Lue keskustelun säännöt.
Muita joiden vanhemmat eivät aikanaan ohjanneet, neuvoneet tai tukeneet?
15.07.2020 |
Vanhempani ovat syntyneet 40-luvulla, minä 70-luvun lopulla. Viime aikoina olen aika paljon pysähtynyt miettämään sitä (tuon 70-luvulla syntyneiden äidit-ketjun innoittamana), että omassa lapsuudenkodissani vanhemmat eivät tukeneet, ohjanneet eikä kannustaneet oikeastaan millään tavalla ja olisi kiva kuulla, onko muilla samanlaisia kokemuksia. Vanhempani olivat siis sinänsä ihan "hyvät", akateemisesti koulutetut vanhemmat, ei mitään henkistä eikä fyysistä väkivaltaa vaan tietty perusturvallisuus oli, mutta jotain tarvittavaa tukea ja opastusta jäi puuttumaan. Tässä jotain esimerkkejä.
- läksyihin tai kouluhommiin ei ikinä kiinnitetty huomiota. Arvosanani vaihtelivat pääosin 8-10 välillä, joten varmasti ajattelivat että hoidan homman hyvin itsekin. Monesti kuitenkin yläasteella ja lukiossa tein läksyt koululla edeltävänä välituntina tai ruokatunnilla. En ikinä oppinut kunnon läksyjentekorutiinina. Matematiikka oli vaikeaa ja siinä välillä tuli nelosia lukiossa, mikä stressasi minua kovasti. Muistan, ettei vanhemmat sanoneet noista nelosistakaan mitään, vaikka olisin toivonut tsemppiä ja kannustusta. Myöskään hyviä numeroita ei mitenkään noteerattu.
- Olin nuorena ujo ja arka, enkä uskaltanut hakea kesätöihin. En oikeastaan tiennyt, mistä voisin edes aloittaa kesätyöhaun vaikka olisin kyllä ollut kiinnostunut. Vanhemmat kyllä kesällä saattoivat moneen kertaan piikitellä, että olen laiska kun en ole kesätöissä. Elettiin 90-luvun puolenvälissä lama-ajan jälkimainigeissa jolloin työtilanne Suomessa ei ollut kovin hyvä. Jälkikäteen ajatellen olisin tarvinnut vanhemmiltani tukea ja käytännön neuvoja, miten tehdään työhakemus, minne voi ottaa yhteyttä, miten rohkaista itseäni soittamaan työpaikkoihin ja kysymään, jne.
- Ollessani teini-ikäinen ei ikinä keskusteltu mistään elämän arvoista, tavoitteista, päämääristä, siitä millainen voisi olla hyvä ihminen, taikka ihan käytännön asioista kuten seksi, seurustelu, alkoholinkäyttö jne. Kävin lukion filosofian kursseja ja olisin halunnut keskustella ja reflektoida niiden sisällöistä mutta kun yritin virittää keskustelua, oli vastaus silmien pyörittelyä ja tuhahtelua "ai tää on nyt sitä teini-ikää kun ollaan niin filosofia".
- Abivuotena keskusteltu ollenkaan siitä, mikä voisi olla oikea opiskelupaikka. En tarkoita, että vanhempien olisi pitänyt päättää tämä puolestani mutta olisi ollut kiva reflektoida eri vaihtoehtoja yhdessä.
Tarkoitukseni ei ole syyllistää vanhempia tällä avauksella enkä koe, että elämäni on mennyt pilalle sen takia, että vanhemmat ovat olleet sillaisia kuin ovat olleet. Kuitenkin koen, että vanhempien antama ohjaus, neuvonta, keskustelut ja tuki ovat parhaassa tapauksessa ihan mahdottoman hieno voimavara elämässä.
Kommentit (151)
Ei ole suutarin lapsilla aina kenkiä...kasvatustieteen asiantuntijat eivät aina kasvata omia lapsiaan erityisen loistokkaasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samoja ikiä ja sama juttu. Minun piti pakottaa vastentahtoinen äitini esim kyselemään minulta kokeisiin, peittelemään itseni jne. Minua käytettiin lapsena seks hyväksi josta vanhemmat ei tienneet mutta oireilin kyllä esim niin etten noin kolmanteen luokkaan asti voinut katsoa alapäätäni ja äidin piti pyyhkiä mutta, oli pakko oireita ja pelkäsin esim vahingossa tappaneen ihmisiä, leikkelin silmiä pois omista kuvistani jne mutta noista minulle vain vit tuiltiin. Usein (ei aina) nimenomaan lapset joista ei niin piittaa joutuvat erilaisten saalistajien uhreiksi. Minä kyllä olen tosi katkera vanhemmilleni, lapsuuteni oli aivan pas ka, vaikka ulkoisesti asiat oli hyvin ja vanhemmat johtotehtävissä ym. Olisivat vain keskittyneet töihinsä (kuten tekivätkin) ja jättäneet lapset hankkimatta.
Ihan kun olisin itse tämän kirjoittanut. Mulla oli kanssa tuollaisia oireita. Olin tavallaan kotona näkymätön.
En ole ikinä kuullut että muilla on ihan tällaista, en ole koskaan voinut bondailla ihmisten kanssa kun kertovat lapsuuksistaan. Aina tuntunut että meillä niin skitso meininki, varsinkin kun päällepäin oli kaikki kulissit kunnossa ja silti vanhemmat ihan kuin itse pikkulapsia.
Vierailija kirjoitti:
Itse en todellakaan tee lapsia oman lapsuuden aiheuttamien vammojen takia, mutta vanhemmat on ihan joku aika sitten hymähdelleet että kyllä nykylapsilla on niin helppoa ja lapsia paapotaan liikaa jne. Eli eivät ole 70 vuodessa muuttaneet näkemyksiään lasten hyvästä kohtelusta. Huolimatta minun lukuisista mielisairaalareissuista ym mutta tosiaan nehän johtuu siitä minulle melko vieraan open kuolemasta.. äitikin oli sentään rehtori, ha.
Minä valitsin myös jo nuorena lapsettomuuden, koska ajatuskin lapsiperheestä herätti ne oman elämän ahdistavat mielikuvat. Ja myös sen äidin käsityksen ,että jos lapsia tekee, naisesta tulee "mahastaan nyrkin ja hellan välissä kiinni" oleva kotiorja jonka elämä on pelkkiä lasten ja kodinhoitoon liittyviä rutiineja. Järki sanoi ettei se nykyisin ole niin, varsinkin jos ei tee kovin montaa lasta. Mutta heti jos ajattelinkin lapsen saamiista, tuli tunne kuin olisi villieläin joka on menossa häkkiin, ja juoksin lujaa kun vielä voi.
Sama meillä. Onnekseni minulla oli tärkeä harrastus, jonka parissa vietin kaiken aikani. Ei vanhempia kiinnostanut. Ei edes ne mun kisat myöskään. Lähtivät keskenään eteläänkin, kun olin ehkä 14 v. En siitä traumoja saanut kun jäin yksin kotiin, mutta olishan se kiva ollut päästä ulkomaille.
Mulle ei siis kerrottu yksknkertaisimpiakaan asioita, mikä hirvittää oikein nykypäivänä. En tiennyt, että pistorasiaan kytkettyä mankkaa ei kannata ottaa kylpyammeen reunalle. En tiennyt, että pistorasiaan ei kannata työntää mitään.
En edes kehtaa kertoa, mitä sain tietää vasta muutettuani pois 18-vuotiaana.
Emme keskustelleet ruokapöydässä, sillä lasten tuli olla hiljaa. Söimme siis AINA hiljaisuuden vallitessa.
Lukioikäisenä olin ahdistunut, kai stressistä. Muistan kun äitini näki minun itkevän ja kuinka hän nauroi, miten typerältä näytän itkiessäni typerää tekoitkuani. Muistan vieläkin sen lohduttoman yksinäisyyden tunteen.
Ja juu, en saanut muuttoapua tai tukea muutenkaan. Jollain tavalla tunnen itseni tänä päivänäkin yksinäiseksi, vaikka lähelläni onkin tärkeitä ihmisiä. Vähiten yksinäinen oloni on, kun pidän koiraani sylissä.
Minä jätin käymättä harrastuksissa, kun olisi pitänyt laittaa t paita tms ja minulla oli jostain 10 v asti kainalokarvoja joita häpesin. Vasta yliopistossa tajusin että ihmiset käyttää deodoranttia. Olen myöhemmin tajunnut, miksi sain osakseni niin paljon kiusaamista koulussa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse en todellakaan tee lapsia oman lapsuuden aiheuttamien vammojen takia, mutta vanhemmat on ihan joku aika sitten hymähdelleet että kyllä nykylapsilla on niin helppoa ja lapsia paapotaan liikaa jne. Eli eivät ole 70 vuodessa muuttaneet näkemyksiään lasten hyvästä kohtelusta. Huolimatta minun lukuisista mielisairaalareissuista ym mutta tosiaan nehän johtuu siitä minulle melko vieraan open kuolemasta.. äitikin oli sentään rehtori, ha.
Sinullekin tekisi hyvää syntyä 100 vuotta sitten. Oppisit pois tärkeilystä, jolla ei ole sijaa missään.
Aika lailla samoja kokemuksia kuin muillakin. Ruokaa ja suojaa saatiin, neuvoja tai muuta oikein ei. Mutta en syytä vanhempia, ovat kaupunkiin muuttaneita kouluttamattomia maalaisjuntteja jotka ovat itsekkin olleet aika hukassa siihen aikaan. Opiskelin sitten aikuisena akateemisen ammatin ja sain sen asuntolainankin, vanhemmat eivät ikinä kannustaneet asunnon ostoon, mistään lainan takaamisista nyt en edes osannut koskaan haaveilla.
Pitää itse yrittää olla sitten parempi vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen syntynyt 1983 ja tismalleen sama kokemus kuin AP:lla. Ei kannustusta, opastusta, neuvoja. Ei kuunneltu - itse asiassa tunneilmaisu ja oma tahto oli kokonaan kielletty -, ei katsottu perään, ei kehotettu mihinkään. Mitään ei odotettu. Koulussa riitti, että pääsi luokaltaan ja sai peruskoulun käytyä. Jos ja kun oli ongelmia, niistä piti selvitä itse jo lapsena. Läksyissä ei autettu eikä neuvottu, eikä kyllä missään muussakaan elämän asiassa. Itse olen saanut opetella ja oppia kaiken omin päin.
Vanhempani eivät juoneet, polttaneet, käyttäneet huumeita, olleet väkivaltaisia tai uskonnollisia. Olipahan vaan vanhoillinen ns. "maaseutuasenne", että lapset on vähän kuin eläimiä ja riittää, että ne pitää hengissä, mutta muuten niiden hyvinvoinnista ei tartte välittää ja riittää, että osaavat peruskäytöstavat, samoin kuin vaikka joku koira.
Vierailija kirjoitti:
Sama meillä. Onnekseni minulla oli tärkeä harrastus, jonka parissa vietin kaiken aikani. Ei vanhempia kiinnostanut. Ei edes ne mun kisat myöskään. Lähtivät keskenään eteläänkin, kun olin ehkä 14 v. En siitä traumoja saanut kun jäin yksin kotiin, mutta olishan se kiva ollut päästä ulkomaille.
Mulle ei siis kerrottu yksknkertaisimpiakaan asioita, mikä hirvittää oikein nykypäivänä. En tiennyt, että pistorasiaan kytkettyä mankkaa ei kannata ottaa kylpyammeen reunalle. En tiennyt, että pistorasiaan ei kannata työntää mitään.
En edes kehtaa kertoa, mitä sain tietää vasta muutettuani pois 18-vuotiaana.
Emme keskustelleet ruokapöydässä, sillä lasten tuli olla hiljaa. Söimme siis AINA hiljaisuuden vallitessa.
Lukioikäisenä olin ahdistunut, kai stressistä. Muistan kun äitini näki minun itkevän ja kuinka hän nauroi, miten typerältä näytän itkiessäni typerää tekoitkuani. Muistan vieläkin sen lohduttoman yksinäisyyden tunteen.
Ja juu, en saanut muuttoapua tai tukea muutenkaan. Jollain tavalla tunnen itseni tänä päivänäkin yksinäiseksi, vaikka lähelläni onkin tärkeitä ihmisiä. Vähiten yksinäinen oloni on, kun pidän koiraani sylissä.
Kamalaa tuo etelänmatkan ajaksi yksin jättäminen, sehän on varmasti ollut ainakin viikon verran, tosi pitkä aika. Tuo olisi ollut ihan lastensuojeluilmoituksen paikka. Tosi ikävän kuuloinen myös tuo, miten äitisi reagoi itkuusi. Ei ihme, että edelleen jäänyt joku yksinäsyydentunne kalvamaan sisimpään. Onneksi sulla on koira. :)
Tuosta itku-kertomuksestasi tuli mieleen taas yksi muisto. Yläasteella tai lukio-aikana näin ilmeisesti koulustressin johdosta aika usein painajaisia, joissa huoneessani oli iso hai akvaariossa ja lopulta akvaarion lasi meni rikki ja hai hyökkäsi minua kohti. Painajainen oli niin elävä, että se aina loppui siihen kun huusin ääneen ja heräsin omaan huutooni. Niin heräsivät myös muutkin ja seuraavana päivänä vähän naureskeltiin (mukamas hyväntahtoisesti) näille yöllisille kauhukohtauksilleni. Kukaan ei tullut huoneeseeni käymään kun huusin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en todellakaan tee lapsia oman lapsuuden aiheuttamien vammojen takia, mutta vanhemmat on ihan joku aika sitten hymähdelleet että kyllä nykylapsilla on niin helppoa ja lapsia paapotaan liikaa jne. Eli eivät ole 70 vuodessa muuttaneet näkemyksiään lasten hyvästä kohtelusta. Huolimatta minun lukuisista mielisairaalareissuista ym mutta tosiaan nehän johtuu siitä minulle melko vieraan open kuolemasta.. äitikin oli sentään rehtori, ha.
Sinullekin tekisi hyvää syntyä 100 vuotta sitten. Oppisit pois tärkeilystä, jolla ei ole sijaa missään.
Olisin mielellään syntynyt sata vuotta sitten! Olisin saanut ainakin kaikkea aineellista hyvää enemmän kuin nyt kun sotien jälkeen lähti talous nousuun
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama meillä. Onnekseni minulla oli tärkeä harrastus, jonka parissa vietin kaiken aikani. Ei vanhempia kiinnostanut. Ei edes ne mun kisat myöskään. Lähtivät keskenään eteläänkin, kun olin ehkä 14 v. En siitä traumoja saanut kun jäin yksin kotiin, mutta olishan se kiva ollut päästä ulkomaille.
Mulle ei siis kerrottu yksknkertaisimpiakaan asioita, mikä hirvittää oikein nykypäivänä. En tiennyt, että pistorasiaan kytkettyä mankkaa ei kannata ottaa kylpyammeen reunalle. En tiennyt, että pistorasiaan ei kannata työntää mitään.
En edes kehtaa kertoa, mitä sain tietää vasta muutettuani pois 18-vuotiaana.
Emme keskustelleet ruokapöydässä, sillä lasten tuli olla hiljaa. Söimme siis AINA hiljaisuuden vallitessa.
Lukioikäisenä olin ahdistunut, kai stressistä. Muistan kun äitini näki minun itkevän ja kuinka hän nauroi, miten typerältä näytän itkiessäni typerää tekoitkuani. Muistan vieläkin sen lohduttoman yksinäisyyden tunteen.
Ja juu, en saanut muuttoapua tai tukea muutenkaan. Jollain tavalla tunnen itseni tänä päivänäkin yksinäiseksi, vaikka lähelläni onkin tärkeitä ihmisiä. Vähiten yksinäinen oloni on, kun pidän koiraani sylissä.
Kamalaa tuo etelänmatkan ajaksi yksin jättäminen, sehän on varmasti ollut ainakin viikon verran, tosi pitkä aika. Tuo olisi ollut ihan lastensuojeluilmoituksen paikka. Tosi ikävän kuuloinen myös tuo, miten äitisi reagoi itkuusi. Ei ihme, että edelleen jäänyt joku yksinäsyydentunne kalvamaan sisimpään. Onneksi sulla on koira. :)
Tuosta itku-kertomuksestasi tuli mieleen taas yksi muisto. Yläasteella tai lukio-aikana näin ilmeisesti koulustressin johdosta aika usein painajaisia, joissa huoneessani oli iso hai akvaariossa ja lopulta akvaarion lasi meni rikki ja hai hyökkäsi minua kohti. Painajainen oli niin elävä, että se aina loppui siihen kun huusin ääneen ja heräsin omaan huutooni. Niin heräsivät myös muutkin ja seuraavana päivänä vähän naureskeltiin (mukamas hyväntahtoisesti) näille yöllisille kauhukohtauksilleni. Kukaan ei tullut huoneeseeni käymään kun huusin.
ap
Minä taas katselin isän kanssa liki joka päivä kauhuleffoja ja en millään olisi uskaltanut mennä nukkumaan. Sentään jokapäiväinen päänsärky loppui heti kun muutin kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen syntynyt 1983 ja tismalleen sama kokemus kuin AP:lla. Ei kannustusta, opastusta, neuvoja. Ei kuunneltu - itse asiassa tunneilmaisu ja oma tahto oli kokonaan kielletty -, ei katsottu perään, ei kehotettu mihinkään. Mitään ei odotettu. Koulussa riitti, että pääsi luokaltaan ja sai peruskoulun käytyä. Jos ja kun oli ongelmia, niistä piti selvitä itse jo lapsena. Läksyissä ei autettu eikä neuvottu, eikä kyllä missään muussakaan elämän asiassa. Itse olen saanut opetella ja oppia kaiken omin päin.
Vanhempani eivät juoneet, polttaneet, käyttäneet huumeita, olleet väkivaltaisia tai uskonnollisia. Olipahan vaan vanhoillinen ns. "maaseutuasenne", että lapset on vähän kuin eläimiä ja riittää, että ne pitää hengissä, mutta muuten niiden hyvinvoinnista ei tartte välittää ja riittää, että osaavat peruskäytöstavat, samoin kuin vaikka joku koira.
Olen tuo yläpuolinen kirjoittaja ja syntynyt 1984. Eli sekin passaa. Täysin samanlaisia kokemuksia siis. Kuulin nyt lähemmäs nelikymppisenä, että "sullahan oli näköjään ihan hyviä arvosanoja peruskoulussa". Äitini oli penkonut vanhoja laatikoita ja nähnyt jotain vanhoja todistuksia. Ensimmäinen kommentti koskaan koulunkäynnistä.
Olemme varmaankin aikamme tuotteita.
Minulla se oli huutoa ja haukkumista. Ei koskaan kysytty edes että onko syönyt ,läksyistä puhumattakaan.
ja äiti hyvin kehuttu opettaja koko uran ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä jätin käymättä harrastuksissa, kun olisi pitänyt laittaa t paita tms ja minulla oli jostain 10 v asti kainalokarvoja joita häpesin. Vasta yliopistossa tajusin että ihmiset käyttää deodoranttia. Olen myöhemmin tajunnut, miksi sain osakseni niin paljon kiusaamista koulussa..
Ai niin nämäkin. Minäkin ihmettelin kainalokarvoja, koska saunassa kun käytiin, niitä näytti olevan isällä ja isoveljellä, mutta äidillä ei koskaan. Myöskään säärissä ja käsivarsissa äidillä ei ollut karvoja. Minulle niitä tuli, ja uskoin vuosikaudet että minussa on jotain vikaa, että minuun kasvaa miehekkäitä karvoja paikkoihin joihin ei kuulu kasvaa. Dödön käyttöä ei myöskään neuvottu, vaikka joskus äiti pyykkejä korista ottaessaan päivitteli että haisee vinkeältä hieltä. Rintaliivit sain vasta, kun yläasteella terkkari suositteli tarkastuksen yhteydessä että sellaiset kannattaisi jo hankkia. Ne olikin siinä vaiheessa jo D-kuppia joten melkoinen hölskyntä oli ollut paidan alla.
En lukenutkaan näitä kaikkia kirjoituksia, vain ensimmäisen sivun, kun jo käsitin, että tämä on ihan suomalaista sukupolvitarinaa.
Itse olen 50-luvun lapsi ja meillä kotona oli ihan tuo sama meininki, ja samaa näin kavereittenikin kotona. Vain yhden kerran jo lukiosta päästyäni kävin erään entisen luokkakaverini kotona ja ihmettelin sitä keskustelevaa tunnelmaa, mikä siellä oli. Se oli joku juhlapyhä, ja kaikki aikuisetkin lapset oli perheineen käymässä. Ison kahvipöydän ympärillä istuivat kaikki ja koko ajan keskusteltiin, ihan rauhallisesti ja jotenkin rakentavasti. Kerran myöhemminkin kävin heillä ja sama juttu, oli vain vähemmän ihmisiä. En ihmettele yhtään tämän kaverini hyvää itsetuntoa. Sieltä se on tullut. Kaikki olivat toisistaan kiinnostuneita ja keskusteleminen oli toisiaan tukevaa. Sellaiseen en ollut tottunut.
Meillä ei keskusteltu. Meillä vain heiteltiin sanoja ilmaan ja usein riideltiin ja tuhahdeltiin.
Meihin lapsiin ei mitenkään erityisesti satsattu, meidän kuului vain olla siinä sivussa ja ollaikään kuin näkymättömiä. 50-luvun lapsille ei yhteiskuntakaan mitään tarjonnut, luistinrata ja lainakirjasto oli ainoat. Musikaalinen lapsi sai ihan rauhassa olla musikaalinen, ei hankittu pianoja eikä viuluja. Ei koulustakaan mihinkään kannustettu, maalaispitäjässä oli kahden kerroksen väkeä ja opettajat toimi sen mukaisesti. Aloitteellisuutta ei palkittu ellet sitten ollut joku silmäätekevän mukula.
Koulukäynnistä ei koskaan kotona puhuttu mitään, tai jotain ihan ylimalkaista. Isä saattoi sentään suksien kunnon tarkastaa, kun kuuli että on hiihtokilpailut.
Minulla oli ihan pienestä jo kodin ja sen ulkopuolisen elämän maailmat, mitkä ei kovasti kohdanneet.
Ei meitä kannustettu, ei kiitelty, ei ohjattu. Jos ei osannut jotain tehtävää, siitä moitittiin ja äksyiltiin, kun et osaa.
Ikinä meillä ei halattu. Ylipäänsä ei kosketeltu toisiamme.
Ilmapiiri oli aina jotenkin vain "ei mitään," ei ainakaan lämmin eikä yleensä turvallinenkaan, koska isällä oli alkoholiongelma. Niin oli aika monen ystäväni kohdalla, isät joi. Sota kai sen aiheutti. Meidän isällä oli hirveän huonot hermot.
Vanhemmat odotti meistä lapsista tulevan jotain, meidän piti tehdä jotain hienoa, saavuttaa elämässä joku hieno asema, joka olisi sitten heitäkin kohottanut jotenkin ihmisten silmissä. Tähän ei vain annettu minkäänlaisia eväitä kotoa, kaikki piti vain tosta noin vaan itse hoitaa. Joten meistä tuli kaikista sellaisia itse-tekijöitä, koskaan ei edes odotettu mitään kenenkään toisten tahoilta.
Äitini jäi orvoksi ihan pienenä ja sai ikävän äitipuolen, eli on hänkin jäänyt aikanaan ilman rakkautta. Kun ei sitä itse saa, ei osaa toisillekaan sitä osoittaa, vaikka tunne olisikin olemassa.
En ole omien lasteni kanssa osannut yhtään sen paremmin, mutta aika sentään oli toinen. Kodin ja koulun välinen yhteys ei vielä silloin pelannut sen kummemmin kuin minunkaan aikanani. Jos jotain ikävää tapahtui, siitä sai tietää, onnistumisista ei.
70-luvun lapset on varmaan niitä viimeisiä, jotka vielä saivat kärsiä tästä puhumattomuuden ilmapiiristä. Kaiken vain oletettiin sujuvan, ja hyvin meni, jos ei mitään kuulunut. Oman lapsen kehuminen katsottiin ylpeilemiseksi ja itsekeskeisyydeksi. Tämä vaan jotenkin niin kuuluu suomalaisuuteen, vaikka se on ikävää. Vaikka tiedänkin, että enemmän meillä jo lapsiin satsattiin kuin mitä minun lapsuudessani, niin sitä keskustelevaa ja toisia huomioon ottavaa ilmapiiriä ei välttämättä ole saanut luotua
Vierailija kirjoitti:
Minä jätin käymättä harrastuksissa, kun olisi pitänyt laittaa t paita tms ja minulla oli jostain 10 v asti kainalokarvoja joita häpesin. Vasta yliopistossa tajusin että ihmiset käyttää deodoranttia. Olen myöhemmin tajunnut, miksi sain osakseni niin paljon kiusaamista koulussa..
Ai niin harrastukset, tämän olinkin unohtanut! Minulla oli ala-asteella harrastuksia, jotka olivat aika lailla koulun kautta. Eli kouluilla oli vielä 80-luvuilla hyvin kerho- ja harrastustoimintaa koulun jälkeen. Yläasteelle siirryttäessä olisi pitänyt olla aktiivinen harrastusten valinnassa, koska harrastukset eivät enää olleet samalla tavalla näppärästi koulun kerhoja. Muistan, että kysyin seiskan kesällä, että voisinko saada apua harrastuksen valinnassa. Sain silmien pyörittelyä ja enhän mä nyt sun puolesta voi alkaa harrastaa-vastauksen.
Tuohon deodoranttiin pakko kommentoida, että jouduin pöllimään isosiskoltani deodoranttia läpi yläasteen ja lukion. Deodorantti oli ihan tabu. Muistan, että joskus ruokakauppareissulla kävin hakemassa dödöpullon ja näytin sitä äidille kysyvästi, että voisko laittaa ostoskärryyn. Et sä tollasia tarvitse, vastasi äiti. Olin ehkä joku 14 v. Välillä laitoin palasaippuaa kainaloihin ajamaan deodorantin asiaa. Tuolla "70-luvulla syntyneiden lapset"-ketjussa on hämmentävän monilla samanlaisia kokemuksia tästä aiheesta.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jätin käymättä harrastuksissa, kun olisi pitänyt laittaa t paita tms ja minulla oli jostain 10 v asti kainalokarvoja joita häpesin. Vasta yliopistossa tajusin että ihmiset käyttää deodoranttia. Olen myöhemmin tajunnut, miksi sain osakseni niin paljon kiusaamista koulussa..
Ai niin nämäkin. Minäkin ihmettelin kainalokarvoja, koska saunassa kun käytiin, niitä näytti olevan isällä ja isoveljellä, mutta äidillä ei koskaan. Myöskään säärissä ja käsivarsissa äidillä ei ollut karvoja. Minulle niitä tuli, ja uskoin vuosikaudet että minussa on jotain vikaa, että minuun kasvaa miehekkäitä karvoja paikkoihin joihin ei kuulu kasvaa. Dödön käyttöä ei myöskään neuvottu, vaikka joskus äiti pyykkejä korista ottaessaan päivitteli että haisee vinkeältä hieltä. Rintaliivit sain vasta, kun yläasteella terkkari suositteli tarkastuksen yhteydessä että sellaiset kannattaisi jo hankkia. Ne olikin siinä vaiheessa jo D-kuppia joten melkoinen hölskyntä oli ollut paidan alla.
Minä pyysin jotain harjoitusrintaliivejä kun näin sellaiset järkytyksekseni kaverilla, äiti suuttui, en vieläkään tajua miksi. Kuukautisista ei tietenkään mitään kerrottu (ja Huom, kaverini - 46 synt äiti kyllä kertoi kaikki nämä kaverilleni ja oli muutenkin ihan eri maata), masennuin totaalisesti kun kuukautiset alkoi. Lääkäriin vietiin vasta kun oli pää kainalossa, tai kerran 11 v yhden isomman haavan suhteen verenmyrkytys lähellä ja piti mennä lääkäriltä suoraan keskussairaalaan (kun olin hikoillut sitä ennen pari viikkoa kotona liikuntakyvyttömänä kunnes isäni tuhahti vihaisesti että pitäähän tuolle jotain tehdä)
Vierailija kirjoitti:
En lukenutkaan näitä kaikkia kirjoituksia, vain ensimmäisen sivun, kun jo käsitin, että tämä on ihan suomalaista sukupolvitarinaa.
Itse olen 50-luvun lapsi ja meillä kotona oli ihan tuo sama meininki, ja samaa näin kavereittenikin kotona. Vain yhden kerran jo lukiosta päästyäni kävin erään entisen luokkakaverini kotona ja ihmettelin sitä keskustelevaa tunnelmaa, mikä siellä oli. Se oli joku juhlapyhä, ja kaikki aikuisetkin lapset oli perheineen käymässä. Ison kahvipöydän ympärillä istuivat kaikki ja koko ajan keskusteltiin, ihan rauhallisesti ja jotenkin rakentavasti. Kerran myöhemminkin kävin heillä ja sama juttu, oli vain vähemmän ihmisiä. En ihmettele yhtään tämän kaverini hyvää itsetuntoa. Sieltä se on tullut. Kaikki olivat toisistaan kiinnostuneita ja keskusteleminen oli toisiaan tukevaa. Sellaiseen en ollut tottunut.
Meillä ei keskusteltu. Meillä vain heiteltiin sanoja ilmaan ja usein riideltiin ja tuhahdeltiin.
Meihin lapsiin ei mitenkään erityisesti satsattu, meidän kuului vain olla siinä sivussa ja ollaikään kuin näkymättömiä. 50-luvun lapsille ei yhteiskuntakaan mitään tarjonnut, luistinrata ja lainakirjasto oli ainoat. Musikaalinen lapsi sai ihan rauhassa olla musikaalinen, ei hankittu pianoja eikä viuluja. Ei koulustakaan mihinkään kannustettu, maalaispitäjässä oli kahden kerroksen väkeä ja opettajat toimi sen mukaisesti. Aloitteellisuutta ei palkittu ellet sitten ollut joku silmäätekevän mukula.
Koulukäynnistä ei koskaan kotona puhuttu mitään, tai jotain ihan ylimalkaista. Isä saattoi sentään suksien kunnon tarkastaa, kun kuuli että on hiihtokilpailut.
Minulla oli ihan pienestä jo kodin ja sen ulkopuolisen elämän maailmat, mitkä ei kovasti kohdanneet.
Ei meitä kannustettu, ei kiitelty, ei ohjattu. Jos ei osannut jotain tehtävää, siitä moitittiin ja äksyiltiin, kun et osaa.
Ikinä meillä ei halattu. Ylipäänsä ei kosketeltu toisiamme.
Ilmapiiri oli aina jotenkin vain "ei mitään," ei ainakaan lämmin eikä yleensä turvallinenkaan, koska isällä oli alkoholiongelma. Niin oli aika monen ystäväni kohdalla, isät joi. Sota kai sen aiheutti. Meidän isällä oli hirveän huonot hermot.
Vanhemmat odotti meistä lapsista tulevan jotain, meidän piti tehdä jotain hienoa, saavuttaa elämässä joku hieno asema, joka olisi sitten heitäkin kohottanut jotenkin ihmisten silmissä. Tähän ei vain annettu minkäänlaisia eväitä kotoa, kaikki piti vain tosta noin vaan itse hoitaa. Joten meistä tuli kaikista sellaisia itse-tekijöitä, koskaan ei edes odotettu mitään kenenkään toisten tahoilta.
Äitini jäi orvoksi ihan pienenä ja sai ikävän äitipuolen, eli on hänkin jäänyt aikanaan ilman rakkautta. Kun ei sitä itse saa, ei osaa toisillekaan sitä osoittaa, vaikka tunne olisikin olemassa.
En ole omien lasteni kanssa osannut yhtään sen paremmin, mutta aika sentään oli toinen. Kodin ja koulun välinen yhteys ei vielä silloin pelannut sen kummemmin kuin minunkaan aikanani. Jos jotain ikävää tapahtui, siitä sai tietää, onnistumisista ei.
70-luvun lapset on varmaan niitä viimeisiä, jotka vielä saivat kärsiä tästä puhumattomuuden ilmapiiristä. Kaiken vain oletettiin sujuvan, ja hyvin meni, jos ei mitään kuulunut. Oman lapsen kehuminen katsottiin ylpeilemiseksi ja itsekeskeisyydeksi. Tämä vaan jotenkin niin kuuluu suomalaisuuteen, vaikka se on ikävää. Vaikka tiedänkin, että enemmän meillä jo lapsiin satsattiin kuin mitä minun lapsuudessani, niin sitä keskustelevaa ja toisia huomioon ottavaa ilmapiiriä ei välttämättä ole saanut luotua
Juuri tuollaista tiuskivaa, äyskivää, latteaa tunnevammaista ei-mitään meilläkin oli, itse synt 80 ja vanhemmat - 50- luvulla. Heistä tosin tuli sitä "jotain hienoa" ja minusta traumatisoitunut mt potilas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jätin käymättä harrastuksissa, kun olisi pitänyt laittaa t paita tms ja minulla oli jostain 10 v asti kainalokarvoja joita häpesin. Vasta yliopistossa tajusin että ihmiset käyttää deodoranttia. Olen myöhemmin tajunnut, miksi sain osakseni niin paljon kiusaamista koulussa..
Ai niin nämäkin. Minäkin ihmettelin kainalokarvoja, koska saunassa kun käytiin, niitä näytti olevan isällä ja isoveljellä, mutta äidillä ei koskaan. Myöskään säärissä ja käsivarsissa äidillä ei ollut karvoja. Minulle niitä tuli, ja uskoin vuosikaudet että minussa on jotain vikaa, että minuun kasvaa miehekkäitä karvoja paikkoihin joihin ei kuulu kasvaa. Dödön käyttöä ei myöskään neuvottu, vaikka joskus äiti pyykkejä korista ottaessaan päivitteli että haisee vinkeältä hieltä. Rintaliivit sain vasta, kun yläasteella terkkari suositteli tarkastuksen yhteydessä että sellaiset kannattaisi jo hankkia. Ne olikin siinä vaiheessa jo D-kuppia joten melkoinen hölskyntä oli ollut paidan alla.
Minä pyysin jotain harjoitusrintaliivejä kun näin sellaiset järkytyksekseni kaverilla, äiti suuttui, en vieläkään tajua miksi. Kuukautisista ei tietenkään mitään kerrottu (ja Huom, kaverini - 46 synt äiti kyllä kertoi kaikki nämä kaverilleni ja oli muutenkin ihan eri maata), masennuin totaalisesti kun kuukautiset alkoi. Lääkäriin vietiin vasta kun oli pää kainalossa, tai kerran 11 v yhden isomman haavan suhteen verenmyrkytys lähellä ja piti mennä lääkäriltä suoraan keskussairaalaan (kun olin hikoillut sitä ennen pari viikkoa kotona liikuntakyvyttömänä kunnes isäni tuhahti vihaisesti että pitäähän tuolle jotain tehdä)
Tämä lääkärijuttu oli meilläkin. Minulla oli tosi usein maha kipeä ja sekaisin, päätäkin särki. Isä vähän vihjasi jossain vaiheessa että pitäiskö tyttö viedä lääkäriin, kun ihan vertakin oli kakassa tullut ja jatkunut jo viikkokaupalla vatsakipu. "Ei mukuloil' koskaan mitään oo" sanoi siihen äiti ja se keskustelu oli ohi. No, onneksi oli kouluilla terveystarkastuksia ja sitten kun sellainen tuli, kerroin lääkärille vaivoistani. Minulla todettiin keliakia. Muutaman vuoden olin siinä sitten sitä jo ehtinyt potea ja kuunnella jäkätystä miten olen turhan kitisijä ja hankala lapsi, jolla ei oikeasti ole vikaa kuin päässä.
Ihan kun olisin itse tämän kirjoittanut. Mulla oli kanssa tuollaisia oireita. Olin tavallaan kotona näkymätön.