Lue keskustelun säännöt.
Muita joiden vanhemmat eivät aikanaan ohjanneet, neuvoneet tai tukeneet?
15.07.2020 |
Vanhempani ovat syntyneet 40-luvulla, minä 70-luvun lopulla. Viime aikoina olen aika paljon pysähtynyt miettämään sitä (tuon 70-luvulla syntyneiden äidit-ketjun innoittamana), että omassa lapsuudenkodissani vanhemmat eivät tukeneet, ohjanneet eikä kannustaneet oikeastaan millään tavalla ja olisi kiva kuulla, onko muilla samanlaisia kokemuksia. Vanhempani olivat siis sinänsä ihan "hyvät", akateemisesti koulutetut vanhemmat, ei mitään henkistä eikä fyysistä väkivaltaa vaan tietty perusturvallisuus oli, mutta jotain tarvittavaa tukea ja opastusta jäi puuttumaan. Tässä jotain esimerkkejä.
- läksyihin tai kouluhommiin ei ikinä kiinnitetty huomiota. Arvosanani vaihtelivat pääosin 8-10 välillä, joten varmasti ajattelivat että hoidan homman hyvin itsekin. Monesti kuitenkin yläasteella ja lukiossa tein läksyt koululla edeltävänä välituntina tai ruokatunnilla. En ikinä oppinut kunnon läksyjentekorutiinina. Matematiikka oli vaikeaa ja siinä välillä tuli nelosia lukiossa, mikä stressasi minua kovasti. Muistan, ettei vanhemmat sanoneet noista nelosistakaan mitään, vaikka olisin toivonut tsemppiä ja kannustusta. Myöskään hyviä numeroita ei mitenkään noteerattu.
- Olin nuorena ujo ja arka, enkä uskaltanut hakea kesätöihin. En oikeastaan tiennyt, mistä voisin edes aloittaa kesätyöhaun vaikka olisin kyllä ollut kiinnostunut. Vanhemmat kyllä kesällä saattoivat moneen kertaan piikitellä, että olen laiska kun en ole kesätöissä. Elettiin 90-luvun puolenvälissä lama-ajan jälkimainigeissa jolloin työtilanne Suomessa ei ollut kovin hyvä. Jälkikäteen ajatellen olisin tarvinnut vanhemmiltani tukea ja käytännön neuvoja, miten tehdään työhakemus, minne voi ottaa yhteyttä, miten rohkaista itseäni soittamaan työpaikkoihin ja kysymään, jne.
- Ollessani teini-ikäinen ei ikinä keskusteltu mistään elämän arvoista, tavoitteista, päämääristä, siitä millainen voisi olla hyvä ihminen, taikka ihan käytännön asioista kuten seksi, seurustelu, alkoholinkäyttö jne. Kävin lukion filosofian kursseja ja olisin halunnut keskustella ja reflektoida niiden sisällöistä mutta kun yritin virittää keskustelua, oli vastaus silmien pyörittelyä ja tuhahtelua "ai tää on nyt sitä teini-ikää kun ollaan niin filosofia".
- Abivuotena keskusteltu ollenkaan siitä, mikä voisi olla oikea opiskelupaikka. En tarkoita, että vanhempien olisi pitänyt päättää tämä puolestani mutta olisi ollut kiva reflektoida eri vaihtoehtoja yhdessä.
Tarkoitukseni ei ole syyllistää vanhempia tällä avauksella enkä koe, että elämäni on mennyt pilalle sen takia, että vanhemmat ovat olleet sillaisia kuin ovat olleet. Kuitenkin koen, että vanhempien antama ohjaus, neuvonta, keskustelut ja tuki ovat parhaassa tapauksessa ihan mahdottoman hieno voimavara elämässä.
Kommentit (151)
Ja jos joku kutsuu traumojen käsittelyä luksukseksi niin joko ei tiedä mitä on luksus, ei ole traumoja tai ei halua tiedostaa että on traumoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä näen äitini oman aikansa tuotteena ja tietynlaisena vankina ja itsekin olen oman aikani tuotos, mutta vankeudesta olen pyristellyt ulos, en halua jatkaa samaa ketjua.
40-luvulla syntynyt äiti on jo kuollut ja harmittaa, että hänen elämänsä meni tuossa samassa, mitä tässä on kirjoitettu. Kun hän eli viimeisiä päiviään, yritin halata häntä enkä saanut mitään vastakaikua. Koskettelua ei kertakaikkiaan ollut. Ei mitään hyvästelyjä, puhumista vaikeista asioista. Silti tiedän, että äiti rakasti minua ja välitti minusta, hän ei vain osannut osoittaa sitä, ei vastata niihin tarpeisiin, jotka minussa olisivat halunneet tulla nähdyksi, lohdutetuksi, turvatuksi.
30-luvulla syntyneet tätini ovat kertoneet, miten he ovat nyt ihan viime vuosina heränneet tähän asiaan ja opetelleet siitä ulos. Halaavat jälkeläisiään, ovat opetelleet avautumaan ja puhumaan niistä asioista, joista pitkään vaiettiin. Olen käynyt heidän kanssaan nyt monia hyviä keskusteluja, mutta vei aikaa neljäkymmentä vuotta että sille tasolle päästiin.
Minä taas en voi sanoa tietäväni että vanhempani rakastaisivat minua.
Jep, mulle on taas tehty erittäin selväksi että vanhemmat ei ole rakastaneet mua, siis koskaan. Täysi rakkaudettomuus ja julmuus leimaa kaikkea mitä he ovat tehneet mulle. Ei kaikki vanhemmat rakasta lapsia, se on myytti.
En usko, että esim. äitini välttämättä ilkeyttään oli kova ja tunnekylmä. Kyllä se oli ihan aitoa häneltä kun hän oletti esim. kaiken itkun olevan tekoitkua ja pelkkää manipulointia. Samoin en usko hänen tunteneen mitään erityisiä tunteita, joten miten hän olisi voinut tukea lapsiaan tunneasioissa? Hän kävi jonkun hihhuliuskovaisten keskitysleirmäistä koulua itse lapsena, jossa meno oli jopa äidin mukaan aivan sairasta ja jokainen päivä pelkkää väkivallan tai ajatusrikollisuuden välttelyä. Häpäiseminen oli kuulemma siinä koulussa myös jatkuvaa. Kyllä siinä ihminen varmasti kouliintuu melko kovapintaiseksi ihan tahtomattaankin eikä lasten pikkuongelmat vaan aidosti hetkauta mihinkään suuntaan.
Itsekään en ole mikään tunteiden tonava moniin kavereihini verrattuna enkä syytä siitäkään itseäni. Kumma on jos omista lapsistanikaan tulee emotionaalisesti älykkäitä herkistelijöitä, kun suvussa ei niitä vielä tähän päivään mennessä ole ollut yhtään.
Näitä on kyllä valtavan huojentavaa lukea! Olen aina ajatellut, ettei meillä tuettu opiskelua, koska vanhempani eivät itse olleet koulutettuja. Meillä oli kyllä asiat taloudellisesti hyvin ja olen päässyt mm. kielikurssille. Koin kuitenkin, etten saanut minkäänlaista tukea tai apua siihen mihin esim. olisi kannattunut suuntautua tai mitä ylipäätään tehdä tulevaisuutta varten. Sain huutoa, kun alaikäisenä jätin koulun kesken, enkä heti päässyt töihin. Valitettiin juurikin sitä, että on laiska ja saamaton, vaikka olin vain täysin tuuliajolla, että mitä sitä kannattaisi tehdä! Se olisi vain pitänyt jotenkin automaattisesti tietää jo heti peruskoulun päätyttyä. Minulla kestikin todella kauan löytää oma urani, jonka kyllä monen mutkan kautta sitten löysin!
Ymmärrän, että 40-luvulla syntyneille vanhemmilleni se joutilaisuus oli käsittämätöntä! He olivat itse lähteneet maailmalle nuorina ja painaneet töitä siitä lähtien. Työttöminä he eivät kumpikaan ole koskaan olleet. Ja sen, joka ei työtä tee, ei syömänkään pidä, sanoi isäni!
Koin kuitenkin, että minua rakastettiin ja minusta välitettiin. Jos olin kipeä, niin sain erityishuomiota ja meillä kyllä mentiin ja käytiin lääkärissä aina kun tarve oli. Hampaiden hoidosta ei kylläkään juuri välitetty ja muistan nolona tilanneeni ensimmäiset tamponini jostain postimyynnistä, kun ei niitä kehdannut ostaa. Sama juttu oli rintaliivien kanssa. Ne hankin nolona yksin.
Mielenkiintoista nähdä miten meidän 70- luvulla syntyneiden lapset sitten meitä jatkossa arvostelee. Varmaan ollaan tungettu nokkamme liikaa heidän asioihin ja tuputettu apua..?
Vierailija kirjoitti:
Ja jos joku kutsuu traumojen käsittelyä luksukseksi niin joko ei tiedä mitä on luksus, ei ole traumoja tai ei halua tiedostaa että on traumoja.
Menneinä aikoina se oli luksusta johon ei ollut monella "varaa". Lapsia kuoli synnytyksiin, tauteihin ja onnettomuuksiin. Mies saattoi kuolla sodassa ja jollain pientilan peltopläntillä, ilman sosiaaliturvaa, elätettäväksi jäi iso lapsikatras. Eipä siinä sillä yksin lapsikatraan hengissäpysymisestä vastaamaan jäänyt äiti kauheasti voinut miettiä mikä on olo ja jaksaako. Hammasta purren hetki kerrallaan oli pakko jaksaa, tai lapset kuolee nälkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset olivat tuohon aikaan usein vahinkoja
Meillä taas vanhemmilla oli aivan sairas kontrollinhalu kaikkiin tekemääni, ainakin sellaisiin asioihin, millä on ulkoisesti merkitystä. Opiskelu, työ, mutta myös esim pukeutuminen ja meikkaaminen. Samaan aikaan kaikki tunnepuolen keskustelu ja ns pehmeät asiat kuitattiin hömpötyksenä.
Omille olen aika lailla päinvastoin. Annan valita itse, vaikken olisi samaa mieltä ja kasvaa ihan omiksi itsekseen. Toisaalta mielelläni juttelen ihan kaikesta maan ja taivaan välillä, on kyseessä sydänsurut, tulevaisuuden unelmat tai vaikka pimeän pelko.
Ohjaan kohtuudella, vahdin vaikkapa koulunkäyntiä, mutta siinäkin pyrin olemaan aika neutraali ja odotan aloitetta lapsilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä on kyllä valtavan huojentavaa lukea! Olen aina ajatellut, ettei meillä tuettu opiskelua, koska vanhempani eivät itse olleet koulutettuja. Meillä oli kyllä asiat taloudellisesti hyvin ja olen päässyt mm. kielikurssille. Koin kuitenkin, etten saanut minkäänlaista tukea tai apua siihen mihin esim. olisi kannattunut suuntautua tai mitä ylipäätään tehdä tulevaisuutta varten. Sain huutoa, kun alaikäisenä jätin koulun kesken, enkä heti päässyt töihin. Valitettiin juurikin sitä, että on laiska ja saamaton, vaikka olin vain täysin tuuliajolla, että mitä sitä kannattaisi tehdä! Se olisi vain pitänyt jotenkin automaattisesti tietää jo heti peruskoulun päätyttyä. Minulla kestikin todella kauan löytää oma urani, jonka kyllä monen mutkan kautta sitten löysin!
Ymmärrän, että 40-luvulla syntyneille vanhemmilleni se joutilaisuus oli käsittämätöntä! He olivat itse lähteneet maailmalle nuorina ja painaneet töitä siitä lähtien. Työttöminä he eivät kumpikaan ole koskaan olleet. Ja sen, joka ei työtä tee, ei syömänkään pidä, sanoi isäni!
Koin kuitenkin, että minua rakastettiin ja minusta välitettiin. Jos olin kipeä, niin sain erityishuomiota ja meillä kyllä mentiin ja käytiin lääkärissä aina kun tarve oli. Hampaiden hoidosta ei kylläkään juuri välitetty ja muistan nolona tilanneeni ensimmäiset tamponini jostain postimyynnistä, kun ei niitä kehdannut ostaa. Sama juttu oli rintaliivien kanssa. Ne hankin nolona yksin.
Mielenkiintoista nähdä miten meidän 70- luvulla syntyneiden lapset sitten meitä jatkossa arvostelee. Varmaan ollaan tungettu nokkamme liikaa heidän asioihin ja tuputettu apua..?
No parikymppinen tuttu ja sen poikaystävä hymyillen olevinaan keskenään "arvosteli" vanhempiaan kun nämä on niin huolehtivia, mutta lähinnä siis tyyliin "tiedän että olen vanhempieni maailman keskipiste, siis joo joo", että on siinä nyt eroa että onko vanhempi julma ja piittaamaton vai onko ainoat viat joku "mutsi niinq jika päivä sanoo et rakastaa mua siis omg" (ei ole lapsia, en tiedä miten nykynuoret oikeasti puhuu)
Tutulta kuulostaa. Kaikki on pitänyt opetella itse, aina perunan kuorimisesta pyykkien pesuun. Luulen, että kyse on laiskuudesta. "Ei meidän tarvitse, kyllä koulussa opetetaan". Koulussa taas mentiin johtopäätöksellä, että kyllähän teille varmasti on kotona jo opetettukin miten jauheliha ruskistetaan ja miten puserot viikataan....
Murrosikä, ehkäisy yms on aina ollut tabuja, niistä ei ikinä puhuttu. Ensimmäiset kuukautiseni olivat runsaat ja kivuliaat ja olisin kaivannut niihin tukea, eipä sitä herunut. En murrosiän alkaessa tajunnut haisevani hieltä ja hiusteni olleen rasvaiset, ennen kuin siitä alettiin huomautella koulussa. Deodorantin ostamisesta, säännöllisestä peseytymisestä, meikeistä, mahdollisista poikaystävistä sun muista ei puhuttu. Ei myöskään halailua tai muutakaan kosketusta. Suorastaan häkellyin kun tajusin, miten luontevasti kaverit juttelee näistä asioista omien vanhempiensa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos joku kutsuu traumojen käsittelyä luksukseksi niin joko ei tiedä mitä on luksus, ei ole traumoja tai ei halua tiedostaa että on traumoja.
Menneinä aikoina se oli luksusta johon ei ollut monella "varaa". Lapsia kuoli synnytyksiin, tauteihin ja onnettomuuksiin. Mies saattoi kuolla sodassa ja jollain pientilan peltopläntillä, ilman sosiaaliturvaa, elätettäväksi jäi iso lapsikatras. Eipä siinä sillä yksin lapsikatraan hengissäpysymisestä vastaamaan jäänyt äiti kauheasti voinut miettiä mikä on olo ja jaksaako. Hammasta purren hetki kerrallaan oli pakko jaksaa, tai lapset kuolee nälkään.
No mulla ainakin 10-luvulla syntyneet isovanhemmat matkustivat eläkkeellä 70-80-luvulla kaksi kertaa vuodessa ulkomailla ja mökkeilivät ja hoitivat puutarhaa ja olivat käyneet kokonaiset työurat töissä ja jääneet eläkkeelle noin 60-vuotiaina. Mummutkin olivat palkkatöissä Hgissä, kun lapset syntyivät 30- ja 40-luvuilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos joku kutsuu traumojen käsittelyä luksukseksi niin joko ei tiedä mitä on luksus, ei ole traumoja tai ei halua tiedostaa että on traumoja.
Menneinä aikoina se oli luksusta johon ei ollut monella "varaa". Lapsia kuoli synnytyksiin, tauteihin ja onnettomuuksiin. Mies saattoi kuolla sodassa ja jollain pientilan peltopläntillä, ilman sosiaaliturvaa, elätettäväksi jäi iso lapsikatras. Eipä siinä sillä yksin lapsikatraan hengissäpysymisestä vastaamaan jäänyt äiti kauheasti voinut miettiä mikä on olo ja jaksaako. Hammasta purren hetki kerrallaan oli pakko jaksaa, tai lapset kuolee nälkään.
Joillain varmaan noin, omilla isovanhemmilla pyyhki taloudellisesti hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos joku kutsuu traumojen käsittelyä luksukseksi niin joko ei tiedä mitä on luksus, ei ole traumoja tai ei halua tiedostaa että on traumoja.
Menneinä aikoina se oli luksusta johon ei ollut monella "varaa". Lapsia kuoli synnytyksiin, tauteihin ja onnettomuuksiin. Mies saattoi kuolla sodassa ja jollain pientilan peltopläntillä, ilman sosiaaliturvaa, elätettäväksi jäi iso lapsikatras. Eipä siinä sillä yksin lapsikatraan hengissäpysymisestä vastaamaan jäänyt äiti kauheasti voinut miettiä mikä on olo ja jaksaako. Hammasta purren hetki kerrallaan oli pakko jaksaa, tai lapset kuolee nälkään.
No mulla ainakin 10-luvulla syntyneet isovanhemmat matkustivat eläkkeellä 70-80-luvulla kaksi kertaa vuodessa ulkomailla ja mökkeilivät ja hoitivat puutarhaa ja olivat käyneet kokonaiset työurat töissä ja jääneet eläkkeelle noin 60-vuotiaina. Mummutkin olivat palkkatöissä Hgissä, kun lapset syntyivät 30- ja 40-luvuilla.
Sama. Ukki oli kyllä sodassa, mutta oli hällä kaiken muun lisäksi myös oma sijoitusasunto Hki keskustassa. Vaihtaisin osia hänen kanssaan kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja jos joku kutsuu traumojen käsittelyä luksukseksi niin joko ei tiedä mitä on luksus, ei ole traumoja tai ei halua tiedostaa että on traumoja.
Menneinä aikoina se oli luksusta johon ei ollut monella "varaa". Lapsia kuoli synnytyksiin, tauteihin ja onnettomuuksiin. Mies saattoi kuolla sodassa ja jollain pientilan peltopläntillä, ilman sosiaaliturvaa, elätettäväksi jäi iso lapsikatras. Eipä siinä sillä yksin lapsikatraan hengissäpysymisestä vastaamaan jäänyt äiti kauheasti voinut miettiä mikä on olo ja jaksaako. Hammasta purren hetki kerrallaan oli pakko jaksaa, tai lapset kuolee nälkään.
No mulla ainakin 10-luvulla syntyneet isovanhemmat matkustivat eläkkeellä 70-80-luvulla kaksi kertaa vuodessa ulkomailla ja mökkeilivät ja hoitivat puutarhaa ja olivat käyneet kokonaiset työurat töissä ja jääneet eläkkeelle noin 60-vuotiaina. Mummutkin olivat palkkatöissä Hgissä, kun lapset syntyivät 30- ja 40-luvuilla.
Joo aina on toki kaikkina aikoina ollut niitäkin joilla menee hyvin. Omat vanhempani ovat molemmat sen toisen ääripään kodeista maalta. Köyhistä pienistä torpista joissa henkiinjäämistaistelu on ollut jatkuvaa. Sosiaaliset ongelmat kuten juoppous, sotavammat ja isänisän sotakuolema (jälkeen jäi 12 lasta joista pari oli pakko antaa naapureihin ottolapsiksi koska kaikkia ei pystynyt enää edes ruokkimaan). Noista oloista kun tulee en ihmettele omien isovanhempieni ja vanhempieni tunnekylmää ja etäistä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä on kyllä valtavan huojentavaa lukea! Olen aina ajatellut, ettei meillä tuettu opiskelua, koska vanhempani eivät itse olleet koulutettuja. Meillä oli kyllä asiat taloudellisesti hyvin ja olen päässyt mm. kielikurssille. Koin kuitenkin, etten saanut minkäänlaista tukea tai apua siihen mihin esim. olisi kannattunut suuntautua tai mitä ylipäätään tehdä tulevaisuutta varten. Sain huutoa, kun alaikäisenä jätin koulun kesken, enkä heti päässyt töihin. Valitettiin juurikin sitä, että on laiska ja saamaton, vaikka olin vain täysin tuuliajolla, että mitä sitä kannattaisi tehdä! Se olisi vain pitänyt jotenkin automaattisesti tietää jo heti peruskoulun päätyttyä. Minulla kestikin todella kauan löytää oma urani, jonka kyllä monen mutkan kautta sitten löysin!
Ymmärrän, että 40-luvulla syntyneille vanhemmilleni se joutilaisuus oli käsittämätöntä! He olivat itse lähteneet maailmalle nuorina ja painaneet töitä siitä lähtien. Työttöminä he eivät kumpikaan ole koskaan olleet. Ja sen, joka ei työtä tee, ei syömänkään pidä, sanoi isäni!
Koin kuitenkin, että minua rakastettiin ja minusta välitettiin. Jos olin kipeä, niin sain erityishuomiota ja meillä kyllä mentiin ja käytiin lääkärissä aina kun tarve oli. Hampaiden hoidosta ei kylläkään juuri välitetty ja muistan nolona tilanneeni ensimmäiset tamponini jostain postimyynnistä, kun ei niitä kehdannut ostaa. Sama juttu oli rintaliivien kanssa. Ne hankin nolona yksin.
Mielenkiintoista nähdä miten meidän 70- luvulla syntyneiden lapset sitten meitä jatkossa arvostelee. Varmaan ollaan tungettu nokkamme liikaa heidän asioihin ja tuputettu apua..?No parikymppinen tuttu ja sen poikaystävä hymyillen olevinaan keskenään "arvosteli" vanhempiaan kun nämä on niin huolehtivia, mutta lähinnä siis tyyliin "tiedän että olen vanhempieni maailman keskipiste, siis joo joo", että on siinä nyt eroa että onko vanhempi julma ja piittaamaton vai onko ainoat viat joku "mutsi niinq jika päivä sanoo et rakastaa mua siis omg" (ei ole lapsia, en tiedä miten nykynuoret oikeasti puhuu)
Tietysti on eroa! Mutta se, että vanhempi liikaa ohjaa, liikaa helpottaa sen lapsensa elämää, eikä anna lapsen itse kokea epäonnistumisia tai vastaavasti onnistumisia voi olla myös hyvin vahingollista. Eri tavoin tietysti kuin täysi välinpitämättömyys, mutta kumpi sitten on pahempi? Jos ääripäistä puhutaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä on kyllä valtavan huojentavaa lukea! Olen aina ajatellut, ettei meillä tuettu opiskelua, koska vanhempani eivät itse olleet koulutettuja. Meillä oli kyllä asiat taloudellisesti hyvin ja olen päässyt mm. kielikurssille. Koin kuitenkin, etten saanut minkäänlaista tukea tai apua siihen mihin esim. olisi kannattunut suuntautua tai mitä ylipäätään tehdä tulevaisuutta varten. Sain huutoa, kun alaikäisenä jätin koulun kesken, enkä heti päässyt töihin. Valitettiin juurikin sitä, että on laiska ja saamaton, vaikka olin vain täysin tuuliajolla, että mitä sitä kannattaisi tehdä! Se olisi vain pitänyt jotenkin automaattisesti tietää jo heti peruskoulun päätyttyä. Minulla kestikin todella kauan löytää oma urani, jonka kyllä monen mutkan kautta sitten löysin!
Ymmärrän, että 40-luvulla syntyneille vanhemmilleni se joutilaisuus oli käsittämätöntä! He olivat itse lähteneet maailmalle nuorina ja painaneet töitä siitä lähtien. Työttöminä he eivät kumpikaan ole koskaan olleet. Ja sen, joka ei työtä tee, ei syömänkään pidä, sanoi isäni!
Koin kuitenkin, että minua rakastettiin ja minusta välitettiin. Jos olin kipeä, niin sain erityishuomiota ja meillä kyllä mentiin ja käytiin lääkärissä aina kun tarve oli. Hampaiden hoidosta ei kylläkään juuri välitetty ja muistan nolona tilanneeni ensimmäiset tamponini jostain postimyynnistä, kun ei niitä kehdannut ostaa. Sama juttu oli rintaliivien kanssa. Ne hankin nolona yksin.
Mielenkiintoista nähdä miten meidän 70- luvulla syntyneiden lapset sitten meitä jatkossa arvostelee. Varmaan ollaan tungettu nokkamme liikaa heidän asioihin ja tuputettu apua..?No parikymppinen tuttu ja sen poikaystävä hymyillen olevinaan keskenään "arvosteli" vanhempiaan kun nämä on niin huolehtivia, mutta lähinnä siis tyyliin "tiedän että olen vanhempieni maailman keskipiste, siis joo joo", että on siinä nyt eroa että onko vanhempi julma ja piittaamaton vai onko ainoat viat joku "mutsi niinq jika päivä sanoo et rakastaa mua siis omg" (ei ole lapsia, en tiedä miten nykynuoret oikeasti puhuu)
Tietysti on eroa! Mutta se, että vanhempi liikaa ohjaa, liikaa helpottaa sen lapsensa elämää, eikä anna lapsen itse kokea epäonnistumisia tai vastaavasti onnistumisia voi olla myös hyvin vahingollista. Eri tavoin tietysti kuin täysi välinpitämättömyys, mutta kumpi sitten on pahempi? Jos ääripäistä puhutaan?
Täysi välinpitämättömyys on tottakai vahingollisempaa. Esim vauva kuolee jos ei saa yhtään mitään läheisyyttä, mutta ei kuole siihen jos sitä pidetään paljon sylissä.
Laiminlyönti luetaan henkiseksi väkivallaksi. Paapominen ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä on kyllä valtavan huojentavaa lukea! Olen aina ajatellut, ettei meillä tuettu opiskelua, koska vanhempani eivät itse olleet koulutettuja. Meillä oli kyllä asiat taloudellisesti hyvin ja olen päässyt mm. kielikurssille. Koin kuitenkin, etten saanut minkäänlaista tukea tai apua siihen mihin esim. olisi kannattunut suuntautua tai mitä ylipäätään tehdä tulevaisuutta varten. Sain huutoa, kun alaikäisenä jätin koulun kesken, enkä heti päässyt töihin. Valitettiin juurikin sitä, että on laiska ja saamaton, vaikka olin vain täysin tuuliajolla, että mitä sitä kannattaisi tehdä! Se olisi vain pitänyt jotenkin automaattisesti tietää jo heti peruskoulun päätyttyä. Minulla kestikin todella kauan löytää oma urani, jonka kyllä monen mutkan kautta sitten löysin!
Ymmärrän, että 40-luvulla syntyneille vanhemmilleni se joutilaisuus oli käsittämätöntä! He olivat itse lähteneet maailmalle nuorina ja painaneet töitä siitä lähtien. Työttöminä he eivät kumpikaan ole koskaan olleet. Ja sen, joka ei työtä tee, ei syömänkään pidä, sanoi isäni!
Koin kuitenkin, että minua rakastettiin ja minusta välitettiin. Jos olin kipeä, niin sain erityishuomiota ja meillä kyllä mentiin ja käytiin lääkärissä aina kun tarve oli. Hampaiden hoidosta ei kylläkään juuri välitetty ja muistan nolona tilanneeni ensimmäiset tamponini jostain postimyynnistä, kun ei niitä kehdannut ostaa. Sama juttu oli rintaliivien kanssa. Ne hankin nolona yksin.
Mielenkiintoista nähdä miten meidän 70- luvulla syntyneiden lapset sitten meitä jatkossa arvostelee. Varmaan ollaan tungettu nokkamme liikaa heidän asioihin ja tuputettu apua..?No parikymppinen tuttu ja sen poikaystävä hymyillen olevinaan keskenään "arvosteli" vanhempiaan kun nämä on niin huolehtivia, mutta lähinnä siis tyyliin "tiedän että olen vanhempieni maailman keskipiste, siis joo joo", että on siinä nyt eroa että onko vanhempi julma ja piittaamaton vai onko ainoat viat joku "mutsi niinq jika päivä sanoo et rakastaa mua siis omg" (ei ole lapsia, en tiedä miten nykynuoret oikeasti puhuu)
Tietysti on eroa! Mutta se, että vanhempi liikaa ohjaa, liikaa helpottaa sen lapsensa elämää, eikä anna lapsen itse kokea epäonnistumisia tai vastaavasti onnistumisia voi olla myös hyvin vahingollista. Eri tavoin tietysti kuin täysi välinpitämättömyys, mutta kumpi sitten on pahempi? Jos ääripäistä puhutaan?
Täysi välinpitämättömyys on tottakai vahingollisempaa. Esim vauva kuolee jos ei saa yhtään mitään läheisyyttä, mutta ei kuole siihen jos sitä pidetään paljon sylissä.
Nojoo, mutta sekin, että kasvaa totaalisen kontrollin alaisena vanhemman kuvaksi on erittäin vahingollista sekin. Omaksi itseksi tulee vain tekemällä, valitsemalla ja joskus mokaamallakin ihan itse.
Onneksi ääripäät ovat harvassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä on kyllä valtavan huojentavaa lukea! Olen aina ajatellut, ettei meillä tuettu opiskelua, koska vanhempani eivät itse olleet koulutettuja. Meillä oli kyllä asiat taloudellisesti hyvin ja olen päässyt mm. kielikurssille. Koin kuitenkin, etten saanut minkäänlaista tukea tai apua siihen mihin esim. olisi kannattunut suuntautua tai mitä ylipäätään tehdä tulevaisuutta varten. Sain huutoa, kun alaikäisenä jätin koulun kesken, enkä heti päässyt töihin. Valitettiin juurikin sitä, että on laiska ja saamaton, vaikka olin vain täysin tuuliajolla, että mitä sitä kannattaisi tehdä! Se olisi vain pitänyt jotenkin automaattisesti tietää jo heti peruskoulun päätyttyä. Minulla kestikin todella kauan löytää oma urani, jonka kyllä monen mutkan kautta sitten löysin!
Ymmärrän, että 40-luvulla syntyneille vanhemmilleni se joutilaisuus oli käsittämätöntä! He olivat itse lähteneet maailmalle nuorina ja painaneet töitä siitä lähtien. Työttöminä he eivät kumpikaan ole koskaan olleet. Ja sen, joka ei työtä tee, ei syömänkään pidä, sanoi isäni!
Koin kuitenkin, että minua rakastettiin ja minusta välitettiin. Jos olin kipeä, niin sain erityishuomiota ja meillä kyllä mentiin ja käytiin lääkärissä aina kun tarve oli. Hampaiden hoidosta ei kylläkään juuri välitetty ja muistan nolona tilanneeni ensimmäiset tamponini jostain postimyynnistä, kun ei niitä kehdannut ostaa. Sama juttu oli rintaliivien kanssa. Ne hankin nolona yksin.
Mielenkiintoista nähdä miten meidän 70- luvulla syntyneiden lapset sitten meitä jatkossa arvostelee. Varmaan ollaan tungettu nokkamme liikaa heidän asioihin ja tuputettu apua..?No parikymppinen tuttu ja sen poikaystävä hymyillen olevinaan keskenään "arvosteli" vanhempiaan kun nämä on niin huolehtivia, mutta lähinnä siis tyyliin "tiedän että olen vanhempieni maailman keskipiste, siis joo joo", että on siinä nyt eroa että onko vanhempi julma ja piittaamaton vai onko ainoat viat joku "mutsi niinq jika päivä sanoo et rakastaa mua siis omg" (ei ole lapsia, en tiedä miten nykynuoret oikeasti puhuu)
Tietysti on eroa! Mutta se, että vanhempi liikaa ohjaa, liikaa helpottaa sen lapsensa elämää, eikä anna lapsen itse kokea epäonnistumisia tai vastaavasti onnistumisia voi olla myös hyvin vahingollista. Eri tavoin tietysti kuin täysi välinpitämättömyys, mutta kumpi sitten on pahempi? Jos ääripäistä puhutaan?
Täysi välinpitämättömyys on tottakai vahingollisempaa. Esim vauva kuolee jos ei saa yhtään mitään läheisyyttä, mutta ei kuole siihen jos sitä pidetään paljon sylissä.
Varmaan muuten kuolee, jos se on vain siinä sylissä koko ajan. Tai tulee ainakin mieleltään sairaaksi, jos ei saa vanhemmaltaan yhtään rauhaa. Eikä tässä nyt ollut mistään sylissä pitämisestä kysymys, vaan siitä että liikaa ohjaava vanhempi voi pilata sen lapsensa tulevaisuuden ihan samoin kuin välinpitämätönkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä on kyllä valtavan huojentavaa lukea! Olen aina ajatellut, ettei meillä tuettu opiskelua, koska vanhempani eivät itse olleet koulutettuja. Meillä oli kyllä asiat taloudellisesti hyvin ja olen päässyt mm. kielikurssille. Koin kuitenkin, etten saanut minkäänlaista tukea tai apua siihen mihin esim. olisi kannattunut suuntautua tai mitä ylipäätään tehdä tulevaisuutta varten. Sain huutoa, kun alaikäisenä jätin koulun kesken, enkä heti päässyt töihin. Valitettiin juurikin sitä, että on laiska ja saamaton, vaikka olin vain täysin tuuliajolla, että mitä sitä kannattaisi tehdä! Se olisi vain pitänyt jotenkin automaattisesti tietää jo heti peruskoulun päätyttyä. Minulla kestikin todella kauan löytää oma urani, jonka kyllä monen mutkan kautta sitten löysin!
Ymmärrän, että 40-luvulla syntyneille vanhemmilleni se joutilaisuus oli käsittämätöntä! He olivat itse lähteneet maailmalle nuorina ja painaneet töitä siitä lähtien. Työttöminä he eivät kumpikaan ole koskaan olleet. Ja sen, joka ei työtä tee, ei syömänkään pidä, sanoi isäni!
Koin kuitenkin, että minua rakastettiin ja minusta välitettiin. Jos olin kipeä, niin sain erityishuomiota ja meillä kyllä mentiin ja käytiin lääkärissä aina kun tarve oli. Hampaiden hoidosta ei kylläkään juuri välitetty ja muistan nolona tilanneeni ensimmäiset tamponini jostain postimyynnistä, kun ei niitä kehdannut ostaa. Sama juttu oli rintaliivien kanssa. Ne hankin nolona yksin.
Mielenkiintoista nähdä miten meidän 70- luvulla syntyneiden lapset sitten meitä jatkossa arvostelee. Varmaan ollaan tungettu nokkamme liikaa heidän asioihin ja tuputettu apua..?No parikymppinen tuttu ja sen poikaystävä hymyillen olevinaan keskenään "arvosteli" vanhempiaan kun nämä on niin huolehtivia, mutta lähinnä siis tyyliin "tiedän että olen vanhempieni maailman keskipiste, siis joo joo", että on siinä nyt eroa että onko vanhempi julma ja piittaamaton vai onko ainoat viat joku "mutsi niinq jika päivä sanoo et rakastaa mua siis omg" (ei ole lapsia, en tiedä miten nykynuoret oikeasti puhuu)
Tietysti on eroa! Mutta se, että vanhempi liikaa ohjaa, liikaa helpottaa sen lapsensa elämää, eikä anna lapsen itse kokea epäonnistumisia tai vastaavasti onnistumisia voi olla myös hyvin vahingollista. Eri tavoin tietysti kuin täysi välinpitämättömyys, mutta kumpi sitten on pahempi? Jos ääripäistä puhutaan?
Täysi välinpitämättömyys on tottakai vahingollisempaa. Esim vauva kuolee jos ei saa yhtään mitään läheisyyttä, mutta ei kuole siihen jos sitä pidetään paljon sylissä.
Nojoo, mutta sekin, että kasvaa totaalisen kontrollin alaisena vanhemman kuvaksi on erittäin vahingollista sekin. Omaksi itseksi tulee vain tekemällä, valitsemalla ja joskus mokaamallakin ihan itse.
Onneksi ääripäät ovat harvassa.
No juu mutta eihän mikään totaalinen kontrollointi ole mitään huolehtimista, eikä edes ylihyolehtimista, vaan jotain narsis mia
Minun vanhemmat ei kyllä eläneet sota-aikaan, eikä se sota muutenkaan isovanhempienkaan koko ikää kestänyt. Ukki ja mummo ehtivät ihan hyvin kouluttautua, tehdä tuottoisan työuran, hankkia 5 lasta ja asua hienossa keskustakämpässä ja hengailla aikansa silmäätekevien kanssa. Vanhemmillani ja isovanhemmillani on ollut paaaaljon korkeampi elintaso kuin minulla.