Lue keskustelun säännöt.
Muita joiden vanhemmat eivät aikanaan ohjanneet, neuvoneet tai tukeneet?
15.07.2020 |
Vanhempani ovat syntyneet 40-luvulla, minä 70-luvun lopulla. Viime aikoina olen aika paljon pysähtynyt miettämään sitä (tuon 70-luvulla syntyneiden äidit-ketjun innoittamana), että omassa lapsuudenkodissani vanhemmat eivät tukeneet, ohjanneet eikä kannustaneet oikeastaan millään tavalla ja olisi kiva kuulla, onko muilla samanlaisia kokemuksia. Vanhempani olivat siis sinänsä ihan "hyvät", akateemisesti koulutetut vanhemmat, ei mitään henkistä eikä fyysistä väkivaltaa vaan tietty perusturvallisuus oli, mutta jotain tarvittavaa tukea ja opastusta jäi puuttumaan. Tässä jotain esimerkkejä.
- läksyihin tai kouluhommiin ei ikinä kiinnitetty huomiota. Arvosanani vaihtelivat pääosin 8-10 välillä, joten varmasti ajattelivat että hoidan homman hyvin itsekin. Monesti kuitenkin yläasteella ja lukiossa tein läksyt koululla edeltävänä välituntina tai ruokatunnilla. En ikinä oppinut kunnon läksyjentekorutiinina. Matematiikka oli vaikeaa ja siinä välillä tuli nelosia lukiossa, mikä stressasi minua kovasti. Muistan, ettei vanhemmat sanoneet noista nelosistakaan mitään, vaikka olisin toivonut tsemppiä ja kannustusta. Myöskään hyviä numeroita ei mitenkään noteerattu.
- Olin nuorena ujo ja arka, enkä uskaltanut hakea kesätöihin. En oikeastaan tiennyt, mistä voisin edes aloittaa kesätyöhaun vaikka olisin kyllä ollut kiinnostunut. Vanhemmat kyllä kesällä saattoivat moneen kertaan piikitellä, että olen laiska kun en ole kesätöissä. Elettiin 90-luvun puolenvälissä lama-ajan jälkimainigeissa jolloin työtilanne Suomessa ei ollut kovin hyvä. Jälkikäteen ajatellen olisin tarvinnut vanhemmiltani tukea ja käytännön neuvoja, miten tehdään työhakemus, minne voi ottaa yhteyttä, miten rohkaista itseäni soittamaan työpaikkoihin ja kysymään, jne.
- Ollessani teini-ikäinen ei ikinä keskusteltu mistään elämän arvoista, tavoitteista, päämääristä, siitä millainen voisi olla hyvä ihminen, taikka ihan käytännön asioista kuten seksi, seurustelu, alkoholinkäyttö jne. Kävin lukion filosofian kursseja ja olisin halunnut keskustella ja reflektoida niiden sisällöistä mutta kun yritin virittää keskustelua, oli vastaus silmien pyörittelyä ja tuhahtelua "ai tää on nyt sitä teini-ikää kun ollaan niin filosofia".
- Abivuotena keskusteltu ollenkaan siitä, mikä voisi olla oikea opiskelupaikka. En tarkoita, että vanhempien olisi pitänyt päättää tämä puolestani mutta olisi ollut kiva reflektoida eri vaihtoehtoja yhdessä.
Tarkoitukseni ei ole syyllistää vanhempia tällä avauksella enkä koe, että elämäni on mennyt pilalle sen takia, että vanhemmat ovat olleet sillaisia kuin ovat olleet. Kuitenkin koen, että vanhempien antama ohjaus, neuvonta, keskustelut ja tuki ovat parhaassa tapauksessa ihan mahdottoman hieno voimavara elämässä.
Kommentit (151)
Vierailija kirjoitti:
#avuttomanalaklikki #suominousuunvalittamalla #uhrionsuurinsankari
Kuule höppänä, et koskaan tule voittamaan vanhempiani vittuilun jalossa taidossa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
#avuttomanalaklikki #suominousuunvalittamalla #uhrionsuurinsankari
Minusta tässä on kyse ihmettelystä, kokemusten jakamisesta ja vertaistuesta eikä uhriutumisesta. Kun tunnistaa ja on tietoinen oman kasvuympäristönsä erilaisista tekijöistä, on helpompi olla toistamatta samoja virheitä omissa ihmissuhteissaan. Minulla ei ole omia lapsia mutta olen äitipuoli mieheni entisen liiton lapsille, ja haluan olla heitä kohtaan mahdollisimman turvallinen ja välittävä aikuinen. Se ei ole mahdollista ilman, että reflektoin omaa suhdettani vanhempiini ja mietin, millainen "vanhempi" minä tahdon ja voin olla. Jos lakaisisin maton alle mielestäni kaikki lapsuudessani tapahtuneet ikävät vuorovaikutustilanteet, voisin alkaa automaattisesti toistaa samaa haitalliseksi kokemiani toimintamalleja.
ap
Vierailija kirjoitti:
#avuttomanalaklikki #suominousuunvalittamalla #uhrionsuurinsankari
En ole avuton, enkä mikään ammattimainen uhrikaan, mutta minusta on ollut tosi kiinnostavaa nähdä, että se mitä itse koin ja pidin aika poikkeuksellisena, omien junttien vanhempieni juttuna vaan, onkin ollut laajempi sukupolvikokemus. Ja hienoa että ihmiset jotka on kokeneet samaa, ovat miettineet miten se on vaikuttanut heidän elämäänsä. Niin että voin itsekin tunnistaa seurauksia ja ehkä yrittää vielä parantaa vanhoja haavoja, siis niiden haavojen osalta jotka vielä oireilee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama meininki, minä syntynyt 1974 ja vanhemmat molemmat 1945.
Minun vanhemmat oli molemmat insinöörejä, äiti vahvavirta- ja isä elektroniikkapuolen. Meillä oli hyvä elintaso ja matkusteltiin, eli ihan sellainen keskiluokkainen meininki päällepäin. Mutta lastenkasvatusajatukset oli jostain menneestä.
Yksi oli juuri tuo että meidän "mukuloiden" piti itse huolehtia koulumme, vanhemmat ei siihen puutu. Kun itselläni tuli vaikeaa matematiikassa jossain vaiheessa, ja siitä äidille puhuin, hän sanoi vaan että sulla ei olle näköjään siihen asiaan lahjoja, keskity johonkin muuhun. Ei auttanut oppimaan tai tekemään läksyjä. Samoin esim. hampaiden pesua ei koskaan seurattu, ja niiinpä mun hampaat oli täynnä reikiä jo ala-asteella. Siihen äiti totesi, että niin se oli minullakin jo tekarit rippilahjaksi, oli siihen aikaan tavallista. Huono hammasluu suvussa. Kuukautiset ja seksi oli tabu, niistä ei puhuttu.
Ja kun tuli murrosiässä vaikeaa, sai vaan huutoa että olet kummallinen mukula eikä sinusta tule ikinä mitään. Ei tunnepohjaisesti edes yritetty kohdata, kysyä että onko sinulla paha olla tai tunnekuohuja, ja kerrottu että se on siinä iässä tavallista. Ei, vaan haukuttiin vaan ja päiviteltiin, miksi heitä on rangaistu tuommoisella kersalla helvetistä. Aloin jo 13-vuotiaana juoda alkoholia kaupungilla viikonloppuisin, ja siihenkin reaktio oli lähinnä joku kotiaresti kerran, ja sitten kun karkasin palotikkaita sieltäkin, alistuivat: niin se oli äidin velikin juoppo jo nuoresta, samanlainen tuosta hullusta mukulasta tulee. Geeneissä vaikutti olevan niin juoppous kuin oppiminen ja hammasterveys, millekään ei voinut itse mitään.
Olisin itse voinut kirjoittaa tämän lähes sanasta sanaan. Paitsi, että olen mies ja muutaman vuoden vanhempi, kuten vanhempanikin. Ilmeisesti siihen aikaan vanhemmuus ei merkinnyt niinkään kasvattamista ja ohjaamista vaan huoltamista ja ylläpitoa. Koululaitokselle sitten sälytettiin se rooli, jota kotona ei haluttu ja osattu ottaa. Täysipäinen kansalainen minustakin silti tuli, vähän huonohampainen tosin.. :).
Täytyy vielä lisätä tähän, että vanhempani olivat silti lempeitä ja ymmärtäväisiä omia mokailujani ja töpeksimisiä kohtaan. Aivan kuin olisivat jo odottaneet, että kyllä niitä tulee ja näitähän sattuu. Joidenkin lasten vanhemmat sensijaan kurittivat lapsiaan fyysisesti muiden edessä jos esim. joku pikku ikkuna
oli hajonnut tms. Meillä ei tuollaista ollut koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli ihanat ja keskustelevat lapset siihen asti kunnes alkoivat seurustella. Elämä muuttui eikä lapset enää halunneet kuullakaan puhuttavan mitään fiksua mistä ennen puhuimme ja meillä oli hyvä yhteishenki.
Kuulostaa aika hurjalta, miten kirjoitat lapsistasi. Et pidä lapsiasi enää "ihanina" tai hyväksy ja rakasta heitä sellaisina kuin ovat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli ihanat ja keskustelevat lapset siihen asti kunnes alkoivat seurustella. Elämä muuttui eikä lapset enää halunneet kuullakaan puhuttavan mitään fiksua mistä ennen puhuimme ja meillä oli hyvä yhteishenki.
Kuulostaa aika hurjalta, miten kirjoitat lapsistasi. Et pidä lapsiasi enää "ihanina" tai hyväksy ja rakasta heitä sellaisina kuin ovat?
En ole tuo jolle vastaat, mutta kasvatus nimenomaan perustuu siihen, että lasta ei hyväksytä sellaisena kuin se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
#avuttomanalaklikki #suominousuunvalittamalla #uhrionsuurinsankari
Minusta tässä on kyse ihmettelystä, kokemusten jakamisesta ja vertaistuesta eikä uhriutumisesta. Kun tunnistaa ja on tietoinen oman kasvuympäristönsä erilaisista tekijöistä, on helpompi olla toistamatta samoja virheitä omissa ihmissuhteissaan. Minulla ei ole omia lapsia mutta olen äitipuoli mieheni entisen liiton lapsille, ja haluan olla heitä kohtaan mahdollisimman turvallinen ja välittävä aikuinen. Se ei ole mahdollista ilman, että reflektoin omaa suhdettani vanhempiini ja mietin, millainen "vanhempi" minä tahdon ja voin olla. Jos lakaisisin maton alle mielestäni kaikki lapsuudessani tapahtuneet ikävät vuorovaikutustilanteet, voisin alkaa automaattisesti toistaa samaa haitalliseksi kokemiani toimintamalleja.
ap
Juu siis totta kai. Ihmettelijöitä oli läsnä jo kauan sitten. Ei heistä mitään hyötyä ole. Ihmettelijät ovat naisia jotka luulevat oman pihalla olemisensa olevan jotain yhteiskunnallista vaikuttamista kun nakittavat toisia kattamaan kulut. Tätä oli nähtävissä kauan sitten jo.
Imagine että joku tilaisi sähkärin kotiinsa korjaamaan jotain ja se sähkäri tulisi "ihmettelemään ja pohtimaan asioita" ja lasku tulisi perästä. Eli siinä teidän "ihmettelyn" arvo käytännössä. Ihan turha höpöhöpökupla josta naiset pitäisi puhkaista ulos asap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jätin käymättä harrastuksissa, kun olisi pitänyt laittaa t paita tms ja minulla oli jostain 10 v asti kainalokarvoja joita häpesin. Vasta yliopistossa tajusin että ihmiset käyttää deodoranttia. Olen myöhemmin tajunnut, miksi sain osakseni niin paljon kiusaamista koulussa..
Ai niin nämäkin. Minäkin ihmettelin kainalokarvoja, koska saunassa kun käytiin, niitä näytti olevan isällä ja isoveljellä, mutta äidillä ei koskaan. Myöskään säärissä ja käsivarsissa äidillä ei ollut karvoja. Minulle niitä tuli, ja uskoin vuosikaudet että minussa on jotain vikaa, että minuun kasvaa miehekkäitä karvoja paikkoihin joihin ei kuulu kasvaa. Dödön käyttöä ei myöskään neuvottu, vaikka joskus äiti pyykkejä korista ottaessaan päivitteli että haisee vinkeältä hieltä. Rintaliivit sain vasta, kun yläasteella terkkari suositteli tarkastuksen yhteydessä että sellaiset kannattaisi jo hankkia. Ne olikin siinä vaiheessa jo D-kuppia joten melkoinen hölskyntä oli ollut paidan alla.
Minä pyysin jotain harjoitusrintaliivejä kun näin sellaiset järkytyksekseni kaverilla, äiti suuttui, en vieläkään tajua miksi. Kuukautisista ei tietenkään mitään kerrottu (ja Huom, kaverini - 46 synt äiti kyllä kertoi kaikki nämä kaverilleni ja oli muutenkin ihan eri maata), masennuin totaalisesti kun kuukautiset alkoi. Lääkäriin vietiin vasta kun oli pää kainalossa, tai kerran 11 v yhden isomman haavan suhteen verenmyrkytys lähellä ja piti mennä lääkäriltä suoraan keskussairaalaan (kun olin hikoillut sitä ennen pari viikkoa kotona liikuntakyvyttömänä kunnes isäni tuhahti vihaisesti että pitäähän tuolle jotain tehdä)
Tämä lääkärijuttu oli meilläkin. Minulla oli tosi usein maha kipeä ja sekaisin, päätäkin särki. Isä vähän vihjasi jossain vaiheessa että pitäiskö tyttö viedä lääkäriin, kun ihan vertakin oli kakassa tullut ja jatkunut jo viikkokaupalla vatsakipu. "Ei mukuloil' koskaan mitään oo" sanoi siihen äiti ja se keskustelu oli ohi. No, onneksi oli kouluilla terveystarkastuksia ja sitten kun sellainen tuli, kerroin lääkärille vaivoistani. Minulla todettiin keliakia. Muutaman vuoden olin siinä sitten sitä jo ehtinyt potea ja kuunnella jäkätystä miten olen turhan kitisijä ja hankala lapsi, jolla ei oikeasti ole vikaa kuin päässä.
Tuttua. Minulla oli migreeni kerran, pari viikossa yhdeksänvuotiaasta asti. Olin lukiossa, kun viimein sain lääkkeitä. Siihen asti vaan todettiin, että kulkee suvussa.
Kaaduin 14-vuotiaana ja meni ainakin kuukausi, etten voinut mennä polvilleni/kyykkyyn ja onnuin pitkään. Jalka vaivasi aktiivisesti puolisen vuotta ja sitten vielä vuosia. Eihän sitä koskaan tutkittu mitenkään.
Yksi asia, mikä tulee mieleen, on, et niinä vuosina lapsia ei ”yritetty”, ”hankittu” tai edes ”saatu”. Niitä vain tuli.
Se kuului asiaan, eikä sitä kyseenalaistettu.
Useimmat vanhemmat eivät todellakaan ennen lapsia kysyneet itseltään, että haluanko tätä tai millainen vanhempi haluan olla.
”Eiköhän ne pärjää” oli yleinen ja hyväksytty mentaliteetti.
70-luvulla syntyneet ovat pärjäilemisen sukupolvi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama meininki, minä syntynyt 1974 ja vanhemmat molemmat 1945.
Minun vanhemmat oli molemmat insinöörejä, äiti vahvavirta- ja isä elektroniikkapuolen. Meillä oli hyvä elintaso ja matkusteltiin, eli ihan sellainen keskiluokkainen meininki päällepäin. Mutta lastenkasvatusajatukset oli jostain menneestä.
Yksi oli juuri tuo että meidän "mukuloiden" piti itse huolehtia koulumme, vanhemmat ei siihen puutu. Kun itselläni tuli vaikeaa matematiikassa jossain vaiheessa, ja siitä äidille puhuin, hän sanoi vaan että sulla ei olle näköjään siihen asiaan lahjoja, keskity johonkin muuhun. Ei auttanut oppimaan tai tekemään läksyjä. Samoin esim. hampaiden pesua ei koskaan seurattu, ja niiinpä mun hampaat oli täynnä reikiä jo ala-asteella. Siihen äiti totesi, että niin se oli minullakin jo tekarit rippilahjaksi, oli siihen aikaan tavallista. Huono hammasluu suvussa. Kuukautiset ja seksi oli tabu, niistä ei puhuttu.
Ja kun tuli murrosiässä vaikeaa, sai vaan huutoa että olet kummallinen mukula eikä sinusta tule ikinä mitään. Ei tunnepohjaisesti edes yritetty kohdata, kysyä että onko sinulla paha olla tai tunnekuohuja, ja kerrottu että se on siinä iässä tavallista. Ei, vaan haukuttiin vaan ja päiviteltiin, miksi heitä on rangaistu tuommoisella kersalla helvetistä. Aloin jo 13-vuotiaana juoda alkoholia kaupungilla viikonloppuisin, ja siihenkin reaktio oli lähinnä joku kotiaresti kerran, ja sitten kun karkasin palotikkaita sieltäkin, alistuivat: niin se oli äidin velikin juoppo jo nuoresta, samanlainen tuosta hullusta mukulasta tulee. Geeneissä vaikutti olevan niin juoppous kuin oppiminen ja hammasterveys, millekään ei voinut itse mitään.
Meillä sama tuon hampaidenpesun kanssa, ei valvottu laisinkaan. Sama myös alkoholin kanssa. Aloin juoda alaikäisenä ja sitäkin katsottiin läpi sormien. Kerran 16-vuotiaana tulin kotiin kännissä ja oksensin eteisen lattialle. Ei mitään seurausta siitä, sanottiin vaan että siivoa itse.
ap
Tuosta alkoholista, että meillä sai ihan luvan kanssa jo 15-vuotiaasta juoda ja se tuntui paikkakunnalla olevan yleistä muutenkin. Minä join kerran salaa eräissä häissä jo 14-vuotiaana ja siitä huudettiin, mutta sanottiin, että sitten kun olet "rippikoulun käynyt ja rokotettu, saat juua, naia ja polttaa niin paljo ku keho ja pää kestää". Ja totta se oli, kun rippiikoulu oli käyty, juomiset ja seksihommat oli täysin vapaita.
Joku kirjoitti siitä, että huusi unissan. Ystäväni jätettiin yksin kotiin ihan liian nuorena ja ihan liian usein öiksikin. Häntä pelotti, että joku kurkkii sisään alakerran ikkunoista ja perhe vaan nauroi sille asialle.
Eikä siihen aikaan voinut sanoa ääneen, että on surullinen, kun vanhemmat erosivat tai mummu kuoli. Sitä jatkettiin vaan elämää ja sopeuduttiin tilanteeseen, ihan turha toivoa mitään halauksia tai silityksiä tai juttelemista aiheesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku kirjoitti siitä, että huusi unissan. Ystäväni jätettiin yksin kotiin ihan liian nuorena ja ihan liian usein öiksikin. Häntä pelotti, että joku kurkkii sisään alakerran ikkunoista ja perhe vaan nauroi sille asialle.
Eikä siihen aikaan voinut sanoa ääneen, että on surullinen, kun vanhemmat erosivat tai mummu kuoli. Sitä jatkettiin vaan elämää ja sopeuduttiin tilanteeseen, ihan turha toivoa mitään halauksia tai silityksiä tai juttelemista aiheesta.
Kyllä oli ihan täyspäisiä vanhempiakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
#avuttomanalaklikki #suominousuunvalittamalla #uhrionsuurinsankari
En ole avuton, enkä mikään ammattimainen uhrikaan, mutta minusta on ollut tosi kiinnostavaa nähdä, että se mitä itse koin ja pidin aika poikkeuksellisena, omien junttien vanhempieni juttuna vaan, onkin ollut laajempi sukupolvikokemus. Ja hienoa että ihmiset jotka on kokeneet samaa, ovat miettineet miten se on vaikuttanut heidän elämäänsä. Niin että voin itsekin tunnistaa seurauksia ja ehkä yrittää vielä parantaa vanhoja haavoja, siis niiden haavojen osalta jotka vielä oireilee.
Niin paitsi että jos menisit siihen vanhempiesi aikaan ja yrittäisit tuolla asenteella selvitä, sinulla olisi ihan kakka housussa. Olet vähän kuin ne ihmiset jotka vähättelevät menneiden aikojen urheilusuorituksia koska "nykyään juostaan paljon kovempaa". Ei voi suurempaa ymmärrysvajetta olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä näen äitini oman aikansa tuotteena ja tietynlaisena vankina ja itsekin olen oman aikani tuotos, mutta vankeudesta olen pyristellyt ulos, en halua jatkaa samaa ketjua.
40-luvulla syntynyt äiti on jo kuollut ja harmittaa, että hänen elämänsä meni tuossa samassa, mitä tässä on kirjoitettu. Kun hän eli viimeisiä päiviään, yritin halata häntä enkä saanut mitään vastakaikua. Koskettelua ei kertakaikkiaan ollut. Ei mitään hyvästelyjä, puhumista vaikeista asioista. Silti tiedän, että äiti rakasti minua ja välitti minusta, hän ei vain osannut osoittaa sitä, ei vastata niihin tarpeisiin, jotka minussa olisivat halunneet tulla nähdyksi, lohdutetuksi, turvatuksi.
30-luvulla syntyneet tätini ovat kertoneet, miten he ovat nyt ihan viime vuosina heränneet tähän asiaan ja opetelleet siitä ulos. Halaavat jälkeläisiään, ovat opetelleet avautumaan ja puhumaan niistä asioista, joista pitkään vaiettiin. Olen käynyt heidän kanssaan nyt monia hyviä keskusteluja, mutta vei aikaa neljäkymmentä vuotta että sille tasolle päästiin.
Vierailija kirjoitti:
En rehellisesti sanottuna ymmärrä, mitä vikaa tuollaisessa tyylissä on. Ei ole käynyt mielessäkään omienkaan lasten kohdalla, teinejä jo. Ovat ihan itse kyllä oppineet ja pärjäävät. Ei ihme, että nykyään lapsilla on vaikka mitä diagnooseja, jos noin avuttomiksi kasvatetaan.
Ne diagnoosit ja ongelmathan katoaakin jos niihin ei kiinnitä mitään huomiota. Näinhän se menee. Voin sanoa että on aika helvetillistä olla keskittymishäiriöinen lapsi, kun vanhempia ei kiinnosta ja koulua ei kiinnosta. Olisin säästynyt niin paljolta, jos olisin elänyt lapsuuteni nykyaikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
#avuttomanalaklikki #suominousuunvalittamalla #uhrionsuurinsankari
En ole avuton, enkä mikään ammattimainen uhrikaan, mutta minusta on ollut tosi kiinnostavaa nähdä, että se mitä itse koin ja pidin aika poikkeuksellisena, omien junttien vanhempieni juttuna vaan, onkin ollut laajempi sukupolvikokemus. Ja hienoa että ihmiset jotka on kokeneet samaa, ovat miettineet miten se on vaikuttanut heidän elämäänsä. Niin että voin itsekin tunnistaa seurauksia ja ehkä yrittää vielä parantaa vanhoja haavoja, siis niiden haavojen osalta jotka vielä oireilee.
Niin paitsi että jos menisit siihen vanhempiesi aikaan ja yrittäisit tuolla asenteella selvitä, sinulla olisi ihan kakka housussa. Olet vähän kuin ne ihmiset jotka vähättelevät menneiden aikojen urheilusuorituksia koska "nykyään juostaan paljon kovempaa". Ei voi suurempaa ymmärrysvajetta olla.
Ei kai se nyt voi olla vanhemmalta sukupolvelta pois, että ymmärretään toisen sukupolven traumoja? Eikö sitä voisi ymmärtää molempia yhtä aikaa?
Kuulostat siltä, että asioille on oltava syyllinen ja vain yksi taho voi olla oikeassa.
Vierailija kirjoitti:
Minä näen äitini oman aikansa tuotteena ja tietynlaisena vankina ja itsekin olen oman aikani tuotos, mutta vankeudesta olen pyristellyt ulos, en halua jatkaa samaa ketjua.
40-luvulla syntynyt äiti on jo kuollut ja harmittaa, että hänen elämänsä meni tuossa samassa, mitä tässä on kirjoitettu. Kun hän eli viimeisiä päiviään, yritin halata häntä enkä saanut mitään vastakaikua. Koskettelua ei kertakaikkiaan ollut. Ei mitään hyvästelyjä, puhumista vaikeista asioista. Silti tiedän, että äiti rakasti minua ja välitti minusta, hän ei vain osannut osoittaa sitä, ei vastata niihin tarpeisiin, jotka minussa olisivat halunneet tulla nähdyksi, lohdutetuksi, turvatuksi.
30-luvulla syntyneet tätini ovat kertoneet, miten he ovat nyt ihan viime vuosina heränneet tähän asiaan ja opetelleet siitä ulos. Halaavat jälkeläisiään, ovat opetelleet avautumaan ja puhumaan niistä asioista, joista pitkään vaiettiin. Olen käynyt heidän kanssaan nyt monia hyviä keskusteluja, mutta vei aikaa neljäkymmentä vuotta että sille tasolle päästiin.
Minä taas en voi sanoa tietäväni että vanhempani rakastaisivat minua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
#avuttomanalaklikki #suominousuunvalittamalla #uhrionsuurinsankari
En ole avuton, enkä mikään ammattimainen uhrikaan, mutta minusta on ollut tosi kiinnostavaa nähdä, että se mitä itse koin ja pidin aika poikkeuksellisena, omien junttien vanhempieni juttuna vaan, onkin ollut laajempi sukupolvikokemus. Ja hienoa että ihmiset jotka on kokeneet samaa, ovat miettineet miten se on vaikuttanut heidän elämäänsä. Niin että voin itsekin tunnistaa seurauksia ja ehkä yrittää vielä parantaa vanhoja haavoja, siis niiden haavojen osalta jotka vielä oireilee.
Niin paitsi että jos menisit siihen vanhempiesi aikaan ja yrittäisit tuolla asenteella selvitä, sinulla olisi ihan kakka housussa. Olet vähän kuin ne ihmiset jotka vähättelevät menneiden aikojen urheilusuorituksia koska "nykyään juostaan paljon kovempaa". Ei voi suurempaa ymmärrysvajetta olla.
Tuo on ihan totta mitä sanot, että jos eläisin vanhempieni ajassa, niin ei olisi varaa sellaiseen luksukseen kuin joidenkin omien traumojen analysointi ja veivaaminen. Kaikki energia pitäisi laittaa välittömään hengissä ja järjissään selviämiseen. Tunkea vaan jonnekin alitajuntaan ahdistukset ja jatkaa hetki hetkeltä sen tekemistä, mikä on pakko tehdä että itse ja perhe selviää.
Ongelma on vaan se, että kun en elä siinä ajassa, ja odotukset ihmisiä kohtaan on myös nyt suuremmat kuin silloin. Siihen aikaan oli tosi tavallista, että oli aika omituisiakin ihmisiä, ja sellaisia joilla perjantain ryyppy-putkareissut oli ihan työmiehen arkea. Ihmiset sai vapaasti oireilla mitä nyt kullakin oli oireiltavaa, ja koska samanlaisia oli niin paljon, se oli hyväksyttävää. Nyt oletetaan että on henkisestä kehityksestä kiinnostunut, tasapainoinen, raitis tai kohtuukäyttäjä, urheilullinen superfoodien nauttija ja mindfullnessin harrastaja. Nuoremmat on sellaisia, ja niiden kanssa pitää esim. työelämässä elää. Helpointa on jos yrittää hoitaa itsensäkin jotenkin kuntoon, kun se kerran on mahdollista tänä päivänä. Mutta toki, jos nyt tulisi vaikka sota, heti jäisi nämä oman psyyken vatvonnat prioriteetille x, ja energia laitettaisiin selviämiseen. Ihan kuten isovanhemmat ja vanhemmat teki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
#avuttomanalaklikki #suominousuunvalittamalla #uhrionsuurinsankari
En ole avuton, enkä mikään ammattimainen uhrikaan, mutta minusta on ollut tosi kiinnostavaa nähdä, että se mitä itse koin ja pidin aika poikkeuksellisena, omien junttien vanhempieni juttuna vaan, onkin ollut laajempi sukupolvikokemus. Ja hienoa että ihmiset jotka on kokeneet samaa, ovat miettineet miten se on vaikuttanut heidän elämäänsä. Niin että voin itsekin tunnistaa seurauksia ja ehkä yrittää vielä parantaa vanhoja haavoja, siis niiden haavojen osalta jotka vielä oireilee.
Niin paitsi että jos menisit siihen vanhempiesi aikaan ja yrittäisit tuolla asenteella selvitä, sinulla olisi ihan kakka housussa. Olet vähän kuin ne ihmiset jotka vähättelevät menneiden aikojen urheilusuorituksia koska "nykyään juostaan paljon kovempaa". Ei voi suurempaa ymmärrysvajetta olla.
Ei kai se nyt voi olla vanhemmalta sukupolvelta pois, että ymmärretään toisen sukupolven traumoja? Eikö sitä voisi ymmärtää molempia yhtä aikaa?
Kuulostat siltä, että asioille on oltava syyllinen ja vain yksi taho voi olla oikeassa.
Ei vaan palsta kuulostaa siltä ettei yritäkään ymmärtää kenenkään muun kantaa. Mikään kommenteista ei edes häivähdä siihen suuntaan että jonkun muunkin näkökulma kuin omani.
Meillä oli ihanat ja keskustelevat lapset siihen asti kunnes alkoivat seurustella. Elämä muuttui eikä lapset enää halunneet kuullakaan puhuttavan mitään fiksua mistä ennen puhuimme ja meillä oli hyvä yhteishenki.