarista ja muutenkin piti käyttäytyä hillitysti. Mistään tunteisiin tai seksuaalisuuteen liittyvästä ei kodissa puhuttu koskaan, vanhemmat eivät osoittaneet hellyyttä toisilleen eikä lapsille.
Lapsia ei koskaan kuljetettu autolla kavereille tai harrastuksiin vaan aina piti mennä pyörällä tai jalkaisin vaikka koti sijaitsi sivukylällä.
Omassa kodissani mietin lähes joka päivälle eri aterian ja valmistan sitä vain tarvittavan määrän. En pakota lapsiani millään tavoin uskonnollisuuden pariin, itse harkitsen eroavani kirkosta. Tunteiden näyttäminen on meillä perusarkea, puhutaan ja pussataan, eikä mikään puheenaihe ole kielletty. Ja silloin, kun jonnekin mennään, autokyyti järjestyy aina, vaikka paljon liikutaan pyörällä ja jalkaisin liikunnan ilosta.
Hain joka päivä kyläkaupasta perheelle leipää.
Koulubussi tek1 lenksan ,jonka aikana ehdin ostaa tiliin leipää
Kerran kaupan työntekijä sanoi ,että tiliä ei ollut maksettu.
Kun nousin bussiin, kuski kysyi: et sitten mitään ostanut?
Söin sitten pakkasesta mustikoita nälkääni.
Ikää 14 vuotta