Miten päästä eroon kateudesta (sisaruksen suosiminen)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, miltä sinun sisaruksestasi tuntuu, mutta ei ole myöskään kivaa olla se "suosikkilapsi". Itsestäni on sellainen tehty, ja se on ikävää. Jotenkin se suosiminen siirtyy sitten myös seuraavaan polveen eli mun lapsiin verrattuina serkkuihin, ja mitä enemmän vuosia on mennyt, sitä ahdistavammalta se on alkanut tuntua. Olen yrittänyt vetää rajoja ja ottaa etäisyyttä, mutta vaikeaa se on, jos samaan aikaan haluaa säilyttää välit.

Meillä suosiminen tosin omalla kohdalla enemmän henkistä kuin materiaalista, mutta se vasta ahdistavaa voi ollakin. Lastenlasten kohdalla sitten näkynyt enemmän materiaalisenakin suosimisena.

Meillä tämä sama kuvio, en siitä aloituksessa maininnut mutta tietenkin on niin että vain ne suosikin lapsenlapset on tärkeitä ja minun, inhokin, epätärkeitä. En viitsinyt kirjoittaa ollenkaan siitä ”vain sisaruksen lapsia hoidetaan ja niille ostetaan lahjat, mun ei lainkaan” -aiheesta kun siitä tulee hirveät p*skat niskaan ja se ymmärretään väärin.

Se ns hyvä puoli (joskin kyseenalaisella tavalla) on asiassa että koska he eivät ole vaivautuneet koskaan mun perhettä tapaamaan juurikaan niin lapsetkaan eivät ole kiintyneet ja kaipaa.

Mutta toki se itsestä tuntuu pahalta.

Olen nyt jotenkin ihan murtunut ja huomasin ketjun perusteella (tosi hyödyllisiä vastauksia, kiitos!) että olen itselleni pehmitellyt ja selitellyt asiaa ja yrittänyt jotenkin vähätellä tapahtumia. Varmaan alitajuisesti yritin suojella itseäni. Nyt tämän päivän valossa asia näyttää karmeammalta ja olen tosiaan aika neuvoton.

Mulla ei ole mitään mt-ongelmaa tms eli tuskin saisin terapiaa kelan tukemana, kun olen ihan työkykyinen jne. Mutta kurkkua kuristaa ja olisi tarve jollekin kertoa ääneen kaikki se vääryys mitä vuosikymmenten ajan olen kokenut.

Ehkä tää on lapsellista, mutta en vaan voi tälle tunteelle mitään. Mahaan sattuu ja pala on kurkussa.

Ap

Voi ap ❤️ Tiedätkö, niin pahalta kuin nyt tuntuukin, niin asian tiedostaminen on samalla ensimmäinen askel ulos vapauteen pois heidän vaikutuspiiristään ja kohti parempaa elämää. Olet jo siis päässyt pitkälle! Moni ei koskaan tiedosta näitä asioita. Meitä on paljon täällä jo pidemmällä odottamassa sinua. Et ole yksin, muista se aina.

Vaikka en itse olekaan uskovainen, tämä seuraava kirjoitus aina lohduttaa. Toivottavasti sinuakin.

Kerran vielä merkityksen saavat

kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat!

Aika kutoo suurta salaisuutta:

kivun kautta Jumala luo uutta.

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan,

kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.

Vaikkei silmä vielä nähdä saata:

tuskakin on toivon kasvumaata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, miltä sinun sisaruksestasi tuntuu, mutta ei ole myöskään kivaa olla se "suosikkilapsi". Itsestäni on sellainen tehty, ja se on ikävää. Jotenkin se suosiminen siirtyy sitten myös seuraavaan polveen eli mun lapsiin verrattuina serkkuihin, ja mitä enemmän vuosia on mennyt, sitä ahdistavammalta se on alkanut tuntua. Olen yrittänyt vetää rajoja ja ottaa etäisyyttä, mutta vaikeaa se on, jos samaan aikaan haluaa säilyttää välit.

Meillä suosiminen tosin omalla kohdalla enemmän henkistä kuin materiaalista, mutta se vasta ahdistavaa voi ollakin. Lastenlasten kohdalla sitten näkynyt enemmän materiaalisenakin suosimisena.

Meillä tämä sama kuvio, en siitä aloituksessa maininnut mutta tietenkin on niin että vain ne suosikin lapsenlapset on tärkeitä ja minun, inhokin, epätärkeitä. En viitsinyt kirjoittaa ollenkaan siitä ”vain sisaruksen lapsia hoidetaan ja niille ostetaan lahjat, mun ei lainkaan” -aiheesta kun siitä tulee hirveät p*skat niskaan ja se ymmärretään väärin.

Se ns hyvä puoli (joskin kyseenalaisella tavalla) on asiassa että koska he eivät ole vaivautuneet koskaan mun perhettä tapaamaan juurikaan niin lapsetkaan eivät ole kiintyneet ja kaipaa.

Mutta toki se itsestä tuntuu pahalta.

Olen nyt jotenkin ihan murtunut ja huomasin ketjun perusteella (tosi hyödyllisiä vastauksia, kiitos!) että olen itselleni pehmitellyt ja selitellyt asiaa ja yrittänyt jotenkin vähätellä tapahtumia. Varmaan alitajuisesti yritin suojella itseäni. Nyt tämän päivän valossa asia näyttää karmeammalta ja olen tosiaan aika neuvoton.

Mulla ei ole mitään mt-ongelmaa tms eli tuskin saisin terapiaa kelan tukemana, kun olen ihan työkykyinen jne. Mutta kurkkua kuristaa ja olisi tarve jollekin kertoa ääneen kaikki se vääryys mitä vuosikymmenten ajan olen kokenut.

Ehkä tää on lapsellista, mutta en vaan voi tälle tunteelle mitään. Mahaan sattuu ja pala on kurkussa.

Ap

Pala kurkussa kertoo usein vihasta ja etenkin padotusta vihasta. Minulle tuli sama tunne vuosia sitten, ihan kuristava tunne. Nyt on aika kertoa jollekin luotetulle kaikki asiat, jotka haluat kertoa ja itkeä rauhassa. Tunteet ovat totta ja ne eivät koskaan ole väärin. Tunteet yksinkertaisesti ovat viestintuojia ja niitä on hyvä oppia tunnistamaan ja lukemaan mihin ne liittyvät ja mitä ne kertovat sinulle sinusta itsestäsi ja ajatuksistasi, esim. mikä on sinulle hyväksi ja mikä ei. Olisiko sinulla joku, jolle soittaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, miltä sinun sisaruksestasi tuntuu, mutta ei ole myöskään kivaa olla se "suosikkilapsi". Itsestäni on sellainen tehty, ja se on ikävää. Jotenkin se suosiminen siirtyy sitten myös seuraavaan polveen eli mun lapsiin verrattuina serkkuihin, ja mitä enemmän vuosia on mennyt, sitä ahdistavammalta se on alkanut tuntua. Olen yrittänyt vetää rajoja ja ottaa etäisyyttä, mutta vaikeaa se on, jos samaan aikaan haluaa säilyttää välit.

Meillä suosiminen tosin omalla kohdalla enemmän henkistä kuin materiaalista, mutta se vasta ahdistavaa voi ollakin. Lastenlasten kohdalla sitten näkynyt enemmän materiaalisenakin suosimisena.

Meillä tämä sama kuvio, en siitä aloituksessa maininnut mutta tietenkin on niin että vain ne suosikin lapsenlapset on tärkeitä ja minun, inhokin, epätärkeitä. En viitsinyt kirjoittaa ollenkaan siitä ”vain sisaruksen lapsia hoidetaan ja niille ostetaan lahjat, mun ei lainkaan” -aiheesta kun siitä tulee hirveät p*skat niskaan ja se ymmärretään väärin.

Se ns hyvä puoli (joskin kyseenalaisella tavalla) on asiassa että koska he eivät ole vaivautuneet koskaan mun perhettä tapaamaan juurikaan niin lapsetkaan eivät ole kiintyneet ja kaipaa.

Mutta toki se itsestä tuntuu pahalta.

Olen nyt jotenkin ihan murtunut ja huomasin ketjun perusteella (tosi hyödyllisiä vastauksia, kiitos!) että olen itselleni pehmitellyt ja selitellyt asiaa ja yrittänyt jotenkin vähätellä tapahtumia. Varmaan alitajuisesti yritin suojella itseäni. Nyt tämän päivän valossa asia näyttää karmeammalta ja olen tosiaan aika neuvoton.

Mulla ei ole mitään mt-ongelmaa tms eli tuskin saisin terapiaa kelan tukemana, kun olen ihan työkykyinen jne. Mutta kurkkua kuristaa ja olisi tarve jollekin kertoa ääneen kaikki se vääryys mitä vuosikymmenten ajan olen kokenut.

Ehkä tää on lapsellista, mutta en vaan voi tälle tunteelle mitään. Mahaan sattuu ja pala on kurkussa.

Ap

Voi ap ❤️ Tiedätkö, niin pahalta kuin nyt tuntuukin, niin asian tiedostaminen on samalla ensimmäinen askel ulos vapauteen pois heidän vaikutuspiiristään ja kohti parempaa elämää. Olet jo siis päässyt pitkälle! Moni ei koskaan tiedosta näitä asioita. Meitä on paljon täällä jo pidemmällä odottamassa sinua. Et ole yksin, muista se aina.

Vaikka en itse olekaan uskovainen, tämä seuraava kirjoitus aina lohduttaa. Toivottavasti sinuakin.

Kerran vielä merkityksen saavat

kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat!

Aika kutoo suurta salaisuutta:

kivun kautta Jumala luo uutta.

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan,

kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.

Vaikkei silmä vielä nähdä saata:

tuskakin on toivon kasvumaata.

Nyt kyllä puhkesin vollottamaan. Kiitos, lämmitti mieltä kovasti kauniit sanat ja kaunis runo. En ole tottunut siihen että joku on mulle kiltti ja ystävällinen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos linkeistä, lisääkin saa laittaa jos jollain on hyviä. Mulla ei ole nyt mitenkään mahdollisuutta omakustanne terapiaan (maksaa 100e tunti) koska säästän keittiöremonttiin (sisaruksellehan on vastaavan keittiöremontin jo vanhempani maksaneet, ”pitäähän Mirkulla nykyaikainen keittiö olla”) ja tuo terapia tulisi liian kalliiksi, tuhansia euroja.

Yritän ensin käsitellä asiaa itse, joskin tunnistan että ulkopuolinen apu olisi tarpeen.

Kokeilen no contact -strategiaa, mutta epäilen että se ei ehkä juurikaan auta. Vanhempani lomailevat sisarukseni kanssa ja pyörivät muutenkin hänen ympärillään koko ajan, joten tuskin huomaavat mitenkään että joku joutavanpäiväinen inhokkilapsi ei soittele tai pidä yhteyttä.

Kirjasuosituksiakin otan mielelläni jos jollain on hyviä vinkkejä. Yhden (olikohan Hannu Lauermaa tms) olen jo lukenut ja olihan siinä tuttua juttua, mutta ei ollenkaan oikeastaan selviytymisvinkkejä.

Vähän kuin tilanne olisi se että kaikki asiantuntijat ovat luovuttaneet. Että narsistiselle vanhemmalle ja sen perseilylle vaan ei voi tehdä mitään.

Ap

Välien katkaisu on SINUA varten, ei heitä. Ei ole merkitystä huomaavatko he sitä. Niin kauan kuin odotat/toivot/pelkäät heidän reaktiotaan, teet asioita heidän takiaan, et sinun itsesi.

Sama kommentti sille toiselle, joka sanoi ettei voi katkaista välejä koska vanhemmat raivostuisivat. Mitä sitten? Kun välit on poikki, siis oikeasti poikki, et sinä tiedä mitään heidän tunnetilastaan. Ei heidän tunteensa vaikuta sinuun, ei sun tarte uhrata sekuntiakaan ajatusta sille mitä heille kuuluu, vaan mitä SINULLE kuuluu.

Ymmärrän tämän, ja järjen tasolla ymmärrän perustelutkin. Olen vaan niin... vellihousu. Pelkään että jään yksin, jään täysin ulkopuoliseksi, täysin eristetyksi. Mutta ehkä tämä on vaan sitä että pelkään, ja en osaa nähdä siinä välien katkomisessa hyviä puolia nyt tässä ahdistuneessa tilanteessa. Ilmeisesti hyviä puolia on, koska moni ketjussa sanoi että se on vapauttanut voimia muuhun. Yritän ponnistella tän uskaltamisen kanssa :)

Ap

Voi kuulostaa ilkeältä, mutta (mitä perheeseesi tulee) sinä olet jo yksin. Sinä olet jo ulkopuolella ja eristetty. Ainoa mikä välien katkaisussa muuttuu on että sinä tunnustat tosiasiat, ja mikä tärkeintä, otat ITSELLESI vallan tässä ihmissuhteessa.

Kuinka itse aikoinaan tämän visualisoin päässäni. Lapsuuden perhe oli kuin kuviokelluntaa yhdessä tekevä ryhmä, jossa jokainen pitää toisiaan tiukasti kiinni. Minä roikuin heidän lahkeissaan mukana, eikä kukaan pitänyt minusta kiinni. Päinvastoin, välillä he yrittivät potkia minua irti, ja ivasivat kuinka olisi paras yrittää takertua lujemmin etten ajaudu merelle ja huku, koska enhän raukka osaa edes uida.

Kun lopulta katkaisin välit, he jatkoivat kelluntaansa niinkuin ennenkin. Mutta minä irrotin otteeni ja uin rantaan. Minun ei tarvinnut roikkua heidän mukanaan, vaan minulla oli varaus irrottaa, ja kyky uida minne halusin. Se ON pelottavaa, mutta sinä pystyt siihen. Jos et pystyisi, eivät narsistit näkisi sinua uhkana jota pitää yrittää painaa pinnan alle. He tietävät että sinulla on voima uida rantaan, mutta heillä ei, eivätkä he halua että sinä onnistut jossain mitä he eivät kykene tekemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos linkeistä, lisääkin saa laittaa jos jollain on hyviä. Mulla ei ole nyt mitenkään mahdollisuutta omakustanne terapiaan (maksaa 100e tunti) koska säästän keittiöremonttiin (sisaruksellehan on vastaavan keittiöremontin jo vanhempani maksaneet, ”pitäähän Mirkulla nykyaikainen keittiö olla”) ja tuo terapia tulisi liian kalliiksi, tuhansia euroja.

Yritän ensin käsitellä asiaa itse, joskin tunnistan että ulkopuolinen apu olisi tarpeen.

Kokeilen no contact -strategiaa, mutta epäilen että se ei ehkä juurikaan auta. Vanhempani lomailevat sisarukseni kanssa ja pyörivät muutenkin hänen ympärillään koko ajan, joten tuskin huomaavat mitenkään että joku joutavanpäiväinen inhokkilapsi ei soittele tai pidä yhteyttä.

Kirjasuosituksiakin otan mielelläni jos jollain on hyviä vinkkejä. Yhden (olikohan Hannu Lauermaa tms) olen jo lukenut ja olihan siinä tuttua juttua, mutta ei ollenkaan oikeastaan selviytymisvinkkejä.

Vähän kuin tilanne olisi se että kaikki asiantuntijat ovat luovuttaneet. Että narsistiselle vanhemmalle ja sen perseilylle vaan ei voi tehdä mitään.

Ap

Välien katkaisu on SINUA varten, ei heitä. Ei ole merkitystä huomaavatko he sitä. Niin kauan kuin odotat/toivot/pelkäät heidän reaktiotaan, teet asioita heidän takiaan, et sinun itsesi.

Sama kommentti sille toiselle, joka sanoi ettei voi katkaista välejä koska vanhemmat raivostuisivat. Mitä sitten? Kun välit on poikki, siis oikeasti poikki, et sinä tiedä mitään heidän tunnetilastaan. Ei heidän tunteensa vaikuta sinuun, ei sun tarte uhrata sekuntiakaan ajatusta sille mitä heille kuuluu, vaan mitä SINULLE kuuluu.

Ymmärrän tämän, ja järjen tasolla ymmärrän perustelutkin. Olen vaan niin... vellihousu. Pelkään että jään yksin, jään täysin ulkopuoliseksi, täysin eristetyksi. Mutta ehkä tämä on vaan sitä että pelkään, ja en osaa nähdä siinä välien katkomisessa hyviä puolia nyt tässä ahdistuneessa tilanteessa. Ilmeisesti hyviä puolia on, koska moni ketjussa sanoi että se on vapauttanut voimia muuhun. Yritän ponnistella tän uskaltamisen kanssa :)

Ap

Ap hyvä, kuuntele vain itseäsi tässä tilanteessa. Minä sinuna vain nyt ensin vähentäisin yhteydenpitoa enkä lähtisi suorilta välien katkaisuun, koska et ole siihen selvästi valmis. Mutta vain sinä itse tiedät mihin olet valmis, joten kuuntele sisäistä tunnettasi. Olen esim. itse tehnyt joskus niin, että en itse soittanut ja jos he soittivat, niin en kertonut juuri asioistani (puhuin säästä yms.) ja vetosin johonkin tekosyyhyn, että voisin mahd.nopeasti lopettaa puhelun. Tämäkin jo voi auttaa suojelemaan itseäsi. Kaikki aikanaan. Olet nyt vasta tullut tietoiseksi asiasta ja olet varmasti hämmentynyt. Pidä huolta itsestäsi, juttele luotetuille ihmisille, itke jos itkettää. Kaikki järjestyy :)

Suosittelen katsomaan Narsistien uhrien tuki ry:n sivuston ja esim. kirjallisuusvinkit. Ensimmäisenä tulee mieleen esim. kirjat ”Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä” ja ”Narsistin lapsi”. Heillä on myös tukipuhelin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos linkeistä, lisääkin saa laittaa jos jollain on hyviä. Mulla ei ole nyt mitenkään mahdollisuutta omakustanne terapiaan (maksaa 100e tunti) koska säästän keittiöremonttiin (sisaruksellehan on vastaavan keittiöremontin jo vanhempani maksaneet, ”pitäähän Mirkulla nykyaikainen keittiö olla”) ja tuo terapia tulisi liian kalliiksi, tuhansia euroja.

Yritän ensin käsitellä asiaa itse, joskin tunnistan että ulkopuolinen apu olisi tarpeen.

Kokeilen no contact -strategiaa, mutta epäilen että se ei ehkä juurikaan auta. Vanhempani lomailevat sisarukseni kanssa ja pyörivät muutenkin hänen ympärillään koko ajan, joten tuskin huomaavat mitenkään että joku joutavanpäiväinen inhokkilapsi ei soittele tai pidä yhteyttä.

Kirjasuosituksiakin otan mielelläni jos jollain on hyviä vinkkejä. Yhden (olikohan Hannu Lauermaa tms) olen jo lukenut ja olihan siinä tuttua juttua, mutta ei ollenkaan oikeastaan selviytymisvinkkejä.

Vähän kuin tilanne olisi se että kaikki asiantuntijat ovat luovuttaneet. Että narsistiselle vanhemmalle ja sen perseilylle vaan ei voi tehdä mitään.

Ap

Välien katkaisu on SINUA varten, ei heitä. Ei ole merkitystä huomaavatko he sitä. Niin kauan kuin odotat/toivot/pelkäät heidän reaktiotaan, teet asioita heidän takiaan, et sinun itsesi.

Sama kommentti sille toiselle, joka sanoi ettei voi katkaista välejä koska vanhemmat raivostuisivat. Mitä sitten? Kun välit on poikki, siis oikeasti poikki, et sinä tiedä mitään heidän tunnetilastaan. Ei heidän tunteensa vaikuta sinuun, ei sun tarte uhrata sekuntiakaan ajatusta sille mitä heille kuuluu, vaan mitä SINULLE kuuluu.

Ymmärrän tämän, ja järjen tasolla ymmärrän perustelutkin. Olen vaan niin... vellihousu. Pelkään että jään yksin, jään täysin ulkopuoliseksi, täysin eristetyksi. Mutta ehkä tämä on vaan sitä että pelkään, ja en osaa nähdä siinä välien katkomisessa hyviä puolia nyt tässä ahdistuneessa tilanteessa. Ilmeisesti hyviä puolia on, koska moni ketjussa sanoi että se on vapauttanut voimia muuhun. Yritän ponnistella tän uskaltamisen kanssa :)

Ap

Voi kuulostaa ilkeältä, mutta (mitä perheeseesi tulee) sinä olet jo yksin. Sinä olet jo ulkopuolella ja eristetty. Ainoa mikä välien katkaisussa muuttuu on että sinä tunnustat tosiasiat, ja mikä tärkeintä, otat ITSELLESI vallan tässä ihmissuhteessa.

Kuinka itse aikoinaan tämän visualisoin päässäni. Lapsuuden perhe oli kuin kuviokelluntaa yhdessä tekevä ryhmä, jossa jokainen pitää toisiaan tiukasti kiinni. Minä roikuin heidän lahkeissaan mukana, eikä kukaan pitänyt minusta kiinni. Päinvastoin, välillä he yrittivät potkia minua irti, ja ivasivat kuinka olisi paras yrittää takertua lujemmin etten ajaudu merelle ja huku, koska enhän raukka osaa edes uida.

Kun lopulta katkaisin välit, he jatkoivat kelluntaansa niinkuin ennenkin. Mutta minä irrotin otteeni ja uin rantaan. Minun ei tarvinnut roikkua heidän mukanaan, vaan minulla oli varaus irrottaa, ja kyky uida minne halusin. Se ON pelottavaa, mutta sinä pystyt siihen. Jos et pystyisi, eivät narsistit näkisi sinua uhkana jota pitää yrittää painaa pinnan alle. He tietävät että sinulla on voima uida rantaan, mutta heillä ei, eivätkä he halua että sinä onnistut jossain mitä he eivät kykene tekemään.

olipa hyvä vertaus! Tässä on paljon miettimistä. Oikeassahan sinä olet tuosta että olen JO eristetty ja hylätty. Tuota on vaan uskomattoman vaikeaa myöntää itselle. Mutta pakko se kai on. :(

Ap

Tässä on joitakin videoita/kanavia, jotka olen itse kokenut hyödylliseksi:

https://www.youtube.com/user/SPARTANLIFECOACH

https://www.youtube.com/watch?v=3km1AcGenHo

https://www.youtube.com/watch?v=n-V1yVbezxo

Materiaalia on todella paljon, joten varmasti löydät itsellesi sopivan puhujan.

Tuollaisia paskavanhempia ei missään nimessä pidä auttaa vanhuksina. Yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos linkeistä, lisääkin saa laittaa jos jollain on hyviä. Mulla ei ole nyt mitenkään mahdollisuutta omakustanne terapiaan (maksaa 100e tunti) koska säästän keittiöremonttiin (sisaruksellehan on vastaavan keittiöremontin jo vanhempani maksaneet, ”pitäähän Mirkulla nykyaikainen keittiö olla”) ja tuo terapia tulisi liian kalliiksi, tuhansia euroja.

Yritän ensin käsitellä asiaa itse, joskin tunnistan että ulkopuolinen apu olisi tarpeen.

Kokeilen no contact -strategiaa, mutta epäilen että se ei ehkä juurikaan auta. Vanhempani lomailevat sisarukseni kanssa ja pyörivät muutenkin hänen ympärillään koko ajan, joten tuskin huomaavat mitenkään että joku joutavanpäiväinen inhokkilapsi ei soittele tai pidä yhteyttä.

Kirjasuosituksiakin otan mielelläni jos jollain on hyviä vinkkejä. Yhden (olikohan Hannu Lauermaa tms) olen jo lukenut ja olihan siinä tuttua juttua, mutta ei ollenkaan oikeastaan selviytymisvinkkejä.

Vähän kuin tilanne olisi se että kaikki asiantuntijat ovat luovuttaneet. Että narsistiselle vanhemmalle ja sen perseilylle vaan ei voi tehdä mitään.

Ap

Välien katkaisu on SINUA varten, ei heitä. Ei ole merkitystä huomaavatko he sitä. Niin kauan kuin odotat/toivot/pelkäät heidän reaktiotaan, teet asioita heidän takiaan, et sinun itsesi.

Sama kommentti sille toiselle, joka sanoi ettei voi katkaista välejä koska vanhemmat raivostuisivat. Mitä sitten? Kun välit on poikki, siis oikeasti poikki, et sinä tiedä mitään heidän tunnetilastaan. Ei heidän tunteensa vaikuta sinuun, ei sun tarte uhrata sekuntiakaan ajatusta sille mitä heille kuuluu, vaan mitä SINULLE kuuluu.

Ymmärrän tämän, ja järjen tasolla ymmärrän perustelutkin. Olen vaan niin... vellihousu. Pelkään että jään yksin, jään täysin ulkopuoliseksi, täysin eristetyksi. Mutta ehkä tämä on vaan sitä että pelkään, ja en osaa nähdä siinä välien katkomisessa hyviä puolia nyt tässä ahdistuneessa tilanteessa. Ilmeisesti hyviä puolia on, koska moni ketjussa sanoi että se on vapauttanut voimia muuhun. Yritän ponnistella tän uskaltamisen kanssa :)

Ap

Voi kuulostaa ilkeältä, mutta (mitä perheeseesi tulee) sinä olet jo yksin. Sinä olet jo ulkopuolella ja eristetty. Ainoa mikä välien katkaisussa muuttuu on että sinä tunnustat tosiasiat, ja mikä tärkeintä, otat ITSELLESI vallan tässä ihmissuhteessa.

Kuinka itse aikoinaan tämän visualisoin päässäni. Lapsuuden perhe oli kuin kuviokelluntaa yhdessä tekevä ryhmä, jossa jokainen pitää toisiaan tiukasti kiinni. Minä roikuin heidän lahkeissaan mukana, eikä kukaan pitänyt minusta kiinni. Päinvastoin, välillä he yrittivät potkia minua irti, ja ivasivat kuinka olisi paras yrittää takertua lujemmin etten ajaudu merelle ja huku, koska enhän raukka osaa edes uida.

Kun lopulta katkaisin välit, he jatkoivat kelluntaansa niinkuin ennenkin. Mutta minä irrotin otteeni ja uin rantaan. Minun ei tarvinnut roikkua heidän mukanaan, vaan minulla oli varaus irrottaa, ja kyky uida minne halusin. Se ON pelottavaa, mutta sinä pystyt siihen. Jos et pystyisi, eivät narsistit näkisi sinua uhkana jota pitää yrittää painaa pinnan alle. He tietävät että sinulla on voima uida rantaan, mutta heillä ei, eivätkä he halua että sinä onnistut jossain mitä he eivät kykene tekemään.

olipa hyvä vertaus! Tässä on paljon miettimistä. Oikeassahan sinä olet tuosta että olen JO eristetty ja hylätty. Tuota on vaan uskomattoman vaikeaa myöntää itselle. Mutta pakko se kai on. :(

Ap

Mahtava vertaus! :) Itse ajattelen tätä havahtumista mielelläni Matrix-elokuvan kautta. Se tekee niin kipeää, kun irtautuu letkuista ja keinokohdusta ja havahtuu todellisuuteen. Melkein mihin tahansa voi tottua ja se vanha ja tuttu tuntuu aina turvalliselta, joten on luonnollista kaivata siihen takaisin ja yrittää valehdella itselleen, että ehkä se ei niin kauheaa ollutkaan. Mutta kun pääsee tuon alkushokin ohi, ymmärtää miten totuus vapauttaa ja miten yksin sitä on oikeasti aina ollutkin. Varmasti kaikkein yksinäisintä on olla seurassa, jossa ei ole toivottu ja haluttu ja rakastettu. Muista kuitenkin, että vaikka vanhempasi eivät ole siihen kyenneet, niin maailmassa on paljon muita ihmisiä, jotka välittävät sinusta. Me täälläkin välitämme sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos linkeistä, lisääkin saa laittaa jos jollain on hyviä. Mulla ei ole nyt mitenkään mahdollisuutta omakustanne terapiaan (maksaa 100e tunti) koska säästän keittiöremonttiin (sisaruksellehan on vastaavan keittiöremontin jo vanhempani maksaneet, ”pitäähän Mirkulla nykyaikainen keittiö olla”) ja tuo terapia tulisi liian kalliiksi, tuhansia euroja.

Yritän ensin käsitellä asiaa itse, joskin tunnistan että ulkopuolinen apu olisi tarpeen.

Kokeilen no contact -strategiaa, mutta epäilen että se ei ehkä juurikaan auta. Vanhempani lomailevat sisarukseni kanssa ja pyörivät muutenkin hänen ympärillään koko ajan, joten tuskin huomaavat mitenkään että joku joutavanpäiväinen inhokkilapsi ei soittele tai pidä yhteyttä.

Kirjasuosituksiakin otan mielelläni jos jollain on hyviä vinkkejä. Yhden (olikohan Hannu Lauermaa tms) olen jo lukenut ja olihan siinä tuttua juttua, mutta ei ollenkaan oikeastaan selviytymisvinkkejä.

Vähän kuin tilanne olisi se että kaikki asiantuntijat ovat luovuttaneet. Että narsistiselle vanhemmalle ja sen perseilylle vaan ei voi tehdä mitään.

Ap

Välien katkaisu on SINUA varten, ei heitä. Ei ole merkitystä huomaavatko he sitä. Niin kauan kuin odotat/toivot/pelkäät heidän reaktiotaan, teet asioita heidän takiaan, et sinun itsesi.

Sama kommentti sille toiselle, joka sanoi ettei voi katkaista välejä koska vanhemmat raivostuisivat. Mitä sitten? Kun välit on poikki, siis oikeasti poikki, et sinä tiedä mitään heidän tunnetilastaan. Ei heidän tunteensa vaikuta sinuun, ei sun tarte uhrata sekuntiakaan ajatusta sille mitä heille kuuluu, vaan mitä SINULLE kuuluu.

Ymmärrän tämän, ja järjen tasolla ymmärrän perustelutkin. Olen vaan niin... vellihousu. Pelkään että jään yksin, jään täysin ulkopuoliseksi, täysin eristetyksi. Mutta ehkä tämä on vaan sitä että pelkään, ja en osaa nähdä siinä välien katkomisessa hyviä puolia nyt tässä ahdistuneessa tilanteessa. Ilmeisesti hyviä puolia on, koska moni ketjussa sanoi että se on vapauttanut voimia muuhun. Yritän ponnistella tän uskaltamisen kanssa :)

Ap

Voi kuulostaa ilkeältä, mutta (mitä perheeseesi tulee) sinä olet jo yksin. Sinä olet jo ulkopuolella ja eristetty. Ainoa mikä välien katkaisussa muuttuu on että sinä tunnustat tosiasiat, ja mikä tärkeintä, otat ITSELLESI vallan tässä ihmissuhteessa.

Kuinka itse aikoinaan tämän visualisoin päässäni. Lapsuuden perhe oli kuin kuviokelluntaa yhdessä tekevä ryhmä, jossa jokainen pitää toisiaan tiukasti kiinni. Minä roikuin heidän lahkeissaan mukana, eikä kukaan pitänyt minusta kiinni. Päinvastoin, välillä he yrittivät potkia minua irti, ja ivasivat kuinka olisi paras yrittää takertua lujemmin etten ajaudu merelle ja huku, koska enhän raukka osaa edes uida.

Kun lopulta katkaisin välit, he jatkoivat kelluntaansa niinkuin ennenkin. Mutta minä irrotin otteeni ja uin rantaan. Minun ei tarvinnut roikkua heidän mukanaan, vaan minulla oli varaus irrottaa, ja kyky uida minne halusin. Se ON pelottavaa, mutta sinä pystyt siihen. Jos et pystyisi, eivät narsistit näkisi sinua uhkana jota pitää yrittää painaa pinnan alle. He tietävät että sinulla on voima uida rantaan, mutta heillä ei, eivätkä he halua että sinä onnistut jossain mitä he eivät kykene tekemään.

olipa hyvä vertaus! Tässä on paljon miettimistä. Oikeassahan sinä olet tuosta että olen JO eristetty ja hylätty. Tuota on vaan uskomattoman vaikeaa myöntää itselle. Mutta pakko se kai on. :(

Ap

Mahtava vertaus! :) Itse ajattelen tätä havahtumista mielelläni Matrix-elokuvan kautta. Se tekee niin kipeää, kun irtautuu letkuista ja keinokohdusta ja havahtuu todellisuuteen. Melkein mihin tahansa voi tottua ja se vanha ja tuttu tuntuu aina turvalliselta, joten on luonnollista kaivata siihen takaisin ja yrittää valehdella itselleen, että ehkä se ei niin kauheaa ollutkaan. Mutta kun pääsee tuon alkushokin ohi, ymmärtää miten totuus vapauttaa ja miten yksin sitä on oikeasti aina ollutkin. Varmasti kaikkein yksinäisintä on olla seurassa, jossa ei ole toivottu ja haluttu ja rakastettu. Muista kuitenkin, että vaikka vanhempasi eivät ole siihen kyenneet, niin maailmassa on paljon muita ihmisiä, jotka välittävät sinusta. Me täälläkin välitämme sinusta.

Lämmin kiitos!

Ap

Mun neuvo on katkaista välit vanhempiin kokonaan itsesi suojelemiseksi ja kenties sisarukseesi/sisaruksiisi. Oliko teitä siis kaksi...?Ainakin sinun pitäisi puhua sisaruksesi kanssa ja sanoa miltä sinusta tuntuu ja kuinka väärin tänä on sinua kohtaan. Jos hän sinusta välittää, niin hän suostuu olemaan hiljaa vanhemmista ja luomaan suhdetta sinuun ilman, että kerskuu mitä on taas saanut vanhemmilta. Voi olla todennäköistä, että hänkin on niin kieroksi kasvanut, että vain suuttuu sinulle. Silloin on sinun itsesi takia on parempi olla mieluummin yksi kuin yhteydessä siskoosi.

Kuten muut ovat sanoneet, niin huolehdit aikanaan, että saat ainakin lakiosasi. Ja mielestä lahjat luetaan myös ennakkoperinnöksi.

Olen itse samanlaisesta perheestä. Tosin olen keskimmäinen. Meillä ei noin isosto aineellisesti ole voitu suosia kun vanhemmat pienituloisia, mutta niissä mittasuhteissa eriarvoisuutta. Olin ja olen edelleen se huono lapsi, joka tekee kaiken väärin. Jota vanhemmat pahoinpitelivät ja sisarukseni opetettiin myös, että mua sai aina lyödä, jos heitä huvitti. Jos heillä oli paha olla niin se purettiin minuun ja käännettiin minun viakseni. Olin hyvin kiltti ja pelokas lapsi ja yritin miellyttämällä ansaita rakkautta. Sitä en koskaan saanut. Sisarukseni ovat saaneet tehdä mitä vain ja ovat rakastettuja. Olen menestynyt opinnoissa ja työelämässä, mutta niistä ei kertaakaan ole puhuttu, mutta sisarukseni päihdeongelmat ym peitellään täysin ja valehdellaan, että on päässyt x-paikkaan opiskelemaan tai kun lopulta toinen pääsi opiskelemaan niin ruvettiin valehtelemaan, että on jo valmis tutkinto. Valheita riittää paljon ja en edes pysy perässä, mistä kaikesta on vuosien varrella valehdeltu.

Kävin vuosia terapiassa ja vuosia tein pesäeroa perheeseeni. Olen liian kiltti ja koska olin tottunut olemaan syyllinen, vaikken mitään tehnyt, niin prosessi oli pitkä. Lopulta päädyin, että mun on turha yrittää olla tekemisissä sisarusteni kanssakaan, koska he nimittelevät, saavat raivokohtauksia ja käyttäytyvät täysin sairaasti mua kohtaan. Valitettavasti ongelmat ovat heille periytyneet ja ihan se lapsuuden opit, että muhun saa aina purkuu pahan olonsa. Pelastuinko mä juuri sen epäsuosion takia, että musta tuli "normaalimpi" ihminen. Huonoitsetuntoinen ja ylikiltti, mutta tulen toimeen muiden ihmisten kanssa enkä odota palvontaa muilta. Enkä myöskään kohtele muita huonosti.

En kyllä olisi missään tekemisissä tollasten tyyppien kanssa. Äitisi on dorka eikä tollasta tarvi sietää.

Kunpa h-lvetissä olisi erityinen grillaamo tuollaisille vanhemmille. Totisesti toivon että saisivat maksaa teoistaan.

Voi kyllä olla nyt liian aikaista vielä yrittää sisäistää ajatusta, mutta sanon kuitenkin: 

Itselläni on ollut jossain määrin haastavat perheolot, ja minua on auttanut kaikessa se, että olen ajatellut selvinneeni tosi hyvin vaikeuksiin nähden. Siis olen ajatellut, että mitä kaikkea kamalaa minulle olisikaan voinut tapahtua, mutta olen kuitenkin siihen nähden, mitä olen lapsuudesta evääksi saanut, selvinnyt melko hyvin. Olen siis vain kylmästi kiitellyt itseäni itseni aikuiseksi kasvattamisesta, kun vanhempiani en ole voinut. Kuulostaa vähän itsekkäältä, mutta tarkoitus on vain olla syyttelemättä itseään tapahtumista, ja sen sijaan tarkkailla sitä, miten hyvin on olosuhteista huolimatta selvinnyt. 

Komppaan montaa edellistä. Laita välit poikki, tilanteesta riippuen myös sisarukseesi.

Itse tein näin. Nyt kuulen perhetutuilta, että välien poikki laitto oikeasti osui ja upposi heihin. Heillä ei tavallaan ole minusta nyt sitä ns. sosiaalista pääomaa mitä itse tarvitsevat (olen menestynyt elämässäni, ja vasta nyt ymmärrän miten paljon selkäni takana menestykselläni pädettiinkään silloin vielä, kun pidin heihin yhteyttä).

Kertoisitko ap vielä isästäsi? Miten hän toimii tässä perhekuviossa?

Yhdellä tutullani vanhemmat käyttävät hajoita ja hallitse -periaatetta, se on lisääntynyt, kun ovat alkaneet vanhentua. Pelkäävät varmaan, että lapset yksissä tuumin passittavat heidät hoitolaan.

Tässä perheessä lapset ovat isän ja äidin keskinäisen valtapelin pelinappuloita.

Jaksamista 👍

Tunnen valtavaa mytötuntoa sua kohtaan ap!

Itse olen ollut ainoana lapsena tuo "suosikki" lapsuuteni ajan, niin kauan kun toimin juuri vanhempieni mielen mukaan, en kiukutellut, olin kiltti, harrastin tiettyjä heidän haluamiaan harrastuksia. Jos kiukuttelin, minun piti pyytää anteeksi, äitini vakiosanonta riitatilanteissa  oli "olen pettynyt sinuun".

Kun sitten teininä aloin itsenäistyä, olin ongelma, minut raahattiin psykiatrille, joka totesi että olen ihan normaali nuori, jonka jälkeen äitini haukkui tuota psykiatria minulle ja ehkä muillekin ja siellä käyminen loppui. Välit olivat vuosia huonot, muutin nuorena kotoa eri paikkakunnalle. Sitten aloin odottaa lasta ja ajattelin että ehkä välit voisivat parantua. Aika alusta asti äitini yritti usuttaa lasta minua vastaan, antoi lapsen lyödä muita, kun kielsin, sanoi ettei saa kieltää eikä haittaa että lapsi lyö jne, lapsi oli sekaisin kuin seinäkello aina kun oli ollut mummolassa. Rajat oli pakko vetää, mutta en halunnut laittaa välejä poikki silti, se oli virhe. Nyt jo aikuinen lapseni on mummonsa kultalapsi, joak ei tee mitään väärin ja jolle syydetään rahaa ja jolle kerrotaan aivan hirveitä valheita minusta ja näin äitini on onnistunut vaikuttamaan sekä lapseni mielenterveyteen ja meidän väleihin. Mun muut lapset ovat olleet ilmaa, kuulemma hankalia ja ilkeitä.

Uskon että äitini todella vihaa minua ja se on kamalaa enkä ainakaan itse ole keksinyt mitään mikä auttaisi. Kokonaan en ole välejä katkaissut, isäni on mukava ja tykkää kaikista lapsenlapsista, jonka vuoksi en välejä halua poikki ja tuntuu etten kestäisi äitini vihan lisäksi menettää isääni elämästäni. Jos pitäisi valita isä kuitenkin valitsisi äidin puolen, ei minun. Minulla ei ole sisaruksia eikä sellaista svun turvaverkkoa myöskään, joten hyvin tunnistan sun pelon yksin jäämisestä, se ohut ja huonokin suhde on kuitenkin enemmän kuin ei mitään tai siltä se itsestä tuntuu.

Mutta, se mitä tällä haen, on se että sen suosikin elämä ei ole automaattisesti kivaa, kuten moni onkin sanonut, sellainen "rakkaus" on aika tuhoavaa, jossa joku nostetaan jalustalle palvottavaksi. Tiedän omasta lapsuudestani, mutta myös omaa jo aikuista lastani tuossa kuviossa sivusta katsellen.

Se, että on fyysisesti paha olla ja asia ahdistaa, ei ole ainakaan mulla mennyt kokonaan koskaan ohi, ei sitä voi kokonaan sivuuttaa että oma äiti vihaa, varsinkin kun on itsekin äiti ja peilaa sitä omaa äitisuhdettaan siihen miten äitinä kokee omat lapset rakkaiksi ja miettii mikä itsessä on vikana kun edes oma äiti ei rakasta.

Mutta silti elämä on hyvää kun keskittyy omaan elämäänsä. Sun kohdalla välit siskoon ovat ongelma, kuvittele tilanne jossa siskosi tilalla olisi lapsesi. Tavallaan voit siis olla tyytyväinen että vanhempiasi ei ole sinun lapsesi erityisesti kiinnostaneet, tuho voisi olla vielä pahempi kuin se nyt on, kokemusta on. Ajattele, että sinun lapsesi ovat säästyneet, sinä osaat olla heille hyvä ja tasapuolinen ja vanhempiesi vääristynyt maailma ei ole sinun lastesi maailma.

Voimia ja lämpimiä ajatuksia, Sinä olet arvokas ihminen ja on nimenomaan vanhempiesi tappio, että he ovat tuollaisia.

Vierailija kirjoitti:

Kertoisitko ap vielä isästäsi? Miten hän toimii tässä perhekuviossa?

Yhdellä tutullani vanhemmat käyttävät hajoita ja hallitse -periaatetta, se on lisääntynyt, kun ovat alkaneet vanhentua. Pelkäävät varmaan, että lapset yksissä tuumin passittavat heidät hoitolaan.

Tässä perheessä lapset ovat isän ja äidin keskinäisen valtapelin pelinappuloita.

Jaksamista 👍

Isä komppaa äitiä ja on siis samassa rintamassa. Heillä ei ole keskenään erimielisyyttä. Voi toki olla että vahvempi on taivuttanut heikomman alaisuuteensa. Ap

Näissä kaikissa tilanteissa joissa on narsku/psyko/luonnevika-vanhempi, on niiiin väärin se, että aina se häpeä jää lapselle ja aina sen lapsen pitää irtautua ja jättäytyä perheensä ulkopuolelle, ja jäädä kokonaan ilman perhettä/sukua.

Samaan aikaan se narskupaska vaan porskuttaa ja kiusaa ihmisiä entiseen malliin. Sitä ei mikään hetkauta ja omaatuntoa ei pistä (koska sellaista ei ole).

Ihan tajuttoman väärin että joku kärsii koko lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden , ja tilanne ratkeaa ainoastaan niin että uhri lähtee ja kärsii lisää. Sen PAHANTEKIJÄN pitäsi joutua kärsimään, häpeämään ja ottamaan kurjat seuraukset itsensä kannettaviksi. Nyt kaikesta maksaa se viaton lapsi ja se perseilijä ei saa teoistaan mitään!

Luin taannoin jostain lehdestä psykoterapeutin haastattelun joka oli erikoistunut narsismiin, ja jäi vain mieleen että narsisteja on paljon enemmän kuin luultu. Suomessa siis pn enemmän kuin muualla ja suurissa ikäluokissa enemmän kuin muissa. Niin ja miehissä enemmän kuin naisissa.

Harmi kun en muista lehteä! Ehkä hyvä terveys tms, kirjastossa luin.

No, siinä siis oli se että kun ennen luultiin että tällaisia on alle 5% väestöstä, niin oikea lukema on 15% ja joissain kohti jopa enemmänkin muuttujia ollessa monta (siis suuri ikäluokka, mies, jne).

Suomessa on siis todella paljon näitä, ja se julmuus koskettaa todella monta lasta! Miksei tästä puhuta? Miksei kirjoiteta? Miksi uhri jätetään selviämään yksin? Miksei tunnisteta miten vahingollista tämä on lapsille?

Just kuin ylempänä olikin, että koska asia on tabu ja silitelty aihe, se piinattu ja kiusattu lapsi jää asian kanssa ihan yksin.