Miten päästä eroon kateudesta (sisaruksen suosiminen)

Vierailija kirjoitti:

Miten te kaikki, jotka olette katkoneet välit, kestätte kaiken paineen? Siis paineet että kuuluu viettää joulut vanhempien kanssa, kuuluu viedä lapsenlapsi isovanhemmille, kuuluu viettää aikaa yhdessä, kuuluu olla läheisissä väleissä. Mulla on no contact-vaihe menossa ja ahdistun valtavasti muiden inttämisestä ja ällistelystä. (Mikset muka mene jouluksi/mikset muka soittele äidillesi/miksei muka lapsi voi mennä mummolan/jne jne). Ahdistavaa ja en osaa vastata näihin mitään!

Todenmukainen vakiovastaus: "Heillä on muita kiireitä." Harva kysyy enempää, moni suhtautuu ymmärtäväisesti ja asiaa ei tarvitse sen kummemmin avata.

Komppaan edellistä. Mun omassa surullisessa tilanteessa ei ole mitään muuta hyvää kuin se, et lapseni ei joudu kuulemaan ja näkemään niin sairaita käytösmalleja ja ilkeää käytöstä ja mitätöimistä, joka todnäk kohdistuisi minuun. Se riittää, et mut haukutaan puhelimitse, ei usein, mut kertakin riittää. Mä pystyn näyttämään hyvän ja rakentavan mallin näin, ilman huonoja vaikutteita. Siinä ei isovanhemmuus paljoa paina sit enää. Surullista, mut sellaista se on. Ajattelen niin, et laatu korvaa määrän. Mä en voi ottaa sellaisia mun elämään, jotka vaarantavat mun ja mun perheen henkisen hyvinvoinnin. Edes sukulaisuuden perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Komppaan edellistä. Mun omassa surullisessa tilanteessa ei ole mitään muuta hyvää kuin se, et lapseni ei joudu kuulemaan ja näkemään niin sairaita käytösmalleja ja ilkeää käytöstä ja mitätöimistä, joka todnäk kohdistuisi minuun. Se riittää, et mut haukutaan puhelimitse, ei usein, mut kertakin riittää. Mä pystyn näyttämään hyvän ja rakentavan mallin näin, ilman huonoja vaikutteita. Siinä ei isovanhemmuus paljoa paina sit enää. Surullista, mut sellaista se on. Ajattelen niin, et laatu korvaa määrän. Mä en voi ottaa sellaisia mun elämään, jotka vaarantavat mun ja mun perheen henkisen hyvinvoinnin. Edes sukulaisuuden perusteella.

Olen täysin samaa mieltä. On tärkeää nähdä surullisuuden yli ja keskittyä niihin haitallisiin vaikutuksiin, joita isovanhempien taholta tuleva jatkuva äidin, isän ja lapsien itsensä mitätöinti aiheuttaa lapsissa. Niinhän ne traumat siirtyvät sukupolvien yli. Ap hyvä, ole sinä se, joka viimeinkin katkaisee tuon sukupolvien ketjun ja puolustaa omia lapsiaan ja perhettään. Tilanne narsistin lapsena on se mikä se on, jatkuvaa rajojen asettamista ja vähemmän haitallisen vaihtoehdon valitsemista. Ei tässä kuviossa kukaan voi saavuttaa täydellistä lopputulosta. Kaikkiin valintoihin sisältyy aina kääntöpuolena se suru ja menetyksen aiheuttama kipu. Se on se hinta, jota meidän pitää maksaa vapaudestamme. Elämähän on muutenkin sellaista epätäydellistä ja rosoista. Suosittelen kuitenkin näkemään sen, että me olemme niitä onnekkaita, koska olemme tullee tietoiseksi asiasta. Me emme enää ole ohjailtavissa ja kaltoinkohdeltavissa. Me voimme parantaa itsemme ja olla onnellisia. Se on suuri lahja.

Vierailija kirjoitti:

Komppaan edellistä. Mun omassa surullisessa tilanteessa ei ole mitään muuta hyvää kuin se, et lapseni ei joudu kuulemaan ja näkemään niin sairaita käytösmalleja ja ilkeää käytöstä ja mitätöimistä, joka todnäk kohdistuisi minuun. Se riittää, et mut haukutaan puhelimitse, ei usein, mut kertakin riittää. Mä pystyn näyttämään hyvän ja rakentavan mallin näin, ilman huonoja vaikutteita. Siinä ei isovanhemmuus paljoa paina sit enää. Surullista, mut sellaista se on. Ajattelen niin, et laatu korvaa määrän. Mä en voi ottaa sellaisia mun elämään, jotka vaarantavat mun ja mun perheen henkisen hyvinvoinnin. Edes sukulaisuuden perusteella.

Lisään vielä tähän, en siis ole ap, et nyt ku ei olla tekemisissä, niin ei pelkästään se konkreettinen mitätöinti ja haukkuminen, mikä jää elämästämme uupumaan, vaan kyse on myös siitä mun omasta toiminnastani: se, etten alistu siihen, että mua kohdeltaisi huonosti, etten itkeskele enää juhlapyhinä, etten yritä hinnalla millä hyvänsä olla tekemisissä ja yritä koko ajan leipoa kultaa paskasta. En suostu olemaan alistettu ja kiusattu. En suostu ottamaan turpiini. Tää on se malli jonka tahdon välittää eteenpäin.

Voi että, tosi surullista, että meitä on niin monta. Tää on ollut ihan tosi arvokasta vertaistukea. Tää on niin tabu aihe. Se on niiiin stigmatisoivaa olla olematta tekemisissä lapsuudenperheensä kanssa, oli sit syy mikä tahansa. Aina se aiheuttaa häpeää ja sellaisen fiiliksen, et sus on jtn vikaa. Siksihän kiusattuna oleminenkin stigmatisoi. Sä oot hylheksitty --> sussa vika.

Kyselin aiemmin terapisuuntauksista mutta en saanut kommentteja, eli kysyisin vielä uudestaan millaisessa terapiassa te narsistin lapset olette olleet? Mä joudun menemään terapiaan itse kaiken maksaen eli 100e kerta, siksi en halua tehdä huonoja kokeiluita. En saa kelan tukemaa terapiaa kun ei ole mt-diagnoosia. Helvetisti kyllä on muuta oiretta mutta kun puuttuu se masennus niin mihinkään ei saa lähetettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Komppaan edellistä. Mun omassa surullisessa tilanteessa ei ole mitään muuta hyvää kuin se, et lapseni ei joudu kuulemaan ja näkemään niin sairaita käytösmalleja ja ilkeää käytöstä ja mitätöimistä, joka todnäk kohdistuisi minuun. Se riittää, et mut haukutaan puhelimitse, ei usein, mut kertakin riittää. Mä pystyn näyttämään hyvän ja rakentavan mallin näin, ilman huonoja vaikutteita. Siinä ei isovanhemmuus paljoa paina sit enää. Surullista, mut sellaista se on. Ajattelen niin, et laatu korvaa määrän. Mä en voi ottaa sellaisia mun elämään, jotka vaarantavat mun ja mun perheen henkisen hyvinvoinnin. Edes sukulaisuuden perusteella.

Lisään vielä tähän, en siis ole ap, et nyt ku ei olla tekemisissä, niin ei pelkästään se konkreettinen mitätöinti ja haukkuminen, mikä jää elämästämme uupumaan, vaan kyse on myös siitä mun omasta toiminnastani: se, etten alistu siihen, että mua kohdeltaisi huonosti, etten itkeskele enää juhlapyhinä, etten yritä hinnalla millä hyvänsä olla tekemisissä ja yritä koko ajan leipoa kultaa paskasta. En suostu olemaan alistettu ja kiusattu. En suostu ottamaan turpiini. Tää on se malli jonka tahdon välittää eteenpäin.

Voi että, tosi surullista, että meitä on niin monta. Tää on ollut ihan tosi arvokasta vertaistukea. Tää on niin tabu aihe. Se on niiiin stigmatisoivaa olla olematta tekemisissä lapsuudenperheensä kanssa, oli sit syy mikä tahansa. Aina se aiheuttaa häpeää ja sellaisen fiiliksen, et sus on jtn vikaa. Siksihän kiusattuna oleminenkin stigmatisoi. Sä oot hylheksitty --> sussa vika.

Tuo on toteutettavissa vielä niin kauan kun se liittyy asenteisiin ja omaan ajatteluun. Siinä vaiheessa v*tuttaa niin että näkee punaista kun sisarukselle ostetaan auto, omakotitalo, kesämökki, maailmanympörysmatka sun muut.

Ja kyllä, se on pelkkää materiaa eikä se materia ole se mikä kiukuttaa vaan se EPÄREILUUS,

Vaikka sisarus saisi 2euroa ja minä en mitään, siitäkin tulee se epäreiluuden tunne. Saati sit kun toinen saa vaikka 300 000euron lahjan.

Onko muuten tietoa, onko olemassa mitään psykoterapia-harjoittelijoita (työssäoppimisjakso tjsp) jolta voisi harjoitteluvaiheessa saada vähän edullisemmin terapiaa? Monelle voi olla liian kallis jos kokonaan pitää itse maksaa.

Tää on muuten varmaan kaikkien aikojen parhaimpia narsistien lapset -ketjuja. Pidän tätä yllä koska asia koskee minuakin. Tää on jotenkin sopivasti vähän väärin otsikoitu jonka ansiosta ei ole häiriötrolleja tullut ketjuun, ainoastaan yksi syyttelijä vaan ollut ketjussa. Harvinaista.

Tästä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän sillä nyt narsistin lapset, jotka ovat välit poikki -tilassa vanhempiinsa, joutuvat salaamaan ja häpeämään tilannetta. Koska aina, siis ihan aina, välirikko vanhempiin tosiaan laitetaan sen lapsen syyksi. Heti eka ajatus on että mitähän se lapsi perseili että sai välit poikki. Koska tottakai kaikilla on rakastavat ja reilut vanhemmat!

Vanhempi-myytti on myös liian vahva eli ”aina äiti rakastaa”, ”vanhemmat haluaa parastasi”, ”vanhemmat antavat lapsilleen kaikkensa” ja niin edelleen. Tuo on ihan paskapuhetta narsistin kanssa. Narsisti haluaa tuhota ja vahingoittaa ja satuttaa lastaan ja toivoo lapselleen pahaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Komppaan edellistä. Mun omassa surullisessa tilanteessa ei ole mitään muuta hyvää kuin se, et lapseni ei joudu kuulemaan ja näkemään niin sairaita käytösmalleja ja ilkeää käytöstä ja mitätöimistä, joka todnäk kohdistuisi minuun. Se riittää, et mut haukutaan puhelimitse, ei usein, mut kertakin riittää. Mä pystyn näyttämään hyvän ja rakentavan mallin näin, ilman huonoja vaikutteita. Siinä ei isovanhemmuus paljoa paina sit enää. Surullista, mut sellaista se on. Ajattelen niin, et laatu korvaa määrän. Mä en voi ottaa sellaisia mun elämään, jotka vaarantavat mun ja mun perheen henkisen hyvinvoinnin. Edes sukulaisuuden perusteella.

Lisään vielä tähän, en siis ole ap, et nyt ku ei olla tekemisissä, niin ei pelkästään se konkreettinen mitätöinti ja haukkuminen, mikä jää elämästämme uupumaan, vaan kyse on myös siitä mun omasta toiminnastani: se, etten alistu siihen, että mua kohdeltaisi huonosti, etten itkeskele enää juhlapyhinä, etten yritä hinnalla millä hyvänsä olla tekemisissä ja yritä koko ajan leipoa kultaa paskasta. En suostu olemaan alistettu ja kiusattu. En suostu ottamaan turpiini. Tää on se malli jonka tahdon välittää eteenpäin.

Voi että, tosi surullista, että meitä on niin monta. Tää on ollut ihan tosi arvokasta vertaistukea. Tää on niin tabu aihe. Se on niiiin stigmatisoivaa olla olematta tekemisissä lapsuudenperheensä kanssa, oli sit syy mikä tahansa. Aina se aiheuttaa häpeää ja sellaisen fiiliksen, et sus on jtn vikaa. Siksihän kiusattuna oleminenkin stigmatisoi. Sä oot hylheksitty --> sussa vika.

Tuo on toteutettavissa vielä niin kauan kun se liittyy asenteisiin ja omaan ajatteluun. Siinä vaiheessa v*tuttaa niin että näkee punaista kun sisarukselle ostetaan auto, omakotitalo, kesämökki, maailmanympörysmatka sun muut.

Ja kyllä, se on pelkkää materiaa eikä se materia ole se mikä kiukuttaa vaan se EPÄREILUUS,

Vaikka sisarus saisi 2euroa ja minä en mitään, siitäkin tulee se epäreiluuden tunne. Saati sit kun toinen saa vaikka 300 000euron lahjan.

Juu tää on ihan totta kyl. Mul on ylpeys saavutuksistani, meriiteistäni, tunnen itseni ja tiedän millainen olen, mul on rakastava perhe olen opiskellut ja sivistänyt itseäni. Tätä ei millään mitätöinnillä saada pois. En janoa vanhempien kunnioitusta tai rakkautta enää. Mul on se ja sama, mitä lapsuudenperhe musta ajattelee ja puhuu. Mun onni on se, et vanhemmat ovat persaukisia ja mul menee todella hyvin, olen pärjännyt hyvin elämässäni. Helppo mun on sanoa ja neuvoa. En pysty edes kuvittelemaan tilannetta, jossa kyse ois vielä kaiken kukkuraksi rahasta, siitä et toiselle sysätty tuhansia ja taas tuhansia euroja.. Osittain siks halusin nostaa esiin sen lahjaverotarkistamisen. Sais vähän kieroa kompensaatiota, vaikkei niitä fyffejä enää näkisikään. Ihan voin itse pokkana sanoa, et mä ainakin saisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti, ap, saatko suhteesta perheeseesi enemmän hyvää kuin huonoa?

Mitä hyvää saat elämääsi siitä että olet tekemisissä vanhempiesi kanssa?

Mitä hyvää saat elämääsi siitä että olet tekemisissä sisaruksesi kanssa?

Tuleeko sinulle hyvä olo kun ajattelet perhettäsi?

Sinä ja sinun hyvinvointisi olette tärkeintä sinulle. Jos suhteesi perheeseesi aiheuttaa enemmän negatiivista kuin positiivista miksi ihmeessä haluaisit pitää heidät elämässäsi? Jos löydät syitä (verisukulaisuus tai velvollisuudentunto ei käy) niin jatka ihmeessä kuten tähänkin asti. Muussa tapauksessa voisit miettiä olisiko elämäsi helpompaa ilman noita kaikkia henkilöitä.

Hyviä kysymyksiä. Selvästikin saan paljon enemmän negatiivista kuin positiivista. Mietin tässä juuri että mitkä syyllisyydentunnon tms mekanismit pitävät minut ansassa, siis siinä että koen että ”kuuluu” olla väleissä ja pitää yrittää säilyttää välit vaikka kohtelu on törkeää.

En osaa vastata, ehkä se on pelko, pelko siitä että sitten olen totaalisen yksin jos tuo pieni suku sitten katoaisi. Tosin aikalailla yksin ja esitetty olen nytkin. Ap

Mun terapeutti, kuunneltuaan aika pitkään mun vuodatuksia äidistäni, jonka kanssa olemiseni perustuu nimenomaan syyllisyydentuntoon, kysyi multa:

Minkälainen suhde teillä olisi, jos sinulta poistettaisiin kaikki syyllisyydentunto. Mikään kanssakäymisestä ei perustuisi syyllisyyteen. 

Miten se olisi sinulla ap?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti, ap, saatko suhteesta perheeseesi enemmän hyvää kuin huonoa?

Mitä hyvää saat elämääsi siitä että olet tekemisissä vanhempiesi kanssa?

Mitä hyvää saat elämääsi siitä että olet tekemisissä sisaruksesi kanssa?

Tuleeko sinulle hyvä olo kun ajattelet perhettäsi?

Sinä ja sinun hyvinvointisi olette tärkeintä sinulle. Jos suhteesi perheeseesi aiheuttaa enemmän negatiivista kuin positiivista miksi ihmeessä haluaisit pitää heidät elämässäsi? Jos löydät syitä (verisukulaisuus tai velvollisuudentunto ei käy) niin jatka ihmeessä kuten tähänkin asti. Muussa tapauksessa voisit miettiä olisiko elämäsi helpompaa ilman noita kaikkia henkilöitä.

Hyviä kysymyksiä. Selvästikin saan paljon enemmän negatiivista kuin positiivista. Mietin tässä juuri että mitkä syyllisyydentunnon tms mekanismit pitävät minut ansassa, siis siinä että koen että ”kuuluu” olla väleissä ja pitää yrittää säilyttää välit vaikka kohtelu on törkeää.

En osaa vastata, ehkä se on pelko, pelko siitä että sitten olen totaalisen yksin jos tuo pieni suku sitten katoaisi. Tosin aikalailla yksin ja esitetty olen nytkin. Ap

Mun terapeutti, kuunneltuaan aika pitkään mun vuodatuksia äidistäni, jonka kanssa olemiseni perustuu nimenomaan syyllisyydentuntoon, kysyi multa:

Minkälainen suhde teillä olisi, jos sinulta poistettaisiin kaikki syyllisyydentunto. Mikään kanssakäymisestä ei perustuisi syyllisyyteen. 

Miten se olisi sinulla ap?

Hyvä kysymys. Ilman syyllisyydentuntoa (ja vanhempien harjoittamaa tehokasta syyllistämistä ihan kaikesta) näkisin asian varmaan niin että äitini on täysi ihmisperse, vanhempien kohtelu mua kohtaan on törkeää JA rikollista (rikollista on ollut se pahoinpitely, mitä on tehty syyttä suotta, se ei ole ollut kuritusta tuhmuudesta vaan ihan silkkaa väkivaltaa siksi kun narsisti kilahti ja johonkin piti purkaa sen oma stressi - eli pieksää lapsen) ja varmaan voisi sanoa että nuo on rakkaudettomat kotikiusaajat.

Näen tän itsekin järjellä perustellen.

Mutta sit: se tunne. Joku lapsellinen osa minusta toivoo että jospa ne vielä muuttuis, jospa ne alkaisi arvostaa, olenhan minä ollut niille kiltti joten ehkä ne sen huomaa jne jne. Käsken itseäni että lopeta tuo turha toivominen! Mutta se tunne ei tottele. En tajua mikä mekanismi tuo on? Miksei mieli tottele kun käsken sitä? Miksi yhä typeränä toivon että jospa ne alkaisi vielä ihaniksi? Eihän ne ala, kun ei ole sitä 40 vuoteen olleet.

Kiitos kaikille upeista kirjoituksista, luen tosiaan vielä tän ketjun uudestaan ajan kanssa ja huomaan jo nyt että monta oivallusta tuli jo pelkästään siitä että joku osaa kysyä oikeat kysymykset. Ap

Vierailija kirjoitti:

Tästä pitäisi kirjoittaa paljon enemmän sillä nyt narsistin lapset, jotka ovat välit poikki -tilassa vanhempiinsa, joutuvat salaamaan ja häpeämään tilannetta. Koska aina, siis ihan aina, välirikko vanhempiin tosiaan laitetaan sen lapsen syyksi. Heti eka ajatus on että mitähän se lapsi perseili että sai välit poikki. Koska tottakai kaikilla on rakastavat ja reilut vanhemmat!

Vanhempi-myytti on myös liian vahva eli ”aina äiti rakastaa”, ”vanhemmat haluaa parastasi”, ”vanhemmat antavat lapsilleen kaikkensa” ja niin edelleen. Tuo on ihan paskapuhetta narsistin kanssa. Narsisti haluaa tuhota ja vahingoittaa ja satuttaa lastaan ja toivoo lapselleen pahaa.

Tähän liittyy myös se että tavattoman paljon on tehty hallaa narsistien lapsille sillä, että narsistiksi leimaamisesta on tullut muotia ja jokainen ex-mies on ns ”narsisti”.

Se sit johtaa ihmisten tekemään vähättelyyn, siis kommenttia tulee että luulet vaan, ei kaikki ole narsisteja, se on vaan muoti-ilmiö. Tai että nyt varmaan arvioit äitisi/isäsi väärin, eihän ne nyt narsisteja voi olla, et voi jokaista hankalaa ihmistä sanoa narsistiksi jne.

Tän takia en itse halua puhua ollenkaan lapsuudestani tai isästäni.

Tuossa hyvä video siitä kuinka narsistit suosii yhtä lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te kaikki, jotka olette katkoneet välit, kestätte kaiken paineen? Siis paineet että kuuluu viettää joulut vanhempien kanssa, kuuluu viedä lapsenlapsi isovanhemmille, kuuluu viettää aikaa yhdessä, kuuluu olla läheisissä väleissä. Mulla on no contact-vaihe menossa ja ahdistun valtavasti muiden inttämisestä ja ällistelystä. (Mikset muka mene jouluksi/mikset muka soittele äidillesi/miksei muka lapsi voi mennä mummolan/jne jne). Ahdistavaa ja en osaa vastata näihin mitään!

Todenmukainen vakiovastaus: "Heillä on muita kiireitä." Harva kysyy enempää, moni suhtautuu ymmärtäväisesti ja asiaa ei tarvitse sen kummemmin avata.

Minulla on eräs ystävä, joka on menettänyt vanhempansa traagisesti onnettomuudessa. Hän ei kuulemma voi ymmärtää tällaista "vihanpitoa", kun minulla sentään on vanhemmat elossa. Olen vastannut vain, etten halua keskustella asiasta. Tätä ei voi ymmärtää kuin toinen saman kokenut ja muille on turha puhua.

Meilläkin on ollut kaikkea perintökikkailua mm. lahjakirjoilla ja henkivakuutuksilla toisen sisaruksen hyväksi. En ole tottunut saamaan tukea, mutta viimeinen niitti oli, kun minulle sattui vakava vastoinkäyminen joitakin vuosia sitten. Se iva ja pilkka oli jotain aivan jäätävää.

Se kuviokelluntavertaus edellä oli kyllä hyvä. Siellähän uiskentelevat omissa liemissään. Minulle lapsuuden perhettä ei ole enää olemassa. Onneksi ympärilläni on muita hyviä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti, ap, saatko suhteesta perheeseesi enemmän hyvää kuin huonoa?

Mitä hyvää saat elämääsi siitä että olet tekemisissä vanhempiesi kanssa?

Mitä hyvää saat elämääsi siitä että olet tekemisissä sisaruksesi kanssa?

Tuleeko sinulle hyvä olo kun ajattelet perhettäsi?

Sinä ja sinun hyvinvointisi olette tärkeintä sinulle. Jos suhteesi perheeseesi aiheuttaa enemmän negatiivista kuin positiivista miksi ihmeessä haluaisit pitää heidät elämässäsi? Jos löydät syitä (verisukulaisuus tai velvollisuudentunto ei käy) niin jatka ihmeessä kuten tähänkin asti. Muussa tapauksessa voisit miettiä olisiko elämäsi helpompaa ilman noita kaikkia henkilöitä.

Hyviä kysymyksiä. Selvästikin saan paljon enemmän negatiivista kuin positiivista. Mietin tässä juuri että mitkä syyllisyydentunnon tms mekanismit pitävät minut ansassa, siis siinä että koen että ”kuuluu” olla väleissä ja pitää yrittää säilyttää välit vaikka kohtelu on törkeää.

En osaa vastata, ehkä se on pelko, pelko siitä että sitten olen totaalisen yksin jos tuo pieni suku sitten katoaisi. Tosin aikalailla yksin ja esitetty olen nytkin. Ap

Mun terapeutti, kuunneltuaan aika pitkään mun vuodatuksia äidistäni, jonka kanssa olemiseni perustuu nimenomaan syyllisyydentuntoon, kysyi multa:

Minkälainen suhde teillä olisi, jos sinulta poistettaisiin kaikki syyllisyydentunto. Mikään kanssakäymisestä ei perustuisi syyllisyyteen. 

Miten se olisi sinulla ap?

Hyvä kysymys. Ilman syyllisyydentuntoa (ja vanhempien harjoittamaa tehokasta syyllistämistä ihan kaikesta) näkisin asian varmaan niin että äitini on täysi ihmisperse, vanhempien kohtelu mua kohtaan on törkeää JA rikollista (rikollista on ollut se pahoinpitely, mitä on tehty syyttä suotta, se ei ole ollut kuritusta tuhmuudesta vaan ihan silkkaa väkivaltaa siksi kun narsisti kilahti ja johonkin piti purkaa sen oma stressi - eli pieksää lapsen) ja varmaan voisi sanoa että nuo on rakkaudettomat kotikiusaajat.

Näen tän itsekin järjellä perustellen.

Mutta sit: se tunne. Joku lapsellinen osa minusta toivoo että jospa ne vielä muuttuis, jospa ne alkaisi arvostaa, olenhan minä ollut niille kiltti joten ehkä ne sen huomaa jne jne. Käsken itseäni että lopeta tuo turha toivominen! Mutta se tunne ei tottele. En tajua mikä mekanismi tuo on? Miksei mieli tottele kun käsken sitä? Miksi yhä typeränä toivon että jospa ne alkaisi vielä ihaniksi? Eihän ne ala, kun ei ole sitä 40 vuoteen olleet.

Kiitos kaikille upeista kirjoituksista, luen tosiaan vielä tän ketjun uudestaan ajan kanssa ja huomaan jo nyt että monta oivallusta tuli jo pelkästään siitä että joku osaa kysyä oikeat kysymykset. Ap

Voi rakas ap, tottakai sinä toivot, että he muuttuisivat. Hehän ovat kaikesta huolimatta vanhempiasi. Sehän on meidän kaikkien kaltoinkohdeltujen aikuisten lasten unelma, ns. parent rescue fantasy. Se on se sinun haavasi, rakkaudettomuus, vaille jääminen, joka siellä ilmoittaa olemassa olostaan. Tunteen tehtävä on kertoa sinulle jotain, kuin viesti sisältäsi, sieltä aidoimmasta sinusta, siltä pieneltä tytöltä sinussa. Tämä on juuri sitä, se haava, jota tulet parantamaan.

Alussa tunnet tuon kutsun vahvempana, koska sinulla ei ole vielä vahvoja rajoja ja suojakilpiä etkä olet vielä pystynyt täysin ymmärtämään totuutta vanhemmistasi. Kun olet jonkun aikaa ehkä vielä kompuroinut suhteessa heihin, tulee päivä, kun viimein todella tunnet ja sisimmässäsi tiedät, että vaikka kipeää tekee, niin tästä ei tule mitään. He eivät tule muuttumaan. He eivät tule antamaan sinulle sitä rakkautta, jota kipeästi olet yrittänyt kiltteydelläsi ja hyvillä teoillasi lunastaa heiltä.

Tämä oivallus tulee tulla sinun sisältäsi, sitä ei voi kukaan muu sinne siirtää. Elä huoli, se tunne tulee kyllä. Nyt keskity pitämään huolta itsestäsi, ota etäisyyttä edes vähän ja etsi tietoa narsismista ja narsismin uhrin paranemisesta. Suosittelen aloittamaan videoista, niitä on paljon tarjolla. Mutta älä väsytä itseäsi, kyllä kaikki loksahtaa paikoilleen ja selviät tästäkin.

Vierailija kirjoitti:

Kyselin aiemmin terapisuuntauksista mutta en saanut kommentteja, eli kysyisin vielä uudestaan millaisessa terapiassa te narsistin lapset olette olleet? Mä joudun menemään terapiaan itse kaiken maksaen eli 100e kerta, siksi en halua tehdä huonoja kokeiluita. En saa kelan tukemaa terapiaa kun ei ole mt-diagnoosia. Helvetisti kyllä on muuta oiretta mutta kun puuttuu se masennus niin mihinkään ei saa lähetettä.

Suosittelen itse traumaterapiaa, ks. Googlella. Valitettava totuus on, että potilaan ja terapeutin kemia ja luottamuksellinen suhde on se tärkein tekijä (tätä on tutkittukin). Tämä siis valitettavasti siksi, että terapiaa on oikeastaan pakko kokeilla. Jos itse valitsisin, niin traumaterapeutin ja yrittäisin soittaa terapeutille ja kuulostella omia tuntemuksiani ja lisäksi kysyisin osaamista narsismista ja lisäksi kävisin 1-3 kertaa.

Oletko todella 785kokeillut saada Kelan terapiaa? Oletko käynyt psykiatrilla pyytämässä todistusta kuntoutuspsykoterapiahakemukseen? Suosittelisin kokeilemaan vielä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti, ap, saatko suhteesta perheeseesi enemmän hyvää kuin huonoa?

Mitä hyvää saat elämääsi siitä että olet tekemisissä vanhempiesi kanssa?

Mitä hyvää saat elämääsi siitä että olet tekemisissä sisaruksesi kanssa?

Tuleeko sinulle hyvä olo kun ajattelet perhettäsi?

Sinä ja sinun hyvinvointisi olette tärkeintä sinulle. Jos suhteesi perheeseesi aiheuttaa enemmän negatiivista kuin positiivista miksi ihmeessä haluaisit pitää heidät elämässäsi? Jos löydät syitä (verisukulaisuus tai velvollisuudentunto ei käy) niin jatka ihmeessä kuten tähänkin asti. Muussa tapauksessa voisit miettiä olisiko elämäsi helpompaa ilman noita kaikkia henkilöitä.

Hyviä kysymyksiä. Selvästikin saan paljon enemmän negatiivista kuin positiivista. Mietin tässä juuri että mitkä syyllisyydentunnon tms mekanismit pitävät minut ansassa, siis siinä että koen että ”kuuluu” olla väleissä ja pitää yrittää säilyttää välit vaikka kohtelu on törkeää.

En osaa vastata, ehkä se on pelko, pelko siitä että sitten olen totaalisen yksin jos tuo pieni suku sitten katoaisi. Tosin aikalailla yksin ja esitetty olen nytkin. Ap

Mun terapeutti, kuunneltuaan aika pitkään mun vuodatuksia äidistäni, jonka kanssa olemiseni perustuu nimenomaan syyllisyydentuntoon, kysyi multa:

Minkälainen suhde teillä olisi, jos sinulta poistettaisiin kaikki syyllisyydentunto. Mikään kanssakäymisestä ei perustuisi syyllisyyteen. 

Miten se olisi sinulla ap?

Hyvä kysymys. Ilman syyllisyydentuntoa (ja vanhempien harjoittamaa tehokasta syyllistämistä ihan kaikesta) näkisin asian varmaan niin että äitini on täysi ihmisperse, vanhempien kohtelu mua kohtaan on törkeää JA rikollista (rikollista on ollut se pahoinpitely, mitä on tehty syyttä suotta, se ei ole ollut kuritusta tuhmuudesta vaan ihan silkkaa väkivaltaa siksi kun narsisti kilahti ja johonkin piti purkaa sen oma stressi - eli pieksää lapsen) ja varmaan voisi sanoa että nuo on rakkaudettomat kotikiusaajat.

Näen tän itsekin järjellä perustellen.

Mutta sit: se tunne. Joku lapsellinen osa minusta toivoo että jospa ne vielä muuttuis, jospa ne alkaisi arvostaa, olenhan minä ollut niille kiltti joten ehkä ne sen huomaa jne jne. Käsken itseäni että lopeta tuo turha toivominen! Mutta se tunne ei tottele. En tajua mikä mekanismi tuo on? Miksei mieli tottele kun käsken sitä? Miksi yhä typeränä toivon että jospa ne alkaisi vielä ihaniksi? Eihän ne ala, kun ei ole sitä 40 vuoteen olleet.

Kiitos kaikille upeista kirjoituksista, luen tosiaan vielä tän ketjun uudestaan ajan kanssa ja huomaan jo nyt että monta oivallusta tuli jo pelkästään siitä että joku osaa kysyä oikeat kysymykset. Ap

Voi rakas ap, tottakai sinä toivot, että he muuttuisivat. Hehän ovat kaikesta huolimatta vanhempiasi. Sehän on meidän kaikkien kaltoinkohdeltujen aikuisten lasten unelma, ns. parent rescue fantasy. Se on se sinun haavasi, rakkaudettomuus, vaille jääminen, joka siellä ilmoittaa olemassa olostaan. Tunteen tehtävä on kertoa sinulle jotain, kuin viesti sisältäsi, sieltä aidoimmasta sinusta, siltä pieneltä tytöltä sinussa. Tämä on juuri sitä, se haava, jota tulet parantamaan.

Alussa tunnet tuon kutsun vahvempana, koska sinulla ei ole vielä vahvoja rajoja ja suojakilpiä etkä olet vielä pystynyt täysin ymmärtämään totuutta vanhemmistasi. Kun olet jonkun aikaa ehkä vielä kompuroinut suhteessa heihin, tulee päivä, kun viimein todella tunnet ja sisimmässäsi tiedät, että vaikka kipeää tekee, niin tästä ei tule mitään. He eivät tule muuttumaan. He eivät tule antamaan sinulle sitä rakkautta, jota kipeästi olet yrittänyt kiltteydelläsi ja hyvillä teoillasi lunastaa heiltä.

Tämä oivallus tulee tulla sinun sisältäsi, sitä ei voi kukaan muu sinne siirtää. Elä huoli, se tunne tulee kyllä. Nyt keskity pitämään huolta itsestäsi, ota etäisyyttä edes vähän ja etsi tietoa narsismista ja narsismin uhrin paranemisesta. Suosittelen aloittamaan videoista, niitä on paljon tarjolla. Mutta älä väsytä itseäsi, kyllä kaikki loksahtaa paikoilleen ja selviät tästäkin.

Ihana vastaus, oikein rinnassa lämmitti. Ja niin totta! Ap

Miten kauan olette käyneet terapiassa? Pljon suunnilleen tuli maksamaan? Onko pakko olla tiuha tapamistiheys vai voiko olla vaikka 2vkon välein?

Eikö ketään kyrsi se että narsisti saa touhuta mielin määrin, tuhota ihmisten elämät, pieksää ja hakata perhettään, kiusata ja rääkätä viattomia - ja ei saa MITÄÄN rangaistusta. Pääsee kuin koira veräjästä. Niin väärin. Ihan helvetin väärin.