Lue keskustelun säännöt.
Muita joiden vanhemmat eivät aikanaan ohjanneet, neuvoneet tai tukeneet?
15.07.2020 |
Vanhempani ovat syntyneet 40-luvulla, minä 70-luvun lopulla. Viime aikoina olen aika paljon pysähtynyt miettämään sitä (tuon 70-luvulla syntyneiden äidit-ketjun innoittamana), että omassa lapsuudenkodissani vanhemmat eivät tukeneet, ohjanneet eikä kannustaneet oikeastaan millään tavalla ja olisi kiva kuulla, onko muilla samanlaisia kokemuksia. Vanhempani olivat siis sinänsä ihan "hyvät", akateemisesti koulutetut vanhemmat, ei mitään henkistä eikä fyysistä väkivaltaa vaan tietty perusturvallisuus oli, mutta jotain tarvittavaa tukea ja opastusta jäi puuttumaan. Tässä jotain esimerkkejä.
- läksyihin tai kouluhommiin ei ikinä kiinnitetty huomiota. Arvosanani vaihtelivat pääosin 8-10 välillä, joten varmasti ajattelivat että hoidan homman hyvin itsekin. Monesti kuitenkin yläasteella ja lukiossa tein läksyt koululla edeltävänä välituntina tai ruokatunnilla. En ikinä oppinut kunnon läksyjentekorutiinina. Matematiikka oli vaikeaa ja siinä välillä tuli nelosia lukiossa, mikä stressasi minua kovasti. Muistan, ettei vanhemmat sanoneet noista nelosistakaan mitään, vaikka olisin toivonut tsemppiä ja kannustusta. Myöskään hyviä numeroita ei mitenkään noteerattu.
- Olin nuorena ujo ja arka, enkä uskaltanut hakea kesätöihin. En oikeastaan tiennyt, mistä voisin edes aloittaa kesätyöhaun vaikka olisin kyllä ollut kiinnostunut. Vanhemmat kyllä kesällä saattoivat moneen kertaan piikitellä, että olen laiska kun en ole kesätöissä. Elettiin 90-luvun puolenvälissä lama-ajan jälkimainigeissa jolloin työtilanne Suomessa ei ollut kovin hyvä. Jälkikäteen ajatellen olisin tarvinnut vanhemmiltani tukea ja käytännön neuvoja, miten tehdään työhakemus, minne voi ottaa yhteyttä, miten rohkaista itseäni soittamaan työpaikkoihin ja kysymään, jne.
- Ollessani teini-ikäinen ei ikinä keskusteltu mistään elämän arvoista, tavoitteista, päämääristä, siitä millainen voisi olla hyvä ihminen, taikka ihan käytännön asioista kuten seksi, seurustelu, alkoholinkäyttö jne. Kävin lukion filosofian kursseja ja olisin halunnut keskustella ja reflektoida niiden sisällöistä mutta kun yritin virittää keskustelua, oli vastaus silmien pyörittelyä ja tuhahtelua "ai tää on nyt sitä teini-ikää kun ollaan niin filosofia".
- Abivuotena keskusteltu ollenkaan siitä, mikä voisi olla oikea opiskelupaikka. En tarkoita, että vanhempien olisi pitänyt päättää tämä puolestani mutta olisi ollut kiva reflektoida eri vaihtoehtoja yhdessä.
Tarkoitukseni ei ole syyllistää vanhempia tällä avauksella enkä koe, että elämäni on mennyt pilalle sen takia, että vanhemmat ovat olleet sillaisia kuin ovat olleet. Kuitenkin koen, että vanhempien antama ohjaus, neuvonta, keskustelut ja tuki ovat parhaassa tapauksessa ihan mahdottoman hieno voimavara elämässä.
Kommentit (151)
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama meininki, minä syntynyt 1974 ja vanhemmat molemmat 1945.
Minun vanhemmat oli molemmat insinöörejä, äiti vahvavirta- ja isä elektroniikkapuolen. Meillä oli hyvä elintaso ja matkusteltiin, eli ihan sellainen keskiluokkainen meininki päällepäin. Mutta lastenkasvatusajatukset oli jostain menneestä.
Yksi oli juuri tuo että meidän "mukuloiden" piti itse huolehtia koulumme, vanhemmat ei siihen puutu. Kun itselläni tuli vaikeaa matematiikassa jossain vaiheessa, ja siitä äidille puhuin, hän sanoi vaan että sulla ei olle näköjään siihen asiaan lahjoja, keskity johonkin muuhun. Ei auttanut oppimaan tai tekemään läksyjä. Samoin esim. hampaiden pesua ei koskaan seurattu, ja niiinpä mun hampaat oli täynnä reikiä jo ala-asteella. Siihen äiti totesi, että niin se oli minullakin jo tekarit rippilahjaksi, oli siihen aikaan tavallista. Huono hammasluu suvussa. Kuukautiset ja seksi oli tabu, niistä ei puhuttu.
Ja kun tuli murrosiässä vaikeaa, sai vaan huutoa että olet kummallinen mukula eikä sinusta tule ikinä mitään. Ei tunnepohjaisesti edes yritetty kohdata, kysyä että onko sinulla paha olla tai tunnekuohuja, ja kerrottu että se on siinä iässä tavallista. Ei, vaan haukuttiin vaan ja päiviteltiin, miksi heitä on rangaistu tuommoisella kersalla helvetistä. Aloin jo 13-vuotiaana juoda alkoholia kaupungilla viikonloppuisin, ja siihenkin reaktio oli lähinnä joku kotiaresti kerran, ja sitten kun karkasin palotikkaita sieltäkin, alistuivat: niin se oli äidin velikin juoppo jo nuoresta, samanlainen tuosta hullusta mukulasta tulee. Geeneissä vaikutti olevan niin juoppous kuin oppiminen ja hammasterveys, millekään ei voinut itse mitään.
Olisin itse voinut kirjoittaa tämän lähes sanasta sanaan. Paitsi, että olen mies ja muutaman vuoden vanhempi, kuten vanhempanikin. Ilmeisesti siihen aikaan vanhemmuus ei merkinnyt niinkään kasvattamista ja ohjaamista vaan huoltamista ja ylläpitoa. Koululaitokselle sitten sälytettiin se rooli, jota kotona ei haluttu ja osattu ottaa. Täysipäinen kansalainen minustakin silti tuli, vähän huonohampainen tosin.. :).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä juttuja kun lukee, niin on varmaan parempikin, että vanhempien kanssa ei liikaa keskustele elämänarvoista, tavoitteista ja päämääristä. Siitä voisi olla lapselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Ehkä vanhemmat on vaan suojelleet jälkikasvuaan toivottomuudelta, ankeudelta ja masennukselta työntäessään ne ulos kämpästä heti kun mahdollista ilman aivopesuja.
Jos tuo on tavoite niin ei kannata uhata koko perheen mur halla, kuten minun molemmat vanhempani teki.
Jos vanhemmat on olleet noin voimiensa äärirajoilla, tuskin on realistista odottaa heiltä kovin kärsivällisiä ja syvääluotaavia keskusteluja teinien kanssa.
Btw, yksi iso ero oman lapsuudenperheeni ja ulkkarimieheni perheen välillä on muuten se, että meillä ei ollut ketään sukulaisia 500 km säteellä, eli ihan yksin äiti hoiti koko perheen. Onneksi edes naapurissa asui ihana täti, jonka luona sai aina käydä koulun jälkeen. Miehelläni taas on läheinen suku ja tuntee hyvin setänsä ja tätinsä, ja mummokin autteli hänen lapsuudessaan. Joten ei mikään ihme, että joku on kerinnyt ns. kasvattaakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli oikeasti isoja sydänsuruja teininä ja äidin ainoa tuki seurusteluasioissa oli kahden minuutin keskustelu siitä, että pitää hankkia pillerit ajoissa.
Joo. Mulle tuo tuli jo kun ihastuin 13-vuotiaana johonkin vähän vanhempaan poikaan, ja olin niin ihastunut etten malttanut olla kertomatta jotain kautta siitä äidillekin. En siis ollut missään tekemisissä pojan kanssa kuin haavemaailmassani, hän olisi pitänyt minua ihan lapsena. Äidin reaktio ujon teinitytön haaveisiin komeasta pojasta oli jotain tätä tasoa. "Noinko nuorena se perseen jakaminen nykyään alkaa. Katsotkin ettet sitten tule maha pystyssä kotiin joku päivä, minä en sitten sitä äp ärää elätä ainakaan eikä isäskään." Ja sitten varattiin aika että hankitaan mulle ehkäisy ettei niitä äpä riä tule. Ehkäisy oli kyllä siitä ihan hyvä että sietämättömät kuukautiskivut loppui niillä, mutta varsinaisesti yhdynnässä olin ekan kerran vasta 19-vuotiaana, mutta sitä äitini ei uskoisi ikinä koska hänellä oli käsitys että olin kylänpyöryyteen ja huor uuteen taipuvainen huithapeli.
Mitä jos ottaisit vähän selvää äidin omasta taustasta? Äklöttää nykyajan kitinä siitä että kun vanhempi polvi ei sitä ja tätä. Niillä on ollut ihan todistetusti vaikeampaa. Kuvottaa teidän valitus.
Vierailija kirjoitti:
Itkekäähän nyt palstalaiset täällä oikein kunnolla sitä, että teidän vanhemmillenne ei kukaan osoittanut mitään ymmärrystä yhtään mitään eikä kukaan kustannellut mitään terapioita tai ymmärryssessioita ym. Lallukat täällä kitisee kun ei ymmärrä mitä koko ihmiskunnan historia on tätä ennen elänyt.
No minun vanhemmilla olisi kymppitonnin kuukausituloilla ollut kykkä varaa kustantaa itselleen ihan mitkä terapiat vain. Mutta isäni käytti mieluummin minua terapeuttinaan pienestä pitäen. Myös hänen arvatenkin sotatraumainen isänsä oli kovapalkkainen johtaja jolla olisi ollut varaa käydä hoitamassa itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä juttuja kun lukee, niin on varmaan parempikin, että vanhempien kanssa ei liikaa keskustele elämänarvoista, tavoitteista ja päämääristä. Siitä voisi olla lapselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Ehkä vanhemmat on vaan suojelleet jälkikasvuaan toivottomuudelta, ankeudelta ja masennukselta työntäessään ne ulos kämpästä heti kun mahdollista ilman aivopesuja.
Jos tuo on tavoite niin ei kannata uhata koko perheen mur halla, kuten minun molemmat vanhempani teki.
Jos vanhemmat on olleet noin voimiensa äärirajoilla, tuskin on realistista odottaa heiltä kovin kärsivällisiä ja syvääluotaavia keskusteluja teinien kanssa.
Btw, yksi iso ero oman lapsuudenperheeni ja ulkkarimieheni perheen välillä on muuten se, että meillä ei ollut ketään sukulaisia 500 km säteellä, eli ihan yksin äiti hoiti koko perheen. Onneksi edes naapurissa asui ihana täti, jonka luona sai aina käydä koulun jälkeen. Miehelläni taas on läheinen suku ja tuntee hyvin setänsä ja tätinsä, ja mummokin autteli hänen lapsuudessaan. Joten ei mikään ihme, että joku on kerinnyt ns. kasvattaakin.
Meidän koko suku isovanhempia myöten (molemmat suvut) asui samassa kaupungissa. Tavattiin, mutta mitään syvällisiä ja tarpeellisia keskusteluja ei käyty. Mitään kasvatusta tai aitoa henkistä kohtaamista ei tapahtunut.
Koulun alkamisen jälkeen en saanut halauksia tai syliä tai kosketusta (ei ihme, että teini-iässä alkoi vastakkainen sukupuoli tuottaa lohdutusta kosketusvajeeseen, silloin eivät kaverukset tytöt tai pojat koskeneet toisiaan kuten nykyään on tapana).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itkekäähän nyt palstalaiset täällä oikein kunnolla sitä, että teidän vanhemmillenne ei kukaan osoittanut mitään ymmärrystä yhtään mitään eikä kukaan kustannellut mitään terapioita tai ymmärryssessioita ym. Lallukat täällä kitisee kun ei ymmärrä mitä koko ihmiskunnan historia on tätä ennen elänyt.
No minun vanhemmilla olisi kymppitonnin kuukausituloilla ollut kykkä varaa kustantaa itselleen ihan mitkä terapiat vain. Mutta isäni käytti mieluummin minua terapeuttinaan pienestä pitäen. Myös hänen arvatenkin sotatraumainen isänsä oli kovapalkkainen johtaja jolla olisi ollut varaa käydä hoitamassa itseään.
Sinä polo ajattelet että raha korjaa kaiken? Voi ei. Korjasiko minun haavat se että vastuuton vanhempi osti jonkin luksustuotteen lohdutukseksi siitä että oli ihan perse minua kohtaan? Näinkö se toimii?
Minulla on kyllä objektiivisesti katsottuna ollut paljon vaikeampaa kuin vanhemmillani. Heidän vanhempien henkisestä tilasta en tiedä mutta rikkaita olivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli oikeasti isoja sydänsuruja teininä ja äidin ainoa tuki seurusteluasioissa oli kahden minuutin keskustelu siitä, että pitää hankkia pillerit ajoissa.
Joo. Mulle tuo tuli jo kun ihastuin 13-vuotiaana johonkin vähän vanhempaan poikaan, ja olin niin ihastunut etten malttanut olla kertomatta jotain kautta siitä äidillekin. En siis ollut missään tekemisissä pojan kanssa kuin haavemaailmassani, hän olisi pitänyt minua ihan lapsena. Äidin reaktio ujon teinitytön haaveisiin komeasta pojasta oli jotain tätä tasoa. "Noinko nuorena se perseen jakaminen nykyään alkaa. Katsotkin ettet sitten tule maha pystyssä kotiin joku päivä, minä en sitten sitä äp ärää elätä ainakaan eikä isäskään." Ja sitten varattiin aika että hankitaan mulle ehkäisy ettei niitä äpä riä tule. Ehkäisy oli kyllä siitä ihan hyvä että sietämättömät kuukautiskivut loppui niillä, mutta varsinaisesti yhdynnässä olin ekan kerran vasta 19-vuotiaana, mutta sitä äitini ei uskoisi ikinä koska hänellä oli käsitys että olin kylänpyöryyteen ja huor uuteen taipuvainen huithapeli.
Mitä jos ottaisit vähän selvää äidin omasta taustasta? Äklöttää nykyajan kitinä siitä että kun vanhempi polvi ei sitä ja tätä. Niillä on ollut ihan todistetusti vaikeampaa. Kuvottaa teidän valitus.
Joo, ihan varmasti on jollain mittareilla ollut vaikeampaa. Toisilla mittareilla ei. Mutta ei se poista sitä, että heidän lapsi olisi tarvinnut jotain, mitä he eivät osanneet/tajunneet antaa ja nyt sitten lapsi kärsii siitä aikuisenakin. Kyllä omilla vanhemmilla on ollut moni asia myös helpommin ja paremmin kuin minulla.
Olen iloinen, että ilmapiiri alkaa muuttua. Ehkä jonkin ajan kuluttua Suomessa ei ole enää sen enempää välttelevästi kiintyneitä ihmisiä kuin toisissa maissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itkekäähän nyt palstalaiset täällä oikein kunnolla sitä, että teidän vanhemmillenne ei kukaan osoittanut mitään ymmärrystä yhtään mitään eikä kukaan kustannellut mitään terapioita tai ymmärryssessioita ym. Lallukat täällä kitisee kun ei ymmärrä mitä koko ihmiskunnan historia on tätä ennen elänyt.
No minun vanhemmilla olisi kymppitonnin kuukausituloilla ollut kykkä varaa kustantaa itselleen ihan mitkä terapiat vain. Mutta isäni käytti mieluummin minua terapeuttinaan pienestä pitäen. Myös hänen arvatenkin sotatraumainen isänsä oli kovapalkkainen johtaja jolla olisi ollut varaa käydä hoitamassa itseään.
Sinä polo ajattelet että raha korjaa kaiken? Voi ei. Korjasiko minun haavat se että vastuuton vanhempi osti jonkin luksustuotteen lohdutukseksi siitä että oli ihan perse minua kohtaan? Näinkö se toimii?
Korjaa se jotain jos käyttää sen rahan vaikka psykoterapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli oikeasti isoja sydänsuruja teininä ja äidin ainoa tuki seurusteluasioissa oli kahden minuutin keskustelu siitä, että pitää hankkia pillerit ajoissa.
Joo. Mulle tuo tuli jo kun ihastuin 13-vuotiaana johonkin vähän vanhempaan poikaan, ja olin niin ihastunut etten malttanut olla kertomatta jotain kautta siitä äidillekin. En siis ollut missään tekemisissä pojan kanssa kuin haavemaailmassani, hän olisi pitänyt minua ihan lapsena. Äidin reaktio ujon teinitytön haaveisiin komeasta pojasta oli jotain tätä tasoa. "Noinko nuorena se perseen jakaminen nykyään alkaa. Katsotkin ettet sitten tule maha pystyssä kotiin joku päivä, minä en sitten sitä äp ärää elätä ainakaan eikä isäskään." Ja sitten varattiin aika että hankitaan mulle ehkäisy ettei niitä äpä riä tule. Ehkäisy oli kyllä siitä ihan hyvä että sietämättömät kuukautiskivut loppui niillä, mutta varsinaisesti yhdynnässä olin ekan kerran vasta 19-vuotiaana, mutta sitä äitini ei uskoisi ikinä koska hänellä oli käsitys että olin kylänpyöryyteen ja huor uuteen taipuvainen huithapeli.
Mitä jos ottaisit vähän selvää äidin omasta taustasta? Äklöttää nykyajan kitinä siitä että kun vanhempi polvi ei sitä ja tätä. Niillä on ollut ihan todistetusti vaikeampaa. Kuvottaa teidän valitus.
Mielestäni tästä ei ole tarpeen tehdä kilpailua siitä, millä sukupolvella on ollut vaikeinta. Varmasti jokaisella sukupolvella on omat haasteensa eikä nykyhetken normien mukaan voida syyttää eikä tuomita aiempia sukupolvia. Esim. omat vanhempani ovat isovanhempieni kasvatustyylin "tuotosta". Isovanhemmat olivat sodan kokeneita ja sodan kovettamia/traumatisoimia, joille vanhemmuus oli paljolti yhtä kuin fyysinen kuritus. Useamman kerran oma äitini sivulausessa mainitsi, että he ovat hyvät vanhemmat, koska eivät anna piisaa/tukkapöllyä. Sen vanhempani olivat siis oppineet, että eivät halua kurittaa fyysisesti, koska siitä oli ilmeisesti jäänyt heille traumoja. Valitettavasti paukut eivät riittäneet kuitenkaan siihen, että oltaisiin vietetty yhdessä aikaa, keskusteltu, tuettu, kannustettu, opastettu elämässä, koska isovanhemmat eivät myöskään olleet pystyneet tarjoamaan sellaista tukea lapsilleen eli vanhemmilleni.
Tämä ketjun tarkoitus oli kokemusten vaihto ja vertaistuki, ei siis mikään vanhempien syyttelyketju. Onkin ollut tosi mielenkiintoista, miten samanlaisia kokemuksia muilla on tästä teemasta.
ap
Meillä ei voinut puhua mistää avoimesti. Vuoden, pari otin koulupäiviksi pyykkikorista äidin likaiset rintsikat päälle kouluun ennen kuin minulle tajuttiin hankkia omat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli oikeasti isoja sydänsuruja teininä ja äidin ainoa tuki seurusteluasioissa oli kahden minuutin keskustelu siitä, että pitää hankkia pillerit ajoissa.
Joo. Mulle tuo tuli jo kun ihastuin 13-vuotiaana johonkin vähän vanhempaan poikaan, ja olin niin ihastunut etten malttanut olla kertomatta jotain kautta siitä äidillekin. En siis ollut missään tekemisissä pojan kanssa kuin haavemaailmassani, hän olisi pitänyt minua ihan lapsena. Äidin reaktio ujon teinitytön haaveisiin komeasta pojasta oli jotain tätä tasoa. "Noinko nuorena se perseen jakaminen nykyään alkaa. Katsotkin ettet sitten tule maha pystyssä kotiin joku päivä, minä en sitten sitä äp ärää elätä ainakaan eikä isäskään." Ja sitten varattiin aika että hankitaan mulle ehkäisy ettei niitä äpä riä tule. Ehkäisy oli kyllä siitä ihan hyvä että sietämättömät kuukautiskivut loppui niillä, mutta varsinaisesti yhdynnässä olin ekan kerran vasta 19-vuotiaana, mutta sitä äitini ei uskoisi ikinä koska hänellä oli käsitys että olin kylänpyöryyteen ja huor uuteen taipuvainen huithapeli.
Mitä jos ottaisit vähän selvää äidin omasta taustasta? Äklöttää nykyajan kitinä siitä että kun vanhempi polvi ei sitä ja tätä. Niillä on ollut ihan todistetusti vaikeampaa. Kuvottaa teidän valitus.
Tiedän että hänellä on ollut vaikeampaa. Ymmärrän siis oikein hyvin mistä tuollainen tietynlainen kovuus ja kylmyys tulee. Hänen on luultavasti ollut aika pakko muuttua aika kovaksi ja määrätietoiseksi, jotta on selvinnyt järjissään. Äidillä siis oli tosiaan 9 sisarusta, isä oli tuurijuoppo, asuivat 1 h + k pienessä puutöllisssä ja näkivät välillä ihan nälkää. 2 hänen sisaruksistaan lopetti oman elämänsä teini-iässä ja kahdesta tuli alkoholisteja. Kun äiti oli 17, isä kuoli kurkkusyöpään eikä tuohon aikaan ollut vielä kunnon sosiaaliturvaa joten olivat kunnanvaivaisille annettujen satunnaisten almujen ja naapurien armon varassa.
Ja minulla on isäni ja äitini kanssa nykyään ihan hyvät välit enkä syytä heitä mistään juuri siksi, että tiedän että he toimivat kuten toimivat oman menneisyytensä ja oman kasvatuksensa takia. Mutta nykyään kun katsoo miten lapsia kasvatetaan, niin näkeehän siinä eron, ja voi miettiä miten erilaista olisi ollut, jos nykyajan opit olisi ollut käytössä kun itse oli lapsi. Mutta siis tosiaan vain täällä palstalla, äitiäni en näillä ajatuksilla kuormita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä juttuja kun lukee, niin on varmaan parempikin, että vanhempien kanssa ei liikaa keskustele elämänarvoista, tavoitteista ja päämääristä. Siitä voisi olla lapselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Ehkä vanhemmat on vaan suojelleet jälkikasvuaan toivottomuudelta, ankeudelta ja masennukselta työntäessään ne ulos kämpästä heti kun mahdollista ilman aivopesuja.
Jos tuo on tavoite niin ei kannata uhata koko perheen mur halla, kuten minun molemmat vanhempani teki.
Jos vanhemmat on olleet noin voimiensa äärirajoilla, tuskin on realistista odottaa heiltä kovin kärsivällisiä ja syvääluotaavia keskusteluja teinien kanssa.
Btw, yksi iso ero oman lapsuudenperheeni ja ulkkarimieheni perheen välillä on muuten se, että meillä ei ollut ketään sukulaisia 500 km säteellä, eli ihan yksin äiti hoiti koko perheen. Onneksi edes naapurissa asui ihana täti, jonka luona sai aina käydä koulun jälkeen. Miehelläni taas on läheinen suku ja tuntee hyvin setänsä ja tätinsä, ja mummokin autteli hänen lapsuudessaan. Joten ei mikään ihme, että joku on kerinnyt ns. kasvattaakin.
Meidän koko suku isovanhempia myöten (molemmat suvut) asui samassa kaupungissa. Tavattiin, mutta mitään syvällisiä ja tarpeellisia keskusteluja ei käyty. Mitään kasvatusta tai aitoa henkistä kohtaamista ei tapahtunut.
Koulun alkamisen jälkeen en saanut halauksia tai syliä tai kosketusta (ei ihme, että teini-iässä alkoi vastakkainen sukupuoli tuottaa lohdutusta kosketusvajeeseen, silloin eivät kaverukset tytöt tai pojat koskeneet toisiaan kuten nykyään on tapana).
Tämähän nyt on vaan ihan arkista suomalaista autismia. Se on geeneissä eikä nykyään paljon poikkea menneestä. Mitä väliä yhteydenpidolla on, jos ei siinä ole mitään sisältöä?
Minuakaan ei äiti ikinä halannut, mutta onneksi se naapurin täti ja setä aina halasivat. :) Johtui ehkä siitäkin, että äiti oli länsi-Suomesta ja nämä naapurit idästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa teillä ollut ankeaa! Otsikon kysymykseen vastaan kyllä, mutta oliko se oikeasti noin ankeaa?
Omilla vanhemmilla vain kansakoulutausta, joten läksyissä eivät juuri ala-asteen jälkeen osanneet auttaa. Toisaalta pidän hyvänä sitä, että opiskelualan ja ammatin sain valita itse. Kesätöitä hakiessa olin ehkä kateellinen varakkaampien kavereiden vanhempien suhteille, joilla pääsi ihan oikeisiin töihin.
Ruoka syötiin yhdessä aina, kun vuorotöiltään vanhemmat samaan aikaan ehtivät.
Harrastaa sain mitä halusin, mutta mitään kallista en uskaltanut edes ehdottaa ja kulkemiset piti hoitaa itse. Kaupunkiin oli 5 km.
Olin myöhäisherännäinen meikkaamisen suhteen. En sitten paljon meikannut, koska kaverit vähän naureskeli. Kuukautisista opittiin Suosikista.
Omalle tyttärelle olisin halunnut neuvoa meikkaamista, mutta hänellä kaverit ja netti toimivat parempina apureina.
Yksi asia harmittaa. Äiti leipoo ja neuloo paljon. Mulle ei ole osannut opettaa noita. Hänen tyyli on, "Annas kun minä, niin tulee nopeammin ja parempi". Leipomaan olen oppinut itse, mutta neulomista en edelleenkään osaa.
Ehkä me ollaan sellainen väliinputooja sukupolvi tietyssä asiassa, avainkaulalapset. Edelliset sukupolvet olivat olleet lapsena sisarusten, sukulaisten, äidin tms. helmoissa. Toki kasvaneet "pellossa", mutta eivät yksin ja itse.
70-80-luvulla molemmat vanhemmat takoivat omaa uraansa ja lapset viettivät iltapäiviä ja kesälomapäiviä jopa yksin. Asiaan havahduttiin jossain vaiheessa ja nyt lapsista pidetään parempi huoli.
On se aika iso asia lapselle kasvattaa itse itsensä ja yksinäisyys ja liika yksinolo ei tee hyvää kenellekään.
Monien samanikäisten kavereideni suht samanikäiset vanhemmat on kyllä olleet ihan erilaisia kuin omani, eli lämpimiä ja välittäviä, eli ei kaikkea voi laittaa talvisodan piikkiin.
Vierailija kirjoitti:
Monien samanikäisten kavereideni suht samanikäiset vanhemmat on kyllä olleet ihan erilaisia kuin omani, eli lämpimiä ja välittäviä, eli ei kaikkea voi laittaa talvisodan piikkiin.
Ja ihan jopa vanhempieni sisarukset on vanhempiani normaalimpia ihmisiä, vaikkei kukaan täysin normaali heistäkään (siis normaali= ei skitso)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli oikeasti isoja sydänsuruja teininä ja äidin ainoa tuki seurusteluasioissa oli kahden minuutin keskustelu siitä, että pitää hankkia pillerit ajoissa.
Joo. Mulle tuo tuli jo kun ihastuin 13-vuotiaana johonkin vähän vanhempaan poikaan, ja olin niin ihastunut etten malttanut olla kertomatta jotain kautta siitä äidillekin. En siis ollut missään tekemisissä pojan kanssa kuin haavemaailmassani, hän olisi pitänyt minua ihan lapsena. Äidin reaktio ujon teinitytön haaveisiin komeasta pojasta oli jotain tätä tasoa. "Noinko nuorena se perseen jakaminen nykyään alkaa. Katsotkin ettet sitten tule maha pystyssä kotiin joku päivä, minä en sitten sitä äp ärää elätä ainakaan eikä isäskään." Ja sitten varattiin aika että hankitaan mulle ehkäisy ettei niitä äpä riä tule. Ehkäisy oli kyllä siitä ihan hyvä että sietämättömät kuukautiskivut loppui niillä, mutta varsinaisesti yhdynnässä olin ekan kerran vasta 19-vuotiaana, mutta sitä äitini ei uskoisi ikinä koska hänellä oli käsitys että olin kylänpyöryyteen ja huor uuteen taipuvainen huithapeli.
Mitä jos ottaisit vähän selvää äidin omasta taustasta? Äklöttää nykyajan kitinä siitä että kun vanhempi polvi ei sitä ja tätä. Niillä on ollut ihan todistetusti vaikeampaa. Kuvottaa teidän valitus.
Joo, ihan varmasti on jollain mittareilla ollut vaikeampaa. Toisilla mittareilla ei. Mutta ei se poista sitä, että heidän lapsi olisi tarvinnut jotain, mitä he eivät osanneet/tajunneet antaa ja nyt sitten lapsi kärsii siitä aikuisenakin. Kyllä omilla vanhemmilla on ollut moni asia myös helpommin ja paremmin kuin minulla.
Olen iloinen, että ilmapiiri alkaa muuttua. Ehkä jonkin ajan kuluttua Suomessa ei ole enää sen enempää välttelevästi kiintyneitä ihmisiä kuin toisissa maissa.
Ihan kuin itse jaksaisit olla sitoutuneesti kiintynyt johonkuhun ja asettamaan hänen tarpeensa omiesi edelle. Ihmiset jotka pystyvät tähän eivät kiillottele sädekehäänsä täällä palstalla.
Itse en todellakaan tee lapsia oman lapsuuden aiheuttamien vammojen takia, mutta vanhemmat on ihan joku aika sitten hymähdelleet että kyllä nykylapsilla on niin helppoa ja lapsia paapotaan liikaa jne. Eli eivät ole 70 vuodessa muuttaneet näkemyksiään lasten hyvästä kohtelusta. Huolimatta minun lukuisista mielisairaalareissuista ym mutta tosiaan nehän johtuu siitä minulle melko vieraan open kuolemasta.. äitikin oli sentään rehtori, ha.
Joo. Mulle tuo tuli jo kun ihastuin 13-vuotiaana johonkin vähän vanhempaan poikaan, ja olin niin ihastunut etten malttanut olla kertomatta jotain kautta siitä äidillekin. En siis ollut missään tekemisissä pojan kanssa kuin haavemaailmassani, hän olisi pitänyt minua ihan lapsena. Äidin reaktio ujon teinitytön haaveisiin komeasta pojasta oli jotain tätä tasoa. "Noinko nuorena se perseen jakaminen nykyään alkaa. Katsotkin ettet sitten tule maha pystyssä kotiin joku päivä, minä en sitten sitä äp ärää elätä ainakaan eikä isäskään." Ja sitten varattiin aika että hankitaan mulle ehkäisy ettei niitä äpä riä tule. Ehkäisy oli kyllä siitä ihan hyvä että sietämättömät kuukautiskivut loppui niillä, mutta varsinaisesti yhdynnässä olin ekan kerran vasta 19-vuotiaana, mutta sitä äitini ei uskoisi ikinä koska hänellä oli käsitys että olin kylänpyöryyteen ja huor uuteen taipuvainen huithapeli.